— Mitä arvelette, mitähän tämä tohtori hänelle sanoo? — alkoi Kolja
kiireesti puhua. — Mutta kuinka epämiellyttävä naama hänellä onkaan
eikö totta? Minä en voi sietää lääketiedettä!
— Iljuša kuolee. Minusta se näyttää jo varmalta, — vastasi Aljoša
surullisesti.
— Veijarit! Lääketiede on petkutusta! Mutta minä olen sentään iloinen,
kun tutustuin teihin, Karamazov. Jo kauan olen halunnut teihin
tutustua. Ikävä vain, että kohtasimme toisemme näin surullisissa
oloissa...
Koljan teki kovin mieli sanoa jotakin vielä tulisemmin, vielä
avomielisemmin, mutta oli kuin jokin olisi ottanut vastaan. Aljoša
huomasi sen, hymyili ja puristi hänen kättään.
— Olen jo kauan sitten oppinut kunnioittamaan teitä harvinaisena
olentona, — mutisi taas Kolja sekaantuen yhä puheessaan. — Minä
olen kuullut, että te olette mystikko ja olette ollut luostarissa.
Minä tiedän, että te olette mystikko, mutta... se ei saanut minua
pysähtymään. Kosketus todellisuuden kanssa parantaa teidät...
Sellaisille luonteille kuin te ei tavallisesti käy toisin.
— Mitä te nimitätte mystikoksi? Mistä parantaa? — kysyi Aljoša hieman
ihmetellen.
— No, siinä on Jumala ja sen semmoista.
— Kuinka, ettekö te sitten usko Jumalaan?
— Päinvastoin, minulla ei ole mitään Jumalaa vastaan. Tietysti Jumala
on vain otaksuma... mutta... minä tunnustan, että Hän on tarpeen,
järjestyksen vuoksi... maailman järjestyksen vuoksi ja niin edespäin...
ja jos Häntä ei olisi, niin Hänet pitäisi keksiä, — lisäsi Kolja alkaen
punastua. Hän alkoi äkkiä kuvitella, että Aljoša nyt heti luulee hänen
tahtovan loistaa tiedoillaan ja osoittaa, että hän on »suuri». »Mutta
minä en ollenkaan tahdo loistaa hänen edessään tiedoillani», ajatteli
Kolja paheksuen. Ja häntä alkoi yhtäkkiä hirveästi harmittaa.
— Minä tunnustan, että minusta on sietämätöntä sekaantua kaikkiin
näihin kiistoihin, — tokaisi hän, — voihan Jumalaan uskomattakin
rakastaa ihmiskuntaa, vai mitä arvelette? Voltaire ei uskonut Jumalaan,
mutta rakastihan hän ihmiskuntaa? (»Taas, taas!» ajatteli hän
itsekseen.)
— Voltaire ei uskonut Jumalaan, mutta luullakseni hän vähän, sangen
vähän myös rakasti ihmiskuntaa, — lausui Aljoša hiljaa, hillitysti
ja aivan luonnollisesti, niinkuin keskustelisi ikäisensä tai jo
vanhemmankin ihmisen kanssa. Koljaa hämmästytti nimenomaan tuo Aljošan
jonkinmoinen epävarmuus siitä, mitä hän ajatteli Voltairesta, samoin
kuin sekin, että hän ikäänkuin antoi juuri hänen, pikku Koljan,
ratkaistavaksi tämän kysymyksen.
— Oletteko te sitten lukenut Voltairea? — sanoi Aljoša lopuksi.
— En, eipä silti, että olisin lukenut... Olen muuten lukenut _Candiden_
venäläisenä käännöksenä... se on vanha, kömpelö käännös, naurettava...
(»Taas, taas!»)
— Ja ymmärsittekö?
— Oi, kyllä, kaikki... se on... miksi te luulette, että en olisi
ymmärtänyt? Siellä on tietysti paljon rivouksia... Minä tietysti pystyn
ymmärtämään, että se on filosofinen romaani ja kirjoitettu aatteen
esittämiseksi... — sekaantui Kolja jo kokonaan. — Minä olen sosialisti,
Karamazov, minä olen parantumaton sosialisti, — sanoa paukautti hän
yhtäkkiä hyötähyviään.
— Sosialisti? — alkoi Aljoša nauraa. — Milloin te olette siihen
ennättänyt? Tehän olette luullakseni vasta kolmetoistavuotias?
Koljan sydäntä kouristi.
— Ensiksikään en kolmentoista, vaan neljäntoista, kahden viikon
kuluttua täytän neljätoista, — kivahti hän, — ja toiseksi en ollenkaan
ymmärrä, mitä minun ikäni tähän kuuluu. Kysymys on siitä, minkälainen
on minun vakaumukseni, eikä siitä, minkä ikäinen olen, eikö totta?
— Kun tulette vanhemmaksi, niin huomaatte itse, kuinka suuri vaikutus
iällä on vakaumukseen. Minusta näytti myös, että te puhutte toisten
sanoja, — vastasi Aljoša vaatimattomasti ja rauhallisesti, mutta Kolja
keskeytti hänet kiihkeästi.
— Hyväinen aika, te tahdotte kuuliaisuutta ja mystisismiä. Myöntäkää,
että esimerkiksi kristinusko on ollut vain välikappaleena rikkailla ja
mahtavilla, jotta voisivat pitää orjuudessa alempaa luokkaa, eikö totta?
— Ah, minä tiedän, mistä te olette tämän lukenut, ja teitä on
ehdottomasti joku opettanut! — huudahti Aljoša.
— Hyväinen aika, miksi minun välttämättömästi olisi pitänyt se lukea?
Eikä minua ole kerrassaan kukaan opettanut. Voin minä itsekin... Ja
jos tahdotte, niin en minä ole Kristusta vastaan. Hän oli täysin
humaaninen persoonallisuus, ja jos Hän eläisi meidän aikanamme, niin
Hän suorastaan liittyisi vallankumouksellisiin ja kenties näyttelisi
huomattavaa osaa... Niin se ehdottomasti olisikin.
— Mistä ihmeestä, mistä ihmeestä te olette siepannut tämän! Minkä
hölmön kanssa olette joutunut tekemisiin? — huudahti Aljoša.
— Hyväinen aika, ei totuutta voi salata. Minä tietysti erään tapauksen
johdosta olen joutunut usein puhumaan herra Rakitinin kanssa, mutta...
Sanotaan jo ukko Belinskin niinikään puhuneen tämmöistä.
— Belinski? En muista. Ei hän ole tämmöistä koskaan kirjoittanut.
— Jos ei olekaan kirjoittanut, niin kuuluu puhuneen. Olen kuullut tämän
eräältä... muuten hitto hänestä...
— Entä oletteko lukenut Belinskiä?
— Nähkääs... en... minä en ole lukenut kaikkea, mutta... sen paikan
Tatjanasta, miksi hän ei lähtenyt Oneginin mukaan, minä olen lukenut.
— Kuinka ei lähtenyt Oneginin mukaan? Joko te sitten tämän... ymmärrätte?
— Hyväinen aika, te näytte pitävän minua poikasena, Smurovina, —
hymähti ärtyisästi Kolja. — Älkää muuten luulko, pyydän, että minä jo
olen tuommoinen vallankumouksellinen. Minä olen sangen usein toista
mieltä kuin herra Rakitin. Jos minä puhun Tatjanasta, niin en minä
silti ollenkaan kannata naisten emansipatsionia. Minä tunnustan, että
nainen on alistetussa asemassa oleva olento ja että hänen on toteltava.
_Les femmes tricottent_, niinkuin Napoleon sanoi, — lausui Kolja
hymähtäen jostakin syystä, — ja ainakin tässä minulla on täydelleen
samanlainen vakaumus kuin tuolla syyttä suurena pidetyllä miehellä.
Minä olen esimerkiksi myös sitä mieltä, että Amerikkaan karkaaminen
isänmaasta on alhaista, vieläpä pahempaakin, nimittäin typerää. Miksi
olisi mentävä Amerikkaan, kun meidänkin maassamme voi tuottaa paljon
hyötyä ihmiskunnalle? Varsinkin nyt. On koko joukko mahdollisuuksia
hedelmälliseen toimintaan. Niin minä vastasinkin.
— Kuinka vastasitte? Kenelle? Joko joku on pyytänyt teitä lähtemään
Amerikkaan?
— Tunnustan, että minua koetettiin yllyttää, mutta minä torjuin sen.
Tämä on tietysti meidän kesken, Karamazov, kuuletteko, ei sanaakaan
kenellekään. Minä mainitsen tämän vain teille. Minä en ensinkään halua
joutua Kolmannen Osaston kynsiin enkä saada opetusta Ketjusillan luona.
Rakennuksen muistat sä
Ketjusillan luona.
Muistatteko? Suurenmoista! Mille te nauratte? Ettehän vain mahda
luulla, että minä olen valehdellut teille koko jutun? (Mitäpä, jos
hän saa tietää, että minulla on isäni kaapissa kaiken kaikkiaan vain
tämä yksi numero _Kolokol_-lehteä ja että minä en ole siitä muuta
lukenutkaan? — ajatteli Kolja sivumennen, mutta peläten.)
— Oh, e, minä en naura enkä ollenkaan luule teidän valehdelleen
minulle. Siinäpä se onkin, että minä en sitä luule, se on, paha
kyllä, totinen tosi! No, sanokaa, oletteko te lukenut Puškinia,
_Oneginin_...Te puhuitte äsken juuri Tatjanasta?
— En, en ole vielä lukenut, mutta aion lukea. Minulla ei ole
ennakkoluuloja, Karamazov. Minä tahdon kuulla kummankin puolen kannan.
Minkätähden te kysyitte?
— Muuten vain.
— Sanokaa, Karamazov, halveksitteko te minua kauheasti? — tokaisi
äkkiä Kolja ja ojentautui suoraksi Aljošan edessä aivan kuin asettuen
asentoon. — Olkaa hyvä, aivan kiertelemättä.
— Halveksinko teitä? — sanoi Aljoša katsellen häntä ihmeissään. — Mistä
syystä? Minusta on vain surullista, että niin oivallista luonnetta kuin
teidän, joka ei vielä ole päässyt aloittamaan elämää, on jo turmellut
kaikki tuo karkea ja jonninjoutava.
— Älkää olko huolissanne minun luonteestani, — keskeytti Kolja jossakin
määrin itserakkaasti, — mutta että minä olen epäluuloinen, se on kyllä
totta. Tyhmän epäluuloinen, karkeasti epäluuloinen. Te naurahditte
äsken, ja minusta tuntui heti, että te ikäänkuin...
— Ah, minä naurahdin aivan muulle. Tiedättekö, mille minä naurahdin:
luin äskettäin erään Venäjällä asuneen Saksanmaan saksalaisen lausunnon
nykyisestä opiskelevasta nuorisostamme. »Näyttäkää», kirjoittaa hän,
»venäläiselle koulupojalle tähtimaailman kartta, josta hänellä tähän
saakka ei ole ollut minkäänlaista käsitystä, niin hän palauttaa teille
huomenna tuon kartan korjattuna.» Ei mitään tietoja ja äärettömän
suuret luulot itsestään — sitä tahtoi saksalainen sanoa venäläisestä
koululaisesta.
— Ah, sehän on aivan oikein! — alkoi Kolja yhtäkkiä nauraa hohottaa,
— ihan superlatiivissa oikein, aivan prikulleen! Bravo, saksalainen!
Ei huomannut kuitenkaan kollo myös hyvää puolta, vai mitä arvelette?
Suuret luulot itsestään — olkoon menneeksi, se johtuu nuoruudesta,
se korjautuu, jos vain sen korjautuminen on välttämätöntä, mutta sen
sijaan on myös itsenäistä henkeä miltei lapsuudesta asti, sen sijaan
on ajatuksen ja vakaumuksen rohkeutta eikä tuota heidän makkaroilla
kasvatettua orjailuaan auktoriteettien edessä... Mutta joka tapauksessa
saksalainen sanoi hyvin! Bravo, saksalainen! Vaikka saksalaiset pitää
sittenkin kuristaa. Olkoonpa, että he ovat vahvoja tieteissä, heidät
pitää sittenkin kuristaa...
— Miksi sitten kuristaa? — hymyili Aljoša.
— No, minä lörpöttelin kenties, myönnän sen. Minä olen toisinaan
hirveän lapsellinen, ja kun joskus pääsen alkuun, en jaksa hillitä
itseäni ja olen valmis lörpöttelemään kaikenlaista roskaa. Mutta
kuulkaahan, me täällä lavertelemme joutavia, mutta tuo lääkäri näkyy
takertuneen sinne omituisen pitkäksi aikaa. Hän saattaa muuten
tarkastaa siellä myös »äitikultaa» ja kipeäjalkaista Ninotškaa.
Tiedättekö, tuo Ninotška miellytti minua. Hän kuiskasi minulle sisään
tullessani: »Miksi ette ole tullut aikaisemmin?» Ja semmoisella
äänellä, moittivasti! Minusta hän näyttää hyvin hyväntahtoiselta ja
säälittävältä.
— Niin, niin! Kunhan rupeatte käymään talossa niin näette, millainen
olento hän on. Teille on hyvin hyödyllistä tutustua tuollaisiin
olentoihin, jotta oppisitte pitämään arvossa vielä paljon muutakin,
minkä opitte tietämään juuri tutustuessanne tämmöisiin olentoihin,
— huomautti Aljoša lämpimästi. — Se kaikkein parhaiten tekee teistä
toisenlaisen.
— Oi, kuinka olen pahoillani ja soimaan itseäni siitä, etten tullut
aikaisemmin! — huudahti Kolja katkerin mielin.
— Niin, se on hyvin ikävää. Te näitte itse, kuinka suuresti te
ilahdutitte onnetonta pienokaista! Ja miten pahoillaan hän olikaan
teitä odotellessaan!
— Älkää puhuko minulle siitä! Te raatelette sydäntäni. Muuten se on
minulle aivan oikein: minä en tullut tänne itserakkauteni takia,
itsekkään itserakkauden ja alhaisen vallanhimon takia, josta en koko
elämäni aikana pääse vapautumaan, vaikka ponnistelen koko elämäni ajan.
Minä näen sen nyt, minä olen monessa suhteessa konna, Karamazov.
— Ei, te olette oivallinen luonne, vaikka pilattu, ja minä
ymmärrän erinomaisen hyvin, miksi teillä oli vaikutusvaltaa tuohon
sairaalloisesta vaikutuksille alttiiseen kelpo poikaan! — vastasi
Aljoša tulisesti.
— Ja tätä sanotte minulle te! — huudahti Kolja. — Ja minä kun luulin,
ajatelkaahan, jo usean kerran nyt täällä ollessani, että te halveksitte
minua! Jospa vain tietäisitte, kuinka suuressa arvossa pidän teidän
mielipidettänne!
— Mutta oletteko te todellakin noin epäluuloinen? Tuossa iässä! No,
ajatelkaahan, minä juuri ajattelinkin tuolla huoneessa katsellessani
teitä teidän kertoessanne, että te mahdatte olla hyvin epäluuloinen.
— Joko ajattelittekin? Kylläpä teillä on silmä, te näette, näette! Lyön
vetoa, että se tapahtui siinä paikassa, kun minä kerroin hanhesta.
Juuri siinä paikassa minusta tuntui, että te halveksitte minua syvästi
sen takia, että minulla on kiire esiintuomaan uljuuttani, ja aloinpa
yhtäkkiä vihatakin teitä siitä ja rupesin puhumaan puuta heinää.
Sitten minusta tuntui (se oli äsken juuri täällä) siinä paikassa, kun
minä sanoin: »Jos Jumalaa ei olisi, niin hänet pitäisi keksiä», että
minä olen kovin kärkäs esiintuomaan sivistystäni, etenkin kun olin
tuon fraasin lukenut kirjasta. Mutta minä vannon teille, että minä en
pyrkinyt loistamaan kerskuakseni, vaan muuten vain, en tiedä miksi,
ilosta, totta totisesti, se oli ikäänkuin ilosta... vaikka se on
syvästi häpeällinen piirre, että ihminen tuppautuu kaikkia vaivaamaan
ilosta. Minä tiedän sen. Mutta sen sijaan minä olen nyt vakuutettu
siitä, että te ette halveksi minua, vaan että minä olin kaiken tuon
ottanut vain omasta päästäni. Oi, Karamazov, minä olen hyvin onneton.
Minä kuvittelen toisinaan Herra ties mitä, että kaikki nauravat
minulle, koko maailma, ja silloin minä, silloin olen valmis tuhoamaan
koko olevaisuuden.
— Ja kiusaatte ympärillänne olevia, — hymyili Aljoša.
— Ja kiusaan ympärilläni olevia, varsinkin äitiäni. Karamazov, sanokaa,
olenko minä nyt hyvin naurettava?
— Älkää ajatelko sitä, älkää ollenkaan ajatelko sitä! — huudahti
Aljoša. — Ja mitä on naurettava? Vähänkö on tapauksia, joissa ihminen
on naurettava tai näyttää siltä? Mutta nykyjään melkein kaikki
lahjakkaat ihmiset hirveästi pelkäävät olevansa naurettavia, ja se on
heidän onnettomuutensa. Minua vain ihmetyttää, että te olette niin
varhain alkanut sitä tuntea, vaikka minä muuten kyllä jo kauan olen
huomannut tämmöistä muissakin. Nykyjään melkein jo lapsetkin ovat
alkaneet potea tätä. Se on melkein hulluutta. Tähän itserakkauden
haamuun on pukeutunut itse piru ja tunkeutunut koko sukupolveen, —
piru juuri, — lisäsi Aljoša ollenkaan naurahtamatta, niinkuin häneen
kiinteästi katsova Kolja oli luullut hänen tekevän. — Te olette
niinkuin kaikki muutkin, — lopetti Aljoša, — se on niinkuin monet,
mutta ei pidä olla sellainen kuin kaikki ovat, siinä se on.
— Siitäkin huolimatta, että kaikki ovat sellaisia?
— Niin, siitä huolimatta, että kaikki ovat sellaisia. Olkaa te yksin
toisenlainen. Te olette todellakin toisenlainen kuin kaikki muut: tehän
ette nyt hävennyt tunnustaa sitä, mikä on huonoa ja naurettavaakin.
Mutta kuka nykyjään sen tunnustaa? Ei kukaan, on lakattu tuntemasta
itsensä tuomitsemisen tarvettakin. Olkaa toisenlainen kuin kaikki;
vaikka te yksinänne jäisitte semmoiseksi, niin olkaa kuitenkin
sellainen.
— Suurenmoista! — Minä en ole erehtynyt teihin nähden. Te kykenette
lohduttamaan. Oi, kuinka minä olenkaan pyrkinyt läheisyyteenne,
Karamazov, kuinka kauan olenkaan etsinyt tilaisuutta kohdata teidät!
Oletteko todella tekin ajatellut minusta samaa? Äsken te sanoitte
ajatelleenne minusta samaa.
— Niin, minä olen kuullut teistä ja ajatellut samoin teistä... ja jos
osaksi itserakkauskin pani teidät nyt tätä kysymään, niin ei se tee
mitään.
— Tiedättekö, Karamazov, meidän selityksemme muistuttaa
rakkaudentunnustusta, — lausui Kolja omituisen raukealla ja
häpeilevällä äänellä. — Eikö se ole naurettavaa, eikö se ole
naurettavaa?
— Ei ole ollenkaan naurettavaa, ja vaikka olisikin naurettavaa, niin ei
se mitään tee, sillä se on hyvää, — hymyili Aljoša valoisaa hymyä.
— Mutta tiedättekö, Karamazov, myöntäkää, että teitä itseännekin nyt
hiukan hävettää minun kanssani... Minä näen sen silmistä, — naurahti
Kolja hieman viekkaasti, mutta samalla miltei onnellisena.
— Mikä hävettäisi?
— Miksi te sitten punastuitte?
— Tehän sen niin teitte, että minä punastuin! — alkoi Aljoša nauraa ja
tuli tosiaankin aivan punaiseksi. — No niin, hiukan hävettää, Jumala
ties miksi, en tiedä miksi... — mutisi hän miltei hämillään.
— Oi, kuinka minä teitä rakastan ja kunnioitan tällä hetkellä, siitä
juuri, että teitäkin jokin hävettää minun kanssani! Sillä tekin olette
aivan niinkuin minä! — huudahti Kolja aivan riemuissaan. Hänen poskensa
hehkuivat, hänen silmänsä loistivat.
— Kuulkaahan, Kolja, teistä tulee muun muassa myöskin hyvin onneton
ihminen elämässä, — sanoi Aljoša äkkiä jostakin syystä.
— Minä tiedän sen, tiedän sen. Kuinka te tiedätte kaikki noin
edeltäpäin! — vahvisti heti Kolja.
— Mutta kokonaisuudessaan te kuitenkin siunaatte elämää.
— Aivan niin! Hurraa! Te olette profeetta! Oi, meistä tulee ystävät,
Karamazov. Tiedättekö, minua ihastuttaa kaikkein enimmän se, että
te kohtelette minua aivan niinkuin vertaistanne. Mutta me emme ole
vertaisia, ei emme ole vertaisia, te olette korkeammalla! Mutta meistä
tulee ystävät. Tiedättekö minä olen koko viime kuukauden ajan sanonut
itselleni: »Joko meistä hänen kanssaan tulee heti ikuiset ystävät tai
me jo ensikerrasta asti olemme vihamiehiä hautaan saakka!»
— Ja näin puhuessanne te tietysti jo rakastitte minua! — nauroi Aljoša
iloisesti.
— Rakastin, hirveästi rakastin, rakastin ja haaveilin teistä! Kuinka te
tiedättekin tuon kaiken edeltäpäin? Kas, tuossa on tohtorikin. Herra
Jumala, hän sanoo jotakin, katsokaa, millaiset hänen kasvonsa ovat!
7.