Smerdjakov oli tähän aikaan päässyt sairashuoneesta. Ivan Fjodorovitš
tiesi hänen uuden asuntonsa: juuri tuossa kallellaan olevassa, pienessä
hirsimökissä, jossa oli kaksi eteisen erottamaa huonetta. Toisessa
tuvassa asui Maria Kondratjevna äitinsä kanssa ja toisessa Smerdjakov
yksinään. Jumala tiennee mistä syystä hän oli joutunut asumaan heidän
luokseen: elikö hän siellä ilmaiseksi vaiko maksusta? Myöhemmin
arveltiin, että hän oli asettunut heidän luokseen asumaan Maria
Kondratjevnan sulhasena ja eli aluksi ilmaiseksi. Sekä äiti että tytär
pitivät häntä hyvin suuressa arvossa ja henkilönä, joka oli heidän
yläpuolellaan. Kolkutettuaan Ivan Fjodorovitš astui eteiseen ja meni
Maria Kondratjevnan osoituksen mukaan suoraan vasemmalle »siistiin
tupaan», jossa Smerdjakov asui. Tässä huoneessa oli kaakeliuuni, ja se
oli hyvin kuumaksi lämmitetty. Seiniä koristivat siniset seinäpaperit,
tosin aivan repaleiset, ja raoissa niitten alla kihisi torakoita ja
russakoita kauheat määrät, niin että kuului yhtämittaista kuhinaa.
Kalustus oli kurjaa: kaksi penkkiä kummankin seinän vierustalla
ja kaksi tuolia pöydän luona. Vaikka pöytä olikin paljasta puuta,
niin sitä kuitenkin peitti ruusunpunaisilla kuvioilla koristettu
liina. Kahdella pienellä ikkunalla oli kummallakin ruukku, jossa oli
pelargoni. Nurkassa oli pyhimyskuvainkaappi kuvineen. Pöydällä seisoi
pieni, pahoin kolhiintunut vaskinen teekeitin ja tarjotin, jolla oli
kaksi kuppia. Mutta teen oli Smerdjakov jo juonut ja teekeitin oli
sammunut... Hän itse istui pöydän takana lavitsalla ja katseli vihkoon
sekä piirteli jotakin kynällä. Mustepullo oli siinä vieressä ja samoin
valurautainen matala kynttilänjalka, jossa oli steariinikynttilä.
Ivan Fjodorovitš päätteli heti Smerdjakovin kasvoista, että tämä oli
täydelleen parantunut taudistaan. Hänen kasvonsa olivat terveemmän
väriset ja lihavammat, hiustöyhtö painettu alas, ohimohiukset
voidellut. Yllään hänellä oli kirjava, vanulla sisutettu viitta, joka
kuitenkin oli hyvin kulunut ja melko risainen. Hänen nenällään oli
silmälasit, joita Ivan Fjodorovitš ei ennen ollut hänellä nähnyt. Tämä
aivan vähäpätöinen seikka yhtäkkiä ikäänkuin teki kaksinkertaiseksi
Ivan Fjodorovitšin suuttumuksen: »Tuommoinen elukka, mutta silmälasit
on nenällä!» Smerdjakov kohotti hitaasti päänsä ja katsoi kiinteästi
silmälasien läpi tulijaan: sitten hän otti hiljaa lasit silmiltään ja
nousi lavitsalta, mutta ei ollenkaan kunnioittavasti, vaan ikäänkuin
laiskastikin, ainoastaan noudattaakseen kaikkein välttämättömintä
kohteliaisuutta, jota ilman ei juuri voi tulla toimeen. Kaikki tämä
välähti nopeasti Ivanin silmissä, ja hän huomasi sen kaiken heti, ja
varsinkin — Smerdjakovin katseen, joka oli ehdottomasti vihamielinen,
tyly ja kopeakin: »Mitä, mukamas, maleksit, puhuttiinhan silloin kaikki
selväksi, miksi olet taas tullut?» Ivan Fjodorovitš jaksoi vaivoin
hillitä itsensä.
— Kuuma sinulla on täällä, — sanoi hän vielä seisoen ja avasi
päällystakkinsa.
— Riisukaa pois, — salli Smerdjakov.
Ivan Fjodorovitš riisui päällystakkinsa ja heitti sen lavitsalle, otti
vapisevin käsin tuolin, siirsi sen nopeasti pöydän viereen ja istuutui.
Smerdjakov oli ennättänyt painautua lavitsalleen ennen häntä.
— Ensiksikin, olemmeko yksin? — kysyi Ivan Fjodorovitš ankarasti ja
tiukasti. — Eivätkö kuule puhettamme tuolta?
— Ei kukaan kuule mitään. Itse näitte: siinä on eteinen.
— Kuulehan, ystäväni: mitä sinä silloin lörpötit, kun lähdin
luotasi sairaalasta, että jos minä en kerro, miten sinä olet
mestari teeskentelemään kaatuvatautia, niin sinäkään muka et kerro
tutkintatuomarille kaikkea keskustelustamme portilla? Mitä se on tuo
_kaikkea_? Mitä sinä silloin oikeastaan tarkoitit? Uhkasitko sinä
minua, vai mitä? Olenko minä jonkinmoisessa liitossa sinun kanssasi,
pelkäänkö minä sinua, vai mitä?
Ivan Fjodorovitš lausui tämän aivan vihan vimmassa, antaen selvästi
ja tahallaan ymmärtää halveksivansa kaikkia esipuheita ja kaikkea
kaksimielisyyttä ja pelaavansa avointa peliä. Smerdjakovin silmät
välähtivät ilkeästi, vasen silmä alkoi vilkuttaa, ja hän vastasi
katseellaan heti, vaikkakin tapansa mukaan hillitysti ja tasaisesti:
»Jos tahdot puhdasta peliä, niin kyllä sitä saat minun puolestani.»
— Sitä minä silloin tarkoitin, — vastasi hän, — ja sitä varten minä
sen silloin lausuin, että te tietäen edeltäpäin isänne tulevan
murhattavaksi jätitte hänet silloin uhriksi ja että ihmiset eivät tämän
jälkeen päättelisi mitään pahaa teidän tunteistanne ja ehkäpä jostakin
muustakin, — sitä minä silloin lupasin olla ilmaisematta viranomaisille.
Vaikka Smerdjakov puhuikin kiirehtimättä ja näennäisesti hilliten
itsensä, niin hänen äänessään oli kuitenkin jotakin lujaa ja
järkähtämätöntä, ilkeätä ja häikäilemättömän uhmaavaa. Hän loi
julkeasti silmänsä Ivan Fjodorovitšiin, ja tämän silmissä melkein
maailma meni sekaisin ensihetkellä:
— Kuinka? Mitä? Oletko sinä järjissäsi vai etkö?
— Aivan täydessä järjessäni!
— _Tiesinkö_ minä sitten silloin murhasta? — huudahti Ivan Fjodorovitš
viimein ja iski lujasti nyrkkinsä pöytään. — Mitä merkitsee: »ehkäpä
jostakin muustakin?» Puhu, lurjus!
Smerdjakov oli vaiti ja katseli yhä Ivan Fjodorovitšia yhtä julkein
katsein.
— Sano, senkin löyhkäävä lurjus, mitä on »jostakin muustakin?» —
karjaisi Ivan.
— Tuolla »jollakin muulla» minä sillä hetkellä tarkoitin, että te
kenties itsekin suuresti toivoitte silloin isänne kuolemaa.
Ivan Fjodorovitš hypähti pystyyn ja iski kaikin voimin nyrkillään häntä
olkapäähän, niin että hän horjahti seinää vastaan. Silmänräpäyksessä
Smerdjakovin kasvot kostuivat kokonaan kyynelistä. Lausuen: »On
häpeä, herra, lyödä heikkoa miestä!» hän yhtäkkiä peitti silmänsä
siniruutuisella pumpulisella nenäliinallaan, joka oli täyteen
niistetty, ja alkoi hiljaa itkeä ja kyynelehtiä. Kului noin minuutti.
— Riittää! Lakkaa! — sanoi viimein Ivan Fjodorovitš käskevästi ja
istuutui taas tuolille. — Älä pane minun kärsivällisyyttäni liian
kovalle koetukselle!
Smerdjakov otti rievun silmiltään. Jokainen piirre hänen ryppyisissä
kasvoissaan kuvasti hänen äsken juuri kärsimäänsä loukkausta.
— Sinä ajattelit siis silloin, lurjus, että minä yksissä tuumin Dmitrin
kanssa tahdoin tappaa isän?
— Teidän silloisia ajatuksianne minä en tietänyt, — lausui Smerdjakov
loukkaantuneena, — ja siksi minä teidät silloin pysähdytinkin
mennessänne sisälle portista, jotta olisin teitä juuri tässä kohdin
tutkinut.
— Mitä tutkinut? Mitä?
— Nimenomaan juuri tuota asianhaaraa, tahdotteko te vai ettekö tahdo,
että isänne mahdollisimman pian tapetaan.
Enimmän suututti Ivan Fjodorovitšia tuo järkähtämättömän julkea
äänensävy, josta Smerdjakov itsepintaisesti ei ottanut luopuakseen.
— Sinä olet hänet tappanut! — huudahti hän yhtäkkiä.
Smerdjakov naurahti halveksivasti.
— Että minä en ole tappanut, sen tiedätte itse aivan hyvin. Ja
luulinpa, ettei älykkäällä miehellä olisi tästä enää mitään puhuttavaa.
— Mutta miksi, miksi sinussa silloin syntyi sellainen epäluulo minua
kohtaan?
— Niinkuin te jo tiedätte, niin yksinomaan pelosta. Minä olin näet
silloin semmoisessa tilassa, että pelon vallassa vavisten epäilin
kaikkia. Teitä päätin myös tutkia, sillä jos tekin, ajattelen, toivotte
samaa kuin veljennekin, niin silloin on koko tämä asia mennyttä, ja
siinä mylläkässä nitistetään minutkin kuin kärpänen.
— Kuule, kaksi viikkoa sitten sinä puhuit toista.
— Sitä samaa minä sairaalassakin teidän kanssanne puhuessani tarkoitin
ja arvelin vain, että te ymmärrätte ilman liikoja sanojakin ettekä
itsekään tahdo suoraan puhuttavan, kun olette sangen älykäs mies.
— Kas vain! Mutta vastaa, vastaa, minä vaadin: miksi nimenomaan, miten
nimenomaan minä saatoin silloin herättää sinun alhaisessa sielussasi
semmoisen minua halventavan epäluulon?
— Tappaa — sitä te ette itse mitenkään olisi voinut ettekä te
tahtonutkaan, mutta että joku toinen tappaisi, sitä te tahdoitte.
— Ja miten levollisesti, miten levollisesti mies puhuukaan! Mutta miksi
minä olisin tahtonut, mistä ihmeen syystä minä olisin tahtonut?
— Kuinka niin, että mistä ihmeen syystä? Entä perintö? — tarttui
Smerdjakov puheeseen myrkyllisesti ja ikäänkuin kostonhimoisestikin.
— Saattoihan teille silloin jokaiselle kolmelle veljelle langeta
isän perintönä melkein neljäkymmentätuhatta kullekin tai kenties
enemmänkin, mutta jos Fjodor Pavlovitš silloin olisi nainut sen rouvan,
Agrafena Aleksandrovnan, niin tämä olisi siirtänyt koko kapitaalin
kohta vihkimisen jälkeen omalle nimelleen, sillä he ovat sangen
ymmärtäväinen, niin että teille kaikille kolmelle veljelle ei olisi
jäänyt isänne jälkeen kahta ruplaakaan. Mutta kaukanako silloin oli
naimisiinmeno? Hiuskarvasta se riippui: tuon rouvan ei olisi tarvinnut
kuin hiukan viitata pikkusormellaan, niin he olisivat heti juosseet
kieli pitkällä heidän jäljessään kirkkoon.
Ivan Fjodorovitšin oli hyvin vaikeata hillitä itseänsä.
— Hyvä on, — lausui hän viimein, — sinä näet, että minä en ole hypännyt
paikaltani, en ole pieksänyt sinua, en tappanut sinua. Jatka puhettasi:
sinun käsityksesi mukaan minä siis ennakolta määräsin veli Dmitrin
tekemään sen, toivoin hänestä apua?
— Kuinka ette olisi toivonut heistä apua; sillä jos he tappaisivat,
niin silloinhan he menettäisivät kaikki aatelisoikeutensa,
virka-arvonsa ja omaisuutensa ja joutuisivat pakkotyöhön. Silloinhan
heidän perintöosansa jäisi teille veli Aleksei Fjodorovitšin kanssa,
tasan jaettavaksi, siis ette saisi enää neljääkymmentä, vaan
kuusikymmentätuhatta mieheen. Ehdottomasti te silloin toivoitte Dmitri
Fjodorovitšista apua!
— Ihmeen paljon minä jaksan sietää puhettasi! Kuule, roisto: jos minä
silloin toivoin jostakusta olevan apua, niin tietystikin sinusta enkä
Dmitristä, ja minä vannon, että aavistelinkin jotakin katalaa sinun
puoleltasi... silloin... minä muistan vaikutelmani!
— Minäkin ajattelin silloin hetken ajan, että te toivotte minustakin
olevan apua, — tokaisi Smerdjakov ivallisesti, — niin että sillä te
juuri vielä enemmän silloin todistitte minulle syyllisyytenne, sillä
jos aavistelunne kohdistui minuun ja te kuitenkin samaan aikaan
matkustitte pois, niin siten te ikäänkuin sanoitte minulle: sinä voit
tappaa isäni, minä en ole esteenä.
— Roisto! Niinkö sinä ymmärsit!
— Ja kaiken vain tuon Tšermašnjan kautta. Hyväinen aika! Olette
lähdössä Moskovaan ja kaikkiin isänne pyyntöihin, että kävisitte
Tšermašnjassa, annoitte kieltävän vastauksen! Ja vain minun tyhmän
sanani johdosta yhtäkkiä suostuitte! Ja mitä syytä teillä silloin oli
suostua menemään tuonne Tšermašnjaan? Jos ette lähtenyt Moskovaan, vaan
Tšermašnjaan ilman syytä, yksistään minun sanani johdosta, niin jotakin
te siis minulta odotitte.
— En, vannon etten! — karjaisi Ivan hampaitaan kiristellen.
— Kuinka ette? Päinvastoin teidän, isänne pojan, olisi silloin pitänyt
ensityöksi sanojeni johdosta toimittaa minut poliisin huostaan ja panna
koville... ainakin iskeä siinä paikassa minua vasten kuonoa, mutta
te, Herra nähköön, päinvastoin ollenkaan vihastumatta heti paikalla
ystävällisesti teette aivan täsmälleen tyhmän sanani mukaisesti ja
matkustatte, mikä oli aivan päätöntä, sillä teidän olisi pitänyt jäädä
suojelemaan isänne henkeä... Kuinka minä en olisi tehnyt sellaista
johtopäätöstä?
Ivan istui otsa rypyssä, molemmat nyrkit suonenvedontapaisesti polvia
vastaan painettuina.
— Niin, se oli vahinko, että en iskenyt sinua silloin päin kuonoa,
— naurahti hän katkerasti. — Poliisiputkaan ei sinua silloin voinut
kuljettaa: kuka minua olisi uskonut, ja mihin minä olisin voinut
vedota, mutta antaa päin kuonoa... uh, olipa vahinko, etten hoksannut
tehdä sitä; vaikka päin naamaa iskeminen onkin kielletty, niin kylläpä
olisin lyönyt naamataulusi mäsäksi.
Smerdjakov katseli häntä melkein nauttien.
— Tavallisissa elämän tilanteissa, — alkoi hän puhua sillä
itserakkaalla ja opettavaisella äänensävyllä, jolla hän aikoinaan
oli väitellyt Grigori Vasiljevitšin kanssa uskosta ja ärsytellyt
tätä Fjodor Pavlovitšin tuolin takana seisoessaan, — tavallisissa
elämän tilanteissa on päin kuonoa lyöminen nykyjään todellakin laissa
kielletty, ja kaikki ovat lakanneet lyömästä, mutta erinäisissä elämän
tilanteissa, ei ainoastaan meillä, vaan koko maailmassa, olkoonpa
kysymyksessä vaikkapa täydellinen ranskalainen tasavalta, yhä kuitenkin
lyödään aivan kuin Aatamin ja Eevan aikaan, eikä koskaan lakatakaan
sitä tekemästä, mutta te silloin erikoisessa tilanteessa ette
uskaltanut.
— Miksi sinä opiskelet ranskalaisia sanoja? — sanoi Ivan nyökäyttäen
päätään vihkoa kohti, joka oli pöydällä.
— Miksi minä en opiskelisi niitä edistääkseni siten sivistystäni
ajatellen, että ehkäpä minä itsekin joskus saan oleskella noilla
onnellisilla Euroopan seuduilla.
— Kuule, hylkiö, — sanoi Ivan silmät salamoiden ja koko ruumis
vavisten, — minä en pelkää sinun syytöksiäsi, todista minua vastaan
mitä tahdot, ja jos minä äsken en lyönyt sinua kuoliaaksi, niin
jätin sen tekemättä vain siksi, että epäilen sinua syylliseksi tähän
rikokseen ja toimitan sinut oikeuden käsiin. Minä paljastan sinut vielä.
— Minun mielestäni teidän on parempi pitää suunne kiinni. Sillä mistä
te voitte minua syyttää, kun minä olen täysin viaton, ja kuka teitä
uskoo? Mutta jos te vain alatte, niin minäkin kerron kaiken, sillä
kuinka en puolustaisi itseäni?
— Luuletko, että minä nyt pelkään sinua?
— Olkoonpa, että kaikkia näitä sanojani, jotka nyt olen puhunut teille,
ei uskota oikeudessa, niin sen sijaan yleisö uskoo ja te saatte hävetä.
— Tämä merkitsee taaskin, että: »viisaan miehen kanssa maksaa kyllä
vaivan puhua», — vai mitä? — sanoi Ivan kiristellen hampaitaan.
— Osasitte ihan oikeaan. Viisas tulette olemaankin.
Ivan Fjodorovitš nousi inhosta väristen, otti päällystakin ylleen
ja poistui nopeasti huoneesta vastaamatta enää Smerdjakoville ja
häneen edes katsomatta. Raikas illan ilma virkisti häntä. Taivaalla
loisti kirkkaana kuu. Ajatukset ja tunteet kiehuivat hänen sielussaan
muodostuen kauheaksi painajaiseksi. »Menisinkö heti ilmiantamaan
Smerdjakovin? Mutta mistä minä hänet ilmiantaisin: hän on kuitenkin
syytön. Päinvastoin hän syyttää silloin minua. Miksi minä todellakin
silloin lähdin Tšermašnjaan? Miksi, miksi?» kyseli Ivan Fjodorovitš.
»Niin, tietysti minä odotin jotakin, ja hän on oikeassa»... Ja hänelle
muistui taas jo sadannen kerran mieleen, kuinka hän viimeisenä yönä
isänsä luona salaa kuunteli portailta tämän toimia, mutta nyt tuo
muisto tuotti niin suurta kärsimystä, että hän ihan pysähtyi paikalleen
aivan kuin hänet olisi lävistetty: »Niin, minä toivoin silloin sitä, se
on totta! Minä tahdoin, minä nimenomaan tahdoin murhaa! Tahdoinko minä
murhaa, tahdoinko?... Täytyy tappaa Smerdjakov!... Jos minä en uskalla
nyt tappaa Smerdjakovia, niin ei kannata elääkään!...» Ivan Fjodorovitš
meni silloin kotonaan käymättä suoraan Katerina Ivanovnan luo ja
pelästytti hänet tulollaan: hän oli kuin mieletön. Hän kertoi Katerina
Ivanovnalle koko keskustelun Smerdjakovin kanssa aivan pikkupiirteitä
myöten. Hän ei voinut rauhoittua Katerina Ivanovnan tyynnyttelystä
huolimatta, asteli koko ajan huoneessa ja puhui katkonaisesti,
omituisesti. Viimein hän istuutui, nojasi kyynärpäänsä pöytään, pani
päänsä molempien käsiensä varaan ja lausui omituisen mietelmän:
— Jos murhaaja ei ole Dmitri, vaan Smerdjakov, niin silloin tietysti
minä olen vastuunalainen yhdessä hänen kanssaan, sillä minä yllytin
häntä. Olenko minä yllyttänyt häntä, — sitä en vielä tiedä. Mutta jos
vain hän on murhannut, eikä Dmitri, niin tietysti minäkin olen murhaaja.
Kuultuaan tämän Katerina Ivanovna mitään sanomatta nousi paikaltaan,
meni kirjoituspöytänsä luo, avasi sillä olevan lippaan, otti
lippaasta erään paperin ja pani sen Ivanin eteen. Tämä paperi oli se
sama asiakirja, jota Ivan Fjodorovitš myöhemmin mainitsi Aljošalle
»matemaattisesti sitovana todistuskappaleena» siitä, että veli
Dmitri oli surmannut isän. Se oli kirje, jonka Mitja oli juovuksissa
kirjoittanut Katerina Ivanovnalle sinä samana iltana, jolloin hän
oli kohdannut kedolla Aljošan tämän ollessa matkalla luostariin,
sen Katerina Ivanovnan kodissa sattuneen kohtauksen jälkeen, kun
Grušenjka oli loukannut Katerina Ivanovnaa. Erottuaan Aljošasta Mitja
silloin riensi Grušenjkan luo; ei tiedetä, tapasiko hän Grušenjkan,
mutta iltayöstä hän ilmestyi »Pääkaupunki»-ravintolaan ja joi siellä
itsensä asianmukaisesti humalaan. Humalassa ollessaan hän pyysi kynän
ja paperia ja raapusti kokoon hänelle tärkeän paperin. Se oli päätön,
monisanainen ja sekava kirje, »humalainen» kirje. Se oli samanlaista
kuin on silloin, kun juopunut mies kotiin tultuaan alkaa tavattoman
kiihtyneenä kertoa vaimolleen tai jollekulle muulle kotiväestä, kuinka
häntä äsken juuri on loukattu, millainen lurjus loukkaajana on, miten
hän itse sen sijaan on mainio ihminen, ja kuinka hän vielä näyttää
tuolle loukkaajalle, — ja kertoo tämän kaiken hirveän pitkään ja
laajasti, sotkuisesti ja kiihtyneenä lyöden nyrkkiä pöytään ja itkien
juopuneen kyyneliä. Kirjepaperi, joka hänelle oli ravintolassa annettu,
oli likainen palanen tavallista kirjepaperia, huonoa lajia, ja sen
takapuolelle oli kirjoitettu jokin lasku. Juopuneen monisanaisuudelle
nähtävästi ei ollut siinä riittävästi tilaa, ja Mitja oli kirjoittanut
täyteen kaikki reunustat sekä kirjoittanut viimeiset rivit poikittain
jo kirjoitetun yli. Kirje oli näin kuuluva:
»Kohtalokas Katja! Huomenna hankin rahaa ja annan sinulle takaisin
kolmetuhattasi, ja hyvästi — suuren vihan nainen, mutta hyvästi
myös rakkauteni! Tehkäämme loppu! Huomenna koetan hankkia kaikilta
ihmisiltä, mutta jos en saa ihmisiltä, niin vakuutan sinulle
kunniasanalla, että menen isäni luo ja halkaisen hänen kallonsa
ja otan hänen tyynynsä alta, kunhan vain Ivan lähtisi pois. Menen
pakkotyöhön, mutta annan takaisin kolmetuhatta. Ja sinä itse jää
hyvästi. Kumarran maahan asti, sillä olen sinun edessäsi lurjus.
Anna minulle anteeksi. Ei, mieluummin älä anna anteeksi: niin on
helpompi sekä minulle että sinulle! Mieluummin pakkotyö kuin sinun
lempesi, sillä lemmin toista, mutta hänet sitä tulit tänään liian
hyvin tuntemaan, kuinka voisitkaan antaa anteeksi? Tapan sen, joka on
minulta varastanut! Menen teidän kaikkien luota pois Itään, jotta en
tietäisi kenestäkään. _Hänestäkään_ en tahdo tietää, sillä et sinä
yksin ole kiduttaja, vaan hän myöskin. Hyvästi!
P.S. Kirousta kirjoitan, mutta sinua jumaloin! Kuulen äänen
rinnassani. Kieli on jäänyt jäljelle ja se soi. Mieluummin sydän
haljetkoon! Tapan itseni, mutta sitä ennen kuitenkin koiran. Riistän
häneltä kolme ja paiskaan sinulle. Vaikka olenkin lurjus edessäsi,
niin en ole varas! Odota kolmeatuhatta. Koiralla on patjan alla,
ruusunpunainen nauha. En minä ole varas, vaan minulta varastaneen
tapan. Katja, älä katso halveksivasti: Dmitri ei ole varas, vaan
murhaaja! Isänsä tappoi ja itsensä syöksi turmioon, jotta seisoisi
eikä sietäisi ylpeyttäsi. Eikä rakastaisi sinua.
PP.S. Suutelen jalkojasi, jää hyvästi!
PP.SS. Katja, rukoile Jumalaa, että ihmiset antaisivat rahoja. Silloin
en tule olemaan veren tahrima, mutta jos eivät anna, — niin olen
veressä! Tapa minut!