Grušenjkan luona

Aljoša suuntasi kulkunsa Kirkkotorille, kauppiaanleski Morozovin

taloon, Grušenjkan luo. Tämä oli jo aikaisin aamulla lähettänyt

hänen luokseen Fenjan tuomaan hartaan pyynnön, että hän pistäytyisi

Grušenjkan luona. Kyseltyään Fenjalta Aljoša sai tietää, että rouva oli

ollut jonkin suuren ja erikoisen levottomuuden vallassa jo eilisestä

lähtien. Koko tuon kahden kuukauden aikana, joka oli kulunut Mitjan

vangitsemisesta, Aljoša oli useasti käynyt rouva Morozovin talossa

sekä omasta aloitteestaan että Mitjan asioilla. Noin kolmen päivän

kuluttua Mitjan vangitsemisesta oli Grušenjka ankarasti sairastunut

ja oli nyt ollut lähes viisi viikkoa sairaana. Yhden viikon noista

viidestä hän oli maannut tiedottomana. Hänen kasvonsa olivat suuresti

muuttuneet, ne olivat laihtuneet ja kellastuneet, vaikka hän oli jo

melkein kaksi viikkoa saanut olla ulkosalla. Mutta Aljošan mielestä

hänen kasvonsa olivat tulleet tavallaan vielä puoleensavetävämmiksi, ja

hänestä oli mieluisaa Grušenjkan luo astuessaan kohdata tämän katse.

Siinä katseessa oli ikäänkuin vahvistuneena jotakin lujaa ja järkevää.

Se ilmaisi jotakin henkistä murrosta, siinä ilmeni jokin muuttumaton,

nöyrä, mutta jalo ja peruuttamaton päättäväisyys. Kulmakarvojen

väliin otsaan oli ilmestynyt pieni pystysuora ryppy, joka antoi hänen

kauniille kasvoilleen keskitetyn miettiväisyyden leiman, mikä ensi

silmäyksellä näytti melkeinpä ankaralta. Entisestä kevytmielisyydestä

ei ollut jälkeäkään näkyvissä. Omituista oli Aljošasta myöskin se, että

kaikesta onnettomuudesta huolimatta, mikä oli kohdannut naisparkaa,

morsianta, jonka sulhanen oli vangittu kauheasta rikoksesta miltei

samalla hetkellä, kun hänestä oli tullut tämän morsian, huolimatta

senjälkeen seuranneesta sairaudesta ja uhkaavasta oikeuden tuomiosta,

joka tuskin oli vältettävissä, Grušenjka ei kuitenkaan ollut menettänyt

entistä iloisuuttaan. Hänen ennen ylpeistä silmistään loisti nyt

jonkinlainen hiljaisuus, vaikka... vaikka muuten nämä silmät vieläkin

toisinaan liekehtivät pahaa ennustavasta, kun hänen sydäntään ahdisti

eräs entinen huoli, joka ei ensinkään ollut tukahtunut, vaan vieläpä

kasvanutkin. Tämän huolen esine oli yhä sama: Katerina Ivanovna, jota

Grušenjka sairastaessaan oli muistellut houreissaankin. Aljoša ymmärsi,

että hän oli tälle hirveän mustasukkainen Mitjan tähden, vangin tähden,

siitä huolimatta, että Katerina Ivanovna ei ollut kertaakaan käynyt

tätä tervehtimässä vankilassa, vaikka olisi voinut tehdä sen milloin

hyvänsä. Kaikesta tästä muodostui Aljošalle eräänlainen vaikea tehtävä,

sillä Grušenjka uskoi vain hänelle sydämensä salaisuudet ja pyysi

alati häneltä neuvoja; hän puolestaan ei toisinaan kyennyt sanomaan

Grušenjkalle kerrassaan mitään.

Huolestuneena hän saapui Grušenjkan asuntoon. Tämä oli jo kotona;

noin puoli tuntia sitten hän oli palannut Mitjan luota, ja jo siitä

nopeasta liikkeestä, jolla Grušenjka hypähti nojatuolista pöydän

äärestä häntä vastaan, hän päätti, että tämä oli odottanut häntä

hyvin kärsimättömästi. Pöydällä oli levällään kortteja, ja ne oli

jaettu niinkuin turakkapeliä varten. Nahkasohvalle toiselle puolelle

oli laitettu vuode, ja siinä loikoi puoleksi istuen viitta yllään ja

pumpulikankainen yölakki päässä Maksimov, joka ilmeisesti oli sairas ja

heikko, vaikka hymyilikin imelästi. Tämä koditon ukko oli silloin, jo

kaksi kuukautta sitten, palannut Mokrojesta yhdessä Grušenjkan kanssa

ja siitä lähtien jäänytkin hänen luokseen olemaan. Tultuaan silloin

Grušenjkan kanssa räntäsateessa hän oli läpimärkä ja pelästyneenä

istuutunut sohvaan ja luonut ääneti silmänsä häneen hymyillen arasti,

ja rukoilevasti. Grušenjka, joka oli hyvin murheissaan ja jo alkavan

kuumeen vallassa ja oli miltei unohtanut hänet ensimmäisen puolen

tunnin aikana puuhaillessaan kaikenlaista tulonsa jälkeen, — oli äkkiä

luonut häneen kiinteän katseen: Maksimov oli surkeasti ja hämillään

silloin nauraa hihittänyt katsoen häntä silmiin. Grušenjka oli kutsunut

Fenjan ja käskenyt tätä antamaan Maksimoville ruokaa. Koko sen päivän

oli ukko istunut paikallaan melkein liikahtamatta; kun sitten ilta

pimeni ja ikkunaluukut pantiin kiinni, oli Fenja kysynyt rouvalta:

— Miten on, rouva, jääkö hän sitten tänne yöksi?

— Niin, laita hänelle vuode sohvalle, oli Grušenjka vastannut.

Tarkemmin kyseltyään oli Grušenjka saanut selville, että Maksimovilla

nyt todellakaan ei ollut mitään paikkaa, mihin menisi, ja että »herra

Kalganov, hyväntekijäni, ilmoittivat minulle suoraan, etteivät enää

huoli minua luokseen, ja lahjoittivat viisi ruplaa». — »No, Jumala

kanssasi, jää sitten tänne», päätti Grušenjka suruissaan ja hymähti

hänelle osaaottavasti. Ukkoa liikutti hänen hymynsä, ja mies-paran

huulet alkoivat väristä hellämielisestä itkusta. Siitä saakka

oli sitten kuljeskeleva elätti ollutkin Grušenjkan luona. Tämän

sairastaessakaan hän ei ollut lähtenyt talosta. Fenja ja tämän äiti,

Grušenjkan keittäjätär, eivät ajaneet häntä pois, vaan syöttivät

häntä edelleen ja laittoivat hänelle vuoteen sohvalle. Myöhemmin

Grušenjka tottui häneen niin, että tullessaan Mitjan luota (jota hän

tuskin tervehdyttyään oli heti alkanut käydä katsomassa) hän suruaan

haihduttaakseen istuutui ja alkoi puhella »Maksimuškan» kanssa

kaikenlaisista joutavista asioista, ettei vain ajattelisi suruaan.

Osoittautui, että ukko osasi toisinaan kertoakin yhtä ja toista, niin

että hän lopulta oli suorastaan välttämätön Grušenjkalle. Paitsi

Aljošaa, joka ei kuitenkaan käynyt joka päivä ja aina viipyi vain

lyhyen ajan, ei Grušenjka ottanut vastaan juuri ketään. Hänen ukkonsa

taasen, kauppias, oli tähän aikaan hyvin sairas, »teki lähtöä», kuten

kaupungilla sanottiin, ja kuolikin vain viikko sen jälkeen kuin Mitja

oli tuomittu. Kolme viikkoa ennen kuolemaansa, tuntien lopun lähenevän,

hän vihdoin kutsui luokseen ylös poikansa vaimoineen ja lapsineen ja

käski näitä pysymään luonaan. Palvelijoitaan hän tästä hetkestä lähtien

kielsi ankarasti ensinkään vastaanottamasta Grušenjkaa, ja jos tämä

tulisi, sanomaan hänelle: »Käskee teitä elämään kauan iloisesti ja

kokonaan unohtamaan heidät.» Grušenjka lähetti kuitenkin melkein joka

päivä tiedustelemaan hänen terveydentilaansa.

— Viimeinkin tulit! — huudahti hän heittäen pois kortit ja tervehtien

iloisesti Aljošaa. — Maksimuška jo kovin peloitteli, että sinä kukaties

et tulekaan. Ah, kuinka sinua tarvitaan! Istuudu pöydän ääreen; no,

saako olla kahvia?

— Ehkäpä, — sanoi Aljoša istuutuen pöydän luo, — olen hyvin nälissäni.

— Siinäpä se; Fenja, Fenja, kahvia! — huudahti Grušenjka. — Se on jo

kauan ollut kiehumassa, odottaa sinua, ja tuo piirakoltakin, mutta

kuumia. Ei, odotahan, Aljoša, näitten piirakoitten johdosta syntyi

tänään myrsky. Minä vein niitä hänelle vankilaan, mutta hän, uskotko,

heitti ne minulle takaisin eikä syönyt. Yhden piirakan hän suorastaan

paiskasi lattiaan ja polki sitä jaloillaan. Minä sanoin: »Jätän ne

vartijalle; jos et syö niitä iltaan mennessä, niin silloin sinua

tietysti elättää ilkeämielinen viha!» ja niin lähdin matkaani. Taaskin

siis riitaannuimme, uskotko sitä. Joka kerta, kun menen sinne, me

riitaannumme.

Grušenjka sanoi tämän kaiken henkeään vetämättä, kiihdyksissä. Maksimov

hätääntyi heti, hymyili ja painoi silmänsä alas.

— Mistä te tällä kertaa riitaannuitte? — kysyi Aljoša.

— Minulle aivan odottamattomasta asiasta! Ajattelehan, hän on alkanut

olla mustasukkainen »entiselle»: »Miksi, mukamas, sinä ylläpidät

häntä? Sinä olet siis alkanut ylläpitää häntä?» On kaiken aikaa

mustasukkainen, aina vain mustasukkainen puolestani! Hän on sekä

nukkuessaan että syödessään mustasukkainen. Kerran viime viikolla oli

jo mustasukkainen Kuzjmallekin.

— Hänhän tiesi, miten ovat »entisen» asiat?

— Siinäpä se onkin. Aivan alusta asti ihan tähän päivään saakka hän on

tietänyt, mutta tänään yhtäkkiä nousi ja alkoi torua. Ihan hävettää

sanoakin, mitä hän puhui. Senkin hölmö! Rakitka tuli hänen luokseen,

kun minä lähdin pois. Kenties Rakitka häntä yllyttää, vai mitä? Mitä

luulet? — lisäsi hän hajamielisesti.

— Hän rakastaa sinua, siinäpä se juuri onkin, rakastaa suuresti. Mutta

nyt hän on samalla kiihdyksissä.

— Kuinka ei olisi kiihdyksissä, huomenna tuomitaan. Minä menin

sanoakseni hänelle sanani huomisen johdosta, sillä minun on, Aljoša,

kauheata ajatellakin, mitä huomenna tulee! Sinä sanot, että hän on

kiihdyksissä, mutta miten kiihdyksissä olenkaan minä. Ja hän alkaa

puhua puolalaisesta! Senkin hölmö! Pian aikaan hän tulee vielä

mustasukkaiseksi Maksimuškalle.

— Minun vaimoni on myös hyvin mustasukkainen minun tähteni, — pisti

sanasensa väliin Maksimov.

— No, sinun tähtesi, — alkoi Grušenjka tahtomattaan nauraa, — kenelle

voisi olla sinun takiasi mustasukkainen?

— Palvelustytöille.

— Ah, ole vaiti, Maksimuška, ei minua nyt naurata, ihan vihaksi

pistää. Älä vilkuile piirakkoihin, minä en anna niitä, ne ovat sinulle

epäterveelliset, enkä anna myöskään palsamia. Tuonkin kanssa tässä

pitää rehkiä; aivan kuin minulla täällä olisi jonkinmoinen vaivaistalo,

totta tosiaan, — alkoi hän nauraa.

— Minä en ole teidän hyvien töittenne arvoinen, minä olen mitätön,

— lausui itkunsekaisella äänellä Maksimov. — Kohdistaisitte

hyväntekeväisyytenne mieluummin niihin, jotka ovat tarpeellisempia kuin

minä.

— Oh, jokainen on tarpeellinen, Maksimuška, ja mistä sen tietää,

kuka on tarpeellisempi kuin toinen. Kunpa ei tuota puolalaista olisi

ollutkaan. Aljoša, hänkin on tänään sairastunut. Olin hänenkin luonaan.

Nyt lähetän hänelle aivan tahallani piirakoita, minä en lähettänyt,

mutta Mitja syytti minua siitä, että muka lähetän, niinpä nyt uhallakin

lähetän, ihan uhalla! Ah, tuossahan on Fenjakin ja tuo kirjeen! No,

niin onkin, taas puolalaisilta, taas pyytävät rahaa!

Herra Mussjalovitš oli todellakin lähettänyt sangen pitkän ja tapansa

mukaan kaunosanaisen kirjeen, jossa pyysi saada lainaksi kolme ruplaa.

Kirjeeseen oli liitetty kuitti, jossa tunnustettiin rahamäärä saaduksi

ja sitouduttiin maksamaan se takaisin kolmen kuukauden kuluessa; kuitin

alle oli kirjoittanut nimensä myös herra Vrublevski. Tämmöisiä kirjeitä

ja tämmöisiä kuitteja oli Grušenjka saanut »entiseltään» jo monta.

Niitten tulo oli alkanut silloin, kun Grušenjka pari viikkoa sitten

oli tullut terveeksi. Hän tiesi myös, että molemmat herrat olivat

hänen sairautensakin aikana käyneet tiedustamassa hänen vointiaan.

Ensimmäinen kirje, jonka Grušenjka sai, oli pitkä ja isokokoiselle

kirjepaperille kirjoitettu, suurella perheen sinetillä suljettu ja

hirveän hämärä ja korusanainen, niin että Grušenjka luki sen vain

puoliväliin ja jätti siihen, koska ei ymmärtänyt siitä mitään. Eikä

hänellä silloin ollut aikaa ajatella kirjeitä. Tätä ensimmäistä

kirjettä seurasi seuraavana päivänä toinen, jossa herra Mussjalovitš

pyysi häneltä lainaksi kaksituhatta ruplaa hyvin lyhyeksi ajaksi.

Grušenjka jätti tämänkin kirjeen vastaamatta. Sen jälkeen seurasi

kokonainen sarja kirjeitä, kirje päivässä, kaikki yhtä juhlallisia ja

kaunopuheisia, mutta lainaksi pyydetty summa niissä yhä pieneni, aleni

sataan ruplaan, kahteenkymmeneenviiteen, kymmeneen ruplaan, ja lopulta

Grušenjka yhtäkkiä sai kirjeen, jossa molemmat herrat pyysivät häneltä

ainoastaan yhden ruplan ja liittivät mukaan kuitin, jonka molemmat

olivat allekirjoittaneet. Silloin oli Grušenjkaa yhtäkkiä alkanut

säälittää, ja hän pistäytyi hämärissä itse herrain luona. Hän tapasi

molemmat puolalaiset hirveässä köyhyydessä, melkein kurjuudessa, ilman

ruokaa, ilman puita, ilman savukkeita, velassa emännälle. Mitjalta

Mokrojessa voitetut kaksisataa ruplaa olivat nopeasti hävinneet

jonnekin. Grušenjkaa hämmästytti kuitenkin, että molemmat herrat

ottivat hänet vastaan ylpeän arvokkaasti ja niinkuin riippumattomat

miehet, kaikkia muotoja noudattaen ja komein puhein. Grušenjka vain

nauroi ja antoi »entiselleen» kymmenen ruplaa. Silloin hän nauraen

kertoi tästä Mitjalle, eikä tämä ensinkään ollut mustasukkainen. Mutta

tästä lähtien herrat takertuivat Grušenjkaan ja pommittivat häntä joka

päivä kirjeillä, joissa pyysivät rahaa, ja tämä lähetti joka kerta

pikkuisen, mutta nytpä tänään Mitja yhtäkkiä sai päähänsä tulla hirveän

mustasukkaiseksi.

— Minä hölmö pistäydyin myös hänen luokseen, ainoastaan hetkiseksi,

silloin kun menin Mitjan luo, sillä hänkin on sairastunut, minun

entinen herrani, — alkoi taas Grušenjka hätäisesti ja kiirehtien,

— nauran ja kerron tätä Mitjalle: ajattelehan, sanon, puolalaiseni

sai päähänsä laulaa minulle kitaran säestyksellä entisiä lauluja,

luulee minun heltyvän ja menevän hänelle vaimoksi. Mutta Mitjapa

ponnahtaa heti pystyyn ja alkaa sadatella... Ei, nyt minä lähetän

puolalaisherroille piirakoita! Fenja, tytönkö he ovat tänne

lähettäneet? Tässä on, anna tytölle kolme ruplaa ja kääri heille

paperiin kymmenkunta piirakkaa sekä käske viemään, mutta sinä, Aljoša,

kerro välttämättömästi Mitjalle, että minä lähetin heille piirakoita.

— En kerro missään tapauksessa, — lausui Aljoša hymyillen.

— Äh, sinä luulet hänen siitä kärsivän; hänhän rupesi tahallaan

mustasukkaiseksi, hänestä itsestään on kaikki samantekevää, — sanoi

Grušenjka katkerasti.

— Kuinka tahallaan? — kysyi Aljoša.

— Sinä olet tyhmä, Aljošenjka, siinä se, sinä et ymmärrä tästä mitään

kaikessa viisaudessasi, siinä se. Minua ei loukkaa se, että hän on

mustasukkainen minun, tämmöisen takia, minua loukkaisi, jos hän ei

ensinkään olisi mustasukkainen. Sellainen minä olen. Minä en loukkaannu

mustasukkaisuudesta, minulla on itsellänikin julma sydän, minä itse

olen mustasukkainen. Vain se minua loukkaa, että hän ei ensinkään

rakasta minua ja oli nyt _tahallaan_ mustasukkainen, siinä se. Olenko

minä sokea, enkö minä näe? Hän alkaa minulle yhtäkkiä puhua tuosta

Katjkasta: semmoinen ja semmoinen se on, tilasi minua varten tohtorin

Moskovasta oikeuteen, tilasi sen pelastaakseen minut, tilasi niinikään

kaikkein parhaimman, kaikkein oppineimman asianajajan. Hän siis

rakastaa Katjkaa, kun kerran alkoi kehua häntä minulle päin silmiä,

häpeämättömät silmät hänellä on! Hän on itse syyllinen minun edessäni,

ja nytpä hän kävi minun kimppuuni saadakseen minut syylliseksi ennen

itseään ja voidakseen mukamas syyttää minua yksistään: »Sinä olit ennen

minua yksissä puolalaisen kanssa, siispä on minunkin lupa olla Katjkan

kanssa.» Siinä se on! Tahtoo työntää kaiken syyn yksinomaan minun

niskaani. Tahallaan hän kävi kimppuuni, tahallaan, sanon sen sinulle,

mutta minä...

Grušenjka ei sanonut mitä hän tekee, peitti silmänsä liinaan ja alkoi

hirveästi itkeä.

— Hän ei rakasta Katerina Ivanovnaa, — sanoi lujasti Aljoša.

— No, rakastaa tai ei rakasta, saan sen kohta itse selville, — lausui

Grušenjka uhkaava sävy äänessään ja otti silmiltään liinan. Hänen

kasvonsa vääristyivät. Aljoša näki surukseen, miten Grušenjkan lempeät

ja tyynen iloiset kasvot äkkiä muuttuivat ärtyisiksi ja ilkeiksi.

— Riittää näistä tyhmyyksistä puhuminen! — tokaisi Grušenjka äkkiä.

— En minä ollenkaan sitä varten kutsunut sinua. Aljoša, ystäväni,

mitä huomenna, mitä huomenna tulee? Se minua kiduttaa! Minua yksin

se kiduttaa! Katson kaikkia, ei kukaan sitä ajattele, koko asia ei

ensinkään liikuta ketään. Ajatteletko edes sinä sitä? Huomennahan

tuomitaan! Kerro sinä minulle, kuinka häntä siellä tuomitaan?

Palvelijahan, palvelija tappoi, palvelija, Herra Jumala! Tuomitaanko

hänet todellakin palvelijan sijasta, ja eikö kukaan puolusta häntä?

Eihän palvelijaa ole ollenkaan ahdisteltukaan, vai kuinka?

— Häntä on ankarasti kuulusteltu, — huomautti Aljoša miettivästi, —

mutta kaikki tulivat siihen johtopäätökseen, ettei se ole hän. Nyt hän

on hyvin sairas. Siitä saakka on ollut sairas, tuosta kaatuvataudin

kohtauksesta. Hän on todella sairas, — lisäsi Aljoša.

— Jumalani, menisit itse tuon asianajajan luo ja kertoisit hänelle

asian kahden kesken. Hänethän on kuulemma tilattu tänne Pietarista

kolmentuhannen ruplan maksusta.

— Me panimme kolmeen henkeen kolmetuhatta, minä, veli Ivan ja Katerina

Ivanovna, mutta tohtorin tilasi Moskovasta maksamalla kaksituhatta

Katerina Ivanovna yksin. Asianajaja Fetjukovitš olisi ottanut enemmän,

mutta asia tuli kuuluisaksi ympäri Venäjän, kaikissa sanomalehdissä

ja aikakauskirjoissa siitä puhutaan, ja niinpä Fetjukovitš suostui

tulemaan etupäässä kunnian vuoksi, sillä ylen kuuluksi on juttu tullut.

Minä tapasin hänet eilen.

— No ja mitä? Puhuitko hänelle? — sanoi Grušenjka kiireesti.

— Hän kuunteli eikä sanonut mitään. Sanoi, että hänelle on jo

muodostunut varma mielipide. Mutta lupasi ottaa harkitakseen sanojani.

— Kuinka niin harkitakseen? Ah, ne ovat roistoja! He syöksevät hänet

turmioon! No, mutta tohtorin, miksi tuo on tilannut tohtorin?

— Asiantuntijaksi. Tahtovat osoittaa, että veljeni on mielenvikainen ja

on tappanut sekapäisenä ollessaan, itse tietämättään, — hymähti Aljoša

hiljaa, — mutta veljeni ei suostu tähän.

— Ah, sehän on totta, jos hän olisi tappanut! — huudahti Grušenjka.

— Sekapäinen hän oli silloin, aivan sekapäinen, ja siihen olen minä,

minä halpamainen ihminen, syypää! Mutta eihän hän ole tappanut, ei ole

tappanut! Ja kaikki syyttävät vain häntä, että hän on tappanut, koko

kaupunki. Fenjakin, hänkin todisti sillä tavoin, että näyttää kuin

Mitja olisi tappanut. Entä puodissa, ja entä tuo virkamies, ja entä

mitä ovat aikaisemmin kuulleet ravintolassa! Kaikki, kaikki ovat häntä

vastaan, sellaista on kaikkien puheen palpatus.

— Niin, todistusten lukumäärä on kauheasti lisääntynyt, — huomautti

Aljoša jurosti.

— Entä Grigori, Grigori Vasiljitš, hänhän pitää jyrkästi kiinni siitä,

että ovi oli auki, vatkuttaa yhä omaansa, että on nähnyt, häntä ei saa

siitä käsityksestä luopumaan, olen juossut hänen luonaan, puhunut itse

hänen kanssaan. Vielä haukkuukin!

— Niin, se on kenties kaikkein raskauttavin todistus veljeäni

vastaan, — lausui Aljoša.

— Mitä taas siihen tulee, että Mitja on mielenvikainen, niin hän on

nytkin juuri semmoinen, — alkoi Grušenjka yhtäkkiä puhua huolestuneen

ja salaperäisen näköisenä. — Tiedätkö, Aljošenjka, jo kauan olen

aikonut sanoa tästä sinulle: käyn joka päivä hänen luonaan ja olen

suorastaan ihmeissäni. Sano sinä minulle mitä arvelet: mistä hän on

nyt alkanut aina puhua? Hän alkaa puhua ja puhuu puhumistaan, — mutta

minä en voi ymmärtää mitään, luulen hänen puhuvan jotakin viisasta, no,

minähän olen tyhmä, en minä kykene käsittämään, ajattelen; mutta hän

on alkanut äkkiä puhua minulle lapsukaisesta, jostakin pikku lapsesta

näet, »miksi lapsukainen on kurja? Lapsukaisen takia minä nyt lähden

Siperiaan, minä en ole tappanut, mutta minun on mentävä Siperiaan!»

Mitä tämä on, mikä lapsukainen se on, — minä en ymmärtänyt hitustakaan.

Rupesin vain itkemään hänen puhuessaan, sillä hän puhui siitä hyvin

kauniisti, itkee puhuessaan, minäkin aloin itkeä, hän suuteli minua

äkkiä ja siunasi kädellään. Mitä tämä on, Aljoša, kerro sinä minulle,

mikä on tuo »lapsukainen».

— Jostakin syystä on Rakitin ruvennut käymään hänen luonaan, — hymyili

Aljoša, — muuten... tämä ei ole Rakitinilta saatua. En ollut eilen

hänen luonaan, tänään menen.

— Ei, ei se ole Rakitka, se on hänen veljensä Ivan Fjodorovitš, joka

painaa hänen mieltään, hän käy hänen luonaan, siinä se on... — lausui

Grušenjka ja nolostui äkkiä. Aljoša kiinnitti aivan kuin hämmästyen

katseensa häneen.

— Ettäkö käy luona? Käykö hän siis Mitjan luona? Mitja itse sanoi

minulle, että Ivan ei ole käynyt kertaakaan.

— No... no niin, tämmöinen minä olen! En osannut pitää suutani kiinni!

— huudahti Grušenjka pahoilla mielin ja sävähti aivan punaiseksi. —

Maltahan, Aljoša, ole vaiti, olkoon niin, kun kerran en osannut pitää

suutani kiinni, niin sanon koko totuuden: hän on ollut hänen luonaan

kaksi kertaa, ensikerran aivan heti tänne tultuaan — silloinhan hän

heti riensi tänne Moskovasta, minä en ollut ennättänyt käydä makuulle,

ja toisen kerran hän tuli viikko sitten. Hän käski Mitjan olemaan

puhumatta tästä sinulle, olemaan aivan hiiskumatta, ja kielsi puhumasta

muillekin, kävi täällä salaa.

Aljoša istui syvissä mietteissä ja harkitsi jotakin. Tieto on

nähtävästi häntä hämmästyttänyt.

— Veli Ivan ei puhu kanssani Mitjan asiasta, — lausui hän hitaasti,

— ja yleensäkin hän on näinä kahtena kuukautena puhunut hyvin vähän

kanssani, ja kun minä menin hänen luokseen, niin hän aina oli

tyytymätön tulooni, niin että kolmeen viikkoon en ole käynytkään hänen

luonaan. Hm... Jos hän oli viikko sitten, niin... tämän viikon aikana

on Mitjassa todellakin tapahtunut jokin muutos...

— Muutos, muutos! — tarttui Grušenjka kiireesti puheeseen. — Heillä on

salaisuus, heillä on ollut salaisuus! Mitja itse sanoi minulle, että on

salaisuus, ja, tiedätkö, sellainen salaisuus, että Mitja ei ollenkaan

voi rauhoittua. Hänhän oli aikaisemmin iloinen, ja iloinenhan hän on

nytkin, mutta, tiedätkö, kun hän alkaa tällä tavoin pudistella päätään

ja astella huoneessa ja nyhtää oikealla sormellaan ohimohiuksiaan,

silloin tiedän, että hänellä on jokin levottomuus sielussa... kyllä

minä tiedän!... Muuten hän oli iloinen, tänäänkin oli iloinen!

— Sinähän sanoit: kiihdyksissä?

— Hän oli kyllä kiihdyksissä, mutta iloinen. Hän on aina

kiihdyksissäkin, mutta vain hetkisen, ja sitten hän on taas iloinen,

mutta jonkin ajan kuluttua hän yhtäkkiä taas kiihtyy. Ja tiedätkö,

Aljoša, olen kaiken aikaa häntä ihmetellyt: tulossa on niin kauheata,

mutta hän nauraa hohottaa toisinaan niin jonninjoutaville asioille,

kuin itse olisi lapsi.

— Ja onko totta, että hän kielsi puhumasta minulle Ivanista? Ihanko hän

sanoi: älä puhu?

— Aivan niin hän sanoi: älä puhu. Sinua hän etupäässä pelkääkin,

Mitja nimittäin. Sillä tässä on salaisuus, hän itse sanoi, että on

salaisuus... Aljoša, ystäväni, käy ja ota selville: mikä ihmeen

salaisuus heillä on, ja tule sitten sanomaan minulle, — heittäytyi

Grušenjka äkkiä pyytelemään, — päätä sinä minun onnettoman asia, jotta

tietäisin kirotun kohtaloni! Tämän vuoksi olen sinut kutsunutkin.

— Luuletko, että se on jotakin sinua koskevaa? Silloinhan hän ei olisi

sinun kuultesi puhunut salaisuudesta.

— En tiedä. Kenties hän tahtookin juuri minulle sanoa, mutta ei

uskalla. Varoittaa edeltäpäin. Salaisuus, mukamas, on olemassa, mutta

mikä salaisuus, — sitä hän ei sanonut.

— Mutta mitä sinä itse luulet?

— Mitäkö luulen? Loppuni on käsissä, sitä minä luulen. Lopun he ovat

kaikki kolme minulle valmistaneet, sillä tässä on mukana Katjka.

Kaikki se on Katjkan työtä, hänestä se lähtee. »Hän on sellainen ja

sellainen», siis minä en ole sellainen. Mitja puhuu näin ennakolta,

varoittaa minua etukäteen. Hän on päättänyt hylätä minut, siinä on koko

salaisuus! Kolmen kesken he ovat tämän suunnitelleet — Mitjka, Katjka,

ja Ivan Fjodorovitš. Aljoša, olen kauan sitten tahtonut kysyä sinulta:

viikko takaperin hän yhtäkkiä ilmaisee minulle, että Ivan on rakastunut

Katjkaan, koska käy usein tämän luona. Puhuiko hän minulle totta vai

eikö? Sano omantunnon mukaisesti, surmaa minut.

— Minä en valehtele sinulle. Ivan ei ole rakastunut Katerina

Ivanovnaan, niin minä luulen.

— No, niin minäkin silloin heti ajattelin! Hän valehtelee minulle,

häpeämätön, siinä se! Ja nyt hän on tullut mustasukkaiseksi tähteni

voidakseen sitten syyttää minua. Hänhän on hölmö, eihän hän osaa

peittää jälkiään, hänhän on niin avomielinen... Mutta kylläpä minä

hänelle näytän, kyllä minä hänelle! »Sinä uskot», sanoo, »minun

tappaneen» — tätä hän sanoo minulle, minulle, minua hän siitä soimasi!

Jumala hänen kanssaan! No, maltahan, laitanpa niin, että tuolle

Katjkalle käy huonosti oikeudessa! Minä sanon siellä erään sellaisen

pikku sanasen... Minä sanon siellä kaikki!

Ja hän alkoi taas katkerasti itkeä.

— Sen minä voin sinulle varmasti ilmoittaa, Grušenjka, — sanoi Aljoša

nousten paikaltaan, — että ensiksikin hän rakastaa sinua, rakastaa

enemmän kuin ketään muuta maailmassa, ja ainoastaan sinua, usko tämä.

Minä tiedän. Kyllä minä tiedän. Toiseksi sanon sinulle sen, että minä

en tahdo udella häneltä salaisuutta, ja jos hän sen minulle tänään

sanoo, niin sanon hänelle suoraan, että olen luvannut sanoa sen

sinulle. Siinä tapauksessa tulen luoksesi jo tänään ja sanon. Mutta...

minusta tuntuu... Katerina Ivanovnalla ei tässä ole vähintäkään osaa,

vaan tuo salaisuus on jotakin muuta. Se on aivan varmaan niin. Ei

ensinkään näytäkään siltä, että se koskisi Katerina Ivanovnaa, niin

minusta tuntuu. Mutta nyt hyvästi!

Aljoša puristi Grušenjkan kättä. Grušenjka itki yhä vielä. Aljoša näki,

että hän ei kovinkaan paljon ollut uskonut hänen lohdutuksiaan, mutta

jo sekin oli hyvä, että suru edes oli purkautunut, saanut ilmaisunsa.

Sääli oli Aljošan jättää hänet sellaiseen tilaan, mutta hänellä oli

kiire. Hänellä oli vielä paljon tehtävää.

2.