Koulupoika

Mutta Kolja ei enää kuullut. Vihdoinkin hän oli päässyt lähtemään.

Tultuaan ulos portista hän katsahti ympärilleen, kohautti olkapäitään

ja lausuen: »pakkanen!» hän suuntasi kulkunsa suoraan katua pitkin ja

sitten oikealle sivukadun kautta kauppatorille. Tultuaan viimeistä

edellisen talon kohdalle hän pysähtyi portin luo, otti taskustaan

vihellyspillin ja vihelsi kaikin voimin aivan kuin antaen sovitun

merkin. Hänen ei tarvinnut odottaa kuin minuutin verran. Pikku

portista ilmestyi äkkiä hänen luokseen noin yhdentoista vuotias

punaposkinen poika, jolla niinikään oli yllään lämmin, puhdas, jopa

muodikas päällystakki. Se poika oli valmistavalla luokalla oleva

Smurov (kun taas Kolja Krasotkin oli jo kahta luokkaa ylempänä),

varakkaan virkamiehen poika, jonka vanhemmat luultavasti eivät

sallineet seurustella Krasotkinin kanssa, koska tämä oli tunnettu

hurjaksi kujeilijaksi, niin että Smurov ilmeisesti oli nyt livahtanut

ulos salaa. Tämä Smurov oli, jos lukija muistaa, yksi pojista siinä

poikaparvessa, joka kaksi kuukautta takaperin kivitti kanavan yli

Iljušaa, ja sama poika, joka silloin pii kertonut Aljoša Karamazoville

Iljušasta.

— Minä olen odottanut teitä jo kokonaisen tunnin, Krasotkin, — lausui

Smurov varman näköisenä, ja pojat lähtivät astelemaan toria kohti.

— Myöhästyin, — vastasi Krasotkin. — On erinäisiä asianhaaroja. Etkö

saa selkääsi, kun olet kanssani?

— Mitä joutavia, eihän minua lyödä. Onko myös Perezvon mukananne?

— On myös Perezvon!

— Otatteko senkin sinne!

— Otan senkin sinne.

— Ah, jos olisi Žutška!

— Ei voi ottaa Žutškaa. Žutškaa ei ole olemassa. Žutška on kadonnut

tietymättömyyden pimeyteen.

— Ah, eikö voisi tehdä niin, — sanoi Smurov äkkiä pysähtyen, —

Iljušahan sanoo, että Žutška myös oli pörrökarvainen ja niinikään

harmaa, savunkarvainen, niinkuin Perezvonkin, — eikö voisi sanoa, että

tämä onkin juuri se sama Žutška, kenties hän uskoo?

— Koululainen, inhoa valhetta, se on yksi; myöskin silloin, kun on

kysymyksessä hyvä asia, se on kaksi. Mutta pääasia on, että sinä et ole

siellä toivoakseni ilmoittanut mitään minun tulostani.

— Jumala varjelkoon, ymmärränhän minä. Mutta Perezvonilla ei häntä

saada lohdutetuksi, — huokasi Smurov. — Tiedätkö mitä: tuo isä,

kapteeni, pesuriepu, sanoi meille tuovansa tänään hänelle koiranpennun,

oikein isoa lajia, mustakuonoisen; hän luulee, että sillä saa

lohdutetuksi Iljušan, mutta tokkohan?

— Entä miten on hänen itsensä laita, Iljušan nimittäin?

— Ah, huonosti, huonosti! Minä luulen, että hänessä on keuhkotauti. Hän

on täydessä tajussaan, mutta hänen hengityksensä — hänen hengityksensä,

se ei ole hyvää. Muutama päivä sitten hän pyysi, että häntä

talutettaisiin, hänelle pantiin saappaat jalkaan, hän lähti kulkemaan,

mutta ei pysy jaloillaan. »Ah», sanoo, »minä olen sanonut sinulle, isä,

että minulla on ilkeät saappaat, nämä entiset, niissä on ennenkin ollut

epämukava kävellä». Hän luuli saappaitten syyksi sitä, ettei pysynyt

jaloillaan, vaikka tämä johtui suorastaan heikkoudesta. Herzenstube käy

siellä. Nyt he ovat taas rikkaita, heillä on paljon rahaa.

— Veijareita.

— Kutka ovat veijareita?

— Lääkärit, koko tuo lääketieteilijäin roskajoukko, yleisesti puhuen,

ja tietysti myös erikseen ottaen. Minä en hyväksy lääketiedettä. Se

on aivan hyödytön laitos. Minä muuten tutkin tämän kaiken. Mutta mitä

hempeämielisyyttä teillä siellä onkaan menossa? Te kuulemme oleksitte

siellä koko luokka?

— Ei koko luokka, vaan kymmenkunta miestä meikäläisiä käy siellä aina,

joka päivä. Ei se mitään tee.

— Ihmetyttää minua tässä kaikessa Aleksei Karamazovin osa: hänen

veljensä tuomitaan huomenna tai ylihuomenna sellaisesta rikoksesta,

mutta hänellä on niin paljon aikaa hempeämielisiin hommiin poikien

kanssa!

— Ei tässä ole ensinkään mitään hempeämielisiä hommia. Olethan itse nyt

menossa sopimaan Iljušan kanssa.

— Sopimaan? Naurettava sanonta. Minä muuten en salli kenenkään

analysoida tekojani.

— Kuinka iloiseksi Iljuša tuleekaan nähdessään sinut! Hän ei

kuvittelekaan, että sinä tulet. Miksi, miksi sinä et niin pitkään

aikaan ole tahtonut mennä? — huudahti äkkiä Smurov lämpimästi.

— Hyvä poika, se on minun asiani eikä sinun. Minä menen omia aikojani,

koska semmoinen on minun tahtoni, mutta teidät kaikki kuljetti sinne

Aleksei Karamazov, asiassa on siis ero. Ja mistä sinä tiedät, ehkäpä

minä en ollenkaan mene sopimaan? Typerä sanonta.

— Ei ollenkaan Karamazov, ei ensinkään hän. Meikäläiset

yksinkertaisesti alkoivat itse käydä siellä, tietysti ensin Karamazovin

kanssa. Eikä mitään sellaista ole ollut, ei mitään tyhmyyksiä. Ensin

yksi, sitten toinen. Isä oli käynneistämme hirveän iloinen. Tiedäthän,

hän tulee suorastaan hulluksi, jos Iljuša kuolee. Hän näkee, että

Iljuša kuolee. Mutta meidän käynneistämme hän ikäänkuin sen tähden

iloitsee, että me olemme tehneet sovinnon Iljušan kanssa. Iljuša kysyi

sinua, ei lisännyt mitään muuta. Kysyy ja vaikenee. Mutta isä tulee

hulluksi tai hirttäytyy. Onhan hän aikaisemminkin käyttäytynyt kuin

mielenvikainen. Tiedätkö, hän on kelpo mies, ja silloin tuli tehdyksi

virhe. Kaikkeen on syypää tuo isänmurhaaja, kun pieksi häntä silloin.

— Kuitenkin oli Karamazov minulle arvoitus. Minä olisin voinut jo

aikoja sitten tutustua häneen, mutta minä olen mielelläni erinäisissä

tapauksissa ylpeä. Sitäpaitsi olen muodostanut hänestä erään

mielipiteen, jota täytyy vielä tarkistaa ja selventää.

Kolja vaikeni arvokkaasti; Smurov samoin. Smurov tietysti tunsi

harrasta kunnioitusta Kolja Krasotkinia kohtaan eikä uskaltanut

ajatellakaan olevansa hänen vertaisensa. Nyt hän tunsi kauhean suurta

mielenkiintoa asiaan, koska Kolja oli ilmoittanut menevänsä »omia

aikojaan» ja tässä siis ehdottomasti oli jokin arvoitus siinä, että

Kolja oli äkkiä päättänyt mennä nyt ja juuri tänään. He kulkivat

kauppatorilla, missä tällä kertaa seisoi koko joukko muualta

tulleita kuormia ja oli paljon sinne ajettuja lintuja. Kaupungin

eukot kauppasivat katostensa alla rinkeleitä, rihmaa y.m. Tällaisia

sunnuntaipäivän kansankokouksia nimitetään kaupungissamme naiivisti

markkinoiksi, ja tämmöisiä markkinoita on vuodessa monta. Perezvon

juoksenteli hyvin iloisena poiketen myötäänsä oikeaan ja vasempaan

haistelemaan milloin mitäkin. Kohdatessaan toisia koiria se haisteli

niitä tavattoman halukkaasti koiramaailman kaikkien sääntöjen

mukaisesti.

— Minusta on hauskaa tarkata realismia, Smurov, — alkoi Kolja äkkiä

puhua. — Oletko sinä huomannut, miten koirat kohtaavat toisensa ja

nuuskivat toisiaan? Tässä on jokin niille yhteinen luonnonlaki.

— Niin, jokin hullunkurinen.

— No, ei hullunkurinen, sinä et sanonut oikein. Luonnossa ei ole

mitään hullunkurista, niin naurettavalta kuin jokin saattaakin näyttää

ihmisestä, tällä kun on omat ennakkoluulonsa. Jos koirat voisivat

harkita ja arvostella, niin ne puolestaan löytäisivät yhtä paljon

naurettavaa, jollei paljon enemmänkin, ihmisten, heidän käskijäinsä,

keskinäisissä yhteiskunnallisissa suhteissa, — jollei paljon

enemmänkin; toistan tämän sen vuoksi, että uskon vahvasti meillä olevan

tyhmyyksiä paljon enemmän. Tämä on Rakitinin ajatus, huomattava ajatus.

Minä olen sosialisti, Smurov.

— Mitä on sosialisti? — kysyi Smurov.

— Se on sitä, jos kaikki ovat yhdenvertaiset, kaikilla on yksi yhteinen

omaisuus, ei ole avioliittoja, uskonto ja kaikki lait ovat miten kukin

tahtoo, no, ja kaikkea muuta sellaista. Sinä et ole vielä siinä iässä,

että ymmärtäisit tämän, on aikaista puhua sinulle. Mutta onpa kylmä.

— Niin. Kaksitoista astetta. Äsken isä katsoi lämpömittarista.

— Entä oletko huomannut, Smurov, että jos keskellä talvea on

viisitoista tai kahdeksantoistakin astetta, niin ei tunnu niin kylmältä

kuin esimerkiksi nyt, talven alussa, kun pakkanen äkkiä menee, kuten

nyt, kahteentoista asteeseen ja kun lunta vielä on vähän. Se johtuu

siitä, että ihmiset eivät vielä ole tottuneet. Ihmisillä on aina

tottumuksensa, kaikessa, myöskin valtiollisissa ja poliittisissa

suhteissa. Tottumus on tärkein tekijä. Mutta tuossapa on hullunkurinen

talonpoika.

Kolja osoitti isokokoista, lyhyeen turkkiin puettua, hyväntahtoisen

näköistä talonpoikaa, joka kuormansa luona iski kylmästä yhteen

käsiään, joissa oli rukkaset. Hänen ruskea partansa oli aivan

huurteinen pakkasesta.

— Ukon parta on jäätynyt! — huudahti Kolja kuuluvasti ja

riidanhaluisesti miehen ohi kulkiessaan.

— Monelta on jäätynyt, — vastasi talonpoika rauhallisesti ja

syvämietteisesti.

— Älä härnää häntä, — huomautti Smurov.

— Ei tee mitään, ei hän suutu, hän on hyväluontoinen. Hyvästi, Matvei.

— Hyvästi.

— Oletko sinä sitten Matvei?

— Olen. Etkö sinä tietänyt?

— En tietänyt; sanoin umpimähkään.

— Kas vain. Taidat olla koulupoikia?

— Koulupoikia.

— No, piestäänkö sinua?

— Ei liiaksi, mutta sentään.

— Tekeekö kipeätä?

— Kyllä sitäkin!

— Ähäs! On se elämää! — huokasi mies sydämensä pohjasta.

— Hyvästi, Matvei.

— Hyvästi. Sinä olet mukava nuori herra, eipä muuta.

Pojat jatkoivat matkaansa.

— Se on hyvä talonpoika, — alkoi Kolja puhella Smuroville. — Minä

rakastan puhella kansan kanssa ja myönnän mielelläni sen olevan

oikeassa.

— Miksi sinä valehtelit hänelle, että meitä lyödään? — kysyi Smurov?

— Täytyihän lohduttaa häntä!

— Kuinka niin?

— Näetkö, Smurov, en minä pidä siitä, että kyselevät, jos eivät ymmärrä

ensimmäisestä sanasta. Monelle ei saa ensinkään selitetyksi. Moukan

ajatuskannan mukaan koulupoikaa piestään ja täytyy pieksää: mikä

koulupoika se muka on, jos häntä ei piestä? Jos minä yhtäkkiä sanon

hänelle, että meitä ei piestä, niin hänhän tulee siitä pahoilleen.

Muuten sinä et tätä ymmärrä. Kansan kanssa täytyy puhua ymmärtäen.

— Älä vain ärsyttele, pyydän, muuten taas tulee semmoinen juttu kun

silloin sen hanhen johdosta.

— Peloittaako sinua?

— Älä naura, Kolja, totisesti minä pelkään. Isä suuttuu hirveästi.

Minua on ankarasti kielletty olemasta sinun seurassasi.

— Älä pelkää, tällä kertaa ei tapahdu mitään. Päivää, Nataša, —

huudahti hän eräälle katoksensa alla seisovalle kaupustelijattarelle.

— Mikä Nataša minä olen, minä olen Marja, — vastasi kirkuvalla äänellä

kaupustelija, joka ei ollut vielä ollenkaan vanha.

— Se on hyvä, että olet Marja, hyvästi.

— Voi sinä koiranleuka, tuskin sinua maasta näkee, mutta suu käy.

— En jouda, en jouda puhumaan kanssasi, kerro ensi sunnuntaina, — sanoi

Kolja viittoen käsillään, aivan kuin nainen olisi häntä ahdistanut

puheillaan eikä hän tätä.

— Mitä minun olisi kerrottava sinulle sunnuntaina? Itse aloit puhua

enkä minä sinulle, ilkimys, — alkoi Marja huutaa, — selkääsi sietäisit,

siinä se, olet tunnettu kiusantekijä, senkin mokoma!

Toiset kaupustelijattaret, jotka möivät tavaraa kanninlaudoiltaan

Marjan vieressä, alkoivat nauraa, mutta yhtäkkiä hyökkäsi kaupungin

puoteja ympäröivästä holvikäytävästä hyötähyviään esille perin

suuttunut mies, joka oli kauppa-apulaisen näköinen, mutta ei

meikäläisiä, vaan muualta tullut kaupankävijä, yllään pitkäliepeinen

sininen viitta, päässä lippalakki; vielä nuori mies, jolla oli

tummanruskeat kiharat ja pitkät, kalpeat hieman rokonarpiset kasvot.

Hän oli jonkinmoisen typerän kiihtymyksen vallassa ja alkoi heti

uhkailla Koljaa nyrkillään.

— Minä tunnen sinut, — huuteli hän vihaisesti, — minä tunnen sinut!

Kolja katsoi kiinteästi häneen. Hän ei voinut mitenkään muistaa,

milloin hän olisi ollut jollakin tavoin tekemisissä tämän miehen

kanssa. Mutta vähänkö hänellä oli ollut yhteenottoja kaduilla,

mahdotonta oli muistaakin kaikkia.

— Tunnet? — kysyi hän mieheltä ivallisesti.

— Minä tunnen sinut! Minä tunnen sinut! — vatkutti mies kuin mikäkin

hölmö.

— Se onkin parempi sinulle. No, minulla ei ole aikaa hyvästi!

— Mitä sinä härnäilet? — huusi mies. — Taasko sinä härnäilet? Minä

tunnen sinut! Taasko sinä härnäät?

— Se ei, veliseni, nyt ole sinun asiasi, että minä härnään, — lausui

Kolja pysähtyen ja katsellen häntä edelleen.

— Kuinka niin, ettei minun?

— Niin, ei sinun.

— Kenen sitten? Kenen sitten? No, sano, kenen?

— Se on, veliseni, nyt Trifon Nikititšin asia eikä sinun.

— Minkä Trifon Nikititšin? — kävi mies Koljan kimppuun hölmön lailla

ihmetellen, mutta yhtä vimmastuneena kuin ennenkin. Kolja mittaili

häntä arvokkaasti katseellaan.

— Oletko käynyt Voznesenjen luona? — kysyi hän mieheltä ankarasti ja

varmasti.

— Minkä Voznesenjen luona? Minkätähden? Ei, en ole käynyt, — ällistyi

mies hieman.

— Tunnetko Sabanejevin? — jatkoi Kolja vielä ankarammin ja vielä

lujemmin.

— Minkä Sabanejevin? En, en tunne.

— No, hitto sitten kanssasi! — tokaisi äkkiä Kolja ja kääntyen jyrkästi

oikealle alkoi nopeasti astella eteenpäin aivan kuin hänen mielestään

ei olisi kannattanut puhuakaan sellaisen kollon kanssa, joka ei edes

tunne Sabanejevia.

— Odotahan, hei! Mitä Sabanejevia sinä tarkoitat? — selvisi mies

hölmistyksestään ja kiihtyi taas. — Mitä hän oikein puhui? — kääntyi

hän äkkiä kaupustelijattarien puoleen typerän näköisenä.

Eukot alkoivat nauraa.

— Se on nokkela poika, — lausui yksi heistä.

— Mitä, mitä ihmeen Sabanejevia hän tarkoitti? — toisteli mies edelleen

hurjasti viittoen oikealla kädellään.

— Eiköhän se ole se Sabanejev, joka palveli Kuzjmitšeilla, niin kai se

on, -— arvaili muudan eukko.

Mies tuijotti hurjasti häneen.

— Kuzj-mit-seilla? — alkoi toinen eukko puhua. — Mutta mikä Trifon

se on? Tämä on Kuzjma eikä Trifon, mutta nuori herra sanoi Trifon

Nikititšiksi, se ei siis ole hän.

— Katsohan, se ei ole Trifon eikä Sabanejev, se on Tšižov, — tarttui

äkkiä puheeseen kolmas eukko, joka tähän saakka oli ollut vaiti ja

kuunnellut vakavana, — Aleksei Ivanovitš on hänen nimensä. Tšižov,

Aleksei Ivanovitš.

— Niin se onkin, että Tšižov, — vakuutti varmasti neljäs eukko.

Tyrmistynyt mies katseli heitä vuoroon kutakin.

— Mutta miksi hän kysyi, minkätähden hän kysyi, hyvät ihmiset? —

huudahteli hän nyt jo miltei epätoivoissaan: — »Tunnetko Sabanejevin?»

Piru sen tietää, mikä se on tuo Sabanejev.

— Kylläpä olet ymmärtämätön mies, sanotaanhan sinulle, ettei se ole

Sabanejev, vaan Tšižov, Aleksei Ivanovitš Tšižov, hän se on! — huudahti

hänelle eräs kaupustelijattarista painokkaasti.

— Mikä Tšižov? No, mikä? Sano, jos tiedät.

— Se pitkä, räkänokka, oli kesällä myymässä torilla.

— Mitä kehnoa minuun kuuluu sinun Tšižovisi, hyvät ihmiset, mitä?

— Mistäpä minä tietäisin, mitä kehnoa sinuun kuuluu Tšižov.

— Kuka sinut tietää, mitä sinulla on hänen kanssaan tekemistä, —

puuttui puheeseen toinen eukko, — itse tietänet, mitä se sinuun kuuluu,

kun kerran olet äänessä. Sinullehan hän puhui, eikä meille, sinä typerä

mies. Vai etkö todellakaan tunne?

— Ketä?

— Tšižovia.

— Vieköön piru Tšižovin ja sinut samalla kertaa! Minä pieksän hänet,

siinä se! Hän teki minusta pilkkaa.

— Tšižovinko sinä pieksät? Kunhan ei hän sinua! Hölmö olet, siinä

kaikki!

— En Tšižovia, en Tšižovia, sinä ilkeä akka, pahus, pojan minä pieksän,

siinä se! Antakaa hänet, antakaa hänet tänne, — hän teki pilkkaa

minusta!

Eukot nauraa hohottivat. Mutta Kolja asteli jo kaukana kasvoillaan

voittajan ilme. Smurov kulki hänen rinnallaan ja kääntyi tuon tuostakin

katselemaan taakseen kaukana huutavaa ryhmää. Hänestäkin oli hyvin

hauskaa, vaikka hän yhä vielä pelkäsi, että joutuvat Koljan kanssa

rettelöihin.

— Mistä Sabanejevista sinä kysyit häneltä? — kysyi hän Koljalta

aavistaen, mitä saisi vastaukseksi.

— Mistä minä sen tiedän? Nyt niillä riittää huutamista iltaan asti.

Minusta on hauskaa pudistella hölmöjä kaikissa yhteiskuntakerroksissa.

Kas tuossakin seisoo tomppeli, tuo talonpoika. Huomaa, sanotaan:

»Ei ole mitään tyhmempää kuin tyhmä ranskalainen», mutta kyllä

venäläinenkin fysionomia puhuu puolestaan. No, eikö tuon kasvoihin ole

kirjoitettu, että hän on hölmö, tuon talonpojan, mitä?

— Anna hänen olla, Kolja, mennään ohi.

— En mitenkään anna olla, olen nyt lähtenyt liikkeelle. Hei! Päivää,

mies!

Roteva talonpoika, joka kulki hitaasti ohi ja luultavasti jo oli

ryypännyt, mies, jolla oli pyöreät, typerän näköiset kasvot ja jo

harmaita karvoja parrassa, nosti päätään, ja katsoi nuoreen herraan.

— No, päivää, jos et tee pilaa, — vastasi hän hitaasti.

— Entäpä jos teen pilaa? — alkoi Kolja nauraa.

— Jos teet pilaa, niin tee, Jumala kanssasi. Eihän se mitä, on lupa. On

aina lupa tehdä pilaa.

— Tein kuin teinkin pilaa, veliseni.

— No, Jumala antakoon sinulle anteeksi.

— Mutta annatko sinä anteeksi?

— Annan mielelläni. Mene menojasi.

— Kas vain, taidat ollakin viisas mies.

— Viisaampi sinua, — vastasi mies yllättävästi ja yhtä arvokkaasti kuin

ennenkin.

— Tokkohan, — hölmistyi Kolja hieman.

— Kyllä minä olen oikeassa.

— Ehkäpä oletkin.

— Niinpä kyllä, veli.

— Hyvästi mies.

— Hyvästi.

— On erilaisia talonpoikia, — huomautti Kolja Smuroville oltuaan vähän

aikaa vaiti. — Mistä minä tiesin, että töksähdän älyniekkaan. Minä olen

aina valmis tunnustamaan kansassa olevan järkeä.

Kirkon kello löi kaukana puoli kaksitoista. Pojat lähtivät kulkemaan

kiireemmin ja astelivat jäljelläolevan, vielä pitkän matkan

alikapteeni Snegirevin asunnolle nopeasti ja juuri mitään puhelematta.

Kahdenkymmenen askelen päässä talosta Kolja pysähtyi ja käski Smurovia

menemään edeltä ja kutsumaan ulos tänne hänen luokseen Karamazovin.

— Täytyy ennakolta hieman haistella toisiaan, — huomautti hän

Smuroville.

— Miksi kutsua ulos, — vastasi Smurov, — tule sisälle muitta mutkitta,

he tulevat hirveän iloisiksi. Miksi pitäisi tutustua pakkasessa?

— Minä tiedän kyllä itse, miksi minun on saatava hänet tänne pakkaseen,

— tokaisi Kolja itsevaltaisesti (niinkuin hän hirveän mielellään teki

noille pienille pojille), ja Smurov juoksi täyttämään määräystä.

4.