Oli jo aivan myöhä (ja pitkäkö on marraskuun päivä), kun Aljoša soitti
vankilan portin kelloa. Oli jo alkanut hämärtää. Mutta Aljoša tiesi,
että hänet päästetään estelemättä Mitjan luo. Kaikki tämä on meillä,
meidän kaupungissamme, aivan samanlaista kuin kaikkialla muuallakin.
Aluksi tietysti, valmistavan tutkimuksen loputtua, oli sukulaisten ja
eräitten muitten henkilöitten noudatettava muutamia välttämättömiä
muodollisuuksia päästäkseen Mitjan puheille, mutta myöhemmin
muodollisuuksista ei enää paljoa välitetty, vieläpä joihinkuihin
Mitjan luona käyviin henkilöihin nähden aivan kuin itsestään muodostui
poikkeuksia. Mentiinpä niinkin pitkälle, että vankia toisinaan sai
tavata sitä varten määrätyssä huoneessa melkeinpä kahden kesken.
Tämmöisessä asemassa olevia henkilöitä oli kuitenkin vain muutamia:
ainoastaan Grušenjka, Aljoša ja Rakitin. Grušenjkaa suosi suuresti itse
poliisipäällikkö Mihail Makarovitš. Ukon sydäntä painoi sen, että hän
oli nuhdellut Grušenjkaa Mokrojessa. Myöhemmin, kuultuaan asian oikean
laidan, hän oli kokonaan muuttanut mieltään Grušenjkaan nähden. Ja
omituista: vaikka hän oli vahvasti vakuutettu Mitjan syyllisyydestä,
niin hän kuitenkin vangitsemisesta asti suhtautui tähän yhä lempeämmin:
»Kenties siinä oli pohjaltaan hyvä mies, mutta joutui hunningolle
juopottelun ja epäsäännöllisen elämän takia!» Entinen kauhistus muuttui
hänen sydämessään jonkinmoiseksi sääliksi. Aljošasta poliisipäällikkö
taas piti hyvin paljon ja oli jo kauan tuntenut hänet, ja Rakitin,
joka myöhemmin oli ruvennut hyvin usein käymään vangin luona, oli
»poliisipäällikön neitien», niinkuin hän heitä nimitti, kaikkein
lähimpiä tuttuja ja oleili joka päivä heidän kodissaan. Vankilan
päällikkö oli rehti mies, mutta sangen säntillinen virkamies, ja
hänen talossaan Rakitin oli kotiopettajana. Aljoša taas oli vankilan
päällikönkin hyvä ja vanha tuttu, sillä tämä puheli yleensä mielellään
hänen kanssaan »viisaita asioita». Ivan Fjodorovitšia esimerkiksi
vankilan päällikkö kunnioitti, vieläpä pelkäsikin tämän arvosteluja,
vaikka oli itsekin suuri filosofi, tietenkin »oman järkensä
mukaisesti». Mutta Aljošaa kohtaan hän tunsi jonkinmoista voittamatonta
myötätuntoa. Viimeisenä vuonna oli ukko syventynyt tutkimaan raamatun
apokryfisia kirjoja ja kertoili myötäänsä vaikutelmistaan nuorelle
ystävälleen. Aikaisemmin hän oli käynyt Aljošan luona luostarissakin
ja keskustellut hänen sekä pappismunkkien kanssa tuntikausia. Sanalla
sanoen, jos Aljoša olisikin myöhästynyt vankilasta, niin hänen tarvitsi
vain pistäytyä päällikön luo saadakseen asian järjestetyksi. Sitäpaitsi
olivat kaikki vartijatkin vankilassa jo tottuneet näkemään Aljošan.
Vahti ei tietenkään tehnyt esteitä, kun vain oli lupa esimiehiltä.
Kun Mitjaa kutsuttiin, niin hän aina tuli kopistaan siihen paikkaan,
mikä oli määrätty tapaamista varten. Huoneeseen astuessaan Aljoša
kohtasi Rakitinin, joka jo oli lähdössä pois Mitjan luota. Molemmat
viimeksimainitut keskustelivat. Rakitinia saattaessaan Mitja nauroi
kovin jollekin asialle, mutta Rakitin tuntui murisevan. Varsinkaan
viime aikoina Rakitin ei mielellään ollut tekemisissä Aljošan kanssa
eikä juuri koskaan puhunut hänen kanssaan, vieläpä tervehtikin
väkinäisesti. Nähdessään nyt Aljošan astuvan sisälle hän erikoisesti
rypisti kulmakarvojaan ja käänsi katseensa pois, aivan kuin koko hänen
huomionsa olisi kiintynyt lämpimän, karvakauluksisen päällystakin
napittamiseen. Sitten hän alkoi heti etsiä sateenvarjoaan.
— Kunhan ei vain unohtuisi mitään omaa, — mutisi hän ainoastaan
sanoakseen jotakin.
— Älä vain unohda mitään vierasta! — laski leikkiä Mitja ja alkoi
heti itse nauraa hohottaa sukkeluudelleen. Rakitin tulistui
silmänräpäyksessä.
— Neuvo sinä sitä omille Karamazoveillesi, joka on maaorjuudella
elänyttä koplaa, äläkä Rakitinille! — huudahti hän äkkiä ihan täristen
vihasta.
— Mitä sinä? Minä sanoin leikilläni! — huudahti Mitja. — Hyi, perhana!
Tuommoisia ne ovat kaikki, — kääntyi hän Aljošan puoleen viitaten
päännyökkäyksellä Rakitiniin, joka kiireesti poistui, — istui täällä,
nauroi ja oli iloinen, mutta nyt yhtäkkiä tulistui! Sinulle ei edes
nyökäyttänyt päätään, oletteko te ihan riidoissa, vai mitä? Miksi
sinä tulet niin myöhään? Minä en ole sinua vain odottanut, minä olen
himoinnut koko aamun tavata sinua. No, mitäpä siitä! Saamme vahingon
korjatuksi.
— Miksi hän on ruvennut käymään niin usein luonasi? Onko teistä tullut
ystävät, vai mitä? — kysyi Aljoša nimikään osoittaen päännyökkäyksellä
ovea, josta Rakitin oli mennyt.
— Tullutko Mihailin ystäväksi? En, enpä juuri. Ja mitäpä hänestä,
senkin siasta! Hän on sitä mieltä, että minä olen... konna. Eivät edes
ymmärrä pilaa, se niissä on pääpiirteenä. Eivät milloinkaan ymmärrä
pilaa. Kuiva on heidän sielunsa, lattea ja kuiva, aivan semmoista
siellä on kuin minä tunsin silloin, kun lähestyin vankilaa ja katselin
vankilan seiniä. Mutta älykäs mies hän on, älykäs. No, Aljoša, minä
olen nyt mennyttä miestä!
Hän istuutui penkille ja pani Aljošan viereensä istumaan.
— Niin, huomenna lankeaa tuomio. Mitä, eikö sinulla todellakaan ole
mitään toivoa, veli? — lausui Aljoša arkatunteisesti.
— Mitä sinä tarkoitat? — katsahti Mitja häneen omituisen
epämääräisesti. — Ah, sinä puhut tuomiosta! No, perhana! Me olemme
tähän saakka koko ajan puhuneet sinun kanssasi jonninjoutavista
asioista, aina vain tuosta tuomiosta, mutta kaikkein tärkeimmästä en
ole puhunut sinulle mitään. Niin, huomenna lankeaa tuomio, mutta en
minä tuomion johdosta sanonut olevani mennyttä miestä. Ei ole minulta
pää mennyt, vaan se, mikä oli päässä, se on mennyt. Miksi sinä katsot
minua niin arvostelevan näköisenä?
— Mistä sinä oikein puhut, Mitja?
— Aatteesta, aatteesta, siinä se! Etiikka. Mitä on etiikka?
— Etiikka? — ihmetteli Aljoša.
— Niin, eikö se ole jokin tiede?
— On, sellainen tiede on olemassa... mutta... minä tunnustan, että minä
en osaa selittää sinulle, millainen tiede se on.
— Rakitin tietää. Paljon tietää Rakitin, piru hänet periköön! Munkiksi
hän ei rupea. Tekee lähtöä Pietariin. Sanoo siellä toimivansa
arvostelujen osastossa, mutta jaloon suuntaan. Mitäs, hän voi olla
hyödyksi ja menestyä hyvin. Uh, ulkonaista menestystä saavuttamaan ne
ovat mestareita! Hitto vieköön etiikan. Minä olen mennyttä miestä,
Aljoša, Jumalan mies! Minä rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta.
Sydämeni vapisee sinun tähtesi, niin se on. Mikä olikaan Karl Bernard?
— Karl Bernard? — ihmetteli taas Aljoša.
— Ei, ei Karl, maltahan, minä sanoin väärin: Claude Bernard.
Mikä se on? Kemiaako, vai?
— Se lienee eräs tiedemies, — vastasi Aljoša, — mutta tunnustan
sinulle, etten osaa hänestäkään paljoa sanoa. Olen vain kuullut, että
sellainen tiedemies on olemassa, mutta en tiedä, mikä hän on miehiään.
— No, hiisi hänet vieköön, en minäkään tiedä, — alkoi Mitja sadatella.
— Luultavammin joku konna, ja kaikki ovat konnia. Mutta Rakitin
pujottautuu läpi. Rakitin pujottautuu pienestäkin raosta läpi, hän on
myös Bernard. Uh, noita Bernardeja! Paljon niitä on siinnyt!
— Mikä sinua vaivaa? — kysyi Aljoša lujasti.
— Hän tahtoo laatia kirjoitelman minusta, minun jutustani, ja aloittaa
sillä kirjallisen uransa, sitä varten hän käy täällä, hän selitti
itse niin. Siinä tulee muka olemaan jotain suuntaa: »hänen on pakko
tappaa, ympäröivien olosuhteitten vaikutusta» ja niin edespäin,
selitti hän minulle. Siihen tulee sosialistinen vivahdus, sanoo. No,
piru hänet vieköön, tuleeko siihen vivahdus vai ei, se on minusta
samantekevää. Veli Ivanista hän ei pidä, vihaa häntä, eikä ole suopea
sinullekaan. No, minä en ole kuitenkaan karkoittanut häntä pois,
sillä hän on älykäs mies. Kovin hän kuitenkin kopeilee. Äsken juuri
sanoin hänelle: »Karamazovit eivät ole konnia, vaan filosofeja, sillä
kaikki tosivenäläiset ihmiset ovat filosofeja, mutta sinä, vaikka
oletkin saanut oppia, et ole filosofi, sinä olet maalaismoukka.» Hän
nauroi ilkeästi. Mutta minä sanoin hänelle: de ajatuksibus non est
disputandum, eikö se ollut hyvä vitsi? Pääsin ainakin klassillisuuden
makuun minäkin, — alkoi Mitja äkkiä nauraa hohottaa.
— Minkä tähden sinä olet mennyttä miestä? Sinä sanoit äsken niin, —
keskeytti Aljoša.
— Minkä tähden olen mennyttä miestä? Hm! Oikeastaan... jos otetaan asia
kokonaisuudessaan, — niin on sääli Jumalaa, sentähden!
— Mitenkä on sääli Jumalaa?
— Ajattelehan: tuolla hermoissa, päässä, se on, tuolla aivoissa nuo
hermot... (no, piru ne vieköön!) on sellaisia pikku häntiä, no, ja
heti kun ne siellä alkavat väristä... se on, näetkö, minä katson
jotakin silmälläni, kas näin, ja ne rupeavat värisemään, nuo hännät...
ja kun ne rupeavat värisemään, niin syntyy kuva, ei ihan heti, vaan
siinä menee jokin silmänräpäys, menee sekunti, ja syntyy jonkinmoinen
momentti, taikka ei momentti, — piru sen vieköön, momentin, — vaan
kuva, toisin sanoen esine tai tapahtuma, no, piru siitä, — siksipä minä
juuri havaitsen ja sitten ajattelen... koska on olemassa nuo pikku
hännät, enkä ollenkaan sen vuoksi, että minulla on sielu, tai että minä
olen jokin kuva tai muoto, se kaikki on typeryyttä. Tämän, veliseni,
selitti Mihail minulle jo eilen, ja se aivan kuin kärvensi minut.
Suurenmoista, Aljoša, on tuo tiede! Syntyy uusi ihminen, sen minä
ymmärrän... Mutta Jumalaa on kuitenkin sääli!
— No, hyvä sekin, — sanoi Aljoša.
— Ettäkö on sääli Jumalaa. Kemiaa, veljeni, kemiaa! Ei sille voi
mitään, teidän pyhyytenne, väistykää hiukan syrjään, kemia on
kulkemassa! Mutta Rakitin ei rakasta Jumalaa, uh, ei ollenkaan! Se on
niiden kaikkien kipein kohta! Mutta he salaavat sen. Valehtelevat.
Teeskentelevät. »Mitä, esitätkö tämän arvostelujen osastossa?» kysyn.
— »No, selvästi ne eivät anna tehdä sitä», sanoo. Nauraa. — »Mutta
miten on», kysyn, »ihmisen laita tämän jälkeen? Ilman Jumalaa ja
ilman tulevaa elämää? Nyt kai siis on kaikki luvallista, kaikkea saa
tehdä?» — »Etkö sinä sitten ole sitä tietänyt?» sanoo. Nauraa. —
»Viisas mies», sanoo, »voi tehdä kaikkea, viisas mies osaa aina keinot
keksiä, no, mutta sinä», sanoo, »tapoit ja olet sotkenut asiasi, saat
vankilassa mädätä!» Tätä hän puhuu minulle. Sika kerrassaan! Ennen minä
potkaisin tuommoiset pois, no, nyt minä kuuntelen. Puhuuhan hän paljon
järkevääkin. Kirjoittaa niin ikään älykkäästi. Hän alkoi viikko sitten
lukea minulle erästä kirjoitusta, minä kopioin siitä tahallani muutaman
rivin, odotahan, tässä se on.
Mitja otti kiireesti liivintaskustaan paperipalan ja luki:
»Jos tahtoo ratkaista tämän kysymyksen, on välttämätöntä ennen kaikkea
asettaa persoonansa poikkiteloin todellisuuteensa nähden.»
— Ymmärrätkö vai etkö?
— En, en ymmärrä, — sanoi Aljoša.
Hän katseli Mitjaa uteliaana ja kuunteli hänen puhettaan.
— En minäkään ymmärrä. Hämärää ja epäselvää, mutta sen sijaan älykästä.
»Kaikki», sanoo, »kirjoittavat tällä tavoin, sillä semmoinen on
ympäröivä piiri»... Ympäröivää piiriä pelkäävät. Runojakin kirjoittaa,
veijari, sepitti runon rouva Hohlakovin jalasta, hahhahhah!
— Minä olen kuullut, — sanoi Aljoša.
— Olet kuullut? Entä oletko kuullut itse runon?
— En.
— Minulla on se, minä luen sen sinulle. Sinä et tiedä, minä en ole
sinulle kertonut, tässä on kokonainen historia. Senkin veitikka! Kolme
viikkoa sitten hän sai päähänsä ruveta minua ärsyttämään: »Sinä»,
sanoo, »olet joutunut pussiin kuin mikäkin hölmö kolmentuhannen takia,
mutta minä nykäisen niitä puolitoistasataa tuhatta, nain erään lesken
ja ostan kivitalon Pietarissa». Ja kertoi minulle hakkailevansa rouva
Hohlakovia; tämä taas ei nuorenakaan ole ollut kovin älykäs ja on
neljänkymmenen iässä menettänyt kaiken järkensä. »Mutta hän on perin
tunteellinen», sanoo, »siihen minä iskenkin. Menen naimisiin, kuljetan
hänet Pietariin ja alan julkaista sanomalehteä.» Ja niin iljettävän
intohimoinen sylki on hänen huulillaan, — ei rouva Hohlakovin takia,
vaan noitten puolentoistasadantuhannen. Ja hän sai minut uskomaan,
sai kuin saikin; hän käy aina luonani, joka päivä: alkaa taipua,
sanoo. Loisti riemusta. Mutta sitten hänet yhtäkkiä ajettiin ulos:
Perhotin, Pjotr Iljitš, sai voiton, uljas mies! Oli ollut melkein
kuin kiitollinen tuolle hupakolle siitä, että tämä oli ajanut hänet
pois! Täällä minun luonani käydessään Rakitin sepitti tuon runon.
»Ensimmäisen kerran», sanoo, »tahrin käteni kirjoittamalla runoja, teen
sen liehitelläkseni, siis hyödyllisen asian vuoksi. Saatuani haltuuni
hupakon kapitaalin voin sitten tuottaa hyötyä yhteiskunnalle.» Hehän
löytävät jokaisen iljettävän teon puolustukseksi yhteiskunnan edun!
»Kirjoitinpa kuitenkin», sanoo, »paremmin kuin sinun Puškinisi, sillä
leikilliseen runoonkin osasin punoa yhteiskunnallista murhetta». Mitä
hän sanoi Puškinista — sen minä ymmärrän. Mitäs, jos hän todella oli
lahjakas henkilö, mutta kuvaili ainoastaan pieniä jalkoja. Mutta kuinka
ylpeä hän oli runostaan! Itserakkaita ne ovat, itserakkaita! »Lempeni
esineen kipeän jalan paranemiselle», — sellaisen otsikon hän keksi, —
virkeä mies!
Kuinka onkaan jalka sievä!
Turvotus on siinä lievä!
Tohtorit sen luona häärii,
silpoo, sitoo, tarkoin käärii.
Jalkaa en voi murehtia. —
Puškin niistä laulaa saapi:
päätä suren, aattehia
se kun tuskin tajuaapi.
Tajuta jo hiukan alkaa,
vaan tuo jalka kaikki sotki!
Terveeksi nyt toivon jalkaa,
niin ei pääkään vastaan potki.
Sika, kerrassaan sika, mutta osasipa lurjus sepittää leikkisästi! Ja
todellakin hän punoi siihen myös »yhteiskunnallista». Mutta kylläpä hän
suuttui, kun hänet ajettiin ulos. Kiristeli hampaitaan!
— Hän on jo kostanut, — sanoi Aljoša. — Hän on kirjoittanut
sanomalehteen rouva Hohlakovista.
Ja Aljoša kertoi hänelle nopeasti _Kulkupuheita_-lehdessä olleesta
kirjeestä.
— Se on hän, hän! — vahvisti Mitja rypistäen kulmiaan. — Hän se on!
Nuo kirjeet sanomalehtiin... minähän tiedän... miten paljon alhaista
onkaan kirjoitettu esimerkiksi Grušasta!... ja myös tuosta toisesta,
Katjasta... Hm!
Hän asteli huolestuneena huoneessa.
— Veljeni, minä en voi olla täällä kauan, — sanoi Aljoša oltuaan vähän
aikaa vaiti. — Huomenna sinulla on kauhea, suuri päivä: Jumalan tuomio
täyttyy sinulle... ja ihmeekseni sinä kuljet etkä puhu asiaa, vaan
Herra ties mitä...
— Ei, älä ihmettele, — keskeytti Mitja tulisesti. — Olisiko minun
puhuttava tuosta löyhkivästä koirasta, vai mitä? Murhaajasta? Olemme
yhdessä kylliksi puhuneet siitä. En tahdo puhua enää Smerdjaštšajan
haisevasta pojasta! Jumala tappaa hänet, saat nähdä sen, ole vaiti!
Hän astui kiihtyneenä Aljošan luo ja suuteli häntä yhtäkkiä. Hänen
silmänsä alkoivat leimuta.
— Rakitin ei sitä ymmärrä, — alkoi hän ikäänkuin jonkinmoisen
innostuksen vallassa, — mutta sinä, sinä ymmärrät kaiken. Siksi
olenkin sinua niin hartaasti odottanut. Näetkö, minä olen jo kauan
tahtonut sanoa sinulle paljon täällä, näitten paljaitten seinien
sisäpuolella, mutta en ole puhunut mitään pääasiasta: tuntui yhä
niinkuin aika ei vielä olisi tullut. Olen nyt odottanut viimeiseen
hetkeen asti vuodattaakseni sinulle sydämeni. Veli, minä olen tuntenut
näinä viimeisinä kahtena kuukautena itsessäni uuden ihmisen, minussa
on herännyt eloon uusi ihminen! Se oli suljettuna minuun, mutta se ei
olisi koskaan tullut esille, jos tämä isku ei olisi minua kohdannut.
Se on kauheata! Ja mitäpä minä siitä, että saan vuorikaivoksessa
kaksikymmentä vuotta hakata vasaralla malmia vuoresta, — minä en
ollenkaan pelkää sitä, mutta toinen asia minua nyt peloittaa: kunhan
kuolleista noussut uusi ihminen ei poistuisi luotani! Voi löytää
sielläkin, vuorikaivoksissa, maan alla, vierellään samanlaisessa
pakkotyöläisessä ja murhamiehessä inhimillisen sydämen ja tulla hänen
ystäväkseen, sillä sielläkin voi elää ja rakastaa ja kärsiä! Voi
uudistaa ja elvyttää eloon tuossa pakkotyöläisessä jo jähmettyneen
sydämen, voi hoidella häntä vuosimääriä ja tuoda viimein piilosta
esille päivän valoon ylevän sielun, marttyyriuden tunnon, saada
uudelleen syntymään enkelin, herättää eloon sankarin. Ja heitähän on
paljon, heitä on satoja, ja kaikki me olemme syyllisiä heidän tähtensä!
Miksi minä silloin näin unissani »lapsukainen» semmoisella hetkellä?
»Miksi lapsukainen on onneton?» Se oli profeetallinen ennustus minulle
sillä hetkellä! »Lapsukaisen» tähden minä lähdenkin. Sillä kaikki ovat
syyllisiä kaikkien puolesta. Kaikkien »lapsukaisten», sillä on pieniä
lapsia ja isoja lapsia. Kaikki ovat »lapsukaisia». Kaikkien tähden
minä menenkin, sillä pitäähän jonkun lähteä kaikkienkin puolesta.
Minä en ole tappanut isääni, mutta minun on lähdettävä. Minä suostun!
Minulle on tämä kaikki tullut täällä... näitten alastomien seinien
sisällä. Mutta niitähän on paljon, niitä on siellä satoja, siellä
maan alla, vasarat käsissä. Niin, me tulemme olemaan kahleissa eikä
ole vapautta, mutta silloin, suuressa murheessamme, me heräämme
uuteen eloon riemussa, jota ilman ihminen ei voi elää, mutta Jumala
on olemassa, sillä Jumala antaa riemun, se on Hänen etuoikeutensa,
suuri etuoikeus... Jumala, sulakoon ihminen rukoukseen! Kuinka minä
voin olla siellä, maan alla, ilman Jumalaa? Rakitin valehtelee: jos
Jumala karkoitetaan maan päältä, niin me kohtaamme Hänet maan alla!
Pakkotyöläisen on mahdotonta olla ilman Jumalaa, vielä mahdottomampaa
kuin ei-pakkotyöläisen! Ja silloin me, maan alla olevat ihmiset,
laulamme maan uumenista traagillisen hymnin Jumalalle, jolla on riemu!
Eläköön Jumala ja Hänen riemunsa! Minä rakastan Häntä!
Lausuessaan hurjan puheensa Mitja oli vähällä tukehtua. Hän kalpeni,
hänen huulensa vavahtelivat, silmistä vierivät kyynelet.
— Ei, elämä on täysi, elämää on maan allakin! — alkoi hän taas. — Sinä
et usko, Aleksei, kuinka minä nyt tahdon elää, millainen halu olla
olemassa ja ymmärtää minussa on syntynyt juuri näitten paljaitten
seinien sisäpuolella! Rakitin ei tätä ymmärrä, hänelle on tärkeätä vain
talon rakentaminen ja asukkaitten ottaminen, mutta minä odotin sinua.
Ja mitä on kärsimys? Minä en pelkää sitä, vaikka se olisi ääretön. Nyt
en pelkää, ennen pelkäsin. Tiedätkö, minä kenties en vastaakaan mitään
oikeudessa... Ja minussa tuntuu nyt olevan tätä voimaa niin paljon,
että minä voitan kaikki, kaikki kärsimykset, voidakseni vain sanoa
itselleni joka hetki: minä olen olemassa! Tuhansissa tuskissa — minä
olen olemassa, vääntelehdin kidutettuna, — mutta minä olen olemassa!
Minä istun muurien sisällä, mutta minäkin olen olemassa, näen auringon,
tai jos en näe aurinkoa, niin tiedän sen olevan olemassa. Mutta sen
tietäminen, että aurinko on olemassa, — se on jo koko elämä. Aljoša,
kerubini, minut tappavat kaikenlaiset filosofiat, piru ne vieköön! Veli
Ivan...
— Mitä veli Ivan? — keskeytti Aljoša, mutta Mitja ei kuullut sitä.
— Näetkö, minulla ei ennen ollut mitään näitä epäilyksiä, mutta
se kaikki piili minussa. Kenties juuri siitä syystä, että minulle
tietymättömät aatteet minussa riehuivat, minä juopottelin ja tappelin
ja reuhasin. Vaimentaakseni ne itsessäni minä tappelin, tahdoin
ne tyynnyttää, tukahduttaa. Veli Ivan ei ole Rakitin, hän pitää
aatteen piilossa. Veli Ivan on sfinksi ja on vaiti, on aina vaiti.
Mutta minua kiusaa Jumala. Se yksin minua kiusaakin. Entäpä jos
Häntä ei olekaan? Mitä, jos Rakitin onkin oikeassa, että tämä aate
ihmiskunnassa on keinotekoinen? Silloin, jos Häntä ei ole, on ihminen
maailman, luomakunnan päällikkö. Suurenmoista! Mutta kuinka hän voi
olla hyveellinen ilman Jumalaa? Siinä kysymys! Minä ajattelen yhä
tuota. Sillä ketä hän silloin rakastaa, ihminen nimittäin? Kenelle
hän on kiitollinen, kenelle laulaa hymnin? Rakitin nauraa. Rakitin
sanoo, että voi rakastaa ihmiskuntaa ilman Jumalaakin. No, vain tuo
räkänokka rahjus voi sellaista vakuuttaa, mutta minä en voi sitä
ymmärtää. Helppoa on Rakitinin elää: »Sinä», sanoi hän minulle tänään,
»puuhaa mieluummin ihmisen kansalaisoikeuksien laajentamisen hyväksi
tai hommaa vaikkapa sitä, ettei lihan hinta nousisi; siten sinä
osoitat yksinkertaisemmin ja lähemmin rakkautesi ihmiskuntaan kuin
filosofoimalla.» Minä tokaisin hänelle siihen: »Mutta sinä», sanon,
»olet ilman Jumalaa ja panet itse vielä lihalle hintaa lisää, kun
siihen on tilaisuutta, ja otat ruplan voittoa kopeekasta». Hän suuttui.
Sillä mitä on hyve? Vastaa sinä minulle, Aleksei. Minulla on hyveeni,
mutta kiinalaisen hyve on toisenlainen, — se on siis suhteellista. Vai
eikö ole? Eikö se olekaan suhteellista? Kavala kysymys! Sinä et rupea
nauramaan, jos sanon, että minä olen valvonut kaksi yötä tämän takia.
Minä ihmettelen nyt vain sitä, kuinka ihmiset elävät eivätkä ajattele
tätä ensinkään. Turhuutta! Ivanilla ei ole Jumalaa. Hänellä on aate. Ei
minun mittasuhteitteni mukainen. Mutta hän on vaiti. Minä luulen, että
hän on vapaamuurari. Minä kysyin häneltä — hän vaikenee. Tahdoin juoda
vettä hänen lähteestään, — hän vaikenee. Kerran vain hän sanoi sanasen.
— Mitä hän sanoi? — kysyi Aljoša kiireesti.
— Minä sanon hänelle: »Kaikki on siis luvallista, jos kerran on niin?»
— Hän rypisti kulmiaan: »Fjodor Pavlovitš», sanoo, »meidän isämme, oli
porsas, mutta hän ajatteli oikein». Semmoista hän sanoa paukautti.
Muuta ei sanonutkaan. Se on jo puhtaampaa peliä kuin Rakitinin.
— Niin, — vahvisti Aljoša katkerasti. — Milloin hän oli luonasi?
— Tästä myöhemmin, nyt muuta. Minä en tähän saakka ole puhunut sinulle
Ivanista juuri mitään. Olen lykännyt loppuun. Kun tämä minun juttuni
täällä päättyy ja tuomio julistetaan, silloin kerron sinulle jotakin,
kerron kaikki. Tässä on eräs kauhea seikka... Ja sinä saat olla minun
tuomarinani tässä asiassa. Mutta nyt, älä alakaan puhua siitä, nyt ei
hiiskuta mitään. Sinä puhut huomisesta, tuomiosta, mutta uskotko, että
minä en tiedä mitään.
—- Oletko puhunut tuon asianajajan kanssa?
— Mitäpä asianajajasta! Olen puhunut hänelle kaikesta. Pehmeä veijari,
pääkaupunkilainen. Bernard! Mutta hän ei usko minua rahtuakaan. Uskoo
minun tappaneen, ajattelehan, — kyllä minä näen. »Miksi sitten», kysyn,
»te näin ollen olette saapunut minua puolustamaan?» Vähät heistä.
Lääkärinkin tilasivat, tahtovat osoittaa minut hulluksi. En salli sitä!
Katerina Ivanovna tahtoo täyttää »velvollisuutensa» loppuun asti. Se
on teennäistä! (Mitja naurahti katkerasti.) Kissa! Kova sydän! Hänhän
tietää minun sanoneen silloin Mokrojessa hänestä, että hän on »suurta
vihaa» kantava nainen! Hänelle se on kerrottu. Niin, todistukset ovat
lisääntyneet kuin meren hieta! Grigori pitää kiinni kertomuksestaan.
Grigori on rehellinen, mutta hölmö. Moni ihminen on rehellinen siksi,
että on hölmö. Tämä on Rakitinin ajatus. Grigori on viholliseni. Joku
on parempi vihollisena kuin ystävänä. Tämän sanon Katerina Ivanovnasta.
Pelkään, oh, pelkään, että hän oikeudessa kertoo tuosta kumarruksesta
maahan asti neljäntuhannenviidensadan vuoksi! Hän maksaa aivan
täydellisesti viimeiseen ropoon asti. Minä en tahdo hänen uhriaan!
He häpäisevät minut oikeudessa! Jotenkuten sen sietänen. Käy hänen
luonaan, Aljoša, pyydä, ettei hän puhuisi tätä oikeudessa. Vai eikö se
käy päinsä? No, hitto vieköön, sama se, minä kärsin sen! Mutta häntä
minun ei ole sääli. Hän itse tahtoo sitä. Varas on vaivansa ansainnut.
Minä, Aleksei, pidän oman puheeni. (Hän naurahti taas katkerasti.)
Mutta... mutta Gruša, Gruša, Herra Jumala! Miksi hän nyt ottaa päälleen
sellaisen kärsimyksen? — huudahti hän äkkiä kyynelsilmin. — Gruša
tappaa minut, hänen ajattelemisensa tappaa minut, tappaa! Hän oli äsken
luonani.
— Hän kertoi minulle. Sinä teit hänet tänään hyvin murheelliseksi.
— Tiedän. Piru minut vieköön luonteeni takia. Tulin mustasukkaiseksi!
Erotessa kaduin, suutelin häntä. Anteeksi en pyytänyt.
— Miksi et pyytänyt? — huudahti Aljoša.
Mitja alkoi äkkiä nauraa miltei iloisesti.
— Jumala varjelkoon sinua, hyvää poikaa, pyytämästä milloinkaan vikaasi
anteeksi rakastamaltasi naiselta! Rakastamaltasi erittäinkin, olitpa
hänen edessään miten syyllinen tahansa! Sillä nainen — piru sen tietää,
veljeni, mikä hän oikein on, minä ne ainakin ymmärrän! Älä koetakaan
tunnustaa hänelle syyllisyyttäsi, »olen, näes, syyllinen, anna
anteeksi»: silloin alkaa sataa moitteita! Hän ei mitenkään voi antaa
anteeksi suoraan ja yksinkertaisesti, vaan alentaa sinut rievuksi,
laskee viaksesi senkin, mitä ei ole edes ollutkaan, ottaa kaiken,
ei unohda mitään, lisää omiaan ja antaa sitten vasta anteeksi. Ja
näin tekee parhain, kaikkein parhain heistä! Hän kaapii kaiken, mitä
kaapimalla irti saa, ja panee sen sinun päähäsi — semmoinen julmuus,
sanon sinulle, on heissä aivan kaikissa, noissa enkeleissä, joita ilman
me emme voi elää! Näetkö, ystäväni, minä sanon avoimesti ja suoraan:
jokaisen kunnon miehen on pakko olla jonkun naisen tohvelin alla.
Sellainen vakaumus minulla on; ei vakaumus, vaan tunne. Miehen pitää
olla jalomielinen, eikä se miestä tahraa! Se ei tahraa sankariakaan,
ei tahraa Caesariakaan! No, mutta älä kuitenkaan pyydä anteeksi, älä
milloinkaan äläkä mitään. Muista sääntö: sen opetti sinulle veljesi
Mitja, joka joutui hunningolle naisten tähden. Ei, mieluummin minä teen
Grušalle jonkin palveluksen anteeksi saamatta. Minä jumaloin häntä,
Aleksei, jumaloin! Hän vain ei näe tätä, hänelle yhä vain ei rakkaus
riitä. Ja hän uuvuttaa minua, uuvuttaa rakkaudella. Mitä entisestä!
Ennen minua uuvuttivat vain infernaaliset ruumiinkaartumat, mutta
nyt minä olen ottanut koko hänen sielunsa omaan sieluuni ja tullut
itse hänen kauttaan ihmiseksi! Vihitäänkö meidät? Jos sitä ei tehdä,
niin minä kuolen mustasukkaisuudesta. Niinpä uneksinkin jotakin joka
päivä... Mitä hän puhui sinulle minusta?
Aljoša toisti kaikki Grušenjkan äskeiset puheet. Mitja kuunteli
tarkasti joka kohtaa, kysyi monia asioita uudelleen ja oli tyytyväinen.
— Hän ei siis ole vihoissaan siitä, että olen mustasukkainen, —
huudahti hän. — Oikea nainen! »Minulla itsellänikin on julma sydän.»
Uh, minä rakastan tuollaisia julmia, vaikka en siedäkään, että minun
tähteni ollaan mustasukkaisia, en siedä! — Me tulemme tappelemaan.
Mutta minä rakastan, rakastan häntä aina rajattomasti. Vihitäänkö
meidät? Vihitäänkö pakkotyöläisiä avioliittoon? Siinä kysymys. Mutta
ilman häntä minä en voi elää...
Mitja asteli kulmakarvat rypyssä huoneessa. Huone oli jo melkein pimeä.
Hän tuli yhtäkkiä hyvin huolestuneeksi.
— Siis salaisuus, sanoo hän, salaisuus? Minulla muka on kolmen kesken
salaliitto häntä vastaan ja »Katjka» muka on myös sekaantunut asiaan?
Ei, Grušenjka, ei se ole sitä. Sinä olet tehnyt tässä erehdyksen,
typerän naisellisen erehdyksen! Aljoša, ystäväni, kas vain, mihin meni!
Minä ilmaisen sinulle salaisuutemme!
Hän katseli ympärilleen joka puolelle, astui nopeasti aivan hänen
edessään seisovan Aljošan luo ja alkoi kuiskia hänelle salaperäisen
näköisenä, vaikka oikeastaan ei kukaan voinut heitä kuulla: vanha
vartija torkkui nurkassa penkillä eikä yksikään sana voinut kuulua
vahtisotilaille asti.
— Minä ilmaisen sinulle koko meidän salaisuutemme! — alkoi Mitja
kiireesti kuiskia. — Tahdoin ilmaista sen myöhemmin, sillä voinko
minä ryhtyä mihinkään ilman sinua? Sinä olet minulle kaikki kaikessa.
Vaikka minä sanoinkin, että Ivan on ylempänä meitä, niin sinä olet
minun kerubini. Vain sinun päätöksesi on ratkaiseva. Kenties sinä
oletkin korkeampi ihmisenä, eikä Ivan. Näetkö, tässä on kysymyksessä
omantunnon asia, arka omantunnon asia, — niin tärkeä salaisuus, että
minä en kykene siitä itse selviytymään, ja siirsin kaikki sinun
tuloosi. Mutta kuitenkin on nyt aikaista päättää, sillä pitää odottaa
tuomiota: kun tuomio lankeaa, silloin sinä saat ratkaista kohtaloni.
Nyt älä ratkaise; minä sanon sinulle asian heti, sinä kuulet, mutta
älä ratkaise. Malta ja ole vaiti. Minä en ilmaise sinulle kaikkea.
Sanon sinulle vain pääaatteen, en yksityiskohtia, mutta pidä sinä
suusi kiinni. Ei kysymystä, ei liikahdusta, suostutko siihen? Mutta
muuten, Herra Jumala, mihin minä panen sinun silmäsi? Pelkään, että
silmäsi ilmaisevat ratkaisun, vaikka sinä olisitkin vaiti. Uh, minä
pelkään! Aljoša, kuule: veli Ivan esittää, että minä _karkaisin_.
Yksityiskohtia en sano: kaikki on otettu huomioon, kaikki voi
järjestyä. Ole vaiti, älä ratkaise. Amerikkaan, Grušan kanssa. Enhän
minä voi elää ilman Grušaa! No, jos häntä ei päästetä siellä luokseni?
Vihitäänkö pakkotyöläisiä avioliittoon? Veli Ivan sanoo että ei. Mutta
mitä minä teen ilman Grušaa siellä maan alla vasaroineni? Murskaan
vain oman pääni tuolla vasaralla! Mutta mitäs toiselta puolen sanoo
omatunto? Pakeninhan kärsimystä! Oli osviitta — minä hylkäsin osviitan,
oli olemassa puhdistumisen tie — minä käännyin ympäri vasempaan. Ivan
sanoo, että Amerikassa voi, »kun on hyvät taipumukset», tuottaa enemmän
hyötyä kuin maan alla. No, mutta missä on meidän maanalainen hymnimme?
Mitä on Amerikka, Amerikka on taaskin turhuus! Ja konnuutta on
Amerikassa luullakseni myös paljon. Olen paennut ristiinnaulitsemista!
Siksihän puhun sinulle, Aleksei, että sinä yksin kykenet tämän
ymmärtämään eikä kukaan muu, toisista tämä on tyhmyyksiä, hourailua,
kaikki se, mitä minä olen puhunut sinulle hymnistä. Sanovat, että joko
olen tullut hulluksi tai olen hölmö. Mutta minä en ole menettänyt
järkeäni enkä ole hölmökään. Puheeni hymnistä ymmärtää myös Ivan, mutta
hän ei vastaa siihen, on vaiti. Ei usko hymniin. Älä puhu, älä puhu:
näenhän minä, miten sinä katsot: sinä olet jo ratkaissut! Älä ratkaise,
säästä minua, minä en voi elää ilman Grušaa, odota tuomiota!
Mitja lopetti aivan kuin raivostuneena. Hän piteli molemmin käsin
Aljošaa olkapäistä ja suorastaan upotti janoavat, tulehtuneet silmänsä
hänen silmiinsä.
— Vihitäänkö pakkotyöläisiä avioliittoon? — sanoi hän kolmannen kerran
rukoilevalla äänellä.
Aljoša kuunteli suuresti ihmetellen ja oli syvästi liikutettu.
— Sano minulle yksi asia, — lausui hän. — Onko Ivan hyvin innokas
kehoittamaan, ja kuka ensiksi keksi tämän?
— Hän, hän sen keksi, hän kehoittelee! Hän ei ollenkaan ollut käynyt
luonani, ja sitten hän yhtäkkiä tuli, viikko sitten, ja alkoi
heti puhua tästä. Hirveästi hän yllyttää. Ei pyydä, vaan käskee.
Hän on varma siitä, että minä tottelen, vaikka minä käänsin hänen
katseltavakseen koko sydämeni aivan samoin kuin sinullekin ja puhuin
hymnistä. Hän kertoi minulle, miten asia on järjestettävä, oli
hankkinut kaikki tiedot, mutta tästä myöhemmin. Ihan hysteerisesti
hän sitä tahtoo. Tärkein asia on rahat: kymmenentuhatta, sanoo,
sinulle pakoa varten, ja kaksikymmentätuhatta Amerikkaa varten,
kymmenellätuhannella, sanoo, me järjestämme suurenmoisesti paon.
— Ja kielsi kokonaan kertomasta minulle? — kysyi Aljoša.
— Kokonaan, kaikille ja ennen kaikkea sinulle: sinulle ei saisi
kertoa missään tapauksessa! Pelkää varmaankin, että sinä rupeat
omaksitunnokseni. Älä sano hänelle minun kertoneen. Uh, älä sano!
— Sinä olet oikeassa, — lausui Aljoša, — ei voi tehdä päätöstä,
ennenkuin tuomio on julistettu. Tuomion langettua saat itse päättää;
silloin löydät itsestäsi uuden ihmisen, ja hän päättää.
— Uuden ihmisen tai Bernardin, ja tämä päättää sitten Bernardin tavoin!
Sillä luullakseni minä itsekin olen halveksittava Bernard! — hymähti
Mitja katkerasti.
— Mutta tosiaankaanko, tosiaankaanko sinä, veljeni, et enää toivokaan
voivasi osoittaa syyttömyyttäsi?
Mitja kohautti nytkähdyttäen olkapäitään ja heilutti kieltävästi
päätään.
— Aljoša, ystäväni, sinun on aika lähteä! — alkoi hän yhtäkkiä
kiiruhtaa. — Tarkastaja huutelee ulkona, hän tulee heti tänne. Meidän
on myöhäistä, — täällä on huono järjestys. Syleile minua, pian,
suutele, siunaa ristinmerkillä, ystäväni, siunaa huomista ristiäni
varten...
He syleilivät ja suutelivat toisiaan.
— Mutta Ivan, — lausui äkkiä Mitja, — esitti karkaamista, mutta itsehän
hän uskoo minun tappaneen!
Surumielinen hymy pusertui hänen huulilleen.
— Kysyitkö sinä häneltä, uskooko hän vai eikö? — kysyi Aljoša.
— En, en ole kysynyt. Tahdoin kysyä, mutta en voinut, ei riittänyt
voimaa. Mutta samahan se on, minä näen silmistä. No, hyvästi!
He suutelivat vielä kerran kiireesti toisiaan, ja Aljoša oli jo menossa
ulos, kun Mitja yhtäkkiä huusi hänet takaisin:
— Astu seisomaan eteeni, kas näin.
Ja hän tarttui taas lujasti molemmin käsin Aljošaa olkapäihin. Hänen
kasvonsa tulivat äkkiä aivan kalpeiksi, niin että huoneessa, joka oli
melkein pimeä, sen saattoi kauhukseen huomata. Huulet vääristyivät,
katse kiintyi terävästi Aljošaan.
— Aljoša, sano minulle täysi totuus niinkuin Herran Jumalamme edessä:
uskotko sinä minun tappaneen, vai etkö usko? Sinä, sinä itse, uskotko
vai etkö? Täysi totuus, älä valehtele! — huudahti hän hänelle
raivoisasti.
Aljoša aivan kuin horjahti, ja hänen sydämensä läpi, hän tunsi sen,
tunki ikäänkuin jotakin terävää.
— Anna olla, mitä sinä... — sopersi hän aivan kuin ymmällä.
— Koko totuus, kokonaan, älä valehtele! — toisti Mitja.
— En ole hetkeäkään uskonut, että sinä olisit murhaaja, — pääsi
yhtäkkiä väräjävä ääni Aljošan rinnasta, ja hän kohotti oikean kätensä
ylös ikäänkuin kutsuen Jumalan sanojensa todistajaksi. Onnen tunne
kirkasti heti Mitjan kasvot.
— Kiitos sinulle! — lausui hän hitaasti aivan kuin huoataan
pyörtymyksen jälkeen. — Nyt sinä olet minut uudestisynnyttänyt...
Uskotko: tähän saakka olen pelännyt kysyä sinulta, ajattelehan,
sinulta! No, mene, mene! Sinä olet vahvistanut minua huomista varten,
Jumala sinua siunatkoon! No, mene, rakasta Ivania! — pääsi Mitjan
suusta viimeisenä sanana.
Aljoša lähti huoneesta aivan kyyneltynein silmin. Tuollainen määrä
epäluuloisuutta Mitjassa, sellainen määrä luottamuksen puutetta
häneenkin, Aljošaan, — kaikki tuo avasi yhtäkkiä Aljošan silmät
näkemään niin pohjattoman murheen ja epätoivon hänen onnettoman
veljensä sielussa, jommoista hän aikaisemmin ei ollut aavistanutkaan.
Syvä, rajaton sääli valtasi hänet ja näännytti hänet silmänräpäyksessä.
Hänen sydämensä oli lävistetty, ja sitä kivisti hirveästi. »Rakasta
Ivania!» muistuivat hänelle äkkiä mieleen Mitjan äskeiset sanat.
Hänhän olikin menossa Ivanin luo. Hänen olisi jo aamulla ollut hirveän
tarpeellista nähdä Ivan. Yhtä paljon kuin Mitjasta hän oli huolissaan
Ivanista, ja nyt, kun hän oli tavannut veljensä, enemmän kuin koskaan
ennen.
5.
Et sinä, et sinä!
Matkalla Ivanin luo hänen oli kuljettava sen talon ohitse, jossa
Katerina Ivanovna astui. Ikkunoissa oli valoa. Hän pysähtyi äkkiä
ja päätti mennä sisälle. Katerina Ivanovnaa hän ei ollut nähnyt
yli viikkoon. Mutta hän tuli nyt ajatelleeksi, että Ivan kenties
parast’aikaa on Katerina Ivanovnan luona, varsinkin semmoisen päivän
aattona. Soitettuaan kelloa ja tultuaan portaille, joita himmeästi
valaisi kiinalainen lyhty, hän näki portaita alas tulevan miehen, jonka
hän tämän saavuttua hänen luokseen tunsi veljekseen. Tämä oli siis jo
tulossa pois Katerina Ivanovnan luota.
— Ah, sinäkö siinä vain, — sanoi kuivasti Ivan Fjodorovitš. — No,
hyvästi. Oletko menossa hänen luokseen?
— Olen.
— En kehoittaisi, hän on »mielenliikutuksen vallassa», ja sinä
hermostutat häntä vielä enemmän.
— Ei, ei! — huusi yhtäkkiä ääni ylhäältä ovesta, joka samassa oli
auennut. — Aleksei Fjodorovitš, tuletteko te hänen luotaan?
— Kyllä, minä olin hänen luonaan.
— Lähettikö hän sanomaan jotakin minulle? Tulkaa sisälle, Aljoša, ja
te, Ivan Fjodorovitš kääntykää välttämättömästi, välttämättömästi
takaisin. Kuu-let-te-ko!
Katjan ääni kaikui niin käskevänä, että Ivan Fjodorovitš
silmänräpäyksen vitkasteltuaan päätti nousta taas Aljošan kanssa
portaita ylös.
— Hän vakoili! — kuiskasi hän itsekseen vihaisesti, mutta Aljoša kuuli
sen.
— Sallikaa minun pitää päällystakki ylläni, — sanoi Ivan Fjodorovitš
astuessaan saliin. — Minä en istuudu. En jää pitemmäksi aikaa kuin
yhdeksi minuutiksi.
— Istukaa, Aleksei Fjodorovitš, — lausui Katerina Ivanovna jääden
seisomaan. Hän ei ollut paljoa muuttunut viime aikoina, mutta hänen
tummista silmistään välähteli pahaa ennustava tuli. Aljoša muisti
myöhemmin, että Katerina Ivanovna oli näyttänyt hänestä hyvin kauniilta
tällä hetkellä.
— Mitä hän käski sanoa minulle?
— Vain yhden asian, — sanoi Aljoša katsoen häntä suoraan kasvoihin, —
että te säästäisitte itseänne ettekä oikeudessa puhuisi mitään tuosta
(hän hämmentyi hiukan)... mitä teidän kesken oli... aivan ensimmäisen
tuttavuutenne aikana... siinä kaupungissa...
— Ahaa, tuosta kumarruksesta maahan ja noista rahoista! — tarttui
puheeseen Katerina Ivanovna katkerasti naurahtaen. — Pelkääkö hän
itsensä puolesta vai minun puolestani, — mitä? Hän sanoi, että minä
säästäisin, — mutta ketä? Häntäkö vai itseäni? Puhukaa, Aleksei
Fjodorovitš.
Aljoša katseli häntä tarkasti koettaen ymmärtää häntä.
— Sekä itseänne että häntä, — lausui hän hiljaa.
— Niinpä niin, — sanoi Katerina Ivanovna painokkaasti ja ikäänkuin
vihaisesti sekä punastui yhtäkkiä.
— Te ette tunne minua vielä, Aleksei Fjodorovitš, — sanoi hän
ankarasti, — enkä minä vielä itsekään tunne itseäni. Kenties te
tahdotte polkea minut jalkojenne alle huomisen kuulustelun jälkeen.
— Te todistatte rehellisesti, — sanoi Aljoša, — muuta ei tarvitakaan.
— Nainen on usein epärehellinen, — sanoi Katerina Ivanovna hampaitaan
kiristellen. — Vielä tunti sitten minä ajattelin, että minua peloittaa
kajota tuohon petoon... niinkuin käärmeeseen... mutta eipä, pidän
häntä yhä edelleen ihmisenä! Mutta onko hän murhannut? Hänkö on
murhannut? — huudahti hän äkkiä hysteerisesti ja kääntyi nopeasti Ivan
Fjodorovitšiin. Aljoša ymmärsi silmänräpäyksessä, että tämän saman
kysymyksen hän oli jo tehnyt Ivan Fjodorovitšille kenties hetkistä
ennen hänen tuloaan, eikä ensimmäisen kerran, vaan sadannen, ja että he
lopulta olivat joutuneet riitaan.
— Minä olen Smerdjakovin luona... Sinä, sinä sait minut vakuutetuksi,
että hän on isänmurhaaja. Minä uskoin vain sinua! — jatkoi hän yhä Ivan
Fjodorovitšin puoleen kääntyneenä. Tämä naurahti väkinäisesti. Aljoša
hätkähti kuultuaan tuon sinä. Hän ei voinut aavistaakaan tämmöisiä
suhteita.
— No, riittää jo, — tokaisi Ivan. — Minä lähden. Tulen huomenna. —
Ja hän kääntyi heti ympäri, meni ulos huoneesta ja kulki suoraan
portaille. Katerina Ivanovna tarttui yhtäkkiä käskevin elein Aljošan
molempiin käsiin.
— Menkää hänen jälkeensä! Saavuttakaa hänet! Älkää jättäkö häntä
hetkeksikään yksin, — kuiskasi hän nopeasti. — Hän on mielenvikainen.
Ettekö te tiedä, että hän on tullut mielenvikaiseksi? Hänessä on
kuume, hermokuume! Lääkäri sanoi sen minulle, menkää, juoskaa hänen
jäljestään...
Aljoša hypähti paikaltaan ja riensi Ivan Fjodorovitšin jälkeen. Tämä ei
ollut ennättänyt vielä mennä viidenkymmenenkään askelen päähän.
— Mitä sinä? — kääntyi hän äkkiä Aljošaan päin, kun näki tämän tulevan
jäljessään. — Hän käski sinua juoksemaan jäljestäni, koska minä olen
hullu. Tiedän sen ulkoa, — lisäsi hän vihaisesti.
— Hän tietenkin erehtyy, mutta hän on sikäli oikeassa, että sinä olet
sairas, — sanoi Aljoša. — Minä katselin äsken hänen luonaan sinun
kasvojasi; sinulla on hyvin sairaat kasvot, hyvin sairaat, Ivan!
Ivan kulki pysähtymättä. Aljoša seurasi häntä.
— Tiedätkö sinä, Aleksei Fjodorovitš, miten tullaan hulluksi? — kysyi
Ivan aivan äkkiä hiljaisella, ei enää ollenkaan vihaisella äänellä,
jossa odottamatta oli havaittavissa mitä vilpittömintä uteliaisuutta.
— En, en tiedä; otaksun, että hulluutta on monta eri lajia.
— Mutta voiko havaita itsestään, että on tulemassa hulluksi?
— Minä luulen, ettei semmoisessa tapauksessa voi selvästi tarkata
tilaansa, — vastasi Aljoša ihmetellen.
Ivan vaikeni puoleksi minuutiksi.
— Jos sinä tahdot puhua kanssani jostakin, niin ole hyvä ja vaihda
puheenainetta, — sanoi hän yhtäkkiä.
— Kas tässä annan muistaessani sinulle kirjeen, — lausui Aljoša arasti,
otti taskustaan Lisen kirjeen ja ojensi sen hänelle. He sattuivat juuri
tulemaan lyhdyn kohdalle. Ivan tunsi heti käsialan.
— Ahaa, tämä on tuolta reuhtovalta lapselta! — alkoi hän nauraa
vihaisesti, ja kirjekuorta avaamatta hän yhtäkkiä repi kirjeen
palasiksi ja viskasi tuuleen. Paperipalat lensivät eri tahoille.
— Ei ole vielä kuudenkaantoista vuoden ikäinen luullakseni, ja jo
tarjoutuu! — lausui hän halveksivasti harpaten taas eteenpäin pitkin
katua.
— Miten tarjoutuu? — huudahti Aljoša.
— Tietäähän sen, miten epäsiveelliset naiset tarjoutuvat.
— Mitä sinä, Ivan, mitä sinä? — alkoi Aljoša surullisesti ja tulisesti
puolustaa. — Hän on lapsi, sinä loukkaat lasta! Hän on sairas, hän on
itse hyvin sairas, hänkin kenties on tulemassa mielenvikaiseksi... Minä
en voinut olla antamatta sinulle hänen kirjettään... Minä päinvastoin
tahdoin saada kuulla sinulta jotakin... pelastaakseni hänet.
— Ei sinulla ole mitään kuultavaa minulta. Jos hän on lapsi, niin
minä en ole lapsenpiika. Ole vaiti, Aleksei. Älä jatka. Minä en edes
ajattele sitä.
Molemmat olivat taas hetkisen vaiti.
— Hän rukoilee nyt koko yön Jumalan Äitiä, jotta tämä osoittaisi
hänelle, miten hänen on huomenna oikeudessa meneteltävä, — alkoi Ivan
taas yhtäkkiä puhua jyrkästi ja ilkeästi.
— Tarkoitatko... Katerina Ivanovnaa?
— Tarkoitan. Onko hänen esiinnyttävä Mitenjkan pelastajana vaiko
turmioon syöksijänä? Sitä hän rukoilee, että hänen sielunsa
valaistaisiin. Hän itse, näettekö, ei vielä tiedä, ei ole ennättänyt
valmistautua. Hänkin pitää minua lapsenhoitajana, tahtoo, että minä
tuudittaisin häntä!
— Katerina Ivanovna rakastaa sinua, veljeni, — lausui Aljoša surullisen
tunteen vallassa.
— Kenties. Mutta minä en välitä hänestä.
— Hän kärsii. Miksi sinä sitten puhut hänelle... toisinaan... sellaisia
sanoja, että hän toivoo? — jatkoi Aljoša arasti nuhdellen. — Minähän
tiedän, että sinä olet antanut hänelle toivoa, suo anteeksi, että puhun
näin, — lisäsi hän.
— Minä en voi tässä menetellä niinkuin pitäisi, katkaista välit ja
sanoa hänelle suoraan! — lausui Ivan äkäisesti. — Täytyy odottaa,
kunnes murhaajalle on annettu tuomio. Jos minä rikon välit hänen
kanssaan nyt, niin hän kostaakseen minulle huomenna syöksee turmioon
tuon heittiön oikeudessa, sillä hän vihaa häntä ja tietää vihaavansa.
Tässä on kaikki valhetta, valhe valheen päällä! Nyt, kun en vielä ole
rikkonut välejä hänen kanssaan, hän yhä vielä toivoo eikä tahdo syöstä
turmioon tuota petoa, koska hän tietää, kuinka innokkaasti minä haluan
pelastaa sen onnettomuudesta. Ja milloin langenneekaan tuo kirottu
tuomio!
Sanat »murhaaja» ja »peto» tekivät kipeätä Aljošan sydämelle.
— Miten hän sitten voi syöstä turmioon veljemme? — kysyi hän ajatellen
Ivanin sanoja. — Mitä sellaista hän voi todistaa, joka suorastaan voisi
tuhota Mitjan?
— Sinä et vielä tiedä sitä. Hänellä on käsissään eräs asiapaperi,
Mitjan omakätisesti kirjoittama, joka matemaattisesti todistaa, että
Mitja on tappanut Fjodor Pavlovitšin.
— Se on mahdotonta! — huudahti Aljoša.
— Kuinka niin? Minä olen itse lukenut sen.
— Sellaista asiapaperia ei voi olla olemassa! — toisti Aljoša
tulisesti. — Ei voi olla, sillä hän ei ole murhaaja. Ei hän ole
tappanut isää, ei hän!
Ivan Fjodorovitš pysähtyi yhtäkkiä.
— Kuka sitten on murhaaja teidän mielestänne, — kysyi hän näennäisen
kylmästi, ja kysymyksen sävyssä tuntui jotakin ylimielistä.
— Sinä itse tiedät kuka, — lausui Aljoša hiljaa ja vakuuttavasti.
— Kuka? Onko se tuo satu mielenvikaisesta idiootista,
kaatuvatautisesta? Smerdjakovista?
Aljoša tunsi yhtäkkiä koko ruumiinsa vapisevan.
— Sinä itse tiedät kuka, — pääsi häneltä voimattomasti. Hän oli
tukehtua.
— Mutta kuka, kuka? — huudahti Ivan melkein raivoisasti. Koko hänen
itsehillitsemiskykynsä oli yhtäkkiä kadonnut.
— Minä tiedän vain yhden asian, — lausui Aljoša edelleenkin melkein
kuiskaten, — isää _et sinä_ ole tappanut.
— »Et sinä!» Mitä on tuo »et sinä!» — tyrmistyi Ivan.
— Et sinä ole tappanut isää, et sinä! — toisti Aljoša lujasti.
Noin puoli minuuttia kesti äänettömyyttä.
— Tiedänhän minä itsekin, etten sitä ole tehnyt minä, sinä hourailet!
— lausui Ivan kalpeana ja vääristäen suunsa nauruun. — Hän aivan kuin
tunki katseensa Aljošaan. Molemmat seisoivat taas lyhdyn luona.
— Ei, Ivan, sinä olet itse sanonut itsellesi useita kertoja, että sinä
olet murhaaja.
— Milloin minä olen sanonut?... Minä olen ollut Moskovassa... Milloin
minä olen sanonut? — sopersi Ivan sekaantuen kokonaan.
— Sinä olet sanonut tätä itsellesi monta kertaa, kun olet jäänyt
yksiksesi näitten kauheitten kahden kuukauden aikana, — jatkoi
Aljoša hiljaa ja selvästi kuten ennenkin. Mutta hän puhui aivan kuin
ulkopuolelta itseään, aivan kuin ei puhuisi omasta tahdostaan, vaan
tottelisi jotakin vastustamatonta käskyä.
— Sinä olet syyttänyt itseäsi ja tunnustanut itsellesi, ettei murhaaja
ole kukaan muu kuin sinä. Mutta et sinä ole tappanut, sinä erehdyt, et
sinä ole murhaaja, kuuletko minua, et sinä! Minut on Jumala lähettänyt
sanomaan sinulle tämän.
Molemmat olivat vaiti. Kokonaisen pitkän hetken kesti tätä
äänettömyyttä. He seisoivat kumpikin ja katsoivat koko ajan toistensa
silmiin. Molemmat olivat kalpeat. Yhtäkkiä alkoi Ivanin koko ruumis
vapista, ja hän tarttui lujasti Aljošan olkapäähän.
— Sinä olet ollut luonani! — kuiskasi hän hampaitaan kiristellen. —
Sinä olet ollut minun luonani, kun hän tuli... Tunnusta... sinä näit
hänet, näit?
— Kenestä sinä puhut... Mitjastako? — kysyi Aljoša aivan ymmällä.
— En hänestä, piru vieköön pedon! — karjaisi Ivan raivoissaan. — Etkö
sinä tiedä, että hän käy luonani? Kuinka sinä olet saanut sen tietää,
sano!
— Kuka _hän_? Minä en tiedä, kenestä sinä puhut, — sopersi Aljoša jo
pelästyneenä.
— Ei, sinä tiedät... kuinka sinä muuten olisit... on mahdotonta, ettet
sinä tietäisi...
Mutta yhtäkkiä hän aivan kuin hillitsi itsensä. Hän seisoi ja näytti
miettivän jotakin. Omituinen nauru vääristi hänen huuliaan.
— Veli, — alkoi Aljoša taas värisevällä äänellä, — minä sanoin sinulle
tämän siksi, että sinä uskot minun sanaani, minä tiedän sen. Minä
sanoin sinulle koko elämäsi ajaksi tämän sanan: _et sinä_! Kuuletko,
koko elämän ajaksi. Ja Jumala pani tämän minun sieluuni, että sanoisin
sen sinulle, vaikka sinä siitä hetkestä alkaen koko ikäsi vihaisit
minua...
Mutta Ivan Fjodorovitšin näytti onnistuneen jo täydelleen hillitä
itsensä.
— Aleksei Fjodorovitš, — lausui hän kylmästi naurahtaen, — profeettoja
ja kaatuvatautisia minä en siedä, varsinkaan en Jumalan lähettejä, sen
te tiedätte erinomaisen hyvin. Tästä hetkestä alkaen katkaisen kaikki
välit kanssanne ja luultavasti ainaiseksi. Pyydän teitä heti paikalla,
tässä kadunkulmauksessa, jättämään minut. Ja tätä sivukatuahan te
pääsette asuntoonnekin. Varokaa erikoisesti käymästä luonani tänään!
Kuuletteko?
Hän kääntyi ympäri ja lähti varmoin askelin kulkemaan suoraan eteenpäin
katsahtamatta enää taakseen.
— Veli, — huudahti Aljoša hänen jälkeensä, — jos sinulle tänään
tapahtuu jotakin, niin ajattele ennen kaikkea minua!...
Mutta Ivan ei vastannut. Aljoša seisoi kadunristeyksessä lyhdyn luona
siihen asti kuin Ivan kokonaan hävisi pimeään. Sitten hän kääntyi
ja lähti hitaasti kulkemaan kotiinsa sivukatua pitkin. Hän ja Ivan
Fjodorovitš asuivat eri paikoissa: ei kumpikaan heistä tahtonut asua
Fjodor Pavlovitšin tyhjäksi jääneessä talossa. Aljoša oli vuokrannut
kalustetun huoneen eräältä pikkuporvariperheeltä; Ivan Fjodorovitš taas
asui jokseenkin kaukana hänestä ja oli vuokrannut tilavan sekä verraten
upean asunnon erään varakkaan virkamiehenlesken taloon kuuluvasta
sivurakennuksesta. Mutta häntä palveli koko sivurakennuksessa
ainoastaan hyvin vanha, aivan kuuro ja ankaraa jäsenkolotusta poteva
eukko, joka kävi makaamaan kello kuusi illalla ja nousi kello kuusi
aamulla. Ivan Fjodorovitš oli näinä kahtena kuukautena tullut aivan
omituisen vähän vaativaksi ja jäi hyvin mielellään aivan yksikseen.
Sen huoneenkin, jossa hän asui, hän siisti itse, ja asuntonsa muissa
huoneissa hän harvoin edes kävi. Tultuaan talonsa portaille ja jo
tartuttuaan soittokellon kädensijaan hän pysähtyi. Hän tunsi koko
ruumiinsa vapisevan vihasta. Hän jätti yhtäkkiä soittokellon rauhaan,
sylkäisi, käännähti takaisin ja lähti taas kiireesti kulkemaan aivan
toiseen, päinvastaisella suunnalla olevaan päähän kaupunkia, parin
virstan päähän asunnostaan, pienen pieneen, kallistuneeseen, hirsistä
rakennettuun taloon, jossa astui Maria Kondratjevna, Fjodor Pavlovitšin
entinen naapuri, joka oli käynyt Fjodor Pavlovitšin keittiössä lientä
hakemassa ja jolle Smerdjakov silloin oli laulanut laulujaan sekä
soittanut kitaraa. Entisen talonsa hän oli myynyt ja asusti nyt äitinsä
kanssa mökin tapaisessa rakennuksessa, ja sairas, melkein kuoleva
Smerdjakov oli aivan Fjodor Pavlovitšin kuolemasta saakka asunut
heillä. Tämänpä luo Ivan Fjodorovitš nyt suuntasi kulkunsa erään
äkillisen ja vastustamattoman ajatuksen johtamana.
6.