Tohtori tuli ulos tuvasta taas turkkiinsa kääriytyneenä ja lakki
päässä. Hänen kasvonsa osoittivat miltei suuttumusta ja inhoa,
ikäänkuin hän yhä olisi pelännyt tahrautuvansa jostakin. Hän silmäsi
sivumennen ympäri eteisen ja katsahti tällöin ankarasti Aljošaan ja
Koljaan. Aljoša viittasi ovesta ajomiehelle, ja vaunut, joissa tohtori
oli tullut, ajoivat ulko-oven luo. Alikapteeni riensi kiireesti
tohtorin jäljessä ja taivuttautuen melkein vempeleeksi hänen edessään
pysähdytti hänet saadakseen kuulla viimeisen sanan. Mies-raukan kasvot
ilmaisivat masennusta, katse oli pelästynyt.
— Teidän ylhäisyytenne, teidän ylhäisyytenne... ihanko todella?...
— alkoi hän, mutta ei puhunut loppuun, vaan löi vain kämmeniään
yhteen epätoivoissaan, katsellen kuitenkin yhä vieläkin rukoilevasti
tohtoriin, aivan kuin tohtorin sana nyt tosiaankin voisi muuttaa
poika-paran saaman tuomion.
— Minkäpä sille voi! Minä en ole Jumala, — vastasi tohtori
huolettomalla, vaikkakin tavan mukaan vakuuttavalla äänellä.
— Tohtori... Teidän ylhäisyytenne... Ja tuleeko se pian, joko pian?
— Val-mis-tau-tu-kaa kaikkeen, — sanoi tohtori pannen painoa joka
tavulle, ja luoden silmänsä alas hän valmistautui harppaamaan kynnyksen
yli vaunujen luo.
— Teidän ylhäisyytenne, Kristuksen tähden! — pysähdytti hänet
alikapteeni vielä kerran pelästyneenä. — Teidän ylhäisyytenne!... Eikö
siis mikään, eikö mikään, kerrassaan mikään nyt pelasta?...
— Se ei nyt rii-pu minusta, — lausui tohtori kärsimättömästi, — mutta
kuitenkin, hm, — pysähtyi hän äkkiä, — jos te esimerkiksi voisitte...
lä-het-tää... potilaanne... heti ja vähääkään viivyttelemättä (sanat
»heti ja vähääkään viivyttelemättä» tohtori lausui ei vain ankarasti,
vaan melkein vihaisesti, niin että alikapteeni ihan vavahti)
Sy-ra-kuu-saan, niin... uusien suotui-si-en il-mas-tol-lis-ten
olosuhteitten johdosta... voisi kenties ta-pah-tu-a...
— Syrakuusaan! — huudahti alikapteeni aivan kuin ei vielä ymmärtäisi
mitään.
— Syrakuusa — se on Sisiliassa, — tokaisi äkkiä kuuluvasti Kolja
selitykseksi. Tohtori katsoi häneen.
— Sisiliaan! Herranen aika, teidän ylhäisyytenne, — joutui alikapteeni
aivan ymmälle, — tehän näitte! — Hän levitti molemmat kätensä osoittaen
ympärillä olevaa sisustusta. — Entä äitikulta, entä perhe?
— Ei-ei, ei perhettä Sisiliaan, vaan perheenne on vietävä Kaukaasiaan,
varhain keväällä... tyttärenne Kaukaasiaan ja vaimonne... sen jälkeen
kuin hänkin on ollut Kau-kaa-si-as-sa jäsenkolotustensa takia... on
heti sen jälkeen lä-he-tet-tä-vä Pariisiin, psy-ki-at-ri, tohtori
Le-pel-le-tier'n parantolaan, minä voisin antaa teille hänelle
osoitetun kirjelipun, ja silloin... voisi kenties tapahtua...
— Tohtori, tohtori! Tehän näette! — levitti taas alikapteeni käsiään
osoittaen epätoivoissaan eteisen paljaita hirsiseiniä.
— Se ei enää ole minun asiani, — naurahti tohtori, — minä sanoin vain
sen, mitä tie-de saattaa sanoa teidän kysyessänne viimeisiä keinoja,
mutta kaikki muu... valitan...
— Älkää olko huolissanne, lääkäri, minun koirani ei pure teitä, —
tokaisi Kolja kovalla äänellä huomattuaan tohtorin hieman levottomana
katsovan kynnykselle asettunutta Perezvonia. Koljan äänessä oli
vihainen sointu. Sanan »lääkäri» tohtorin asemesta hän oli sanonut
_tahallaan_ ja, kuten hän itse myöhemmin ilmoitti, »loukatakseen».
— Mitä tä-mä on? — tohtori nakkasi päätään katsoen ihmeissään Koljaan.
— Mi-kä tämä on? — kääntyi hän äkkiä Aljošan puoleen ikäänkuin tahtoen
tältä selitystä.
— Tämä on Perezvonin isäntä, lääkäri, älkää huolehtiko minun
persoonastani, — tokaisi Kolja taas.
— Zvonin? — toisti lääkäri tajuamatta, mitä Perezvon oli.
— Hän ei tiedä missä on. Hyvästi, lääkäri, me tapaamme toisemme
Syrakuusassa.
— Kuka t-tä-mä on? Kuka, kuka? — kysyi tohtori aivan vimmastuneena.
— Hän on täkäläisiä koulupoikia, tohtori, hän on kujeilija, älkää
välittäkö hänestä, — sanoi Aljoša kiireesti ja rypistäen kulmiaan. —
Kolja, olkaa vaiti! — huudahti hän Krasotkinille. — Ei pidä välittää
hänestä, tohtori, — toisti hän jo hiukan kärsimättömämmin.
— Sel-kään, sel-kään pitää sille antaa, selkään! — polki jalkaansa
tohtori, joka oli hirveän raivostunut.
— Mutta tiedättekö, lääkäri, minun Perezvonini voi ehkä purrakin!
— lausui Kolja värisevällä äänellä, hän kalpeni ja hänen silmänsä
leimahtivat. — _Ici_, Perezvon!
— Kolja, jos sanotte vain sanankin vielä, niin minä katkaisen välimme
ainaiseksi, — huudahti Aljoša mahtavasti.
— Lääkäri, on ainoastaan yksi olento koko maailmassa, joka voi käskeä
Nikolai Krasotkinia, ja se on tämä mies (Kolja osoitti Aljošaa); häntä
minä tottelen, hyvästi!
Hän syöksähti paikaltaan, avasi oven ja meni kiireesti huoneeseen.
Perezvon syöksyi hänen jälkeensä. Tohtori seisoi vielä viitisen
sekuntia kuin jähmettyneenä ja katseli Aljošaa, sitten hän sylkäisi ja
lähti nopeasti vaunuja kohti toistellen kuuluvasti: »Tämä, tämä, en
tiedä, mitä tämä on!» Alikapteeni kiiruhti auttamaan häntä vaunuihin.
Aljoša meni huoneeseen Koljan jäljessä. Tämä seisoi jo Iljušan vuoteen
ääressä. Iljuša piti kiinni hänen kädestään ja kutsui isäänsä. Hetkisen
kuluttua tuli alikapteenikin takaisin.
— Isä, isä, tule tänne... me... — alkoi Iljuša lepertää hyvin
kiihtyneenä, mutta ei nähtävästi jaksanut jatkaa, vaan ojensi äkkiä
molemmat laihtuneet kätensä eteenpäin ja syleili niin kovasti kuin
jaksoi yhtaikaa heitä kumpaakin, sekä Koljaa että isäänsä, yhdistäen
heidät syleilyynsä ja painautuen itse heitä vastaan. Alikapteeni alkoi
yhtäkkiä nytkähdellä kuulumattomista nyyhkytyksistä, Koljan huulet ja
leuka alkoivat vavahdella.
— Isä, isä! Miten sääli minun onkaan sinua, isä! -— voihki Iljuša
katkerasti.
— Iljušetška... kullanmuruni... tohtori sanoi... sinä tulet
terveeksi... tulemme onnellisiksi... tohtori... — alkoi alikapteeni
puhua.
— Ah, isä! Tiedänhän minä, mitä uusi tohtori sinulle sanoi minusta...
Näinhän minä! — huudahti Iljuša ja puristi taas lujasti, kaikin voimin,
heitä kumpaakin vastaansa painaen kasvonsa isänsä olkapäähän.
— Isä, älä itke... ja kun minä kuolen, niin ota sinä hyvä poika,
toinen... valitse itse heistä kaikista, ota hyvä, pane sen nimeksi
Iljuša ja rakasta häntä minun sijastani...
— Ole vaiti, ukko, sinä tulet terveeksi! — huudahti äkkiä Krasotkin
aivan kuin vihastuneena.
— Äläkä sinä, isä, unhota minua koskaan, — jatkoi Iljuša, — käy
haudallani... ja tiedätkö mitä, isä, hautaa minut sen meidän ison
kivemme luo, jonka luokse me yhdessä kävelimme, ja käy siellä luonani
Krasotkinin kanssa iltaisin... Ja Perezvon... Minä odotan teitä... Isä,
isä!
Hänen äänensä katkesi, kaikki kolme seisoivat syleillen toisiaan
eivätkä enää puhuneet mitään. Ninotškakin nojatuolissaan itki hiljaa,
ja yhtäkkiä, nähdessään kaikkien itkevän, äitikin alkoi kyynelehtiä.
— Iljušetška! Iljušetška! — huudahteli hän.
Krasotkin irtautui viimein Iljušan syleilystä.
— Hyvästi, ukko, minua odottaa äiti päivälliselle, — lausui hän
kiireesti. — Kuinka ikävää, että en ilmoittanut hänelle aikaisemmin!
Hän on varmaan hyvin levoton... Mutta heti päivällisen jälkeen tulen
luoksesi koko päiväksi, koko illaksi, ja kerron sinulle niin paljon,
niin paljon! Perezvonin tuon myös mukanani, mutta nyt vien sen
mennessäni, sillä se alkaa poissaollessani ulvoa ja häiritsee sinua;
näkemiin!
Ja hän juoksi ulos eteiseen. Hän ei tahtonut itkeä, mutta eteisessä hän
kuitenkin rupesi itkemään. Tässä tilassa hänet tapasi Aljoša.
— Kolja, teidän on ehdottomasti pidettävä sananne ja tultava, muuten
hänelle tulee hirveä suru, — lausui Aljoša tiukasti.
— Ehdottomasti! Oi, kuinka kiroan itseäni, että en ole käynyt
aikaisemmin, — mutisi Kolja itkien ja häpeämättä itkemistään. Samassa
alikapteeni aivan kuin hyppäsi yhtäkkiä ulos huoneesta ja sulki heti
oven jälkeensä. Hänen kasvonsa olivat raivostuneet, huulet värisivät.
Hän asettui molempien nuorukaisten eteen ja ojensi molemmat kätensä
ylös.
— Minä en tahdo hyvää poikaa! Minä en tahdo toista poikaa! — kuiskasi
hän rajusti, hampaitaan kiristellen. — Jos unhotan sinut, Jerusalem,
niin tarttukoon kieleni...
Hän ei puhunut loppuun, vaan oli kuin läkähtymäisillään, ja vaipui
voimattomana polvilleen puisen penkin eteen. Painaen molemmat nyrkkinsä
päätään vastaan hän alkoi nyyhkyttää oudosti vikisten, ponnistaen
samalla kaikki voimansa, ettei hänen vikinänsä kuuluisi tupaan. Kolja
riensi kadulle.
— Hyvästi, Karamazov! Tuletteko itse? — huudahti hän jyrkästi ja
vihaisesti Aljošalle.
— Illalla tulen ehdottomasti.
— Mitä hän puhui Jerusalemista... Mitä se oli olevinaan?
— Se on raamatusta: »Jos unhotan sinut, Jerusalem», — toisin sanoen
minä unhotan kaikki, mikä minulle on kalleinta, jos vaihdan semmoiseen,
joka viehättää...
— Ymmärrän, riittää! Tulkaa vain itse! _Ici_, Perezvon! — huusi hän
hyvin tuimasti koiralleen ja lähti pitkin, nopein askelin harppaamaan
kotiinsa.