Astuessaan Lisen huoneeseen Aljoša tapasi hänet puolittain loikomassa
entisessä lepotuolissaan, jossa häntä kuljetettiin silloin, kun hän ei
vielä voinut kävellä. Hän ei liikahtanutkaan Aljošaa vastaan, mutta
hänen tarkka, terävä katseensa suorastaan tunkeutui tulijaan. Silmät
olivat hieman tulehtuneet, kasvot kalpean keltaiset. Aljoša hämmästyi,
miten Lise oli kolmessa päivässä muuttunut, jopa laihtunutkin. Hän ei
ojentanut Aljošalle kättään. Aljoša itse kosketti hänen hienoja, pitkiä
sormiaan, jotka liikkumattomina lepäsivät hänen hameellaan, sitten hän
istuutui ääneti vastapäätä tyttöä.
— Minä tiedän, että teillä on kiire vankilaan, — lausui Lise tylysti,
— mutta teitä on kaksi tuntia viivyttänyt äitini ja kertonut teille
minusta ja Juliasta.
— Kuinka te sen tiesitte? — kysyi Aljoša.
— Minä kuuntelin salaa. Mitä te minuun tuijotatte? Kun tahdon salaa
kuunnella, niin kuuntelen, siinä ei ole mitään pahaa. En pyydä anteeksi.
— Te olette jostakin syystä kiihdyksissä?
— Päinvastoin, minä olen hyvin iloinen. Äsken juuri ajattelin taas,
kolmannenkymmenennen kerran: miten hyvä olikaan, että peruutin
teille antamani lupauksen enkä rupea vaimoksenne. Te ette kelpaa
aviomieheksi: minä menen kanssanne naimisiin ja annan yhtäkkiä teille
kirjelipun vietäväksi sille, jota rupean teidän jälkeenne rakastamaan,
ja te otatte ja viette sen ehdottomasti perille, vieläpä tuotte
vastauksenkin. Te täytätte neljäkymmentä vuotta, ja yhä te samalla
tavoin kuljettelette tuollaisia kirjelippujani.
Hän alkoi äkkiä nauraa.
— Teissä on jotakin ilkeätä ja samalla jotakin vilpitöntä, — hymyili
hänelle Aljoša.
— Se vilpitön on sitä, että minä en häpeä teitä. Enkä ainoastaan ole
häpeämättä, vaan en tahdokaan hävetä, juuri teidän edessänne, juuri
teitä. Aljoša, minkä tähden minä en kunnioita teitä? Minä rakastan
teitä suuresti, mutta minä en kunnioita teitä. Jos kunnioittaisin, niin
en puhuisi, häpeäisin, eikö niin?
— Niin.
— Mutta uskotteko, että minä en häpeä teitä?
— En, en usko.
Lise alkoi taas nauraa hermostuneesti; hän puhui nopeasti, kiireesti.
— Minä olen lähettänyt veljellenne Dmitri Fjodorovitšille vankilaan
konvehteja. Aljoša, tiedättekö, kuinka miellyttävä te olette! Minä
tulen teitä hirveästi rakastamaan sen vuoksi, että te niin nopeasti
sallitte minun olla teitä rakastamatta.
— Miksi te kutsuitte minua tänään, Lise?
— Mieleni teki ilmaista teille eräs toivomukseni. Minä tahdon, että
minua joku kiduttaisi, menisi naimisiin kanssani ja sitten kiduttaisi,
pettäisi, lähtisi ja matkustaisi pois. Minä en tahdo olla onnellinen!
— Olette alkanut pitää epäjärjestyksestä?
— Ah, minä en tahdo epäjärjestystä. Mieleni yhä tekee sytyttää talo
tuleen. Minä kuvittelen, kuinka minä menen ja sytytän salaa, sen pitää
välttämättömästi tapahtua salaa. Koettavat sammuttaa, mutta se palaa.
Minä tiedän enkä puhu kenellekään. Ah, tyhmyyksiä! Ja miten ikävää!
Hän viittasi inhoten kädellään.
— Elätte rikkaudessa, — lausui Aljoša hiljaa.
— Olisiko sitten parempi olla köyhä?
— Olisi.
— Sen on teille pannut päähän munkki-vainajanne. Se ei ole totta.
Olkoon, että minä olen rikas, ja kaikki köyhiä, minä syön konvehteja
ja juon kermaa enkä anna niille kenellekään. Ah, älkää puhuko, älkää
puhuko mitään (alkoi hän huitoa kädellään, vaikka Aljoša ei ollut
avannut suutaankaan), te olette tämän kaiken puhunut minulle jo
aikaisemmin, minä osaan kaikki ulkoa. On ikävä. Jos minusta tulee
köyhä, niin minä tapan jonkun, — ja jos minusta tulee rikas, niin
kenties silloinkin tapan, — miksi istuisin! Mutta tiedättekö, minä
tahdon korjata eloa, tahdon leikata ruista. Minä menen kanssanne
naimisiin, ja teistä tulee talonpoika, oikea talonpoika; meillä on
pieni varsa, tahdotteko niin? Tunnettehan Kalganovin!
— Tunnen.
— Hän aina vain kulkee ja haaveilee. Hän sanoo: miksi todellakin
eläisin, parempi on haaveilla. Haaveilla voi mitä iloisinta, mutta
eläminen ikävystyttää. Ja kuitenkin hän kohta menee naimisiin, hän on
minullekin tunnustanut rakkautensa. Osaatteko te panna hyrrän pyörimään?
— Osaan.
— Hän on niinkuin hyrrä: panna hänet pyörimään ja päästää kulkemaan ja
lyödä, lyödä, lyödä piiskalla: menen hänen kanssaan naimisiin, pyöritän
koko elämäni. Eikö teitä hävetä istua kanssani?
— Ei.
— Te olette hyvin vihainen siitä, että minä en puhu pyhistä asioista.
Minä en tahdo olla pyhä. Mitä toisessa maailmassa tehdään kaikkein
suurimmasta synnistä? Teidän täytyy tietää tämä aivan tarkalleen.
— Jumala tuomitsee, — sanoi Aljoša katsoen häneen pitkään.
— Niin minä tahdonkin sen olevan. Minä tulisin ja minut tuomittaisiin,
mutta minä alkaisin yhtäkkiä nauraa heille kaikille päin silmiä. Minun
tekee hirveästi mieleni sytyttää palamaan talo, Aljoša, meidän talomme,
ettekö te vieläkään usko minua?
— Miksi? On lapsiakin, kahdentoista vuoden ikäisiä, joiden mieli kovin
tekee sytyttää jotakin palamaan, ja he sytyttävät. Se on tavallaan
tautia.
— Se ei ole totta, ei ole totta, olkoon olemassa lapsia, mutta minä en
puhu siitä.
— Te pidätte pahaa hyvänä: se on hetkellinen kriisi, se johtuu kenties
entisestä taudistanne.
— Mutta te halveksitte minua! Minä suorastaan en tahdo tehdä hyvää,
minä tahdon tehdä pahaa, eikä siinä ole mitään tautia.
— Miksi tehdä pahaa?
— Jotta ei mihinkään jäisi mitään! Ah, kuinka hyvä olisi, kun ei
jäisi mitään! Tiedättekö, Aljoša, minä aion toisinaan tehdä hirveän
paljon pahaa ja kaikkea huonoa, ja teen sitä kauan salaa, ja yhtäkkiä
kaikki saavat sen tietää. Kaikki ympäröivät minut ja osoittavat minua
sormellaan, ja minä katson kaikkia. Se on hyvin miellyttävää. Miksi se
on niin miellyttävää, Aljoša?
— Muuten vain. Tarve murskata jotakin hyvää tai, niinkuin te sanoitte,
sytyttää palamaan. Semmoista sattuu.
— Mutta eihän se ole vain sitä, että minä sanoin, minähän myös teen sen.
— Minä uskon.
— Ah, kuinka minä rakastan teitä sen tähden, että te sanotte: minä
uskon. Ja tehän ette ollenkaan, ette ollenkaan valehtele. Mutta
kenties te luulette, että olen puhunut teille tätä kaikkea tahallani,
ärsyttääkseni teitä?
— En, en luule... vaikka kukaties on hieman sitäkin tarvetta.
— On hieman. En valehtele koskaan teille, — lausui hän, ja jokin tuli
leimahti hänen silmissään.
Aljošaa hämmästytti kaikkein enimmän hänen vakavuutensa: hänen
kasvoissaan ei nyt ollut naurun eikä kujeilun varjoakaan, vaikka
aikaisemmin ilomielisyys ja kujeilun halu ei ollut jättänyt häntä
kaikkein »vakavimpinakaan» hetkinä.
— On hetkiä, jolloin ihmiset rakastavat rikosta, — lausui Aljoša
miettivästi.
— Niin, niin! Te sanoitte minun ajatukseni, rakastavat, kaikki
rakastavat ja aina rakastavat, eikä vain »hetkiä». Tiedättekö, tässä
ovat kaikki ikäänkuin sopineet joskus maailmassa, että he valehtelevat,
ja siitä asti ovat kaikki valehdelleet. Kaikki sanovat vihaavansa
pahaa, mutta sydämessään kaikki sitä rakastavat.
— Luetteko te yhä kuten ennenkin huonoja kirjoja?
— Luen. Äiti lukee ja piilottaa tyynynsä alle, ja minä varastan sieltä.
— Kuinka teitä ei hävetä itsenne tuhoaminen?
— En minä tahdo tuhota itseäni. Täällä on eräs poika, hän makasi
rautatiekiskojen välissä, kun vaunut kulkivat ylitse. Onnellinen hän!
Kuulkaa, nyt teidän veljenne tuomitaan siitä, että hän on tappanut
isänsä, ja kaikki pitävät siitä, että hän tappoi isänsä.
— Pitävät siitä, että tappoi isänsä?
— Pitävät, kaikki pitävät! Kaikki sanovat, että se on hirveätä, mutta
sydämessään pitävät siitä suuresti. Minä ensimmäisenä.
— Kaikissa teidän sanoissanne on jonkin verran totta, — lausui Aljoša
hiljaa.
— Ah, millaiset ajatukset teillä on! — vingahti Lise innoissaan.
— Semmoiset ajatukset munkilla! Te ette usko, kuinka minä teitä
kunnioitan, Aljoša, siitä, että te ette milloinkaan valehtele. Ah,
vain teille minä kerron hullunkurisen uneni: minä näen toisinaan
unessa piruja, on olevinaan yö, minä olen huoneessani, ja siinä on
kynttilä, ja yhtäkkiä on kaikkialla piruja, kaikissa nurkissa ja pöydän
alla, ja ne avaavat oven ja niitä on siellä oven takana iso joukko,
ja niiden mieli tekee tulla sisälle ja ottaa minut. Ne tulevatkin jo
luokseni, tarttuvat jo minuun. Mutta minä teen yhtäkkiä ristinmerkin
ja ne peräytyvät kaikki, pelkäävät, mutta eivät kuitenkaan poistu
kokonaan, seisovat ovella ja odottelevat nurkissa. Ja yhtäkkiä alkaa
hirveästi tehdä mieleni ruveta ääneeni soimaamaan Jumalaa, ja minä
alankin herjata, ja silloin ne taas yhtäkkiä tulevat suurin joukoin
luokseni, tulevat hyvin iloisiksi, tarttuvat taas minuun, minä teen
taas ristinmerkin — ja ne peräytyvät kaikki. Se on ihmeen hauskaa, ihan
on läkähtyä.
— Minäkin olen nähnyt joskus saman unen, — sanoi Aljoša yhtäkkiä.
— Ihanko todella? — huudahti Lise ihmetellen. — Kuulkaa, Aljoša, älkää
naurako, tämä on hirveän tärkeätä: onko mahdollista, että kaksi eri
ihmistä näkee saman unen?
— Kaiketi se on.
— Aljoša, minä sanon teille, että se on hirveän tärkeätä, — jatkoi Lise
ihmetellen aivan ylenpalttisesti. — Ei uni ole tärkeä, vaan se, että
te olette voinut nähdä aivan saman unen kuin minä. Te ette koskaan
valehtele minulle, älkää valehdelko nytkään: onko se totta? Ettekö tee
pilaa?
— Se on totta.
Lise oli jostakin hyvin hämmästynyt ja oli puoli minuuttia vaiti.
— Aljoša, käykää luonani, käykää luonani useammin, — lausui hän
yhtäkkiä rukoilevalla äänellä.
— Minä käyn luonanne aina, koko elämäni ajan, — vastasi Aljoša lujasti.
— Minähän puhun ainoastaan teille, — alkoi Lise taas. — Minä puhun vain
itselleni ja teille. Yksistään teille koko maailmassa. Ja mieluummin
puhun teille kuin itselleni. Enkä ollenkaan häpeä teitä. Aljoša, miksi
minä en ollenkaan häpeä teitä, en ollenkaan? Aljoša, onko totta, että
juutalaiset varastavat ja teurastavat pääsiäisenä lapsia?
— En tiedä.
— Minulla on eräs kirja, minä olen lukenut jostakin jossakin
langetetusta tuomiosta ja että juutalainen oli ensin leikannut
nelivuotiaalta pojalta kaikki sormet molemmista käsistä ja sitten
ristiinnaulinnut hänet seinään, iskenyt nauloilla hänet siihen, ja
sanoi sitten oikeudessa, että poika oli kuollut pian, neljän tunnin
kuluttua. Olipa se pian! Sanoo: hän voihki, voihki kaiken aikaa, mutta
toinen katseli ja nautti siitä. Se on hyvä!
— Hyväkö?
— Hyvä. Minä ajattelen toisinaan, että tuo ristiinnaulitsi ja
olenkin minä itse. Poika riippuu ja vaikeroi, mutta minä istuudun
vastapäätä häntä ja syön ananashilloketta. Minä pidän hyvin paljon
ananashillokkeesta. Pidättekö te siitä?
Aljoša oli vaiti ja katseli häntä. Tytön kalpeankeltaiset kasvot
vääristyivät äkkiä, silmät alkoivat palaa.
— Tiedättekö, kun minä luin tuosta juutalaisesta, niin tärisin sitten
koko yön itkun vallassa. Kuvittelen, kuinka lapsi huutaa ja voihkii
(nelivuotiaat pojathan ymmärtävät), mutta minun päästäni ei vain
lähde tuo ajatus hillokkeesta. Aamulla minä lähetin kirjeen eräälle
ihmiselle, että hän _välttämättömästi_ tulisi luokseni. Hän tuli,
ja minä kerroin hänelle pojasta ja hillokkeesta, _kaiken_ kerroin,
_kaiken_, ja sanoin, että »se on hyvä». Hän alkoi yhtäkkiä nauraa ja
sanoi, että se on todellakin hyvä. Sitten hän nousi ja lähti pois.
Istui kaikkiaan vain viisi minuuttia. Halveksiko hän minua, halveksiko?
Sanokaa, sanokaa, Aljoša, halveksiko hän minua vai eikö? — sanoi hän ja
oikaisihe suoraksi leposohvalla. Hänen silmänsä säkenöivät.
— Sanokaa, — lausui Aljoša kiihtyneenä, — tekö itse hänet kutsuitte,
tuon miehen?
— Minä itse.
— Lähetitte hänelle kirjeen?
— Kirjeen.
— Kysyäksenne nimenomaan tästä, lapsesta?
— En, en ollenkaan siksi, en ollenkaan. Mutta kun hän astui sisälle,
niin minä heti kysyin tätä. Hän vastasi, alkoi nauraa, nousi ja lähti.
— Tuo mies käyttäytyi rehellisesti teitä kohtaan, — lausui Aljoša
hiljaa.
— Mutta halveksiko hän minua? Pilkkasiko?
— Ei, sillä hän uskoo kenties itse ananashillokkeeseen. Hän on nyt myös
hyvin sairas, Lise.
— Niin, hän uskoo! — sanoi Lise säihkyvin silmin.
— Hän ei halveksi ketään, — jatkoi Aljoša. — Hän vain ei usko, niin
silloin tietysti halveksii.
— Siis minuakin? Minua?
— Teitäkin.
— Se on hyvä, — sanoi Lise omituisesti kiristellen hampaitaan. — Kun
hän lähti ulos ja rupesi nauramaan, niin minä tunsin, että on hyvä
olla halveksittuna. Poika, jolta leikattiin sormet, on hyvä asia, ja
halveksittuna oleminen on hyvä...
Ja hän alkoi nauraa omituisen ilkeästi ja kiihtyneesti Aljošalle vasten
silmiä.
— Tiedättekö, Aljoša, tiedättekö, minä tahtoisin... Aljoša, pelastakaa
minut! — huudahti hän hypähtäen äkkiä sohvalta, syöksyi hänen luokseen
ja kiersi voimakkaasti kätensä hänen ympärilleen. — Pelastakaa minut,
— hän melkein voihkaisi. — Sanonko minä kenellekään maailmassa sitä,
minkä olen teille puhunut? Mutta minähän puhuin totta, totta, totta!
Minä tapan itseni, sillä minua inhoittaa kaikki! Minä en tahdo elää,
sillä kaikki on minusta inhoittavaa! Minua inhoittaa kaikki, inhoittaa
kaikki! Aljoša, miksi te ette rakasta minua ensinkään, ette ensinkään!
— lopetti hän raivostuneena.
— Minähän rakastan! — vastasi Aljoša lämpimästi.
— Ja itkettekö minua, itkettekö?
— Itken.
— Ei sen tähden, että minä en tahtonut tulla vaimoksenne, vaan
itkettekö yksinkertaisesti minua, aivan yksinkertaisesti?
— Itken.
— Kiitos! Minä tarvitsen vain teidän kyyneliänne. Mutta kaikki
muut rangaiskoot minua ja polkekoot jalkoihinsa, kaikki, kaikki,
poikkeuksetta _kaikki_! Sillä minä en rakasta ketään. Kuuletteko, en
ke-tään! Päinvastoin vihaan! Menkää, Aljoša, teidän on aika mennä
veljenne luo! — sanoi hän irtautuen hänestä äkkiä.
— Kuinka te sitten jäätte? — lausui Aljoša miltei pelästyneenä.
— Menkää veljenne luo, vankila suljetaan, menkää, tässä on hattunne!
Suudelkaa Mitjaa, menkää, menkää!
Ja hän työnsi melkein väkisin Aljošan ulos ovesta. Tämä katseli
murheellisena ja ällistyneenä, mutta tunsi yhtäkkiä oikeassa kädessään
kirjeen, pikkuisen kirjeen, joka oli tiiviisti taitettu kokoon ja hyvin
suljettu. Hän vilkaisi siihen ja luki silmänräpäyksessä osoitteen:
»Ivan Fjodorovitš Karamazoville». Hän loi nopean silmäyksen Liseen.
Tämän kasvot muuttuivat miltei uhkaaviksi.
— Antakaa se perille, antakaa ehdottomasti hänelle! — käski tyttö
raivoisasti, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. — Tänään, heti! Muuten
minä otan myrkkyä! Tätä varten minä teidät kutsuinkin!
Ja hän paiskasi nopeasti oven kiinni. Säppi kalahti. Aljoša pisti
kirjeen taskuunsa ja meni suoraan portaille poikkeamatta rouva
Hohlakovin luo, jonka hän sitäpaitsi oli unohtanutkin. Heti kun Aljoša
oli mennyt, käänsi Lise säppiä, avasi oven hiukan raolleen, pisti
rakoon sormensa ja painoi oven kiinni litistäen kaikin voimin sormeaan.
Noin kymmenen sekunnin kuluttua hän irroitti kätensä ovesta, meni
hiljaa ja hitaasti nojatuolinsa luo, istuutui, ojentautui suoraksi ja
alkoi tarkasti katsella mustunutta sormeaan ja kynnen alta pullistuvaa
veripahkaa. Hänen huulensa vapisivat, ja hän kuiskasi itsekseen hyvin
nopeasti: — Minä olen katala, katala, katala, katala!
4.