Meille jo tutussa huoneessa, jossa asui meille tunnetun virasta
eronneen alikapteeni Snegirevin perhe, oli tällä hetkellä sekä
tukahduttavaa että ahdasta, koska sinne oli kerääntynyt paljon väkeä.
Muutamia poikia istui tällä kertaa Iljušan luona, ja vaikka he kaikki
olivat valmiit samoin kuin Smurov kieltämään sen, että heidät oli
saanut tekemään sovinnon Iljušan kanssa ja johtanut tänne Aljoša, niin
asian laita kuitenkin oli niin. Koko hänen taitonsa tässä tapauksessa
oli siinä, että hän johti heidät Iljušan kanssa yhteen, toisen
toisensa jälkeen, ilman »vasikkamaisia hellyyksiä», aivan kuin olisi
tehnyt sen sattumalta eikä tahallaan. Iljušalle tämä tuotti ääretöntä
helpotusta hänen kärsimyksissään. Nähdessään kaikkien näiden poikien,
entisten vihamiestensä, melkein hellän ystävyyden ja osanoton hän
oli hyvin liikutettu. Vain Krasotkin puuttui joukosta, ja se ahdisti
hirveästi hänen sydäntään. Jos Iljušetškan katkerissa muistoissa oli
jotakin muita katkerampaa, niin se oli juuri tuo Krasotkinia koskeva
välikohtaus, kun hän tätä entistä ainoata ystäväänsä ja puolustajaansa
vastaan silloin hyökkäsi veitsi kädessä. Näin ajatteli myös älykäs
poika Smurov (joka ensimmäisenä oli tullut sopimaan Iljušan kanssa).
Mutta itse Krasotkin, jolle Smurov oli kautta rantain ilmoittanut,
että Aljoša tahtoo tulla hänen luokseen »erään asian takia», oli
heti keskeyttänyt ja katkaissut lähentymisen ja antanut Smurovin
tehtäväksi heti ilmoittaa »Karamazoville», että hän tietää itse, miten
on meneteltävä, että hän ei kaipaa kenenkään neuvoja ja että jos hän
menee sairaan luo, niin hän itse tietää aikansa, sillä hänellä on »omat
tarkoitusperänsä». Tämä oli tapahtunut jo kaksi viikkoa ennen tätä
sunnuntaita. Tästäpä syystä Aljoša ei ollutkaan mennyt hänen luokseen,
kuten oli aikonut. Muuten hän oli kyllä, vaikka odottikin, kuitenkin
lähettänyt Smurovin Krasotkinin luo vielä kerran ja toisenkin. Mutta
molemmilla näillä kerroilla oli Krasotkin antanut mitä jyrkimmän ja
päättävimmän kieltävän vastauksen ja ilmoittanut Aljošalle, että jos
tämä itse tulee häntä hakemaan, niin silloin hän ei koskaan lähde
Iljušan luo, ja pyysi, että häntä ei enää vaivattaisi. Aivan tähän
viimeiseen päivään saakka ei Smurov itsekään ollut tietänyt, että Kolja
oli päättänyt mennä Iljušan luo tänä aamuna, ja vasta edellisenä iltana
oli Kolja erotessaan Smurovista äkkiä jyrkästi ilmoittanut hänelle,
että hän odottaisi Koljaa seuraavana aamuna kotonaan, koska Kolja
lähtee hänen kanssaan Snegireville, mutta Smurov ei saa kuitenkaan
ilmoittaa kenellekään hänen tulostaan, koska hän tahtoo tulla kuin
sattumalta. Smurov totteli. Se haave taas, että hän tuo kadonneen
Žutškan, oli herättänyt Smurovin mielessä vain muutamien Krasotkinin
kerran sivumennen lausumien sanojen johdosta, että »aaseja ovat he
kaikki, kun eivät kykene etsimään käsiinsä koiraa, jos se vain on
elossa». Mutta kun Smurov jonkin aikaa odotettuaan kerran arasti
vihjaisi Krasotkinille, mitä hän oli ajatellut koirasta, niin tämä
yhtäkkiä vihastui hirveästi: »Mikä aasi minä olen, jotta etsisin
vieraita koiria ympäri kaupungin, kun minulla on oma Perezvonini? Ja
voiko uneksiakaan, että koira, joka on niellyt nuppineulan, olisi
jäänyt henkiin! Vasikkamaista hellätunteisuutta tuo kaikki, eikä mitään
muuta!»
Tällä välin ei Iljuša enää kahden viikon aikana ollut juuri ollenkaan
päässyt liikkumaan vuoteestaan, joka oli nurkassa jumalankuvien luona.
Koulussa hän ei ollut käynyt sen tapahtuman jälkeen, jolloin hän oli
kohdannut Aljošan ja puraissut tätä sormeen. Muuten hän oli juuri
sinä samana päivänä sairastunutkin, vaikka olikin sitten vielä noin
kuukauden ajan kyennyt jotenkuten kävelemään silloin tällöin huoneessa
ja eteisessä, kun toisinaan nousi vuoteestaan. Viimein hän menetti
kokonaan voimansa, niin ettei voinut liikahtaa ilman isän apua. Isä
vapisi ajatellessaan hänen kohtaloaan, lakkasi kokonaan juomastakin,
oli miltei mieletön pelosta, että poikansa kuolee, ja usein, varsinkin
talutettuaan häntä kainaloista huoneessa ja pantuaan hänet taas
takaisin vuoteeseen, — hän äkkiä riensi ulos eteiseen, pimeään
nurkkaan, painoi otsansa seinää vastaan ja alkoi itkeä äänekästä,
katkeamatonta, nytkähdyttelevää itkua koettaen tukahduttaa äänensä,
ettei Iljušetška kuulisi hänen nyyhkytyksiään.
Huoneeseen palattuaan hän tavallisesti alkoi jollakin huvittaa ja
viihdyttää rakasta poikaansa, kertoi hänelle satuja ja lystikkäitä
juttuja tai jäljitteli kaikenlaisia hullunkurisia ihmisiä, joita oli
sattunut näkemään, matkipa eläimiäkin ja niiden hullunkurista ulvontaa
ja huutoja. Mutta Iljušaa ei ollenkaan miellyttänyt, että isä venkaili
ja kujeili. Vaikka poika koettikin parhaansa mukaan olla osoittamatta,
että se oli hänestä epämiellyttävää, niin hän tunsi kuitenkin kipeästi
sydämessään, että isä oli yhteiskunnan silmissä häväisty, ja aina,
lakkaamatta, hän muisti »pesurievun» ja tuon »kauhean päivän».
Ninotška, Iljušetškan kipeäjalkainen, hiljainen ja lempeä sisar, ei
myöskään pitänyt isänsä ilvehtimisestä (Varvara Nikolajevna taas oli
jo kauan sitten lähtenyt Pietariin opiskelemaan), mutta vähäjärkinen
äiti sen sijaan oli hyvin huvitettu ja nauroi sydämensä pohjasta,
kun hänen miehensä alkoi jotakin esittää tai tehdä hullunkurisia
eleitä. Tällä hänet vain voi saadakin viihtymään, koko muun ajan hän
yhtä mittaa laverteli ja itkien vaikerteli, että kaikki olivat hänet
nyt unohtaneet, että häntä ei kukaan kunnioita, että häntä loukataan
j.n.e. Mutta aivan viime päivinä oli hänkin äkkiä aivan kuin kokonaan
muuttunut. Hän alkoi usein katsella nurkkaan Iljušaa ja alkoi olla
mietteissään. Hän tuli paljon vaiteliaammaksi, muuttui hiljaiseksi,
ja jos pisti itkuksi, niin teki sen hiljaa, ettei kuultaisi. Katkerin
mielin ja hämmästellen huomasi alikapteeni hänessä tämän muutoksen.
Poikien vierailut eivät alussa miellyttäneet äitiä, vaan suututtivat
häntä, mutta myöhemmin alkoivat lasten iloiset huudot ja kertomukset
huvittaa häntäkin, ja viimein hän mieltyi niihin siinä määrin, että jos
nuo pojat olisivat lakanneet siellä käymästä, niin hänellä olisi ollut
hirveän ikävä. Kun lapset kertoivat jotakin tai alkoivat leikkiä, niin
hän nauroi ja taputti käsiään. Muutamia hän kutsui luokseen ja suuteli.
Smurovista hän piti erityisesti. Mitä taas tulee alikapteeniin, niin
Iljušaa ilahduttamaan tulleiden lasten ilmestyminen hänen asuntoonsa
täytti jo alusta alkaen hänen sydämensä ilolla ja innostuksella,
vieläpä sillä toivolla, että Iljuša nyt lakkaa murehtimasta ja kenties
sen johdosta pikemmin paranee. Hän ei epäillyt hetkeäkään, aivan
viimeiseen asti, niin paljon kuin hän pelkäsikin Iljušan puolesta,
että hänen poikansa yhtäkkiä tulee terveeksi. Hän otti hartain mielin
vastaan pienet vieraansa, kulki heidän lähettyvillään, palveli heitä,
oli valmis kantamaan heitä selässään, mutta Iljušaa nämä leikit eivät
miellyttäneet ja niistä luovuttiin. Isä alkoi ostaa heille makeisia,
piparkakkuja, pähkinöitä, laittoi teetä ja voileipiä. On huomautettava,
että koko tänä aikana hänellä oli riittävästi rahaa. Silloiset Katerina
Ivanovnan lähettämät kaksisataa ruplaa hän oli ottanut vastaan
aivan täsmälleen Aljošan ennustusten mukaan. Myöhemmin oli sitten
Katerina Ivanovna, saatuaan tarkemmin kuulla heidän oloistaan ja
Iljušan sairaudesta, käynyt itse heidän asunnossaan, tutustunut koko
perheeseen, vieläpä osannut ihastuttaa vähäjärkisen kapteeninrouvan.
Siitä lähtien hän oli ollut runsaskätinen heitä kohtaan, ja itse
alikapteeni, jota lamautti kauhu, kun hän ajatteli, että hänen poikansa
kuolee, unohti entisen arkuuden kunniastaan ja otti nöyrästi vastaan
antimet. Koko tänä aikana oli tohtori Herzenstube Katerina Ivanovnan
toimesta käynyt säntillisesti joka toinen päivä sairaan luona, mutta
hänen käynneistään ei ollut paljon hyötyä, ja lääkkeitä hän syötti
potilaan aivan täyteen. Mutta nytpä tänä päivänä, t.s. sunnuntaiaamuna,
odotettiin alikapteenin luo erästä uutta lääkäriä, joka oli tullut
Moskovasta ja jota Moskovassa pidettiin kuuluisuutena. Hänet oli
Moskovasta tilannut ja kutsunut Katerina Ivanovna kuluja säästämättä,
— ei Iljušetškaa varten, vaan erästä toista tarkoitusta varten, josta
puhumme edempänä asianmukaisessa paikassa, mutta koska tämä kerran
oli tullut, niin Katerina Ivanovna oli pyytänyt häntä käymään myös
Iljušetškaa katsomassa, josta alikapteenille oli ennakolta annettu
tieto. Kolja Krasotkinin tulosta taas hänellä ei ollut minkäänlaista
aavistusta, vaikka hän jo kauan oli toivonut, että vihdoinkin tulisi
se poika, jonka muisteleminen tuotti Iljušetškalle niin paljon
kärsimyksiä. Sinä hetkenä, jolloin Krasotkin avasi oven ja ilmestyi
huoneeseen, olivat kaikki, alikapteeni ja pojat, kerääntyneet sairaan
vuoteen viereen ja tarkastelivat juuri tuotua pikkuista koiranpentua,
joka oli vasta eilen syntynyt, mutta jonka alikapteeni oli tilannut jo
viikko sitten ilahduttaakseen ja viihdyttääkseen Iljušetškaa, tämä kun
yhä suri kadonnutta ja tietysti jo kuolluttakin Žutškaa. Mutta vaikka
Iljuša, joka jo kolme päivää sitten oli kuullut ja tiesi, että hänelle
lahjoitetaan pieni koira, eikä vain tavallinen koira, vaan jalorotuinen
(mikä tietysti oli hirveän tärkeä asia) hienotunteisesti osoittikin
iloitsevansa lahjasta, niin näkivät sekä isä että pojat selvästi, että
uusi koira kenties oli vain entistä voimakkaampana elvyttänyt hänen
sydämessään onnettoman, hänen kiduttamansa Žutškan muiston. Koiranpentu
makasi ja liikehti hänen vieressään, ja hän silitti surullisesti
hymyillen sitä laihalla, valjulla, kuihtuneella kädellään; näkyi kyllä,
että koira häntä miellyttikin, mutta... Žutška oli edelleen poissa,
tämä ei sittenkään ollut Žutška, mutta jos Žutška ja pentu olisivat
olleet siinä yhdessä, silloin onni olisi ollut täydellinen!
— Krasotkin! — huudahti äkkiä eräs pojista, joka ensimmäisenä näki
Koljan. Syntyi ilmeistä liikehtimistä, pojat väistyivät ja asettuivat
vuoteen molemmille puolille, niin että Iljušetška yhtäkkiä oli
näkyvissä. Alikapteeni riensi kiireesti Koljaa vastaan.
— Olkaa hyvä, olkaa hyvä... kallis vieras! — alkoi hän lepertää. —
Iljušetška, herra Krasotkin on tullut luoksesi...
Mutta Krasotkin, käteltyään häntä nopeasti, osoitti samassa heti
senkin, että hän tavattoman hyvin tunsi sopivan käytöstavan
vaatimukset. Hän kääntyi heti ja ennen kaikkea nojatuolissaan
istuvan kapteeninrouvan puoleen (joka juuri sillä hetkellä oli
hirveän tyytymätön ja valitteli sitä, että pojat seisoivat Iljušan
vuoteen edessä ja estivät häntä näkemästä uutta koiraa), ja raapaisi
tavattoman kohteliaasti tämän edessä jalallaan, minkä jälkeen hän
kääntyi Ninotškan puoleen ja teki tällekin, koska tämä oli naishenkilö,
samanlaisen kumarruksen. Tämä kohtelias esiintyminen teki sairaaseen
rouvaan tavattoman miellyttävän vaikutuksen.
— Näkee heti, kuka on hyvin kasvatettu nuori mies, — lausui hän
kovalla äänellä ja levitti käsiään, — mutta mitä ovatkaan meidän muut
vieraamme: ajavat toisen toisensa selässä.
— Kuinka niin, äitikulta, toinen toisensa selässä, mitenkä niin, —
lepersi alikapteeni tosin ystävällisesti, mutta kuitenkin hiukan
peloissaan »äitikullan» puolesta.
— Niinhän ne ajavat sisälle. Toinen istuutuu eteisessä toisen
olkapäille ja ajaa ratsain sisälle kunnolliseen perheeseen. Mikä vieras
se semmoinen on?
— Kuka sitten on, äitikulta, sillä tavoin ajanut sisälle, kuka?
— Tuo poikahan ajoi tänään sisälle tuon pojan selässä, ja tuo taas
tuon...
Mutta Kolja seisoi jo Iljušan vuoteen luona. Sairas kalpeni
silminnähtävästi. Hän kohosi istumaan vuoteessaan ja katseli hyvin
kiinteästi Koljaan. Tämä ei ollut nähnyt entistä pikku ystäväänsä
kahteen kuukauteen ja pysähtyi yhtäkkiä hänen eteensä aivan
hämmästyneenä: hän ei ollut voinut kuvitellakaan, että näkisi niin
laihtuneet ja kellastuneet kasvot, niin kuumeesta palavat ja ikäänkuin
hirveästi suurentuneet silmät, niin laihat kädet. Surren ja ihmetellen
hän katseli, kuinka Iljuša hengitti niin syvään ja tiheään ja kuinka
hänen huulensa olivat niin kuivat. Hän astui Iljušan luo, ojensi
kätensä ja lausui melkein kokonaan sekaantuneena:
— No, ukko... kuinka voit?
Mutta hänen äänensä katkesi, luontevuutta ei riittänytkään, kasvot
vääntyivät äkkiä omituisesti, ja jotakin alkoi väristä hänen huuliensa
seuduilla. Iljuša hymyili hänelle surkeasti jaksamatta vielä sanoa
sanaakaan. Kolja kohotti äkkiä kätensä ja silitti jostakin syystä
kämmenellään Iljušan hiuksia.
— Ei mi-tään! — sammalsi hän hiljaa, — ei oikeastaan rohkaisten toista
eikä oikeastaan itsekään tietäen, miksi sanoi niin. Noin minuutin
verran he olivat taas vaiti.
— Mikä uusi koiranpentu sinulla on? — kysyi Kolja yhtäkkiä aivan
tunteettomalla äänellä.
— Ni-in! — vastasi Iljuša pitkällä kuiskauksella ja läähättäen.
— Musta nenä, on siis äkäinen, kahlekoira, — huomautti Kolja varmasti
ja tärkeän näköisenä, aivan kuin kysymys nyt olisi ollut vain
koiranpennusta ja sen mustasta nenästä. Mutta pääasia tässä oli, että
hän yhä koetti kaikin voimin tukahduttaa tunteensa, ettei alkaisi itkeä
niinkuin »pienet», eikä vieläkään tätä tunnettaan voittanut. — Kun se
kasvaa isoksi, niin se täytyy panna kahleisiin, kyllä minä tiedän.
— Siitä tulee hyvin iso! — huudahti eräs poika joukosta.
— Tietty se, tämä on semmoista rotua, iso siitä tulee, tuommoinen,
vasikan kokoinen, — kuului yhtäkkiä useita ääniä.
— Vasikan kokoinen, oikean vasikan kokoinen, — sanoi alikapteeni
rientäen luo. — Minä hankin vartavasten sellaisen, äkäisistä
äkäisimmän, ja sen vanhemmat ovat myöskin hyvin isoja ja oikein
äkäisiä, kas tämän kokoisia maasta laskien... Istuutukaa, tähän Iljušan
vuoteelle, taikka tänne penkille. Terve tuloa, kallis vieras, kauan
odotettu vieras... Tulitteko Aleksei Fjodorovitšin kanssa?
Krasotkin istuutui Iljušan vuoteelle jalkopäähän. Vaikka hän matkalla
ehkä oli miettinytkin, miten aloittaisi luontevasti keskustelun, niin
nyt häneltä oli auttamattomasti hävinnyt sen lanka.
— En... minä olen Perezvonin kanssa... Minulla on nyt sellainen koira,
Perezvon. Slaavilainen nimi. Odottaa tuolla... kun vain vihellän, niin
se lentää sisälle. Minulla on myös mukanani koira, — kääntyi hän äkkiä
Iljušan puoleen, — muistatko, ukko, Žutškan? — kysyä paukautti hän
äkkiä.
Iljušetškan kasvot vääristyivät. Hän katsahti kärsivästi Koljaan.
Ovella seisova Aljoša rypisti kulmiaan ja nyökkäsi salaa Koljalle, että
tämä ei puhuisi Žutškasta, mutta Kolja ei huomannut sitä tai ei ollut
huomaavinaan.
— Missä sitten... on Žutška? — kysyi Iljuša katkonaisella äänellä.
— No, veliseni, sinun Žutškasi — fjuu! Žutškasi on mennyt menojaan!
Iljuša vaikeni, mutta katsoi taaskin hyvin kiinteästi Koljaan. Aljoša,
jonka katse kohtasi Koljan katseen, iski tälle parhaansa mukaan silmää,
mutta Kolja käänsi taaskin katseensa pois eikä ollut tälläkään kertaa
huomaavinaan.
— Juoksi jonnekin ja katosi. Kuinka ei olisi kadonnut tietymättömiin
sellaisen palan syötyään, — tokaisi Kolja säälimättömästä mutta alkoi
jostakin syystä itsekin läähättää. — Minulla on sen sijaan Perezvon...
Slaavilainen nimi... Minä toin sinun luoksesi...
— Ei tarvitse! — lausui äkkiä Iljušetška.
— Ei, ei, tarvitsee, sinun pitää välttämättömästi katsoa... Se huvittaa
sinua. Minä toin vartavasten... samanlainen pörrökarvainen sekin...
Sallitteko, rouva, minun kutsua tänne koirani? — kääntyi hän äkkiä
rouva Snegirevin puoleen aivan käsittämättömän mielenkuohun vallassa.
— Ei tarvitse, ei tarvitse! — huudahti Iljuša surullisella ja
särkyneellä äänellä. Hänen silmänsä leimusivat soimaavina.
— Jospa te... — sanoi alikapteeni ja kimposi pystyyn seinän vierustalla
olevalta arkulta, jolle oli istuutunut, — jospa te... muuhun aikaan...
sammalsi hän, mutta Kolja oli hyvin touhuissaan ja kiireissään ja
huudahti äkkiä Smuroville: »Smurov, avaa ovi!» ja vihelsi heti tämän
avattua oven vihellyspilliinsä. Perezvon syöksähti hurjasti huoneeseen.
— Hyppää, Perezvon, istu! — karjaisi Kolja hypähtäen paikaltaan, ja
koira asettui takajaloilleen sekä ojentautui suoraksi Iljušan vuoteen
edessä. Tapahtui jotakin, mitä ei kukaan ollut odottanut: Iljuša
vavahti ja työntäytyi äkkiä minkä voimia oli eteenpäin, kumartui
Perezvonia kohti ja katseli sitä miltei tyrmistyneenä.
— Tämä on... Žutška! — huudahti hän äkkiä kärsimyksestä ja onnesta
soinnuttomalla äänellä.
— Mitä sinä sitten luulit? — kirkaisi Krasotkin heleällä, onnellisella
äänellä minkä vain jaksoi, kumartui koiraa kohti, otti sen käsiinsä ja
nosti Iljušan luo.
— Katso, ukko, näetkö, silmä on kiero ja vasemmassa korvassa
rako, juuri ne tunnusmerkit, jotka sinä minulle kerroit. Näitten
tunnusmerkkien mukaan minä sen löysinkin! Etsin käsiini silloin
heti, kiireen kauppaa. Eihän se ollut kenenkään oma, eihän se ollut
kenenkään oma! — selitti hän kääntyen nopeasti alikapteenin, hänen
vaimonsa, Aljošan ja sitten taas Iljušan puoleen, — se oleksi
Fedotovien takapihalla, oli aivan asettunut sinne, mutta nämä eivät
ruokkineet sitä, se on juoksukoira, maalta pois juossut... Minä etsin
sen käsiini... Näetkö, ukko, se ei siis niellytkään sinun palastasi.
Jos se olisi sen niellyt, niin se tietysti olisi kuollut, ihan
varmasti! Ennätti siis sylkäistä sen pois, koska on nyt elossa. Sinä
et huomannutkaan, että se sylkäisi pois. Sylkäisi ulos, mutta neula
pisti kuitenkin kieleen, siksipä se silloin rupesikin vinkumaan. Juoksi
ja vikisi, ja sinä luulit, että se oli niellyt palan kokonaan. Sen
täytyi silloin kovasti vikistä, sillä koiralla on hyvin hieno nahka
suussa... hienompi kuin ihmisellä, paljon hienompi! — huudahteli Kolja
innoissaan, kasvot riemusta hehkuvina ja loistavina.
Iljuša ei voinut puhuakaan. Hän katseli Koljaa suurilla ja omituisesti
pullistuneilla silmillään suu auki ja kalmankalpeana. Jos mitään
aavistamaton Krasotkin vain olisi tietänyt, miten rasittavasti
ja tuhoisasti tämmöinen hetki saattoi vaikuttaa sairaan pojan
terveydentilaan, niin hän ei millään ehdolla olisi uskaltanut tehdä
sitä kujetta, minkä hän nyt oli tehnyt. Mutta huoneessa olijoista eivät
tätä ymmärtäneet luultavasti muut kuin Aljoša. Alikapteeni puolestaan
oli aivan kuin muuttunut pikku pojaksi.
— Žutška! Tämä on siis Žutška? — huuteli hän ylen onnellisella äänellä.
— Iljutšetška, sehän on Žutška, sehän on Žutška, sinun Žutškasi! — Hän
oli vähällä itkeä.
— Ja minä kun en ollenkaan arvannut sitä! — huudahti Smurov
surullisesti. — Aika poika on Krasotkin, minä sanoin, että hän löytää
Žutškan, ja hän löysikin!
— Löysi kuin löysikin! — huudahti iloisesti vielä joku.
— Aika poika tuo Krasotkin! — kajahti kolmas ääni.
— Aika poika, aika poika! — huusivat kaikki pojat ja alkoivat taputtaa
käsiään.
— Odottakaahan, odottakaahan! — koetti Kolja huutaa niin, että hänen
äänensä kuuluisi yli muiden. — Minä kerron teille, miten asian laita
oli, siinä koko niksi onkin, miten asia oli, eikä missään muussa!
Minähän etsin sen käsiini, kuljetin kotiini ja piilotin sen heti,
kotiini lukon taakse, enkä näyttänyt kenellekään ihan viimeiseen
päivään asti. Vain Smurov sai tietää kaksi viikkoa takaperin, mutta
minä sain hänet uskomaan, että se on Perezvon, eikä hän päässyt asian
perille, mutta väliajalla minä opetin Žutškalle kaikenlaisia taitoja,
katsokaahan, katsokaahan vain, millaisia asioita se osaa! Sitä varten
opetinkin, että toisin sen sinun luoksesi, ukko, oppineena ja sujuvana:
»Että tässä mukamas, ukko, näet, millainen sinun Žutškasi on nyt!»
Mutta eikö teillä ole jotakin lihapalasta, se näyttää teille kohta
sellaisen tempun, että lennätte selällenne naurusta, — lihaa, pieni
pala, no, eikö teillä todellakaan ole?
Alikapteeni riensi kiireesti eteisen läpi isäntäväen tupaan, jossa
hänenkin perheensä ruoka valmistettiin. Kolja taas ei tahtonut hukata
kallista aikaa ja huusi hirveän kiireissään Perezvonille: »Kuole!»
Koira alkoi äkkiä pyöriä, kävi makaamaan selälleen ja jähmettyi
liikkumattomaksi kaikki neljä käpälää pystyssä. Pojat nauroivat, Iljuša
katseli hymyillen entistä kärsivää hymyään, mutta kaikkein enimmän
miellytti Perezvonin kuoleminen »äitikultaa». Hän alkoi nauraa hohottaa
koiralle, näpsytellä sormiaan ja kutsua: — Perezvon, Perezvon!
— Ei se nouse missään tapauksessa, ei missään tapauksessa, — huudahti
Kolja voitonriemuisesti ja syystä ylpeänä, — vaikka koko maailma
huutaisi, mutta kun minä huudan, niin se hypähtää silmänräpäyksessä:
_Ici_, Perezvon!
Koira hyppäsi ylös ja alkoi hypellä ilosta vikisten. Alikapteeni juoksi
sisälle tuoden palan keitettyä lihaa.
— Eikö se ole kuuma? — tiedusteli Kolja kiireesti ja toimekkaasti
ottaessaan palasen, — ei, ei ole kuuma, koirat eivät pidäkään kuumasta.
Katsokaa kaikki, Iljušetška, katso, katso toki, katso, ukko, miksi sinä
et katso? Minä toin tänne, mutta hän ei katso!
Uusi temppu oli se, että liikkumattomana seisovan ja kuononsa
ojentaneen koiran nenälle pantiin herkullinen lihapala. Koiraparan piti
liikkumatta seisoa pala nenällä niin kauan kuin isäntä käski, olla
siirtymättä paikaltaan, olla liikahtamatta, vaikka puoli tuntia. Mutta
Perezvonia ei seisotettu kauan.
— Has! — huudahti Kolja, ja pala lensi silmänräpäyksessä Perezvonin
kuonolta sen suuhun. Yleisö oli tietenkin haltioissaan ja ihmeissään.
— Ja siksikö, siksikö vain, että opettaisitte koiran, te ette tullut
koko aikana! — huudahti Aljoša tahtomattaan moittivasti.
— Siksi juuri! — huudahti Kolja aivan vilpittömästi. — Tahdoin näyttää
sen koko loistossaan!
— Perezvon! Perezvon! — alkoi äkkiä Iljuša kutsua luokseen koiraa
napsutellen laihoja sormiaan.
— Mitä sinä siitä! Hypätköön se itse sinun vuoteellesi. _Ici_,
Perezvon! — sanoi Kolja iskien kämmenellään vuoteeseen, ja Perezvon
lensi kuin nuoli Iljušan luo. Tämä syleili kiihkeästi sen kaulaa
molemmin käsin, ja Perezvon nuoli hänen poskeaan vastalahjaksi.
Iljušetška painautui sitä vastaan, oikaisihe vuoteessaan ja kätki
kaikilta kasvonsa sen pörröisiin karvoihin.
— Herra Jumala, Herra Jumala! — huudahteli alikapteeni. Kolja istuutui
taas Iljušan vuoteelle.
— Iljuša, minä voin näyttää sinulle vielä yhden kapineen. Olen tuonut
sinulle pienen tykin. Muistatko, minä puhuin sinulle jo silloin tästä
tykistä ja sinä sanoit: »Ah, kun saisin sen nähdä!» No, nyt minä sen
toin.
Ja Kolja veti kiireesti laukustaan esille pronssisen pikku tykkinsä.
Hän oli kiireissään sen vuoksi, että hän itse oli nyt kovin onnellinen:
jonakin muuna aikana hän olisi odottanut, kunnes Perezvonin tekemä
vaikutus olisi mennyt ohi, mutta nyt hän piti kiirettä ja halveksi
kaikkea pidättyväisyyttä: »Olette jo muutenkin onnellisia ja tästä
saatte vielä lisää onnea!» Itse hän oli aivan hurmaantunut.
— Minä iskin jo kauan sitten silmäni tähän kapineeseen, kun se oli
virkamies Morozovin hallussa, — sinua varten, ukko, sinua varten. Se
seisoi hänellä tyhjän panttina, hän oli saanut sen veljeltään, ja minä
vaihdoin sen isäni kaapista saamaani kirjaan: _Muhametin sukulainen
eli parantava tyhmyys_. Kirja on sata vuotta vanha, se on hurja teos,
on ilmestynyt Moskovassa, kun sensuuria ei vielä ollut, ja Morozov
harrastaa tämmöisiä kappaleita. Vielä kiittikin minua...
Tykkiä Kolja piti kädessään kaikkien edessä, niin että jokainen voi
nähdä ja nauttia. Iljuša kohottautui ja katseli ihastuneena leikkikalua
syleillen edelleen oikealla kädellään Perezvonia. Vaikutus kohosi
suuremmoiseksi, kun Kolja ilmoitti, että hänellä on ruutiakin ja että
voi heti laukaista tykin, »jos se vain ei häiritse naisia». »Äitikulta»
pyysi heti, että hänen annettaisiin lähempää katsella leikkikalua, mikä
pyyntö heti täytettiinkin. Pronssinen tykki, joka oli pyörien varassa,
miellytti häntä tavattomasti, ja hän alkoi kuljetella sitä polvillaan.
Pyyntöön saada ampua hän antoi täydelleen myöntävän vastauksen
ymmärtämättä sentään, mitä häneltä pyydettiin. Kolja näytti ruudin ja
haulit. Alikapteeni entisenä sotilaana ryhtyi itse lataamaan ja pani
tykkiin hyvin pienen määrän ruutia sekä pyysi jättämään haulit toiseen
kertaan. Tykki asetettiin lattialle, suu tyhjää paikkaa kohti, sankkiin
pistettiin kolme ruutijyvää ja sytytettiin tulitikulla. Tulokseksi tuli
mitä loistavin laukaus. »Äitikulta» vavahti, mutta alkoi heti nauraa
ilosta. Pojat katselivat äänettöminä ja juhlallisina, mutta kaikkein
onnellisin oli alikapteeni katsoessaan Iljušaan. Kolja nosti tykin
lattialta ja lahjoitti sen Iljušalle samoin kuin haulit ja ruudin.
— Tämä on sinulle, sinulle! Olen sen varannut aikoja sitten, — toisti
hän vielä kerran onnensa ylenpalttisuudessa.
— Ah, lahjoittakaa minulle! Ei, lahjoittakaa tykki mieluummin minulle!
— alkoi äkkiä pikku lapsen tavoin pyydellä »äitikulta». Hänen
kasvoissaan kuvastui surua ja levottomuutta, sillä hän pelkäsi, että
hänelle ei sitä lahjoiteta. Kolja joutui hämilleen. Alikapteeni tuli
levottomaksi ja kiihtyi.
— Äitihyvä, äitikiltti! — sanoi hän rientäen vaimonsa luo, — tykki
on sinun, se on sinun, mutta olkoon se Iljušan hallussa, koska
se lahjoitettiin hänelle, mutta se on kuitenkin ihan kuin sinun,
Iljušetška antaa sinun aina sillä leikkiä, olkoon se teidän yhteinen,
yhteinen...
— Ei, minä en tahdo, että se on yhteinen, ei, tahdon, että se on
kokonaan minun eikä Iljušan, — jatkoi »äitikulta» jo aivan valmiina
itkemään.
— Äiti, ota itsellesi, tässä on, ota itsellesi! — huudahti äkkiä
Iljuša. — Krasotkin, saanko minä lahjoittaa sen äidille? — kääntyi hän
äkkiä rukoilevan näköisenä Krasotkinin puoleen ikäänkuin peläten, että
tämä loukkaantuu, kun hänen antamansa lahja lahjoitetaan toiselle.
— Se käy varsin hyvin päinsä! — suostui heti Krasotkin, ja ottaen tykin
Iljušan käsistä hän antoi sen »äitikullalle» tehden mitä kohteliaimman
kumarruksen. Tämä ihan rupesi itkemään liikutuksesta.
— Iljušetška, armas, kas, hän rakastaa äitiään! — huudahti hän
liikutettuna ja ryhtyi heti taas kuljettelemaan tykkiä polvillaan.
— Äiti hyvä, anna minun suudella kättäsi, — sanoi hänen miehensä ja
hypähti heti hänen luokseen täyttämään aikomuksensa.
— Ja sitten on vielä hyvin suloinen nuori mies tuo hyvä poika tuossa! —
lausui kiitollinen rouva osoittaen Krasotkinia.
— Ruutia minä tuon sinulle nyt tästä lähin niin paljon kuin vain
tahdot, Iljuša. Me teemme nyt itse ruutia. Borovikov on saanut tietää
sen kokoonpanon: kaksikymmentäneljä osaa salpietaria, kymmenen rikkiä
ja kuusi osaa koivuhiiltä, kaikki on survottava yhdessä, kaadettava
siihen vettä, sekoitettava puuroksi ja hierottava rummun nahkan läpi —
näin saadaan ruutia.
— Smurov on minulle jo puhunut teidän ruudistanne, mutta isä sanoo,
että se ei ole oikeata ruutia, — lausui Iljuša.
— Miksi ei olisi oikeata? — punastui Kolja. — Meillä se palaa. Muuten
minä en tiedä...
— Ei, en minä mitään, — hypähti äkkiä syyllisen näköisenä
alikapteeni Koljan luo. — Minä tosin sanoin, että oikea ruuti ei ole
kokoomukseltaan tuollaista, mutta ei se tee mitään, voi valmistaa
näinkin.
— En tiedä, te tiedätte paremmin. Me sytytimme sen palamaan kivisessä
pomaadapurkissa, se paloi mainiosti, paloi kokonaan, jäi vain hyvin
vähän nokea. Mutta sehän oli vasta pehmeänä puurona, mutta jos sen
hieroo nahan läpi... Muuten te kyllä tiedätte paremmin, en minä
tiedä... Mutta Bulkin sai isältään selkäänsä meidän ruutimme takia,
oletko kuullut? — kääntyi hän yhtäkkiä Iljušan puoleen.
— Olen kuullut, — vastasi Iljuša. Hän kuunteli loppumattomalla
mielenkiinnolla ja nautinnolla Koljaa.
— Me valmistimme kokonaisen pullollisen ruutia, hän piti sitä vuoteensa
alla. Isä näki sen. »Se voi räjähtää», sanoo. Ja antoi hänelle samassa
selkään. Tahtoi tulla kouluun valittamaan minua vastaan. Nyt häntä ei
päästetä seuraani, nyt ei ketään päästetä seuraani. Ei Smuroviakaan
päästetä, olen tullut kuuluisaksi kaikkialla, — sanovat, että minä olen
»hurjapäinen», — hymähti Kolja halveksivasti. — Tämä kaikki on alkanut
täällä rautatiestä.
— Ah, me olemme kuulleet siitä teidän tapauksestanne! — huudahti
alikapteeni. — Kuinka te makasitte siellä? Ja ettekö te tosiaankaan
ollenkaan pelästynyt, kun makasitte junan alla? Peloittiko teitä?
Alikapteeni mielisteli hirveästi Koljaa.
— E-ei erikoisesti! — vastasi Kolja huolimattomasti. — Minun maineeni
täällä on kaikkein pahimmin vienyt hunningolle tuo kirottu hanhi,
— kääntyi hän taas Iljušan puoleen. Mutta vaikka hän kertoessaan
koettikin olla hyvin huolettoman näköinen, niin hän ei kuitenkaan
vieläkään voinut hallita itseänsä ja esiintyi edelleenkin teennäisesti.
— Ah, minä olen kuullut hanhestakin! — alkoi Iljuša nauraa aivan
loistavin kasvoin. — Minulle kerrottiin, mutta minä en ymmärtänyt,
ihanko sinä olit tuomarin edessä tuomittavana?
— Aivan typerä juttu, ihan mitätön, josta meidän kaupunkimme tavan
mukaan paisutettiin kokonainen elefantti, — alkoi Kolja huolettomasti.
— Minä kuljin kerran täällä torilla, ja silloin juuri satuttiin ajamaan
sinne hanhia. Minä pysähdyin ja katson hanhia. Äkkiä eräs täkäläinen
nuori mies, Višnjakov, hän on nyt juoksupoikana Plotnikoveilla, katsoo
minua ja sanoo: »Mitä sinä hanhia katselet?» Minä katson häntä: typerä,
ympyriäinen naama, nuori mies on kahdenkymmenen vuoden ikäinen, minä,
tiedättehän, en koskaan suhtaudu kielteisesti kansaan. Minä mielelläni
kansan kanssa... Me olemme jäljellä kansasta — se on selviö — te
luullakseni suvaitsette nauraa, Karamazov?
— En, Herra varjelkoon, minä kuuntelen teitä hyvin tarkkaavaisesti, —
lausui Aljoša mitä vilpittömimmän näköisenä, ja epäluuloinen Kolja tuli
silmänräpäyksessä rohkeammaksi.
— Minun teoriani, Karamazov, on selvä ja yksinkertainen, — kiiruhti
hän heti taas iloisesti jatkamaan. — Minä uskon kansaan ja olen aina
valmis tekemään sille oikeutta, mutta ollenkaan hemmoittelematta
sitä, tämä on _sine qua_... Niin, hanhestahan minun oli kerrottava.
No, minä käännyn tuohon hölmöön päin ja vastaan hänelle: »Minä tässä
ajattelen, mitä hanhi ajattelee.» Hän katsoo minuun aivan tylsästi:
»Mitä sitten», sanoo, »hanhi ajattelee?» — »Näetkö», sanon, »tuossa
seisovat rattaat, joissa on kauroja. Säkistä tippuu kauroja, ja hanhi
on kurottanut kaulansa aivan pyörän alle ja nokkii jyviä — näetkö?» —
»Sen minä hyvinkin näen», sanoo. »No niin», sanon, »jos noita rattaita
nyt hitusen siirtää eteenpäin, — niin leikkaako pyörä hanhen kaulan
poikki vai eikö?» — »Välttämättömästi, sanoo, leikkaa», ja myhäilee
jo suu levällään, ihan hänen mielensä suli. »No, mennäänpä», sanon,
»nuori mies, yritetäänpä». — »Yritetään», sanoo. Eikä meidän tarvinnut
kauan hommata: hän asettui huomaamatta suitsien luo, minä taasen
sivulle ohjatakseni hanhen kulkusuuntaa. Talonpoika ei sillä hetkellä
pitänyt varaansa, puheli jonkun kanssa, niin että minun ei ensinkään
tarvinnutkaan ohjata: hanhi kurotti omia aikojaan kaulansa kauroja
tavoitellessaan rattaitten alle, aivan pyörän alle. Minä iskin silmää
nuorukaiselle, hän nykäisi ja — rits-rats, pyörä katkaisi hanhen kaulan
kahtia! Pitikin käydä niin, että samassa silmänräpäyksessä kaikki
talonpojat näkivät meidät ja alkoivat kaikki yhdessä puhua porista:
»Sinä teit sen tahallasi!» — »En, en tahallani.» — »Eipäs, tahallasi!»
No, puhua pälpättävät: »Rauhantuomarin luo!» Veivät minutkin:
»Sinäkin», sanovat, »olit siinä, sinä avustit, sinut tuntee koko
kauppatori!» Minut tosiaankin jostakin syystä tuntee koko kauppatori,
— lisäsi Kolja itserakkaasti. — Me menimme kaikki rauhantuomarin luo,
tuovat sinne hanhenkin. Katson, nuori mies hätääntyi ja alkoi parkua,
parkuu todella kuin akka. Mutta karjakauppias huutaa: »Tuolla tavoin
voi niitä, hanhia, litistää kuoliaaksi miten paljon hyvänsä!» No,
tietysti oli todistajia. Rauhantuomari julisti heti paikalla päätöksen:
hanhesta oli annettava karjakauppiaalle rupla, mutta hanhen ottakoon
nuori mies itselleen. Ja varokoon vastedes koskaan tekemästä semmoisia
temppuja. Mutta nuori mies itkeä poraa edelleen niinkuin ämmä: »En
se ollut minä», sanoo, »hän se minua yllytti», — ja hän osoittelee
minua. Minä vastaan täysin kylmäverisesti, että minä en ollenkaan ole
opettanut, vaan että minä olen ainoastaan lausunut julki perusajatuksen
ja puhunut vain suunnitelman muodossa. Rauhantuomari Nefedov naurahti
ja suuttui samassa itseensä siitä, että oli naurahtanut. »Minä
teistä», sanoo minulle, »annan kohta teidän esimiehillenne sellaisen
maininnan, että ette vastedes antautuisi tämmöisiin suunnitelmiin,
sen sijaan että teidän olisi istuttava kirjojenne ääressä ja luettava
läksyjänne.» Minun esimiehilleni hän ei mitään ilmoitusta tehnyt,
se oli pilapuhetta, mutta tieto todella levisi ja tuli opettajien
korviin: pitkäthän täällä on korvat! Varsinkin klassikko Kolbasnikov
oli tuimana, mutta Dardanelov puolusti taaskin. Ja Kolbasnikov on nyt
meille kaikille äkäinen niinkuin viheriäinen aasi. Olet kai kuullut,
Iljuša, että hän on mennyt naimisiin, sai Mihailovilta myötäjäisiä
tuhat ruplaa, mutta morsian on ensimmäisen luokan suunsoittaja kaikkein
pahinta lajia. Kolmasluokkalaiset sepittivät heti epigrammin:
Kolmasluokkalaiset kumman kuulla sai:
Kolbasnikov likanaama nai.
No, sen jatkokin on hyvin lystikästä, minä tuon sen sinulle myöhemmin.
Minä en sano Dardanelovista mitään: hän on mies, jolla on tietoja,
ehdottomasti hyvät tiedot. Semmoisia minä kunnioitan, en ensinkään sen
tähden, että hän puolusti minua...
— Kuitenkin sinä pistit hänet pussiin siinä, kuka on perustanut
Troijan! — huomautti äkkiä Smurov, joka tällä hetkellä oli kerrassaan
ylpeä Krasotkinista. Kertomus hanhesta oli häntä hyvin suuresti
miellyttänyt.
— Ihanko todella pistitte pussiin? — puuttui alikapteeni
mielistelevästi puheeseen. Siitäkö, kuka on perustanut Troijan? Me
olemme jo kuulleet, että panitte pussiin. Iljušetška kertoi minulle jo
silloin...
— Hän tietää kaikki, isä, tietää paremmin kuin kaikki muut! — yhtyi
Iljušetškakin puheeseen. — Hän vain on olevinaan tuommoinen, mutta hän
on koulumme paras oppilas kaikissa aineissa...
Iljuša katseli Koljaa rajattoman onnellisena.
— No, tuo juttu Troijasta on roskaa, jonninjoutavaa. Minä pidän
itsekin tätä kysymystä tyhjänpäiväisenä, — lausui Kolja ylpeillen
vaatimattomuudellaan. Hän oli jo ennättänyt saada täydelleen kiinni
oikeasta äänilajista, vaikka muuten olikin jonkin verran levoton: hän
tunsi olevansa hyvin innoissaan ja esimerkiksi kertoneensa hanhesta
kovin hartaasti, kun taas Aljoša oli koko kertomuksen ajan ollut vaiti
ja ollut vakava, ja niinpä alkoi itserakkaan pojan sydäntä vähitellen
jäytää ajatus, »eikö hän kenties vaikenekin sen tähden, että halveksii
minua luullen minun hakevan hänen kiitostaan? Siinä tapauksessa, jos
hän uskaltaa ajatella sitä, niin minä...»
— Minä pidän tätä kysymystä ehdottomasti tyhjänpäiväisenä, — tokaisi
hän vielä kerran ylpeästi.
— Minäpä tiedän, kuka perusti Troijan, — sanoi äkkiä aivan odottamatta
eräs poika, joka ei tähän asti ollut puhunut juuri mitään, vaitelias ja
nähtävästi ujo, mutta hyvin hauskannäköinen yksitoistavuotias Kartašov.
Hän istui aivan oven luona. Kolja katsahti häneen ihmetellen ja
arvokkaasti. Seikka oli semmoinen, että kysymyksestä: »Kuka oikeastaan
on perustanut Troijan?» oli kaikilla luokilla tullut salaisuus, jonka
selvillesaamiseksi piti lukea Smaragdovia. Smaragdovia taas ei ollut
kenelläkään muulla kuin Koljalla. Mutta poika Kartašov oli kerran
salaa, kun Kolja oli kääntynyt poispäin, kiireesti avannut hänen
kirjojensa joukossa olevan Smaragdovin ja sattunut heti löytämään sen
paikan, jossa puhuttiin Troijan perustajista. Tämä oli tapahtunut jo
jokseenkin kauan sitten, mutta hän oli kaiken aikaa ujostellut eikä
uskaltanut ilmoittaa julkisesti, että hänkin tiesi, kuka Troijan oli
perustanut, sillä hän pelkäsi, että mahdollisesti syntyisi jotakin
selkkausta ja että Kolja voisi jotenkin häntä nolata. Mutta nyt hän
jostakin syystä ei jaksanut hillitä itseään, vaan sanoi. Kauan olikin
hänen mielensä tehnyt sanoa.
— No, kuka sen sitten perusti? — kääntyi Kolja hänen puoleensa kopeasti
ja yliolkaisesti, arvaten jo kasvoista, että toinen tosiaankin tietää,
ja tietysti valmiina heti kohtaamaan kaikki seuraukset. Yleisessä
mielentilassa esiintyi heti sitä, mitä nimitetään epäsoinnuksi.
— Troijan perustivat Teukros, Dardanos, Ilios ja Tros, — lasketteli
poika yhtä päätä ja sävähti silmänräpäyksessä aivan punaiseksi, niin
punaiseksi, että tuli sääli häntä katsellessa. Mutta kaikkien poikien
katseet olivat kiintyneet häneen, he katselivat häntä kokonaisen
minuutin, ja sitten kaikki nämä katseet yhtäkkiä kääntyivät Koljaan.
Tämä mittaili edelleen halveksivan kylmästi katseillaan röyhkeätä
poikaa.
— Se on: miten he perustivat? — suvaitsi hän viimein lausua. — Ja mitä
yleensä merkitsee kaupungin tai valtakunnan perustaminen? Mitä: he
tulivat ja asettivat tiilikiven joka mies?
Syntyi naurun remakka. Syyllisen pojan punastus muuttui entistä
heleämmäksi. Hän oli vaiti, hän oli valmis itkemään. Kolja piti häntä
tässä tilassa vielä noin minuutin.
— Puhuakseen tuollaisista historiallisista tapahtumista kuin
kansakunnan perustaminen täytyy puhujan ennen kaikkea ymmärtää, mitä se
merkitsee, — sanoi hän opetukseksi toiselle ankarasti ja painokkaasti.
— Minä muuten en anna kaikille noille ämmien loruille arvoa enkä
yleensäkään pidä yleistä historiaa erikoisesti arvossa, — lisäsi hän
äkkiä huolettomasti kääntyen jo kaikkien puoleen yleisesti.
— Niinkö yleistä historiaa? — tiedusti alikapteeni aivan kuin yhtäkkiä
pelästyen.
— Niin, yleistä historiaa. Siinä opitaan sarja inhimillisiä
tyhmyyksiä eikä mitään muuta. Minä kunnioitan vain matematiikkaa ja
luonnontieteitä, — suurenteli Kolja ja vilkaisi sivumennen Aljošaan:
vain tämän mielipidettä hän täällä pelkäsi. Mutta Aljoša oli yhä
edelleen vaiti ja vakavan näköinen. Jos Aljoša olisi nyt jotakin
sanonut, niin asia olisi siihen loppunut, mutta Aljoša oli vaiti ja
»hänen vaitiolonsa saattaa olla halveksivaa» ja siksi Kolja ärtyi nyt
kokonaan.
— Taas ovat meillä nuo klassilliset kielet: ne ovat hullutusta eivätkä
mitään muuta... Te taidatte taaskin olla toista mieltä kuin minä,
Karamazov?
— Olen toista mieltä, — hymyili Aljoša hillitysti.
— Klassilliset kielet, jos tahdotte kuulla koko minun mielipiteeni
niistä, — ovat poliisitoimenpide, vain sitä varten ne on otettu
ohjelmaan, — puhui Kolja alkaen äkkiä taas yhä enemmän läähättää,
— ne on otettu ohjelmaan siksi, että ovat ikäviä, ja siksi, että
tylsistyttävät kykyjä. Oli ikävä ja mietittiin, miten voitaisiin
saada aikaan vielä enemmän ikävää. Oli typerää ja mietittiin, miten
saataisiin syntymään vielä typerämpää. Niin keksittiin klassilliset
kielet. Tämä on täydelleen minun mielipiteeni niistä, ja toivoakseni
en koskaan muuta sitä, — lopetti Kolja jyrkästi. Hänen kumpaankin
poskeensa ilmestyi punainen täplä.
— Se on totta, — kannatti häntä yhtäkkiä heleällä ja vakuutetulla
äänellä Smurov, joka oli uutterasti kuunnellut.
— Itse hän on kuitenkin paras latinassa! — huudahti äkkiä joukosta eräs
poika.
— Niin, isä, hän puhuu noin, mutta hän on paras latinassa luokallaan, —
sanoi myös Iljuša.
— Mikäpä siinä? — katsoi Kolja tarpeelliseksi puolustautua, vaikka
kehuminen oli hänelle hyvin mieleen. — Latinaa minä pänttään päähäni,
koska se on tarpeellista, sillä minä olen luvannut äidilleni käydä
koulun loppuun, ja minun mielestäni se, mihin on ryhtynyt, on tehtävä
hyvin, mutta sydämessäni minä syvästi halveksin klassillisuutta ja
kaikkea tuota iljetystä... Ettekö ole samaa mieltä, Karamazov?
— Miksi »iljetystä»? — naurahti taas Aljoša.
— Mutta hyväinen aika, klassikothan on käännetty kaikille kielille,
ei siis klassikkoihin tutustumista varten ole katsottu latinaa
tarpeelliseksi, vaan yksinomaan poliisitoimenpiteinä ja kykyjen
tylsistyttämiseksi. Kuinka se siis ei olisi iljetystä?
— Kuka on teille opettanut tämän kaiken? — huudahti viimein Aljoša
ihmeissään.
— Ensiksikin minä pystyn itsekin ymmärtämään kenenkään opettamatta ja
toiseksi tietäkää, että juuri sitä, mitä minä teille nyt puhuin muille
kielille käännetyistä klassikoista, on kolmannelle luokalle julkisesti
puhunut itse opettaja Kolbasnikov...
— Tohtori tuli! — huudahti yhtäkkiä Ninotška, joka koko ajan oli ollut
vaiti.
Talon portille olivat todellakin ajaneet rouva Hohlakovin omistamat
vaunut. Alikapteeni, joka koko aamun oli odottanut tohtoria, syöksyi
päistikkaa portille ottamaan tätä vastaan. »Äiti-kulta» järjesteli
hamettaan ja koetti olla arvokkaan näköinen. Aljoša meni Iljušan luo
ja alkoi asetella hänen tyynyään. Ninotška seurasi nojatuolistaan
levottomana Aljošan toimia tämän laitellessa vuodetta kuntoon. Pojat
alkoivat kiireesti hyvästellä, muutamat heistä lupasivat pistäytyä
illalla. Kolja huusi Perezvonia, ja tämä hyppäsi pois vuoteesta.
— Minä en mene, en mene! — lausui Kolja kiireissään Iljušalle, —
minä odotan eteisessä ja tulen takaisin, kun tohtori lähtee, tulen
Perezvonin kanssa.
Mutta lääkäri astui jo sisälle — arvokasryhtinen mies, jolla oli yllään
karhunnahkainen turkki; hänellä oli pitkä, tumma poskiparta ja sileäksi
ajettu leuka. Astuttuaan kynnyksen yli hän äkkiä pysähtyi aivan kuin
ällistyen: hänestä näytti varmaankin, että hän oli joutunut väärään
paikkaan. »Mitä tämä on? Missä minä olen?» mutisi hän riisumatta yltään
turkkia ja ottamatta päästään merikarhunnahkaista lakkiaan, jonka lippa
oli niinikään merikarhunnahasta. Suuri ihmisjoukko, huoneen köyhyys,
nurkkaan nuoralle ripustetut alusvaatteet panivat hänet ymmälle.
Alikapteeni kumarsi hänen edessään melkein maahan asti.
— Te olette täällä, täällä, — mutisi hän matelevasti, — te olette
täällä, minun luonani, teidän oli määrä minun luokseni...
— Sne-gi-rev? — lausui tohtori arvokkaasti ja kovalla äänellä. —
Oletteko te herra Snegirev?
— Minä se olen.
— Ahaa!
Tohtori silmäsi vielä kerran inhoten ympärilleen ja heitti yltään
turkin. Kaikkien silmiin välähti arvokas ritarimerkki hänen kaulassaan.
Alikapteeni sieppasi lennosta turkin, ja tohtori otti päästään lakin.
— Entä missä on potilas? — kysyi hän kuuluvasti ja vaativasti.
6.