Lapsiparvi

Tuona kylmänä ja harmaana marraskuun aamuna siis poika Kolja Krasotkin

istui kotonaan. Oli sunnuntai eikä ollut koulua. Mutta kello oli

lyönyt jo yksitoista ja hänen piti välttämättömästi lähteä kotoa

»erään sangen tärkeän asian vuoksi», mutta nytpä hän olikin yksin

koko talossa ja nimenomaan kotimiehenä, sillä oli käynyt niin, että

kaikki talon vanhemmat asukkaat olivat erään erikoisen ja omalaatuisen

asianhaaran vuoksi poistuneet talosta. Leskirouva Krasotkinin talosta,

toiselta puolen hänen oman asuntonsa ulkoeteistä, oli annettu

vuokralle toinen ja talon ainoa vuokrattava asunto, johon kuului

kaksi pientä huonetta, ja sen oli vuokrannut tohtorinrouva kahden

alaikäisen lapsensa kanssa. Tämä tohtorinrouva oli samanikäinen

kuin Anna Fjodorovna ja tämän hyvä ystävä, itse tohtori taas oli jo

vuosi sitten matkustanut jonnekin, ensin Orenburgiin ja sen jälkeen

Taškentiin, eikä hänestä puoleen vuoteen ollut kuulunut mitään,

niin että jos tohtorinrouvalla ei olisi ollut ystävätärtään, rouva

Krasotkinia, mikä ystävyys jonkin verran lievensi hylätyn murhetta,

niin hän kokonaan olisi sulanut surunsa kyyneliin. Ja pitikin käydä

niin, että huipuksi kaikille kohtalon kolahduksille juuri edellisenä

yönä, lauantain ja sunnuntain välillä, oli Katerina, tohtorinrouvan

ainoa palvelijatar, äkkiä ja aivan yllättävästi emännälleen ilmoittanut

aikovansa synnyttää aamuun mennessä lapsen. Kuinka oli voinut käydä

niin, ettei kukaan ollut huomannut tätä aikaisemmin, se oli kaikista

miltei ihme. Hämmästynyt tohtorinrouva arveli, että oli parasta, niin

kauan kuin vielä oli aikaa, viedä Katerina erääseen tämmöisiä tapauksia

varten kaupungissamme järjestettyyn laitokseen kätilön luo. Koska

hän piti paljon tästä palvelijattarestaan, niin hän heti toteuttikin

suunnitelmansa, vei hänet ja jäi vielä lisäksi sinne hänen luokseen.

Sitten oli aamulla jostakin syystä tarvittu itse rouva Krasotkinin

koko ystävällistä osanottavaisuutta ja apua, hän kun saattoi tässä

tapauksessa kysyä joltakulta jotakin ja esiintyä jossakin suhteessa

suojelijana. Näin olivat molemmat naiset poissa; rouva Krasotkinin

oma palvelija taas, eukko Agafja, oli mennyt torille, ja Koljasta oli

tällä tavoin tullut joksikin aikaa »palleroisten», t.s. yksikseen

jääneitten tohtorinrouvan pojan ja tytön suojelija ja vartija. Koljaa

ei ollenkaan peloittanut olla talon vahtina, ja sitäpaitsi hänen

kanssaan oli Perezvon, joka oli saanut käskyn maata pitkänään eteisessä

penkin alla »liikkumatta» ja joka juuri senvuoksi joka kerta, kun

huoneessa käyskentelevä Kolja astui eteiseen, nytkähdytti päätään

ja iski kaksi kertaa lujasti ja mielistellen hännällään lattiaan,

valitettavasti kuitenkaan saamatta kuulla kutsuvaa vihellystä. Kolja

katsahti uhkaavasti onnettomaan koiraan, ja tämä jähmettyi uudelleen

kuuliaisesti liikkumattomaksi. Ainoa, mikä saattoi ahdistaa Koljan

mieltä, oli »palleroiset». Katerinalle sattuneeseen vahinkoon

hän tietysti suhtautui sangen syvästi halveksien, mutta orvoksi

jääneistä palleroisista hän piti paljon ja oli jo vienyt näille erään

lastenkirjan. Vanhempi, Nastja-tyttö, joka oli jo kahdeksan vuoden

ikäinen, osasi lukea, ja nuorempi palleroinen, seitsemänvuotias poika

Kostja, kuunteli hyvin mielellään, kun Nastja hänelle luki. Tietysti

Krasotkin olisi voinut keksiä heille huvittavampaakin ajanvietettä,

nimittäin asettaa heidät vieretysten seisomaan ja alkaa leikkiä heidän

kanssaan sotamiestä tai olla piilosilla koko talon alueella. Tätä

hän oli jo monesti ennen tehnyt eikä sitä hylkinyt, niin että kerran

koulussakin levisi tieto, että Krasotkin kotonaan leikkii pienten

asukkiensa kanssa hevosta, hyppii ohjaksissa ja vääntää päätään,

mutta Krasotkin vastasi ylpeästi tähän syytökseen huomauttamalla,

että ikätoverien, kolmetoistavuotiaitten kanssa tosiaankin olisi

häpeä leikkiä »meidän aikakaudellamme» hevosta, mutta että hän

tekee tätä »palleroisten» takia, koska pitää näistä, eikä hän ole

velvollinen tekemään kenellekään tiliä tunteistaan. Siksi »palleroiset»

jumaloivatkin häntä. Mutta tällä kertaa ei ollut halua ottaa esille

leikkikaluja. Hänellä oli itsellään suoritettavanaan eräs sangen tärkeä

oma asia, joka näytti melkeinpä salaperäiseltä, mutta aika kului, eikä

Agafjaa, jonka huostaan lapset olisi voinut jättää, yhä vieläkään

kuulunut kotiin torilta. Kolja oli jo muutamia kertoja kulkenut eteisen

läpi, avannut tohtorinrouvan asunnon oven ja huolestuneena katsellut

»palleroisia», jotka hänen käskystään istuivat kirjan ääressä ja joka

kerta hänen avatessaan oven hymyilivät ääneti hänelle täyttä suuta

odottaen, että hän astuu sisälle ja tekee jotakin mainiota ja hupaista.

Mutta Kolja oli henkisen levottomuuden vallassa eikä astunut sisälle.

Viimein kello löi yksitoista, ja hän päätti lujasti ja lopullisesti,

että jos »kirottu» Agafja ei palaa kymmenen minuutin kuluessa, niin hän

poistuu talosta tätä odottamatta, tietysti otettuaan »palleroisilta»

lupauksen, että nämä eivät hänen poissaollessaan rupea pelkäämään,

eivät telmi eivätkä itke pelosta. Näin ajatellen hän puki ylleen

vanulla sisustetun talvitakkinsa, jossa oli jonkinmoisesta merikarhun

nahasta tehty karvakaulus, ripusti olkansa yli laukun, ja huolimatta

äitinsä monista aikaisemmista pyynnöistä, että hän »tämmöisellä

pakkasella» ulos mennessään panisi jalkaansa kalossit, hän vain

halveksien katsahti niihin kulkiessaan eteisen läpi eikä vetänyt niitä

saappaittensa päälle. Perezvon alkoi nähdessään hänet pukeutuneena

ankarasti lyödä hännällään lattiaan ja hermostuneesti nytkyttää

ruumistaan, vieläpä päästi surkean ulvonnankin, mutta Kolja, nähdessään

koiransa niin touhukkaana, tuli siihen päätökseen, että tämmöinen on

haitallista kurille, ja antoi sen vielä edes lyhyen ajan olla penkin

alla, ennenkuin hän avattuaan jo oven eteiseen äkkiä vihelsi sitä.

Koira hyppäsi ylös kuin mieletön ja syöksyi hyppelemään hänen edessään

innostuksesta. Kolja kulki eteisen läpi ja avasi »palleroisten»

huoneeseen vievän oven. Molemmat istuivat kuten ennenkin pikku pöydän

ääressä, mutta eivät enää lukeneet, vaan kiistelivät kiivaasti

jostakin. Nämä lapset kiistelivät usein keskenään esiintyvistä elämän

asioista, jolloin Nastja vanhempana aina pääsi voitolle; jos Kostja

ei voinut olla yhtä mieltä hänen kanssaan, niin Kostja melkein aina

meni ja vetosi Kolja Krasotkiniin, ja niinkuin tämä asian ratkaisi,

se jäi ehdottomaksi tuomioksi kummallekin riitapuolelle. Tällä

kertaa »palleroisten» kiista oli Krasotkinista jossakin määrin

mielenkiintoinen, ja hän pysähtyi ovelle kuuntelemaan. Lapset näkivät

hänen kuuntelevan ja jatkoivat riitelyään sitä suuremmalla innolla.

— En koskaan, en koskaan minä usko, — lepersi Nastja kiihkeästi, — että

kätilöt löytävät pikkulapsia vihannestarhasta kaalilavojen välistä. Nyt

on jo talvi eikä mitään kasvilavoja olekaan, eikä kätilö ole voinut

tuoda Katerinalle tytärtä.

— Hyh! — sanoi Kolja viheltäen itsekseen.

— Se voi olla myös näin: he tuovat niitä jostakin, mutta ainoastaan

niille, jotka menevät naimisiin.

Kostja katseli Nastjaa pitkään, kuunteli syvämietteisenä ja harkitsi

asiaa.

— Nastja, kylläpä sinä olet typerä, — lausui hän viimein lujasti

ja tyynesti, — kuinka Katerinalla voi olla lapsi, kun hän ei ole

naimisissa?

Nastja kiivastui kovin.

— Sinä et ymmärrä mitään, — sanoi hän vihaisesti, — kenties hänellä on

ollut mies, mutta tämä istuu nyt vankilassa, ja Katerina sai lapsen.

— Onko hänellä mies, joka istuu vankilassa? — tiedusti asiallinen

Kostja arvokkaasti.

— Tai se on tällä tavalla, — riensi keskeyttämään Nastja, joka jo

oli hylännyt ja unohtanut ensimmäisen otaksumansa; — hänellä ei ole

miestä, siinä sinä olet oikeassa, mutta hän tahtoo mennä naimisiin

ja on ruvennut ajattelemaan, miten menisi naimisiin, ajatteli sitä

ajattelemistaan ja teki sitä niin kauan, että sai lapsen, mutta ei

miestä.

— No, olisikohan se niin? — myönsi jo aivan tappiolle joutunut Kostja.

— Mutta sinä et ole aikaisemmin sanonut tätä, ja kuinka minä olisin sen

tietänyt.

— No, lapsiparvi, — lausui Kolja astuen heidän luokseen huoneeseen, —

huomaan, että te olette vaarallista väkeä!

— Onko Perezvon myös mukananne? — irvisti Kostja ja alkoi napsutella

sormiaan ja kutsua Perezvonia.

— Palleroiset, minä olen vaikeassa asemassa, — alkoi Krasotkin

arvokkaasti, — ja teidän pitää auttaa minua: Agafja on tietysti

katkaissut jalkansa, sillä hän ei ole vieläkään tullut, se on päätetty

ja allekirjoitettu, mutta minun on välttämättömästi poistuttava kotoa.

Päästättekö te minut vai ettekö?

Lapset katsahtivat huolestuneina toisiinsa, heidän irvistävät kasvonsa

alkoivat ilmaista levottomuutta. He eivät muuten vielä täysin

ymmärtäneet, mitä heiltä tahdottiin.

— Ettehän telmi minun poissaollessani? Ette kiipeä kaapin päälle, ette

katkaise jalkaanne? Ette rupea pelosta itkemään yksin ollessanne?

Lasten kasvoissa kuvastui suuri surumielisyys.

— Siitä hyvästä minä voisin näyttää teille erään kapineen, pienen

vaskisen tykin, jolla voi ampua käyttämällä oikeata ruutia.

Lasten kasvot kirkastuivat silmänräpäyksessä.

— Näyttäkää tykki, — lausui Kostja aivan loistaen.

Krasotkin pisti kätensä laukkuunsa, otti siitä esille pienen pronssisen

tykin ja pani sen pöydälle.

— Näyttäkäähän! Katso, siinä on pyörät, — hän kuljetti tykkiä pitkin

pöytää, — voi ampua. Ladata hauleilla ja ampua.

— Ja tappaako se?

— Tappaa jokaisen, tarvitsee vain tähdätä, — ja Krasotkin selitti,

minne ruuti on pantava, mihin on pistettävä hauli, näytti sankin

tapaista reikää ja kertoi, että tykki ammuttaessa kimpoaa takaisinpäin.

Lapset kuuntelivat kauhean uteliaina. Erityisesti hämmästytti heitä tuo

takaisinkimpoaminen.

— Onko teillä ruutia? — tiedusteli Nastja.

— On.

— Näyttäkää ruutiakin, — sanoi tyttö hymyillen pyytävästi.

Krasotkin penkoi taas laukustaan ja veti siitä esille pienen pussin,

jossa tosiaankin oli hiukan oikeata ruutia ja paperiin käärittyinä

muutamia hauleja. Hän avasi pussin ja tiputti hiukkasen ruutia

kämmenelleen.

— Kunhan vain ei missään olisi tulta, muuten tämä räjähtää ja murskaa

meidät kaikki, — varoitti Krasotkin tehdäkseen voimakkaan vaikutuksen.

Lapset katselivat ruutia juhlallisen pelon vallassa, joka teki

nautinnon vielä suuremmaksi. Mutta Kostjaa miellyttivät enemmän haulit.

— Eivätkö haulit pala? — tiedusti hän.

— Haulit eivät pala.

— Lahjoittakaa minulle vähän hauleja, — lausui hän rukoilevalla äänellä.

— Vähän hauleja lahjoitan, tuossa on, ota, mutta älä näytä äidillesi

ennen minun takaisintuloani, muuten hän luulee sitä ruudiksi ja kuolee

pelästyksestä sekä antaa teille selkään.

— Äiti ei koskaan lyö meitä vitsalla, — huomautti Nastja heti.

— Minä tiedän sen, sanoin sen vain komeuden vuoksi. Älkää myöskään

koskaan pettäkö äitiänne, mutta tällä kertaa — siihen asti kunnes minä

tulen. Siis, palleroiset, saanko lähteä vai enkö? Ettekö rupea itkemään

poissaollessani pelosta.

— Ru-upeamme, — sanoi venyttäen Kostja valmistautuen jo itkemään.

— Rupeamme itkemään, rupeamme ihan varmasti! — yhtyi peloissaan

nopeasti puhumaan myös Nastja.

— Oh, lapset, Herran lahjat! Minkäpä sille tekee, pienokaiset, täytyy

istua kanssanne mene tiedä kuinka kauan. Mutta aika kuluu kulumistaan,

uh!

— Käskekääpäs Perezvonia tekeytymään kuolleeksi, — pyysi Kostja.

— Eipä auta, täytyy turvautua Perezvoniin. _Ici_, Perezvon! — ja Kolja

alkoi komentaa koiraa, ja tämä teki kaikki temput, mitkä osasi. Se oli

pörrökarvainen koira, noin tavallisen pihakoiran kokoinen, karvaltaan

omituisen harmaanpunertava. Sen oikea silmä oli kiero, ja vasemmassa

korvassa oli jokin halkeama. Se vinkui ja hyppi, istui takajaloillaan,

käveli takakäpälillään, heittäytyi selälleen kaikki neljä käpälää

pystyssä ja makasi liikkumatta aivan kuin kuollut. Tätä viimeistä

temppua näytettäessä avautui ovi, ja Agafja, rouva Krasotkinin paksu

palvelijatar, noin neljänkymmenen vuoden ikäinen rokonarpinen eukko,

ilmestyi kynnykselle palattuaan torilta kädessään ruokatavaraa täyteen

ostettu toripussi. Hän jäi seisomaan ja alkoi katsella koiraa pussin

riippuessa hänen vasemmassa kädessään. Niin kärsimättömästi kuin

Kolja olikin odottanut Agafjaa, niin hän ei kuitenkaan keskeyttänyt

näytäntöä, vaan antoi Perezvonin maata asianmukaisen ajan kuolleena,

ennenkuin viimein vihelsi sille: koira hypähti pystyyn ja alkoi hypellä

ilosta, kun oli tehnyt tehtävänsä.

— Katsohan koiraa! — lausui Agafja rikkiviisaasti.

— Mutta miksi sinä, hameniekka, myöhästyit? — kysyi Krasotkin ankarasti.

— Hameniekka, kas vain nappulaa!

— Nappulaa?

— Nappula olet. Mitä sinuun kuuluu, että minä myöhästyin, se oli

tietysti tarpeellista, kun kerran myöhästyin, — mutisi Agafja

ryhtyen puuhailemaan uunin luona, mutta hän ei puhunut ensinkään

tyytymättömällä eikä vihaisella, vaan päinvastoin sangen tyytyväisellä

äänellä, aivan kuin hän olisi iloinnut saadessaan tilaisuuden leukailla

iloisen nuoren herran kanssa.

— Kuule, kevytmielinen ämmä, — alkoi Krasotkin puhua nousten sohvasta,

— voitko sinä vannoa minulle kaiken kautta, mikä on pyhää tässä

maailmassa, ja sen lisäksi vielä jonkin kautta, että pidät silmällä

palleroisia minun poissaollessani hyvin tarkoin? Minä poistun kotoa.

— Mitäpä minä rupeaisin sinulle vannomaan? — alkoi Agafja nauraa. —

Pidän silmällä muutenkin.

— Ei, ei muuten kuin että vannot sielusi ikuisen pelastuksen kautta.

Muuten en mene.

— Älä menekään. Mitä se minuun kuuluu, ulkona on pakkanen, istu kotona.

— Palleroiset, — kääntyi Kolja lasten puoleen, — tämä nainen jää

luoksenne minun tulooni asti tai siksi kuin äitinne tulee, sillä jopa

olisi kauan sitten ollut aika palata hänenkin. Sitäpaitsi antaa Agafja

teille aamiaista. Annathan heille jotakin, Agafja.

— Se käy päinsä.

— Näkemiin, pienokaiset, lähden levollisin sydämin. Ja sinä, mummoseni,

— lausui hän puoliääneen Agafjan ohi kulkiessaan, — sinä et toivoakseni

rupea lavertelemaan heille tavallisia ämmien typeryyksiä Katerinasta,

säästät semmoiselta lapsuusiässä olevia. _Ici_, Perezvon!

— Mitä sinä siinä, senkin mokoma, — ärähti Agafja nyt jo vihoissaan. —

Hullunkurista! Selkäänsä sietäisi itse tuommoisista puheista.

3.