Ensimmäinen näistä asioista oli rouva Hohlakovin taloon, ja hän
kiiruhti sinne saadakseen siellä toimitetuksi asiansa mahdollisimman
pian ja ennättääkseen ajoissa Mitjan luo. Rouva Hohlakov oli jo kolme
viikkoa sairastellut: jostakin syystä oli hänen jalkansa turvonnut, ja
vaikka hän ei maannut vuoteessa, niin hän kuitenkin päivällä loikoili
budoaarinsa leposohvalla viehättävässä, mutta säädyllisessä yöpuvussa.
Aljoša huomautti kerran itsekseen viattomasti naurahtaen, että rouva
Hohlakov oli sairaudestaan huolimatta alkanut miltei koreilla: hänelle
oli ilmestynyt uusia pääkoristeita, nauhoja, avokaulaisia paitoja, ja
Aljoša oivalsi, miksi asiat olivat niin, vaikka hän karkoittikin nuo
ajatukset tyhjänpäiväisinä mielestään. Viimeisten kahden kuukauden
aikana oli rouva Hohlakovin luona alkanut käydä muiden vieraiden mukana
nuori mies Perhotin. Aljoša ei ollut käynyt talossa neljään päivään,
ja sisälle tultuaan hän koetti kiiruhtaa suoraan Lisen luo, sillä
tällä oli hänelle asiaa, koska Lise oli jo eilen lähettänyt hänen
luokseen tytön tuomaan vakavan pyynnön, että hän saapuisi heti »erään
hyvin tärkeän asian vuoksi», mikä oli erinäisistä syistä herättänyt
mielenkiintoa Aljošassa. Mutta sillä välin kuin tyttö oli ilmoittamassa
Liselle hänen tulostaan, oli rouva Hohlakov jo ennättänyt joltakulta
kuulla hänen tulleen sekä heti lähettänyt pyytämään häntä luokseen
»vain hetkiseksi». Aljoša arveli, että oli paras täyttää ensin äidin
pyyntö, sillä muuten tämä lähettäisi vähän väliä sanan Liselle hänen
istuessaan tämän luona. Rouva Hohlakov loikoi sohvalla erikoisen
komeassa juhla-asussa ja oli ilmeisesti tavattoman hermostunut. Aljošan
hän otti vastaan riemuhuudoin.
— Sataan, sataan, kokonaiseen sataan vuoteen en ole teitä nähnyt!
Kokonaiseen viikkoon, hyväinen aika, ah, tehän muuten olittekin
täällä neljä päivää sitten, keskiviikkona. Te olette menossa Lisen
luo, minä olen varma siitä, että te tahdotte mennä suoraan hänen
luokseen varpaisillanne, etten minä kuulisi. Rakas, rakas Aleksei
Fjodorovitš, jospa tietäisitte, mitä huolta hän minulle tuottaa! Mutta
siitä myöhemmin. Vaikka se onkin pääasia, niin siitä myöhemmin. Rakas
Aleksei Fjodorovitš, minä uskon Liseni täydelleen teidän huostaanne.
Luostarinvanhin Zosiman kuoleman jälkeen — anna, Herra, rauha hänen
sielulleen! (hän teki ristinmerkin) — hänen jälkeensä minä katsoin
teihin kuin ankarasääntöisimpään munkkiin, vaikka te olettekin suloinen
uudessa puvussanne. Mistä te olette täältä löytänyt sellaisen räätälin?
Mutta ei, ei, tämä ei ole pääasia, siitä myöhemmin. Suokaa anteeksi,
että minä sanon teitä toisinaan Aljošaksi, minä olen vanha ämmä,
minulle on kaikki luvallista, — hymyili hän keimailevasti, — mutta
tästä myöskin myöhemmin. Pääasia on, kunhan vain en unohtaisi pääasiaa!
— Olkaa hyvä ja huomauttakaa minulle itse, heti kun alan puhella liian
paljon, niin sanokaa minulle: »Entä pääasia?» Ah, mistä minä tiedän,
mikä nyt on pääasia. — Siitä saakka kuin Lise peruutti teille antamansa
lupauksen, — lapsellisen lupauksensa, Aleksei Fjodorovitš, — mennä
naimisiin kanssanne, te tietysti olette ymmärtänyt, että se kaikki
oli vain kauan lepotuolissa istuneen sairaan tytön mielikuvituksen
leikittelyä, — Jumalan kiitos, hän nyt jo kävelee. Tuo uusi tohtori,
jonka Katja tilasi Moskovasta tuota onnetonta veljeänne varten, joka
huomenna... No, mitäpä huomisesta! Minä kuolen, kun vain ajattelenkin
huomista! Etupäässä uteliaisuudesta... Sanalla sanoen tuo tohtori oli
eilen meillä ja näki Lisen... Minä maksoin hänelle viisikymmentä ruplaa
käynnistä. Mutta ei se ole sitä, ei se taaskaan ole sitä. Näettekö,
minä olen nyt aivan sekaantunut. Minulla on kiire. Miksi minulla on
kiire? Minä en tiedä. Minä en yleensä nykyään ensinkään tiedä. Kaikki
on minulla mennyt sekaisin yhdeksi sekamelskaksi. Minä pelkään, että
te otatte ja syöksytte pois luotani ikävystyksestä, ja minä sain nähdä
teidät vain vilahdukselta. Ah, hyvä Jumala! Miksi me istumme, ja
ensiksi, — kahvia, Julia, Glafira, kahvia!
Aljoša kiitti kiireesti ja selitti juuri juoneensa kahvia.
— Kenen luona?
— Agrafena Aleksandrovnan luona.
— Se on... se on tuon naisen luona! Ah, hän juuri on syössyt kaikki
turmioon, mutta muuten minä en tiedä, sanotaan hänestä tulleen
pyhän, joskin myöhään. Parempi olisi ollut aikaisemmin, kun se oli
tarpeen, mitäs hyötyä siitä nyt on? Olkaa vaiti, olkaa vaiti, Aleksei
Fjodorovitš, sillä minä tahdon sanoa niin paljon, että luultavasti en
sanokaan mitään. Tämä kauhea oikeusjuttu... minä menen ehdottomasti,
minä valmistaudun, minut viedään nojatuolissa, ja sitäpaitsi minä
voin istua, kanssani on ihmisiä, ja tehän tiedätte, että minä olen
todistajia. Miten minä puhun, miten minä puhun! Minä en tiedä mitä minä
siellä puhun. Pitäähän tehdä vala, niinhän, niinhän?
— Niin, mutta en luule teidän pääsevän sinne.
— Minä voin istua: ah te sotkette minut! Tämä oikeusjuttu, tämä hurja
teko, ja sitten kaikki menevät Siperiaan, toiset menevät naimisiin
ja kaikki tämä käy nopeasti, nopeasti, ja kaikki muuttuu, ja viimein
ei ole mitään, kaikki ovat vanhuksia ja haudan partaalla. Olkoon,
minä olen väsynyt. Tuo Katja — _cette charmante personne_, hän on
särkenyt kaikki toiveeni: nyt hän lähtee teidän toisen veljenne kanssa
Siperiaan, mutta toinen veljenne lähtee hänen jäljestään ja rupeaa
asumaan naapurikaupungissa, ja he kaikki kiusaavat toisiaan. Minulta
se vie järjen, mutta pääasia on tuo julkisuuteen joutuminen: kaikissa
Pietarin ja Moskovan sanomalehdissä on jo miljoona kertaa kirjoitettu.
Ah, niin, ajatelkaahan, minustakin on kirjoitettu, että minä olin
teidän veljenne »hyvä ystävä», minä en tahdo päästää suustani rumaa
sanaa, ajatelkaahan vain, no, ajatelkaahan!
— Se ei voi olla mahdollista! Missä on kirjoitettuna ja miten?
— Minä näytän heti. Eilen sain — eilen luinkin. Kas tässä,
sanomalehdessä _Kulkupuheita_, pietarilaisessa. Nämä _Kulkupuheet_ ovat
alkaneet ilmestyä tänä vuonna, minä rakastan hirveästi kulkupuheita ja
tilasin tämän, ja se kävikin omaan nilkkaan: semmoisia ne kulkupuheet
olivatkin. Kas tässä, tässä paikassa, lukekaa.
Ja hän ojensi Aljošalle sanomalehtinumeron, joka oli ollut hänen
tyynynsä alla.
Hän ei ollut vain hermostunut, vaan hän oli kuin murtunut, ja
ehkäpä todellakin kaikki hänen päässään oli yhtenä sekamelskana.
Sanomalehtiuutinen oli hyvin kuvaava, ja sen oli tietysti täytynyt
synnyttää hänessä suurta närkästystä, mutta hän ei, kenties onnekseen,
kyennyt tällä hetkellä keskittämään huomiotaan yhteen kohtaan ja
saattoi sen vuoksi hetken kuluttua unohtaa sanomalehdenkin ja hypätä
aivan toiseen asiaan. Sen taasen, että joka paikkaan Venäjällä jo oli
levinnyt tieto hirveästä oikeusjutusta, oli Aljoša jo kauan tietänyt
ja, Herra Jumala, miten hurjia kertomuksia ja kirjeenvaihtajain
tiedoituksia hän olikaan ennättänyt lukea näiden kahden kuukauden
aikana oikeitten tietojen ohella veljestään, Karamazoveista yleensä ja
myös itsestään. Eräässä sanomalehdessä sanottiin niinkin, että hän oli
peloissaan veljensä rikoksen jälkeen tehnyt ankaran munkkilupauksen
ja sulkeutunut kammioonsa; toisessa lehdessä tämä tieto kumottiin
ja kirjoitettiin, että hän päinvastoin yhdessä luostarinvanhimpansa
Zosiman kanssa oli murtanut luostarin rahalaatikon ja »livistänyt
luostarista.» Sanomalehdessä _Kulkupuheita_ nyt olevan kirjoituksen
otsikkona oli: »Skotoprigonjevskista (valitettavasti on kaupungillamme
tämmöinen nimi, ja minä olen pitkän aikaa pitänyt sitä salassa),
Karamazovin jutusta.» Se oli lyhyt, eikä rouva Hohlakovista mainittu
siinä kerrassaan mitään ja yleensäkään ei nimiä mainittu. Kerrottiin
vain, että rikoksentekijä, jota nyt ryhdytään niin suurta ääntä
pitäen tuomitsemaan, on entinen armeijan upseeri, luonteenlaadultaan
julkea, laiskuri ja maaorjuudella elävä tuhlari, ollut tavan takaa
lemmenseikkailuissa ja erikoisesti tehnyt syvän vaikutuksen eräisiin
»yksinäisyydessään ikävöiviin naishenkilöihin». Yksi tuollainen
naishenkilö, »ikävöiviin leskirouviin» kuuluva, nuorekkaana esiintyvä,
vaikka onkin jo täysikasvuisen tyttären äiti, oli siinä määrin
ihastunut häneen, että oli vielä kaksi tuntia ennen rikoksen tekoa
tarjonnut hänelle kolmetuhatta ruplaa, jos hän heti karkaisi hänen
kanssaan kultakaivokseen. Mutta heittiöstä oli parempi tappaa isänsä
ja ryöstää tältä juuri kolmetuhatta ruplaa, minkä hän luuli voivansa
tehdä rankaisematta, kuin lähteä vaivalloiselle matkalle Siperiaan
nelikymmenvuotiaan ikävöivän kaunottarensa kanssa. Tämä leikillinen
kirjoitus päättyi, kuten pitääkin, tunnottoman isänmurhan siveelliseen
paheksumiseen ja entisen maaorjuuden tuomitsemiseen. Luettuaan
kirjoituksen mielenkiinnolla Aljoša taittoi lehden kokoon ja antoi sen
takaisin rouva Hohlakoville.
— No, enkö se olekin minä? — alkoi rouva Hohlakov taas puhua lepertää.
— Minähän se olen, minä vain tuntia aikaisemmin kehoitin häntä menemään
kultakaivokseen, ja nyt tulee yhtäkkiä »neljänkymmenen vuoden ikäinen
kaunotar!» Senkö tähden minä muka? Sen hän on sanonut tahallaan!
Antakoon hänelle Ikuinen Tuomari anteeksi tuon nelikymmenvuotiaan
kaunottaren, niinkuin minäkin sen anteeksi annan, mutta tämähän on...
tämähän on tiedättekö kuka? Se on ystävänne Rakitin.
— Mahdollista, — sanoi Aljoša, — vaikka minä en ole kuullut mitään.
— Hän, hän se on, eikä vain mahdollisesti! Minähän ajoin hänet ulos...
Tunnettehan koko sen jutun?
— Minä tiedän, että te olette kehoittanut häntä olemaan vastedes
käymättä teillä, mutta miksi — sitä minä... en ole ainakaan teiltä
kuullut.
— Olette siis kuullut häneltä! No, moittiiko hän minua, moittiiko
kovasti?
— Kyllä, hän moittii, mutta hänhän moittii kaikkia. Mutta miksi te
hänet hylkäsitte — sitä en ole kuullut häneltäkään. Yleensäkin minä
nykyisin tapaan häntä hyvin harvoin. Me emme ole ystäviä.
— No, minäpä ilmaisen sen teille ja, ei auta, minä kadun, sillä tässä
on eräs piirre, johon minä kenties itse olen syypää. Vain pienen pieni
piirre, aivan pikkuinen, niin että sitä kukaties ei ensinkään olekaan.
Katsokaahan, ystäväni (rouva Hohlakov tuli äkkiä leikkisän näköiseksi,
ja hänen huulillaan väikkyi herttainen, vaikkakin salaperäinen hymy),
katsokaahan, minä epäilen... suokaa minulle anteeksi, Aljoša, minä
puhun teille kuin äiti... oi, ei, ei, päinvastoin, puhun teille
nyt kuin omalle isälleni... sillä äiti ei tässä ole ensinkään
asianmukaista... No, sama se, puhun niinkuin tekisin tunnustuksen
luostarinvanhin Zosimalle, ja tämä on kaikkein oikeimmin sanottu, tämä
on hyvin asian laadun mukaista: minä sanoinkin teitä äsken munkiksi, —
no niin, tuo nuori miesparka, ystävänne Rakitin (oi, hyvä Jumala, minä
suorastaan en voi olla vihainen hänelle! Minä suutun ja olen äkäinen,
mutta en kovin paljon), sanalla sanoen tämä kevytmielinen nuori mies
näyttää saavan äkkiä päähänsä, ajatelkaahan, rakastua minuun. Minä
huomasin sen vasta myöhemmin, myöhemmin yhtäkkiä, mutta alussa, noin
kuukausi sitten, hän alkoi käydä luonani useammin, melkein joka
päivä, vaikka olimme tuttuja jo sitä ennen. Minä en tiedä mitään...
mutta yhtäkkiä asia ikäänkuin valkeni minulle ja minä olen jo kaksi
kuukautta sitten alkanut vastaanottaa tuota vaatimatonta, herttaista
ja kunnollista nuorta miestä, Pjotr Iljitš Perhotinia, joka on virassa
täällä. Olette monta kertaa itse tavannut hänet. Ja eikö totta, hän
on kelpo mies, hyvin vakava. Hän käy joka kolmas päivä (vaikka saisi
kernaasti käydä joka päivä), ja hän on aina niin hyvin puettu, ja
yleensä minä pidän nuorisosta, Aljoša, lahjakkaasta, vaatimattomasta,
semmoisesta kuin te, mutta hänellä on melkein valtiomiehen äly, hän
puhelee niin miellyttävästi, ja minä pyydän ehdottomasti, ehdottomasti
esimiehiä suosimaan häntä. Hän on tuleva diplomaatti. Hän miltei
pelasti minut kuolemasta tuona kauheana päivänä tulemalla luokseni
yöllä. No, mutta teidän ystävänne Rakitin tuli aina semmoisissa
saappaissa ja ojentaa ne matolle... sanalla sanoen hän alkoi minulle
jotakin vihjaillakin, ja kerran hän pois lähtiessään yhtäkkiä puristi
kauhean kovasti kättäni. Heti kun hän oli puristanut kättäni, tuli
jalkani äkkiä kipeäksi. Hän oli ennenkin kohdannut luonani Pjotr
Iljitšin ja, uskotteko, pistelee aina häntä, aina pistelee, suorastaan
murisee hänelle jostakin. Minä vain katson heitä kumpaakin, kun he
joutuvat yhteen, ja nauran sydämessäni. Istun kerran yksinäni, taikka
ei, minä lojuin jo silloin, loikoilen kerran yksinäni, Mihail Ivanovitš
saapuu ja, ajatelkaahan, tuo minulle runojaan, aivan pieniä, minun
kipeän jalkani johdosta, hän näet kuvaili runossa kipeätä jalkaani.
Odottakaahan, kuinka se olikaan:
Pikku jalkaa, pikku jalkaa
hiukan kivistellä alkaa...
tai jotakin sen tapaista, — minä en voi mitenkään muistaa runoja, — se
on minulla täällä, — no, minä näytän teille sen sitten, ihan oivallisia
säkeitä, ihastuttavia ja, tiedättekö, siinä ei ole ainoastaan pikku
jalasta, vaan myös opettavaista, ihastuttava aate, mutta minä olen
sen unohtanut, sanalla sanoen suorastaan albumiin kelpaava. No, minä
tietysti kiitin, ja hän näytti olevan hyvillään. En ennättänyt vielä
kiittää, kun äkkiä sisälle astuu Pjotr Iljitš, ja Mihail Ivanovitš
tuli yhtäkkiä synkäksi kuin yö. Huomaan Pjotr Iljitšin häirinneen
häntä jollakin tavoin, sillä Mihail Ivanovitš oli ehdottomasti aikonut
sanoa minulle jotakin heti runonsa jälkeen, minä aavistin sen jo,
mutta samassa tuli Pjotr Iljitš. Minä näytän Pjotr Iljitšille runon,
mutta en sano, kuka on tekijä. Mutta minä olen varma, minä olen varma
siitä, että hän arvasi heti, vaikka ei ole vieläkään tunnustanut ja
sanoo, ettei arvannut; mutta sen hän sanoo tahallaan. Pjotr Iljitš
purskahti heti nauramaan ja alkoi arvostella; »ihan mitätön runo»,
sanoo, »jonkun seminaarilaisen sepittämä» — ja, tiedättekö, niin
kiihkeästi, niin kiihkeästi! Silloin teidän ystävänne, sen sijaan
että olisi ruvennut nauramaan, yhtäkkiä vallan raivostui... Herra
Jumala, minä luulin heidän rupeavan tappelemaan: »Sen», sanoo, »olen
minä kirjoittanut. Minä», sanoo, »kirjoitin piloillani, sillä
runojen kirjoittaminen on minun mielestäni alhaista... Mutta minun
runoni on hyvä. Teidän Puškinillenne aiotaan pystyttää muistopatsas
naisten pikku jalkojen tähden, mutta minulla on suunta, ja te itse»,
sanoo, »olette maaorjuuden kannattaja; teillä», sanoo, »ei ole mitään
humaanisuutta, te ette tunne mitään nykyisiä valistuneita tunteita,
teitä ei ole kehitys hipaissut, te», sanoo, »olette virkamies ja otatte
lahjuksia!» Silloin minä aloin huutaa ja rukoilla häntä. Mutta Pjotr
Iljitš, tiedättekö, ei ole ensinkään arka, ja äkkiä hän alkoi esiintyä
sangen hienosti: katsoo häneen pilkallisesti, kuuntelee ja pyytelee
anteeksi: »Minä», sanoo, »en tietänyt. Jos olisin tietänyt, niin minä
en olisi sanonut, minä», sanoo, »olisin kehunut... Runoilijat»,
sanoo, »ovat kaikki niin ärtyisiä»... Sanalla sanoen semmoista ivaa
mitä kohteliaimmassa muodossa. Hän selitti myöhemmin minulle itse,
että se kaikki oli ivaa, mutta minä luulin hänen puhuvan tosissaan.
Loikoilen kerran niinkuin nyt teidän edessänne ja ajattelen: onko
vai eikö ole oikein tehty, jos minä yhtäkkiä ajan Mihail Ivanovitšin
pois siitä syystä, että hän huutaa sopimattomasti minun talossani
vieraalleni? Ja uskotteko: makaan, suljin silmäni ja ajattelen:
onko se sopivaa vai eikö ole, enkä saa ratkaistuksi, olen hyvin
kiusaantunut, ja sydän tykyttää: huudahdanko vai enkö huudahda? Toinen
ääni sanoo: huuda, mutta toinen ääni sanoo: ei, älä huuda! Tuskin
oli tuo toinen ääni puhunut, niin minä äkkiä huusin ja pyörryin.
No, siitä nousi tietysti meteli. Minä nousen äkkiä ja sanon Mihail
Ivanovitšille: minun on katkeraa ilmoittaa se teille, mutta minä en
halua enää vastaanottaa teitä talossani. Niin ajoin hänet tiehensä.
Ah, Aleksei Fjodorovitš! Minä tiedän itse, että tein pahasti, minä
valehtelin koko ajan, minä en ollut ensinkään vihainen hänelle, mutta
pääasia on, että minusta yhtäkkiä tuntui, että siitä tulee niin kaunis
kohtaus... Mutta uskotteko, tuo kohtaus oli kuitenkin luonnollinen,
sillä minä ihan rupesin itkemään ja itkin sitten muutamia päiviä,
mutta sitten iltapäivällä yhtäkkiä unohdin kaiken. Hän ei nyt ole
käynyt täällä kahteen viikkoon, ja minä ajattelen: eikö hän todellakaan
tule ensinkään? Se oli eilen, ja sitten yhtäkkiä tuli illalla nuo
_Kulkupuheet_. Minä luin ja voihkaisin, no, kuka sen on kirjoittanut,
jos ei hän, hän tuli silloin kotiinsa, istuutui — ja kirjoitti; lähetti
— ja he painattivat. Siitähän on kaksi viikkoa. Mutta, Aljoša, se on
kauheata, mitä minä puhelen, enkä ollenkaan puhu siitä, mitä pitäisi!
Ah, puhe putoilee itsestään!
— Minun on tänään hirveän tarpeellista ennättää ajoissa veljeni luo, —
alkoi Aljoša puhua mutisten.
— Aivan niin, aivan niin! Te ette muistuttanut siitä minulle! Kuulkaa,
mitä on affekti?
— Mikä affekti? — ihmetteli Aljoša.
— Oikeudellinen affekti. Sellainen affekti, jonka takia annetaan kaikki
anteeksi. Olittepa tehnyt mitä tahansa — niin heti saatte anteeksi.
— Miksi te tätä kysytte?
— Tästä syystä: tuo Katja... Ah, hän on herttainen, herttainen olento,
mutta minä en mitenkään tiedä, keneen hän on rakastunut. Äsken hän
oli luonani, enkä minä saanut mitenkään urkituksi. Varsinkaan kun hän
itse alkaa nyt kohdella minua niin pintapuolisesti, sanalla sanoen,
kysyy aina vain minun terveydestäni eikä puhu mitään muuta, ja äänen
sävykin on sellainen, mutta minä sanoin itsekseni: vähät siitä,
Jumala kanssanne... Ah, niin, no, tuo affekti: se tohtori saapui.
Tiedättekö, että tohtori on saapunut? No, kuinka ette tietäisi, joka
tuntee mielenvikaiset, tehän hänet tilasittekin, taikka ette te, vaan
Katja. Aina vain Katja! No, nähkääs: on mies, joka ei ensinkään ole
mielenvikainen, mutta äkkiä hän saa affektin. Hän kyllä on täydessä
tajussaan ja tietää mitä tekee, mutta hänellä on samalla affekti. No
niin, Dimitri Fjodorovitšilla luultavasti myös on affekti. Kun uusi
käsittely oikeudessa alkoi, niin heti saatiinkin selville affekti. Se
on uuden oikeuskäsittelyn hyvätyö. Tuo tohtori oli ja kyselee minulta
siitä illasta, no niin, kultakaivoksesta: millainen hän muka silloin
oli? Kuinka hän ei olisi ollut affektin vallassa: tuli ja huutaa:
rahaa, rahaa, kolmetuhatta, antakaa kolmetuhatta, ja sitten meni ja
yhtäkkiä tappoi. Minä en tahdo, sanoo, en tahdo tappaa, ja yhtäkkiä
tappoi. Senpä vuoksi juuri hän saakin anteeksi, että hän pani vastaan,
mutta tappoi.
— Eihän hän ole tappanut, — keskeytti Aljoša hieman jyrkästi.
Levottomuus ja kärsimättömyys alkoivat yhä enemmän saada hänet
valtaansa.
— Minä tiedän, murhaaja on se ukko Grigori.
— Kuinka Grigori? — huudahti Aljoša.
— Hän, hän, Grigori se on. Kun Dmitri... Fjodorovitš iski häntä, niin
hän makasi, mutta nousi sitten, näkee oven avoimena, meni ja tappoi
Fjodor Pavlovitšin.
— Mutta miksi, miksi?
— Hän sai affektin. Kun Dmitri Fjodorovitš iski häntä päähän, niin hän
tointui ja sai affektin, meni ja tappoi. Että hän itse sanoo, ettei
hän tappanut, niin sitä hän kenties ei muistakaan. Mutta näettekö; on
parempi, paljon parempi, jos Dmitri Fjodorovitš tappoi. Ja niinhän
se olikin, vaikka minä sanon, että Grigori, mutta se on varmasti
Dmitri Fjodorovitš, ja se on paljon, paljon parempi! Ah, ei sen vuoksi
parempi, että poika tappoi isänsä, sitä minä en kiitä, lasten on
päinvastoin kunnioitettava vanhempiaan, mutta kuitenkin on parempi,
että se on hän, koska teillä silloin ei ole mitään syytä itkeä, sillä
hän tappoi itse tietämättään eli paremmin sanoen tietäen kaiken, mutta
tietämättä, mikä hänelle oli tullut. Ei, antakoot he hänelle anteeksi;
se on niin humaania, ja jotta nähtäisiin uuden oikeusjärjestyksen
hyvä vaikutus, mutta minä en tietänytkään, mutta sanotaan, että siitä
on jo kauan, ja kun minä eilen sain tietää, niin se hämmästytti
minua niin, että mieleni teki heti lähettää hakemaan teitä; ja
sitten, jos hänelle annetaan anteeksi, niin suoraan oikeudesta minun
luokseni päivälliselle, minä kutsun tuttuja, ja me juomme uuden
oikeusjärjestyksen maljan. Minä en luule, että hän on vaarallinen,
sitäpaitsi minä kutsun hyvin paljon vieraita, niin että hänet aina voi
toimittaa ulos, jos hän tekee jotakin, ja sitten hän voi olla jossakin
toisessa kaupungissa rauhantuomarina tai jonakin, sillä ne, jotka itse
ovat kokeneet onnettomuuden, tuomitsevat kaikkein parhaiten. Mutta
pääasia on, että kukapa nyt ei olisi affektin vallassa, te, minä,
kaikki ovat affektissa, ja miten paljon onkaan esimerkkejä; mies istuu,
laulaa romanssia, yhtäkkiä jokin ei häntä miellytä, otti pistolin ja
tappoi kenet sattui, ja sitten kaikki antavat hänelle anteeksi. Minä
olen sen äskettäin lukenut, ja kaikki tohtorit vakuuttivat todeksi.
Tohtorit nykysin vakuuttavat, kaikkea vakuuttavat. Hyväinen aika, minun
Liseni on affektin vallassa, eilen viimeksi itkin hänen tähtensä,
toissa päivänä itkin ja tänään hoksasin, että hän yksinkertaisesti
on saanut affektin. Oh, Lise tuottaa minulle hirveästi harmia! Minä
luulen, että hän on kokonaan kadottanut järkensä. Miksi hän kutsui
teitä? Kutsuiko hän teitä, vai tulitteko te itse hänen luokseen?
— Niin, hän kutsui ja minä lähden heti hänen luokseen, — sanoi Aljoša
nousten päättävästi seisomaan.
— Ah, rakas, rakas Aleksei Fjodorovitš, tämäpä ehkä onkin pääasia, —
huudahti rouva Hohlakov ja alkoi yhtäkkiä itkeä. — Jumala näkee, että
minä uskon vilpittömästi teidän huostaanne Lisen, eikä se tee mitään,
että hän kutsui teidät salassa äidiltään. Mutta Ivan Fjodorovitšille,
teidän veljellenne, minä en voi yhtä helposti uskoa tytärtäni,
suokaa se minulle anteeksi, vaikka minä edelleenkin pidän häntä mitä
ritarillisimpana nuorena miehenä. Ja ajatelkaahan, hän oli Lisen luona
enkä minä tietänyt siitä mitään.
— Kuinka? Mitä? Milloin? — kysyi Aljoša hyvin ihmeissään. Hän ei enää
istuutunut, vaan kuunteli seisoaltaan.
— Minä kerron teille, tätä varten juuri minä kenties kutsuinkin
teidät, sillä en todellakaan tiedä, miksi teitä kutsuin. Asia on näin:
Ivan Fjodorovitš on ollut luonani kaikkiaan kaksi kertaa Moskovasta
palattuaan, ensimmäisellä kerralla tuli tuttuna vieraskäynnille ja
toisen kerran aivan äskettäin, Katja istui luonani, Ivan Fjodorovitš
tuli tänne kuultuaan hänen olevan luonani. Minä en tietysti ole
vaatinut häntä useasti käymään, kun tiedän, miten paljon hänellä nyt
muutenkin on puuhaa, _vous comprenez, cette affaire et la mort terrible
de votre papa_, mutta yhtäkkiä säänkin tietää, että hän on käynyt taas,
ei kuitenkaan minun, vaan Lisen luona, tämä on jo kuudes päivä siitä,
tuli, istui viisi minuuttia ja meni pois. Minä sain tästä tietää vasta
kolme päivää myöhemmin Glafiralta, niin että se oli minulle yllättävän
hämmästyttävää. Kutsun heti luokseni Lisen, mutta tämä nauraa: hän,
mukamas, ajatteli, että te nukutte, ja pistäytyi minun luokseni
kysymään, kuinka voitte. Tietysti se olikin niin. Mutta Lise, Lise, oi
hyvä Jumala, kuinka hän tuottaa minulle harmia! Ajatelkaahan, eräänä
yönä äkkiä — siitä on neljä päivää, se oli heti sen jälkeen kuin te
viimeisen kerran olitte täällä ja menitte pois — äkkiä hän yöllä saa
kohtauksen, huutoa, kirkumista, hysteriaa! Miksi minulla ei koskaan
ole hysteriaa? Sitten seuraavana päivänä taas kohtaus, ja samoin
sitäkin seuraavana, ja eilen sitten tuo affekti. Hän huutaa minulle
yhtäkkiä: »Minä vihaan Ivan Fjodorovitšia minä vaadin, ettette ota
häntä vastaan ja että kiellätte häntä käymästä meillä!» Minä tyrmistyin
noin odottamattomasta puheesta ja vastaan hänelle: »Mistä syystä
minä kieltäisin niin kunnollista nuorta miestä tulemasta, lisäksi
miestä, jolla on sellaiset tiedot ja sellainen onnettomuus osanaan»,
sillä kuitenkinhan kaikki nämä jutut — nehän ovat onnettomuus eikä
onni, eikö totta? Hän alkoi äkkiä nauraa sanoilleni ja, tiedättekö,
niin loukkaavasti. No, minä olen iloissani, ajattelen, että olen
saanut hänet nauramaan ja että kohtaukset nyt ovat ohi, varsinkin
kun minä itsekin olin aikonut kieltää Ivan Fjodorovitšia tekemästä
omituisia vieraskäyntejä ilman minun suostumustani sekä vaatia
häneltä selitystä. Mutta äkkiä tänä aamuna Lise heräsi ja suuttui
Juliaan ja, ajatelkaahan, löi tätä kädellään kasvoihin. Mutta tämähän
on pöyristyttävää, minä teitittelen palvelustyttöjäni. Ja yhtäkkiä
tunnin kuluttua hän syleilee ja suutelee Julian jalkoja. Minulle
taas hän lähetti sanan, ettei tule ollenkaan luokseni eikä tahdo
käydä vastedeskään, ja kun minä itse kompuroin hänen luokseen, niin
hän alkoi minua kiireesti suudella ja itki sekä työnsi suudellessaan
minut pois huoneesta puhumatta sanaakaan, niin että minä en saanut
tietää mitään. Nyt, rakas Aleksei Fjodorovitš, panen kaiken toivoni
teihin, ja tietysti teidän käsissänne on koko elämäni kohtalo. Minä
yksinkertaisesti pyydän teitä menemään Lisen luo, ottamaan häneltä
selville kaikki, niinkuin vain te yksin osaatte tehdä, ja tulemaan
sitten kertomaan minulle, minulle, äidille, sillä te ymmärrätte, että
minä kuolen, suorastaan kuolen, jos tätä kaikkea jatkuu, tai karkaan
kotoani. Minä en voi enempää, minulla on kärsivällisyyttä, mutta minä
voin sen menettää ja silloin... silloin tapahtuu kauheita. Ah, hyvä
Jumala, vihdoinkin, Pjotr Iljitš! — huudahti rouva Hohlakov alkaen
yhtäkkiä loistaa, kun näki Pjotr Iljitš Perhotinin astuvan sisälle.
— Olette myöhästynyt! No, mitä, istuutukaa, puhukaa, ratkaiskaa
kohtaloni, no, mitäs tuo asianajaja? Mutta minne te menette, Aleksei
Fjodorovitš?
— Menen Lisen luo.
— Ah, niin! Ettehän vain unohda, ettehän unohda mitä teiltä pyysin?
Siitä riippuu kohtalo, kohtalo!
— En tietenkään unohda, jos se vain käy päinsä... mutta olen kovin
myöhästynyt, — mutisi Aljoša peräytyen kiireesti.
— Ei, aivan varmasti, varmasti käykää puheillani, eikä vain »jos se käy
päinsä», muuten minä kuolen! — huusi rouva Hohlakov hänen jälkeensä,
mutta Aljoša oli jo mennyt ulos huoneesta.
3.