Kolja Krasotkin

On marraskuun alku. Meillä oli noin yksitoista astetta pakkasta ja

iljanne. Jäätyneelle maalle satoi yöllä vähän kuivaa lunta, ja »kuiva

ja pureva» tuuli nostaa sen irti ja lakaisee sitä pitkin kaupunkimme

ikäviä katuja ja varsinkin kauppatorilla. Aamu on synkkä, mutta

lumen lentäminen oli lakannut. Lähellä toria, Potnikovien puodin

läheisyydessä, on virkamiehenlesken Krasotkinin pieni, sekä ulkoa

että sisältä hyvin siisti talo. Kuvernementinsihteeri Krasotkin itse

oli jo hyvin kauan sitten, melkein neljätoista vuotta takaperin,

kuollut, mutta hänen leskensä, kolmenkymmenen vuoden ikäinen ja yhä

vielä varsin kaunis rouva, on elossa ja elää siistissä pikku talossaan

»kapitaalillaan». Hän viettää hyvin kunniallista ja hiljaista elämää,

on luonteeltaan hellä, mutta jokseenkin iloinen. Miehensä kuollessa hän

oli noin kahdeksantoistavuotias ja oli elänyt hänen kanssaan kaikkiaan

vain noin vuoden sekä juuri ennättänyt synnyttää hänelle pojan. Siitä

saakka, aivan miehensä kuolemasta asti, hän oli omistanut elämänsä

kokonaan tämän hemmoitellun poikansa Koljan kasvattamiseen, ja vaikka

hän olikin rakastanut tätä rajattomasti neljäntoista vuoden ajan, niin

hän tietysti oli saanut kokea tämän tähden paljon enemmän kärsimyksiä

kuin iloja, sillä hän oli pelännyt ja vavissut miltei joka päivä, että

poika sairastuu, vilustuu, tekee vaarallisia kujeita, kiipeää tuolille

ja putoaa siltä y.m. y.m. Kun Kolja alkoi käydä koulua ja sitten tuli

lukioomme, niin äiti ryhtyi opiskelemaan yhdessä hänen kanssaan kaikkia

kouluaineita auttaakseen häntä läksyjen luvussa ja kertaillakseen

hänen kanssaan oppimääriä, teki tuttavuutta opettajien ja näitten

vaimojen kanssa, hyvittelipä Koljan tovereitakin, koulupoikia, ja

viekasteli heidän edessään, jotta he jättäisivät Koljan rauhaan, eivät

tekisi hänestä pilaa eivätkä löisi häntä. Hän johti asiat siihen, että

pojat todellakin alkoivat hänen takiansa tehdä pilkkaa Koljasta ja

ärsyttää tätä sillä, että hän oli mammanpoika. Mutta poika osasi pitää

puolensa. Hän oli rohkea pojanviikari, »hirveän väkevä», kuten hänestä

pian alettiin vakuuttaa luokan keskuudessa, oli nokkela, luonteeltaan

jäykkä, mieleltään karski ja yritteliäs. Hän menestyi luvuissaan hyvin,

huhuttiinpa, että hän laskennossa ja yleisessä historiassa lyö laudalta

itse opettajankin, Dardanelovin. Mutta vaikka poika katselikin kaikkia

ylempää ja nosti nenäänsä, niin hän oli hyvä toveri eikä kerskaillut.

Koululaisten kunnioituksen hän otti vastaan aivan luonnollisesti

hänelle tulevana asiana, mutta käyttäytyi ystävällisesti. Pääasia oli,

että hän tiesi määrän, osasi tarpeen vaatiessa pitää huolta omasta

arvostaan, mutta ei suhteissaan opettajiinsa koskaan mennyt yli erään

äärimmäisen ja vaarallisen rajan, jonka yli meneminen tekee, ettei

tekoa voida sietää, vaan se katsotaan epäjärjestykseksi, kapinoimiseksi

ja määräysten rikkomiseksi. Ja kuitenkin hän oli hyvin, hyvin valmis

tekemään koiruutta jokaisessa sopivassa tilaisuudessa, kujeilemaan

niinkuin kaikkein vallattomimmat eikä niin paljon kujeilemaan kuin

keksimään jotakin rikkiviisasta, ihmeellistä, tekemään aivan erikoista

kiusaa, esiintymään harmittavasti, rehentelemään. Pääasia on, että hän

oli hyvin itserakas. Oman äitinsäkin hän osasi saattaa jonkinmoiseen

alistettuun asemaan ja kohteli häntä melkein hirmuvaltiaan tavoin.

Äiti alistui, oi, oli jo kauan sitten alistunut, eikä millään ehdolla

voinut kestää sitä ainoata ajatusta, että poika »rakastaa vähän» häntä.

Hänestä tuntui alati siltä, että Kolja on häntä kohtaan »tunteeton»,

ja tapahtui toisinaan, että hän hysteerisesti itkien alkoi moittia

poikaa kylmyydestä. Poika ei pitänyt tästä, ja kuta enemmän häneltä

vaadittiin sydämellisiä purkauksia, sitä jäykemmäksi hän tuli aivan

kuin tahallaan. Mutta hän ei tehnyt sitä tahallaan, vaan se syntyi

hänessä vasten hänen tahtoaan, — sellainen oli kerta kaikkiaan hänen

luonteensa. Äiti erehtyi: poika rakasti suuresti äitiään, hän ei

vain pitänyt »vasikkamaisista hellyydenosoituksista», kuten hän

sanoi koulupoikakielellään. Isän jälkeen oli jäänyt kaappi, jossa

oli jonkin verran kirjoja; Kolja luki mielellään ja oli jo lukenut

itsekseen muutamia niistä. Äitiä tämä ei huolestuttanut, ja hän vain

ihmetteli toisinaan, kuinka poika, sen sijaan että menisi leikkimään,

seisoo tuntikausia kaapin luona tutkien jotakin kirjaa. Ja sillä

tavoin Kolja tuli lukeneeksi yhtä ja toista, mitä ei vielä hänen

iässään olisi pitänyt antaa hänen luettavakseen. Muuten oli viimeisinä

aikoina, vaikka poika ei rakastanutkaan kujeissaan määrätyn rajan

yli menemistä, alkanut ilmetä temppuja, jotka saivat äidin vakavasti

pelästymään, — ei tosin mitään epäsiveellisiä kujeita, mutta sen sijaan

hurjia, huimia. Juuri tänä kesänä, heinäkuussa, tapahtui kesäloman

aikana, että äiti poikansa kanssa lähti viikon ajaksi vierailemaan

toiseen, seitsemänkymmenen virstan päässä olevaan pitäjään erään

kaukaisen sukulaisensa luo, jonka mies palveli rautatieasemalla

(samalla meidän kaupunkiamme lähinnä olevalla asemalla, josta Ivan

Fjodorovitš Karamazov kuukausi aikaisemmin oli lähtenyt Moskovaan).

Siellä Kolja ensitöikseen tarkasti yksityiskohtaisesti rautatien, otti

selon siellä noudatetusta järjestyksestä, ymmärtäen voivansa kotiin

palattuaan loistaa uusilla tiedoillaan koulutoveriensa keskuudessa.

Mutta siellä sattui juuri tuohon aikaan olemaan muutamia muitakin

poikia, joihin hän tutustui; jotkut näistä asuivat asemalla, toiset

sen läheisyydessä, — nuorta väkeä, kahdentoista ja viidentoista

ikävuoden välillä olevaa, kertyi kaikkiaan kuusi tai seitsemän henkeä,

joista kaksi oli meidän kaupungistamme. Pojat leikkivät ja telmivät

yhdessä, ja niinpä sattui heidän ollessaan neljättä tai viidettä päivää

vierailemassa asemalla, että tyhmän nuorison kesken lyötiin aivan

mahdoton veto kahdesta ruplasta, nimittäin: Kolja, joka oli miltei

nuorin kaikista ja jota vanhemmat senvuoksi hieman halveksivat, esitti

itserakkaudessaan tai anteeksiantamattomassa uhkarohkeudessaan, että

hän käy yöllä, kun kello yhdentoista juna tulee, makaamaan vatsalleen

kiskojen väliin ja makaa siinä liikkumatta, kunnes juna on täyttä

vauhtia kulkenut hänen ylitseen. Tosin toimitettiin ennakolta tutkimus,

josta selvisi, että tosiaankin oli mahdollista sillä tavoin käydä

pitkälleen ja painautua kiskojen väliin, ja että juna tietysti menee

yli litistämättä radalla makaavaa, mutta sentään, millaista onkaan

sellaisessa paikassa makaaminen! Kolja väitti lujasti, että hän makaa.

Aluksi häntä pilkattiin, sanottiin valehtelijaksi ja kerskujaksi,

mutta sitä enemmän hänet vain saatiin ärtymään. Pääasia oli, että nuo

viidentoistavuotiaat liiaksi nostivat nenäänsä hänen edessään eivätkä

alussa tahtoneet pitää häntä toverinaan, koska hän oli »pieni», mikä

jo oli sietämättömän loukkaavaa. Päätettiin mennä illalla noin virstan

päähän asemalta, että juna lähdettyään asemalta liikkeelle ennättäisi

päästä täyteen vauhtiin. Pojat kokoontuivat. Yö ei ollut kuutamoinen,

se ei ollut ainoastaan pimeä, vaan melkein musta. Oikeaan aikaan

Kolja kävi pitkälleen ratakiskojen väliin. Viisi muuta poikaa, jotka

olivat lyöneet vetoa, odotti ahdistus sydämessä ja lopulta pelon ja

katumuksen vallassa alhaalla ratapenkereen juurella pensaikossa.

Viimein alkoi kaukaa kuulua asemalta lähteneen junan jyrinää. Pimeästä

välähti esille kaksi punaista lyhtyä, lähestyvä hirviö jyrisi. »Juokse

pois, juokse pois kiskoilta!» alkoivat pensaikosta huutaa Koljalle

pelosta puolikuoliaat pojat, mutta oli jo myöhäistä: juna oli saapunut

paikalle ja kiiti ohi. Pojat syöksyivät Koljan luo: hän makasi

liikkumattomana. He alkoivat kiskoa, alkoivat nostaa häntä. Hän nousi

äkkiä pystyyn ja astui ääneti alas ratapenkereeltä. Alas tultuaan hän

selitti maanneensa tahallaan aivan kuin tunnottomana pelästyttääkseen

heitä, mutta tosiasia oli, että hän todellakin oli pyörtynyt, kuten

hän itse paljon myöhemmin tunnusti äidilleen. Tällä tavoin hän sai

ainaiseksi »hurjan» maineen. Hän palasi kotiinsa asemalle kalpeana kuin

palttina. Seuraavana päivänä hän sairastui lievään hermokuumeeseen,

mutta oli mieleltään hirveän iloinen ja tyytyväinen. Tapahtuma ei

tullut heti muitten tietoon, vaan vasta meidän kaupungissamme, levisi

alkeiskouluun ja saapui sen johtajan korviin. Mutta silloin Koljan

äiti riensi rukoilemaan johtajaa poikansa puolesta ja sai lopuksi

aikaan sen, että poikaa puolsi ja hänen edestään pyysi kunnioitettu ja

vaikutusvaltainen opettaja Dardanelov, ja asia painettiin villaisella

aivan kuin sitä ei olisi ollenkaan ollutkaan. Tämä Dardanelov, joka

oli naimaton eikä vielä vanha mies, oli ihmeesti ja jo monta vuotta

ollut rakastunut rouva Krasotkiniin ja oli jo kerran, vuosi takaperin,

mitä kunnioittavimmin ja ollen menehtyä pelosta ja hienotunteisuudesta

rohjennut kosia rouva Krasotkinia; mutta tämä oli antanut jyrkästi

kieltävän vastauksen pitäen suostumusta uskottomuutena poikaansa

kohtaan, vaikka Dardanelovilla erinäisistä salaperäisistä merkeistä

päättäen kenties olisi ollut jonkin verran oikeutta haaveilla, ettei

hän ollut aivan vastenmielinen ihanalle, mutta liian siveälle ja

hellätunteiselle leskirouvalle. Koljan mieletön vallattomuus nähtävästi

mursi jään, ja Dardaneloville, joka oli poikaa puolustanut, tehtiin

viittaus, tosin sangen varovainen, että hänellä oli toiveita, ja kun

Dardanelov itsekin oli ilmiömäisen puhdas ja hienotunteinen, niin

tämäkin aluksi riitti tekemään hänet ylen onnelliseksi. Pojasta hän

piti, vaikka hänestä olisi ollut alentavaa liehakoida tätä, ja hän

esiintyi tunnilla tätä kohtaan aina ankarasti ja vaativasti. Mutta

Kolja itsekin piti häntä kunnioittavan välimatkan päässä, valmisti

erinomaisen hyvin läksynsä, oli toinen oppilas luokallaan, esiintyi

Dardanelovia kohtaan kuivasti, ja koko luokka uskoi lujasti, että

yleisessä historiassa Kolja on niin vahva, että hän »lyö laudalta»

itse Dardanelovin. Kolja oli todellakin kerran häneltä kysynyt: kuka

perusti Troijan? — mihin Dardanelov oli vastannut puhumalla vain

ylimalkaisesti kansoista, niiden liikehtimisistä ja siirtymisistä,

aikakauden kaukaisuudesta, taruperäisyydestä, mutta siihen, kuka

nimenomaan oli perustanut Troijan, t.s. kutka henkilöt, hän ei ollut

osannut vastata, olipa jostakin syystä pitänyt koko kysymystä joutavana

ja epäasiallisena. Pojat olivat jääneet vakuutetuiksi siitä, että

Dardanelov ei tiedä, kuka perusti Troijan. Mutta Kolja oli lukenut

Troijan perustamisesta Smaragdovin kirjasta, joka oli kirjakaapissa

hänen isänsä perujen joukossa. Loppujen lopuksi alkoi kaikkien poikien

mieltä kiinnittää kysymys, kuka oikeastaan oli Troijan perustanut,

mutta Krasotkin ei ilmaissut salaisuuttaan, ja tietämisen kunnia jäi

hänelle järkähtämättömästi.

Rautatiellä sattuneen tapahtuman jälkeen tapahtui Koljan suhteissa

äitiinsä eräänlainen muutos. Kun Anna Fjodorovna (Krasotkinin leski)

sai kuulla poikansa urotyöstä, oli hän vähältä menettää järkensä

kauhistuksesta. Hän sai niin kauheita hysteerisiä kohtauksia,

jotka väliajoin jatkuivat muutamia päiviä, että Kolja pelästyi

vakavasti ja lupasi hänelle rehellisesti ja kunniasanallaan, ettei

tuonlaatuinen vallattomuus enää koskaan uudistu. Hän vannoi sen

polvistuneena jumalankuvan eteen ja isänsä muiston kautta, niinkuin

rouva Krasotkin itse vaati, jolloin myös »miehekäs» Kolja itsekin

heltyi itkemään »tunteellisesti» kuin kuusivuotias poika, ja äiti ja

poika heittäytyivät koko sen päivän aikana tuon tuostakin toistensa

syliin ja itkivät väristen. Seuraavana päivänä Kolja heräsi yhtä

»tunteettomana» kuin ennenkin, mutta muuttui kuitenkin vaiteliaammaksi,

vaatimattomammaksi, ankarammaksi, miettivämmäksi. Tosin hän noin

puolentoista kuukauden kuluttua taas oli mukana eräässä kujeessa ja

hänen nimensä tuli tunnetuksi myöskin meidän rauhantuomarillemme,

mutta koiruus oli aivan toista laatua, suorastaan naurettava ja

typerä, eikä hän itse, kuten sitten selvisi, ollut sitä tehnyt, vaan

oli ainoastaan sekaantunut siihen. Mutta tästä sopivassa kohdassa

myöhemmin. Äiti oli edelleen pelon ja vavistuksen vallassa, ja sikäli

kuin hänen levottomuutensa kasvoi, sikäli Dardanelov alkoi toivoa yhä

enemmän. On huomattava, että Kolja ymmärsi ja oli arvannut Dardanelovin

mielenlaadun tältä puolen ja tietysti syvästi halveksi häntä

»tunteitten» vuoksi; olipa hän aikaisemmin ollut niinkin epähieno,

että oli lausunut julki tämän halveksumisensa äidilleen vihjaillen

ymmärtävänsä, mihin Dardanelov pyrki. Mutta rautatiellä sattuneen

tapauksen jälkeen hän muutti tässäkin suhteessa käytöstapansa: hän

ei enää tehnyt edes kaukaisimpiakaan vihjauksia ja alkoi puhua

Dardanelovista äidin läsnäollessa kunnioittavasti, minkä herkkä Anna

Fjodorovna heti ymmärsi tuntien sydämessään rajatonta kiitollisuutta,

mutta sen sijaan Anna Fjodorovna tuli yhtäkkiä punaiseksi kuin ruusu

jonkun syrjäisen vieraankin mainitessa vaikkapa vahingossa pienimmänkin

sanan Dardanelovista Koljan läsnäollessa. Tämmöisinä hetkinä Kolja

joko katseli synkistyneenä ulos ikkunasta tai tarkasteli saappaittensa

kärkiä, taikka hän kutsui luokseen tuimasti »Perezvonin», pörhöisen,

isonlaisen ja syyhyisen koiran, jonka hän oli kuukautta aikaisemmin

jostakin hankkinut, kuljettanut kotiinsa ja pitänyt jostakin syystä

piilossa huoneessa näyttämättä sitä kenellekään tovereistaan. Hän

kohteli sitä kauhean tyrannimaisesti opettaen sille kaikenlaisia

temppuja ja taitoja ja sai lopulta asiat kehittymään niin pitkälle,

että koira-raukka ulvoi ikävästä, kun hän meni kouluun, ja hänen

tullessaan kotiin se vikisi riemastuksesta, hyppeli kuin mieletön,

istui takakäpälillään, kaatui maahan tekeytyen kuolleeksi y.m., sanalla

sanoen, näytti kaikki temput, mitkä sille oli opetettu, ei enää

käskystä, vaan innostuksensa puuskassa ja kiitollisin sydämin.

Unohdinpa mainita, että Kolja Krasotkin oli sama poika, jota lukijalle

jo tuttu pikku poika Iljuša, virasta eronneen alikapteeni Snegirevin

poika, oli iskenyt kynäveitsellä lonkkaan puolustaessaan isäänsä, jota

koululaiset ärsytellen nimittivät »niinihoskaksi».

2.