Žutška

Kolja nojautui tärkeän näköisenä aitaan ja alkoi odottaa Aljošan tuloa.

Niin, hän oli jo kauan halunnut tavata tätä. Hän oli kuullut paljon

Aljošasta pojilta, mutta tähän saakka hän aina oli ulospäin tekeytynyt

välinpitämättömän näköiseksi, kun hänelle oli puhuttu Aljošasta, olipa

hän »arvostellutkin» Aljošaa, kun oli kuullut, mitä tästä hänelle

kerrottiin. Mutta mielessään hän kovin, kovin halusi tutustua: kaikissa

hänen Aljošasta kuulemissaan kertomuksissa oli jotakin myötätuntoa

herättävää ja puoleensa vetävää. Näin ollen oli tämä hetki tärkeä;

ensiksikin piti esiintyä edukseen, osoittaa itsenäisyyttä: »Muuten

hän luulee, että olen kolmetoistavuotias, ja pitää minua samanlaisena

nulikkana kuin näitäkin. Ja mitä ovat hänelle nämä poikanulikat? Minä

kysyn häneltä, kun tulen paremmin tutuksi. Huono juttu vain on, että

olen niin pienikokoinen. Tuzikov on nuorempi minua, mutta puolta päätä

pitempi. Kasvoni muuten ovat älykkään näköiset; minä en ole kaunis,

tiedän, että kasvoni ovat iljettävät, mutta ne ovat älykkäät. Pitää

myös esiintyä hillitysti, ei antautua heti syleilemään, muuten hän voi

luulla... Hyi, miten inhoittavaa, jos hän luulee!...»

Näin kiihdyksissä oli Kolja, mutta kaikin voimin hän koetti tekeytyä

hyvin itsenäisen näköiseksi. Etupäässä häntä kiusasi pieni kokonsa,

eivät niin paljon »iljettävät» kasvot kuin koko. Hänellä oli kotona,

seinässä eräässä nurkassa, jo viime vuodesta asti lyijykynällä

piirretty viiva, joka osoitti hänen pituutensa, ja siitä saakka hän

oli joka toinen kuukausi jännitetyin mielin käynyt mittaamassa,

paljonko hän oli kasvanut lisää. Voi! Hän kasvoi hirveän hitaasti,

ja se saattoi hänet toisinaan suorastaan epätoivoon. Hänen kasvonsa

taasen eivät ollenkaan olleet »iljettävät», päinvastoin jokseenkin

miellyttävät, valkeat, kalpeat, kesakkoiset. Harmaat, pienet, mutta

vilkkaat silmät katselivat rohkeasti ja paloivat usein tunteen

hehkusta. Poskipäät olivat leveänpuoleiset, huulet pienet eivätkä kovin

paksut, mutta hyvin punaiset; nenä oli pieni ja päättävästi pystyssä:

»Aivan kippuranenäinen, aivan kippuranenäinen!» mutisi itsekseen Kolja

katsoessaan kuvastimeen ja poistui aina sen luota tyytymättömänä. »Ja

tokkohan kasvot ovat älykkäätkään?» ajatteli hän toisinaan epäillen

tätäkin. Muuten ei pidä luulla, että huoli kasvoista ja kasvusta

kokonaan täytti hänen mielensä. Päinvastoin, niin sydäntä haavoittavia

kuin hetket kuvastimen edessä olivatkin, niin hän unohti ne nopeasti ja

pitkiksi ajoiksi, »antautuen kokonaan aatteelle ja tosielämälle», kuten

hän itse määritteli toimintaansa.

Aljoša saapui pian ja astui nopeasti Koljan luo; jo muutaman askelen

päästä Kolja huomasi, että Aljošan kasvot olivat hyvin iloisen

näköiset. »Onko hän todellakin niin iloinen siitä, että tapaa minut?»

ajatteli Kolja ilomielin. Huomautamme tässä, että Aljoša oli suuresti

muuttunut sen jälkeen kuin me hänestä erosimme: hän oli jättänyt pois

viitan ja oli nyt puettu hyvin ommeltuun takkiin, hänellä oli pehmeä,

pyöreä hattu, ja hiukset olivat lyhyiksi leikatut. Kaikki tämä kaunisti

häntä suuressa määrin, ja hän oli oikein hauskan näköinen. Hänen

kauniit kasvonsa olivat aina iloiset, mutta tämä iloisuus oli hiljaista

ja tyyntä. Koljan hämmästykseksi Aljoša oli tullut ulos hänen luokseen

niinkuin oli istunut huoneessa, ilman päällystakkia, näkyi, että hän

oli kiirehtinyt. Hän ojensi Koljalle suoraan kätensä.

— Siinähän tekin vihdoin olette, miten olemmekaan kaikki teitä

odottaneet!

— On ollut syitä, jotka kohta saatte tietää. Joka tapauksessa on hauska

tutustua. Kauan olen odottanut tilaisuutta ja paljon olen kuullut, —

mutisi Kolja hieman hengästyneenä.

— Me olisimme muutenkin tutustuneet toisiimme, minä itsekin olen paljon

kuullut teistä, mutta nyt, täältä te olette myöhästynyt.

— Sanokaa, miten täällä ovat asiat?

— Iljuša on hyvin huonona, hän kuolee ehdottomasti.

— Mitä puhuttekaan! Myöntäkää, että lääketiede on roskaa, Karamazov, —

huudahti Kolja kiihkeästi.

— Iljuša on usein, hyvin usein muistellut teitä, tiedättekö, jopa

unessakin, houreissa. Näkyy, että te olette ollut hänelle sangen,

sangen rakas aikaisemmin... ennen tuota tapausta... tuota veitsijuttua.

Siihen on vielä toinenkin syy... Sanokaa, onko tämä teidän koiranne?

— On. Perezvon.

— Eikö olekaan Žutškaa? — sanoi Aljoša katsoen surullisesti Koljaa

silmiin. — Onko se tosiaankin auttamattomasti kadonnut?

— Minä tiedän, että te kaikki tahtoisitte Žutškan, olen kuullut

kaikki, — naurahti Kolja arvoituksellisesti. — Kuulkaa, Karamazov,

minä selitän teille koko asian, sitä varten minä oikeastaan olen

tullutkin, siksi kutsutin teidätkin ulos, että selittäisin teille

edeltäkäsin koko asiain kulun, ennenkuin menemme sisälle, — alkoi hän

vilkkaasti. — Katsokaahan, Karamazov, keväällä Iljuša tuli valmistavaan

luokkaan. No, tietäähän sen, millainen on meidän valmistava luokkamme:

poikanulikoita, kakaroita. Iljušaa alettiin heti kiusoitella. Minä

olen kahta luokkaa ylempänä ja katselen tietysti kaukaa, syrjästä.

Näen, että poika on pieni ja heikko, mutta ei alistu, vieläpä tappelee

heidän kanssaan, on ylpeä, silmät palavat. Minä pidän tuollaisista.

Mutta he yltyvät yhä pahemmin. Pääasia on, että hänellä silloin oli

hyvin huono puku, housut pyrkivät ylöspäin, ja saappaat irvistelivät.

He pilkkaavat häntä tästäkin. Nöyryyttävät. Ei, tämmöisestä minä en

pidä, ryhdyin häntä puolustamaan ja annoin kyytiä. Minähän pieksän

heitä, mutta he jumaloivat minua, tiedättekö te sen, Karamazov? —

kehaisi Kolja avomielisesti. — Yleensäkin minä pidän lapsukaisista.

Minulla on nytkin niskassani kotona kaksi pienokaista, tänäänkin

viivyttivät minua. Näin lakattiin Iljušaa lyömästä ja minä otin hänet

suojelukseeni. Huomaan, että hän on ylpeä poika, sanon teille, että

hän on ylpeä, mutta loppujen lopuksi hän antautui valtaani kuin orja,

täyttää pienimmätkin käskyni, kuuntelee minua kuin Jumalaa, pyrkii

minua jäljittelemään. Välitunneilla tulee heti minun luokseni, ja me

käyskentelemme yhdessä. Sunnuntaisin niinikään. Meillä kimnaasissa

nauretaan, kun vanhempi on tämmöisissä väleissä pienen kanssa, mutta

se on ennakkoluulo. Sellainen on minun fantasiani ja sillä hyvä, eikö

niin? Minä opetan, kehitän häntä, — sanokaa, miksi minä en saisi

häntä kehittää, jos hän miellyttää minua? Olettehan tekin, Karamazov,

ruvennut kaikkien näitten mukulain ystäväksi, tahdotte siis vaikuttaa

nuoreen polveen, kehittää, olla hyödyksi? Ja minä tunnustan, että tämä

luonteenne piirre, josta olen saanut tietää kuulopuheitten mukaan, on

kaikkein enimmän herättänyt mielenkiintoani. Mutta palatkaamme asiaan:

Huomaan, että pojassa on kehittymässä jonkinmoista tunteellisuutta,

hempeämielisyyttä, mutta minä, tiedättekö, olen ihan syntymästäni asti

ollut kaikkien vasikkamaisten hellyydenosoitusten jyrkkä vihollinen. Ja

lisäksi vielä ristiriitaisuutta: hän on ylpeä, mutta minulle orjamaisen

nöyrä, — orjamaisen nöyrä, mutta yhtäkkiä alkavat silmät leimuta

eikä hän tahdo olla yhtä mieltä minunkaan kanssani, kiistää, päkisee

vastaan. Minä esitin väliin erilaisia ideoita: hän ei oikeastaan

ollut ideoita vastaan, mutta huomaan, että hän vain persoonallisesti

kapinoi minua vastaan, koska minä otan kylmäverisesti vastaan hänen

hellyydenosoituksensa. Ja niinpä minä hillitäkseni häntä muutun sitä

kylmäverisemmäksi, kuta hellempi hän on, teen tahallani näin, semmoinen

on vakaumukseni. Määränäni oli kouluttaa luonne, tasoittaa, muodostaa

ihminen... no, ja sen semmoista... te ymmärrätte tietysti minut

puolesta sanasta. Äkkiä huomaan, että hän on päivän, toisen, kolmannen

mielenahdistuksen vallassa, suree, mutta ei enää hellyydenosoituksia,

vaan jotakin muuta, voimakkaampaa, korkeampaa. Ajattelen: mikä

tragedia tämä on? Ahdistelen häntä ja saan tietää merkillisen asian:

jollakin tavoin hän oli tutustunut teidän isävainajanne palvelijaan

Smerdjakoviin (isänne oli silloin vielä elossa), ja eikös tämä mene ja

opeta hänelle, pikku hölmölle, typerää pilaa, se on petomaista pilaa,

alhaista pilaa, — ottamaan palan leipää, leivän sisusta, pistämään

siihen nuppineulan ja heittämään jollekin pihakoiralle, semmoisille,

jotka nälkiintyneinä nielaisevat palan purematta, ja katsomaan,

mitä tästä seuraa. Niinpä he mestaroivat kokoon tämmöisen palan ja

heittivät sen pörrökarvaiselle Žutškalle, josta nyt on syntynyt

sellainen juttu, eräälle pihakoiralle semmoisesta talosta, missä sitä

ei ollenkaan ruokittu, ja se haukkui tuulta kaiket päivät. (Pidättekö

te tuosta tyhmästä haukunnasta, Karamazov? Minä en voi sitä sietää.)

Se hyökkäsi leivän kimppuun, nielaisi ja alkoi vikistä, alkoi pyöriä

ja lähti juoksemaan, juoksee ja vikisee ja katosi tietymättömiin, —

niin kuvasi minulle Iljuša itse. Hän tunnustaa sen minulle ja itkee

itkemistään, syleilee minua, vapisee: »Juoksee ja vikisee, juoksee ja

vikisee» — sitä hän vain toistelee, tämä kuva painui hänen mieleensä.

No, huomaan, että hänellä on omantunnon tuskat. Otin asian vakavasti.

Pääasia on, että mieleni teki läksyttää häntä entisestäkin, niin että

minä, tunnustan sen, olin tässä viekas, olin olevinani niin pahastunut,

että sellaista paheksumisen tunnetta minussa luultavasti ei ensinkään

ollutkaan: »Sinä», sanon, »olet tehnyt alhaisen teon, sinä olet konna,

minä en tietenkään toitota sitä kuuluviin, mutta katkaisen toistaiseksi

välit kanssasi. Harkitsen tätä asiaa ja annan sinulle tiedon Smurovin

kautta (sen saman pojan, joka nyt tuli kanssani ja joka aina on

ollut minulle uskollinen): jatkanko edelleen tuttavallisia suhteita

kanssasi vai hylkäänkö sinut konnana ainaiseksi.» Tämä hämmästytti

häntä kauheasti. Tunnustan, että heti tunsin menetelleeni kenties

liian ankarasti, mutta minkäpä sille voi, sellainen oli ajatukseni

silloin. Päivää myöhemmin lähetän hänen luokseen Smurovin ja ilmoitan

tämän välityksellä, että minä »en puhu» enää hänen kanssaan, meillä

näet on tapana sanoa näin, kun kaksi toveria katkaisee välinsä.

Salaisuus on siinä, että tahdoin pitää häntä loitolla vain muutamia

päiviä ja sitten, nähtyäni hänen katuvan, ojentaa hänelle taas käteni.

Se oli vakaa aikomukseni. Mutta mitä luulette: hän kuunteli, mitä

Smurovilla oli sanottavaa, ja äkkiä hänen silmänsä alkoivat leimuta:

»Sano», huudahti hän, »terveiseni Krasotkinille, että minä tästä

lähin heitän kaikille koirille leipäpaloja, joissa on nuppineulat,

kaikille, kaikille!» — »Aha», ajattelen, »kurittomuus saa vallan,

se täytyy kärventää miehestä pois», ja aloin osoittaa häntä kohtaan

täydellistä halveksumista, kohdatessani hänet käännyn joka kerta pois

ja hymyilen ivallisesti. Sattuu sitten yhtäkkiä tuo tapaus hänen

isälleen, muistatteko, tuo pesuriepu? Ymmärtäkää, että hän täten jo

ennakolta oli valmistettu kauheaan kiihtymykseen. Kun pojat näkivät

minun jättäneen hänet, niin he kävivät hänen kimppuunsa, ärsyttelevät:

»pesuriepu, pesuriepu». Silloin heidän kesken alkoi tappeluja, joista

olen hyvin pahoillani, sillä luullakseni häntä silloin kerran hyvin

pahoin piestiin. Kerran hän sitten hyökkää kaikkien pihalla olevien

kimppuun luokista poistuttaessa, ja minä satun seisomaan kymmenen

askelen päässä ja katselen häntä. Enkä muista, vannon sen, että olisin

silloin nauranut, päinvastoin minun oli silloin hyvin, hyvin sääli

häntä ja hetkisen kuluttua olisin rientänyt häntä puolustamaan. Mutta

hänen silmänsä kohtasivat yhtäkkiä minun katseeni: en tiedä, mitä

hän luuli näkevänsä, mutta hän tempasi esille kynäveitsen, hyökkäsi

kimppuuni ja iski minua lonkkaan, tähän näin, oikean reiden luo. Minä

en hievahtanutkaan, minä olen, tunnustan sen, toisinaan urhoollinen,

Karamazov, minä vain katsahdin halveksivasti aivan kuin sanoen

katseellani: »Etkö tahdo vielä lyödä lisää kaiken ystävyyteni tähden,

nyt olen käytettävissäsi.» Mutta hän ei pistänyt toista kertaa, hän

ei jaksanut hallita itseään, hän pelästyi itse, heitti pois veitsen,

alkoi itkeä ääneensä ja lähti juoksemaan. Minä en tietenkään mennyt

kantelemaan ja käskin kaikkia pitämään suunsa kiinni, ettei koulun

johtaja saisi tietää, äidillenikin kerroin tästä vasta, kun haava

oli parantunut, ja vähäpätöinen koko haava olikin, naarmu vain.

Kuulen sitten myöhemmin, että hän on samana päivänä ollut kivisillä

ja puraissut teidän sormeanne, — mutta ymmärrättehän, millaisessa

tilassa hän oli! No, minkäpä sille voi, minä tein tyhmästi: kun hän

sairastui, en mennyt hänen luokseen antaakseni hänelle anteeksi, toisin

sanoen sopiakseni, nyt sitä kadun. Mutta minulla oli silloin taas jo

erikoiset tarkoitukseni. No, siinä koko juttu... mutta luullakseni tein

tyhmästi...

— Ah, kuinka ikävää, — huudahti liikutettuna Aljoša, — että minä en ole

tuntenut näitä teidän aikaisempia suhteitanne häneen, muuten olisin

itse kauan sitten tullut luoksenne ja pyytänyt teitä lähtemään hänen

luokseen yhdessä minun kanssani. Uskotteko, kuumeessa, sairaana hän

houraili teistä. Minä en tietänytkään, kuinka rakas te olette hänelle!

Ja ettekö, ettekö te todellakaan ole etsinyt käsiinne tuota Žutškaa?

Isä ja kaikki pojat ovat etsineet ympäri kaupungin. Uskotteko, hän,

tuo sairas, on kyynelsilmin jo kolme kertaa minun kuulteni sanonut

isälleen: »Minä olen sentähden sairas, isä, että minä silloin tapoin

Žutškan, Jumala on minua rangaissut»: sitä ajatusta ei saa hänestä

pois! Ja jos te nyt vain saisitte Žutškan ja näyttäisitte, että se

ei ole kuollut, vaan elää, niin luullakseni hän taas elpyisi eloon

riemusta. Me kaikki olemme panneet toivomme teihin.

— Sanokaa, mistä syystä toivoitte, että juuri minä sen löytäisin? —

kysyi Kolja tavattoman uteliaana. — Miksi luotitte juuri minuun ettekä

muihin?

— Kerrottiin jonkinmoista huhua, että te sitä etsitte ja löydettyänne

tuotte sen hänelle. Smurov puhui jotakin tuommoista. Pääasia on, että

me kaikki koetamme vakuuttaa Žutškan olevan elossa ja se on jossakin

nähty. Pojat saivat tuoneeksi hänelle jostakin elävän jäniksen, hän

vain katsahti siihen, hymyili hiukan ja pyysi, että se päästettäisiin

vapaaksi. Niin me teimmekin. Äsken juuri tuli hänen isänsä kotiin ja

toi hänelle isoa rotua olevan koiranpennun, mistä lieneekin hankkinut,

luuli sillä lohduttavansa, mutta näyttää kuin olisi vain pahentanut

asiaa...

— Sanokaa vielä, Karamazov: mikä on miehiään tuo isä? Minä tunnen

hänet, mutta mitä hän on teidän käsityksenne mukaan: narri, ilveilijä?

— Ah, ei, on ihmisiä, jotka tuntevat syvästi, mutta ovat ikäänkuin

puserruksen alaisia. Ilveilijänä-olo on heissä jonkinmoista

vihamielistä ironiaa niitä kohtaan, joille he eivät uskalla sanoa

totuutta vasten silmiä, koska ovat pitkän aikaa tunteneet alentavaa

arkuutta heidän edessään. Uskokaa, Krasotkin, että tuommoinen ilveily

on toisinaan tavattoman traagillista. Hänelle on kaikki nyt, kaikki

maan päällä keskittynyt Iljušaan, ja jos Iljuša kuolee, niin hän joko

menettää järkensä surusta tai tekee lopun itsestään. Olen melkein

vakuutettu tästä katsoessani häntä nyt!

— Minä ymmärrän teidät, Karamazov, näen, että te tunnette ihmisen, —

lisäsi Kolja ymmärtäväisesti.

— Kun minä näin koiran mukananne, niin ajattelin heti, että olette

tuonut sen samaisen Žutškan.

— Odottakaa, Karamazov, ehkäpä sen vielä löydämme, mutta tämä — tämä

on Perezvon. Minä päästän sen nyt huoneeseen ja onnistun kenties

ilahduttamaan Iljušaa enemmän kuin isä koiranpennullaan. Odottakaa,

Karamazov, te saatte heti tietää yhtä ja toista. Ah, hyvä Jumala, miksi

minä teitä pidätän! — huudahti äkkiä Kolja pikaisesti. — Te olette

takkisillanne tämmöisessä pakkasessa, ja minä viivytän teitä, näettekö,

näettekö, kuinka itsekäs minä olen! Oi, kaikki me olemme itsekkäitä,

Karamazov!

— Älkää olko huolissanne, on tosin kylmä, mutta minä en ole paha

vilustumaan. Menkäämme kuitenkin. Mutta mikä onkaan nimenne, tiedän

että se on Kolja, mutta miten sitten?

— Nikolai, Nikolai Ivanov Krasotkin, eli kuten virallisesti sanotaan:

poika Krasotkin, — sanoi Kolja naurahtaen jollekin, mutta lisäsi äkkiä:

— Minä tietysti vihaan Nikolai-nimeäni.

— Miksi niin?

— Se on triviaalia, virallista...

— Olette kolmentoista vuoden ikäinen? — kysyi Aljoša.

— Oikeastaan neljätoista, kahden viikon kuluttua täytän neljätoista,

sangen pian. Tunnustan teille etukäteen erään heikkouteni, Karamazov,

teen sen näin meidän kesken tuttavuuden alkajaisiksi, jotta heti

näkisitte koko minun luontoni: minä vihaan sitä, että minulta

kysytään ikääni, enemmänkin kuin vihaan... ja lopulta... minusta

esimerkiksi panetellaan, että minä viime viikolla leikin rosvosilla

valmistavan luokan oppilaitten kanssa. Se, että minä leikin, — se on

totta, mutta että minä leikin itseni takia, tuottaakseni itselleni

huvia, se on ehdottomasti panettelua. Minulla on syytä luulla, että

tämä on tullut teidän korviinne, mutta minä en leikkinyt itseni

takia, vaan lapsukaisten tähden, koska he eivät kyenneet ilman minua

mitään keksimään. Meillä ollaan aina valmiita päästämään liikkeelle

roskapuheita. Tämä on juorujen kaupunki, vakuutan sen teille.

— Vaikkapa olisittekin leikkinyt omaksi huviksenne, niin mitäpä siitä?

— Itseni takia muka... Ettehän te rupea leikkimään hevosta?

— Mutta ajatelkaapa näin, — hymyili Aljoša. — Esimerkiksi teatteriin

menevät aikuiset, mutta teatterissa esitetään myös kaikenlaisten

sankarien seikkailuja, toisinaan myös rosvojen toimia ja sotaa, — eikö

sitten tämä ole samaa, tietysti omalla tavallaan? Mutta nuorten miesten

sotasilla-olo taantumuksellisena aikana tai rosvoleikit, — nehän

ovat niinikään syntymässä olevaa taidetta, kasvavaa taiteen tarvetta

nuoressa sielussa, ja nämä leikit sepitetään toisinaan luontevammin

kuin teatterinäytännöt, ero on vain siinä, että teatteriin mennään

katsomaan näyttelijöitä, mutta tässä on nuoriso itse näyttelemässä.

Mutta tämä on vain luonnollista.

— Niinkö ajattelette? Sekö on vakaumuksenne? — kysyi Kolja katsoen

häneen tarkasti. — Tiedättekö, te lausuitte varsin kiinnostavan

ajatuksen; minä rupean nyt kotiin tultuani askarruttamaan aivojani

tällä. Tunnustan odottaneenikin, että teiltä voi yhtä ja toista

oppia. Minä olen tullut oppimaan teiltä, Karamazov, — lopetti Kolja

vakuuttavalla ja vilpittömällä äänellä.

— Ja minä teiltä, — hymyili Aljoša puristaen hänen kättään.

Kolja oli hyvin tyytyväinen Aljošaan. Häneen teki syvän vaikutuksen se,

että hän oli aivan yhdenvertainen hänen kanssaan ja että Aljoša puhuu

hänelle aivan niinkuin »isoille».

— Minä näytän teille kohta erään tempun, Karamazov, sekin on

eräänlaatuinen teatterinäytäntö, — alkoi hän nauraa hermostuneesti, —

sitä varten minä tulinkin.

— Mennään ensin vasemmalle isäntäväen puolelle, sinne jättävät kaikki

teikäläiset päällystakkinsa, koska huoneessa on ahdasta ja kuumaa.

— Oi, minähän tulen vain tuokioksi, menen ja istun päällystakki ylläni.

Perezvon jää tänne eteiseen ja kuolee: »_Ici_, Perezvon, _couche_,

kuole!» — näettekö, se kuoli. Minä menen ensin sisälle, katselen,

millaista siellä on, ja sitten, kun se on tarpeellista, minä vihellän:

»_Ici_, Perezvon!» — ja saatte nähdä, se kiitää heti sisälle niinkuin

hurja. Smurovin täytyy vain muistaa avata sillä hetkellä ovi. Kyllä

minä järjestän kaikki, ja te saatte nähdä tempun...

5.