Alkoi jotakin Mitjalle aivan odottamatonta ja ihmeellistä. Hän ei olisi
voinut mitenkään aikaisemmin, vielä hetki sittenkään, otaksua, että
joku voisi sillä tavoin kohdella häntä, Mitja Karamazovia! Pääasia
oli, että tapahtui jotakin alentavaa, heidän puoleltaan taas »kopeata
ja häntä kohtaan halveksivaa». Takin riisuminen ei vielä olisi ollut
mitään, mutta häntä pyydettiin jatkamaan riisuutumista. Eikä oikeastaan
pyydetty, vaan itse asiassa käskettiin; hän ymmärsi sen varsin hyvin.
Ylpeys ja halveksiminen sai hänet alistumaan täydellisesti, sanaakaan
sanomatta. Verhon taakse tuli Nikolai Parfenovitšin lisäksi myös
prokuraattori, ja läsnä oli myös muutamia talonpoikia, »tietysti
vahteina», ajatteli Mitja, »mutta mahdollisesti vielä jotakin muutakin
varten».
— Mitä, onko paitakin riisuttava? — kysäisi hän jyrkästi, mutta Nikolai
Parfenovitš ei vastannut hänelle: hän oli yhdessä prokuraattorin kanssa
syventynyt tarkastelemaan takkia, housuja, liivejä ja hattua, ja
kumpikin näytti hyvin kiinnostuneelta. »Eivät ollenkaan kainostele»,
ajatteli Mitja, »eivät edes noudata välttämätöntä kohteliaisuutta».
— Minä kysyn teiltä toistamiseen: onko paita riisuttava vai ei? —
lausui hän vielä jyrkemmin ja ärsyttävämmin.
— Olkaa huoletta, me ilmoitamme teille, — vastasi Nikolai Parfenovitš
niinkuin mikäkin esimies. Ainakin Mitjasta se tuntui siltä.
Tutkintatuomari ja prokuraattori neuvottelivat sillä välin tarkoin
keskenään puoliääneen. Takissa, varsinkin vasemman liepeen takaosassa
havaittiin suuria veritahroja, jotka olivat kuivaneet ja kovettuneet
eivätkä vielä sanottavasti hierautuneet. Samoin housuissa. Nikolai
Parfenovitš tutki sitäpaitsi omin käsin todistajien läsnäollessa
sormillaan takin ja housujen kaulusta, taitteita ja kaikkia saumoja
ilmeisesti etsien jotakin, tietysti rahoja. Pääasia oli, että Mitjalta
ei salattu epäluuloja, että hän oli saattanut ja voinut ommella rahoja
vaatteisiinsa. »Kohtelevat ihan kuin varasta eikä niinkuin upseeria»,
mutisi hän itsekseen. He lausuivat toisilleen ajatuksiaan hänen
kuultensa aivan hämmästyttävän avoimesti. Niinpä esimerkiksi kirjuri,
joka myös oli ilmestynyt verhon taakse ja touhusi sekä palveli,
kiinnitti Nikolai Parfenovitšin huomion hattuun, jota myös kopeloitiin:
»Muistatteko kirjuri Gridenkan», huomautti kirjuri, »hän matkusti
kesällä nostamaan koko kanslian palkkaa ja ilmoitti matkalta palattuaan
kadottaneensa humalapäissään rahat, — mutta mistäs ne löydettiin?
Juuri tuommoisista hatun reunoista; sataruplaset oli kääritty
tötteröiksi ja ommeltu hatun reunoihin». Gridenkan asian muistivat sekä
tutkintatuomari että prokuraattori sangen hyvin, ja siksi myös Mitjan
hattu pantiin syrjään ja päätettiin, että kaikkea tätä oli myöhemmin
tarkastettava vakavasti ja samoin koko puku.
— Sallikaahan, — huudahti äkkiä Nikolai Parfenovitš huomattuaan äkkiä
Mitjan paidan oikean hihan sisäänpäin käännetyn reunan, joka oli aivan
verinen, — sallikaahan, kuinka, onko tässä verta?
— Verta, — tokaisi Mitja.
— Se on, kuinka niin... ja miksi hihaa on käännetty sisäänpäin?
Mitja kertoi, miten hihan reuna oli tahrautunut hänen puuhatessaan
Grigorin kanssa ja miten hän oli kääntänyt sen sisäänpäin jo Perhotinin
luona ollessaan, kun pesi siellä käsiään.
— Täytyy ottaa teidän paitannekin, se on hyvin tärkeätä...
esineellisenä todistuskappaleena.
Mitja punastui ja raivostui.
— Alastiko minun sitten on oltava? — huudahti hän.
— Olkaa huoletta... me järjestämme sen jotenkuten, mutta aluksi
suvaitkaa riisua myös sukkanne.
— Ettekö laske leikkiä? Onko tosiaankin välttämätöntä tehdä se? — kysyi
Mitja, ja hänen silmänsä välähtivät.
— Ei meillä ole aikaa laskea leikkiä! — lausui siihen Nikolai
Parfenovitš ankarasti.
— Mitäs, jos se on tarpeellista... minä... — mutisi Mitja ja istahti
vuoteelle sekä alkoi vetää jaloistaan sukkia. Hänestä oli sietämättömän
noloa: kaikki muut olivat pukimissa, mutta hän oli riisuutunut,
ja — se oli omituista — riisuutuneena hän ikäänkuin itsekin tunsi
itsensä syylliseksi heidän edessään ja, mikä oli tärkeintä, hän
melkein oli itse sitä mieltä, että hän todellakin äkkiä oli tullut
halpa-arvoisemmaksi heitä kaikkia ja että heillä nyt olikin täysi
oikeus halveksia häntä. »Jos kaikki ovat riisuutuneet, niin ei ole
häpeä, mutta kun on yksin riisuutunut ja kaikki katsovat, — niin
se on häpeä!» välähteli tavan takaa hänen mielessään. »Aivan kuin
unessa, minä olen toisinaan nähnyt itseni näin häväistynä.» Mutta
sukkien riisuminen oli hänestä kiusallistakin: ne olivat hyvin
likaiset ja samoin hänen alusvaatteensa, ja nyt kaikki sen näkivät.
Mutta pääasia oli, että hän ei itse pitänyt jaloistaan, oli jostakin
syystä pitänyt koko elämänsä ajan molempien jalkojensa isovarpaita
muodottomina, ja varsinkin erästä isoa, litteätä, omituisesti alaspäin
vääntynyttä kynttä oikeassa jalassaan, ja nyt saisivat kaikki nuo
nähdä. Sietämättömästä häpeästä hän muuttui yhä töykeämmäksi ja nyt jo
tahallaan. Hän kiskaisi itse yltään paitansa.
— Ettekö tahdo vielä jostakin etsiä, jos teitä ei hävetä?
— Ei, toistaiseksi ei ole tarvis.
— Mitä, näin alastomaksiko minä jäänkin? — lisäsi hän raivostuneena.
— Niin, toistaiseksi se on välttämätöntä... Olkaa hyvä istuutukaa
aluksi tähän, voitte ottaa vuoteesta peitteen ja kääriä sen
ympärillenne, mutta minä... minä panen nämä kaikki kääröön.
Kaikki esineet näytettiin todistajille, kirjoitettiin
tarkastuspöytäkirja, ja viimein Nikolai Parfenovitš poistui ja vaatteet
vietiin hänen jäljessään. Ippolit Kirillovitš poistui myös. Mitjan luo
jäivät vain talonpojat, jotka seisoivat ääneti, kääntämättä katsettaan
hänestä. Mitja kääriytyi peitteeseen, ja häntä alkoi paleltaa. Hänen
paljaat jalkansa pistivät esille, eikä hän mitenkään saanut peitettä
pingoitetuksi sillä tavoin, että olisi saanut ne peitetyiksi. Nikolai
Parfenovitš jostakin syystä ei palannut pitkään aikaan, »piinallisen
pitkään aikaan», »pitää minua koiranpenikan arvoisena», kiristeli
hampaitaan Mitja. »Tuo jonninjoutava prokuraattori meni myös pois,
varmaankin halveksien, oli inhoittavaa katsella alastonta.» Mitja
otaksui kuitenkin, että hänen vaatteensa tarkastetaan siellä jossakin
ja tuodaan takaisin. Mutta kuinka suuri olikaan hänen paheksumisensa,
kun Nikolai Parfenovitš äkkiä palasi mukanaan aivan toinen puku, jota
talonpoika hänen jäljessään kantoi.
— No, tässä on teille puku, — lausui hän huolettomasti, nähtävästi
hyvin tyytyväisenä retkensä tuloksiin. — Tämän antaa herra Kalganov
tämän mielenkiintoisen tapauksen johdosta samoin kuin puhtaan paidan
teille. Hänellä oli onneksi kaikki tämä matkalaukussaan. Saatte pitää
omat alusvaatteenne ja sukkanne.
Mitja kuohahti hirmuisesti.
— En tahdo vierasta pukua! — huudahti hän uhkaavasti. —
Antakaa omani!
— Mahdotonta.
— Antakaa omani, vieköön hiisi Kalganovin, sekä hänen pukunsa että
hänet itsensä!
Häntä rauhoiteltiin pitkän aikaa. Jotenkuten hänet lopulta sentään
saatiin rauhoittumaan. Hänet saatiin ymmärtämään, että hänen veren
tahrimat vaatteensa piti »liittää esineellisten todistuskappaleitten
joukkoon» ja että niiden jättämiseen hänen haltuunsa heillä »ei
edes ollut oikeuttakaan... siihen nähden, miten asia voi päättyä».
Mitja käsitti tämän vihdoinkin jotenkuten. Hän vaikeni synkkänä ja
alkoi nopeasti pukeutua. Huomautti vain pukeutuessaan, että puku oli
kalliimpi kuin hänen vanha pukunsa ja että hän ei tahtoisi »hyötyä».
Sitäpaitsi se oli »alentavan ahdas. Ilveilijänäkö minun siinä on
esiinnyttävä... teidän nautinnoksenne?»
Hänelle koetettiin osoittaa taas, että hän liioitteli nytkin, että
herra Kalganov oli vain hiukan pitempi häntä, joten vain housut
näyttivät hiukan liian pitkiltä. Mutta takki havaittiin todellakin
ahtaaksi hartioitten kohdalta.
— Piru vieköön, vaikea on napittaakin, — murisi taas Mitja, — olkaa
hyvä ja suvaitkaa heti minun puolestani sanoa herra Kalganoville, että
minä en ole pyytänyt häneltä pukua ja että minut itseni on puettu
ilveilijäksi.
— Hän ymmärtää sen sangen hyvin ja on siitä pahoillaan... ei puvustaan,
vaan koko tästä tapahtumasta... — mokelsi Nikolai Parfenovitš.
— Vähät hänen pahoillaanolostaan! No, minne nyt? Vai yhäkö on täällä
istuttava?
Häntä pyydettiin taas astumaan »toiseen huoneeseen». Mitja meni
suuttumuksesta synkkänä ja koettaen olla keneenkään katsomatta.
Vieraassa puvussa hän tunsi itsensä aivan häväistyksi, myös noiden
talonpoikien silmissä ja Trifon Borisytšin edessä, jonka kasvot äkkiä
jostakin syystä vilahtivat ovessa ja katosivat. »Tuli katsomaan
naamiaispukuun puettua», ajatteli Mitja. Hän istuutui entiselle
tuolilleen. Hänen mielessään häämötti jotakin painajaisen tapaista ja
mahdotonta, hänestä tuntui, ettei hän ollut täydessä järjessään.
— No, mitä nyt, alatteko piestä minua raipoilla, muutahan ei enää ole
jäljellä, — puhui hän hampaitaan kiristellen kääntyen prokuraattorin
puoleen. Nikolai Parfenovitšiin päinkään hän ei enää tahtonut kääntyä
eikä pitänyt häntä puhuttelun arvoisena. »Liian tarkasti hän katseli
sukkiani, käskipä vielä, lurjus, kääntämään ne nurinkin, sen hän teki
tahallaan, jotta kaikki näkisivät, miten likaiset alusvaatteeni ovat!»
— Nyt on ryhdyttävä kuulustelemaan todistajia, — lausui Nikolai
Parfenovitš ikäänkuin vastaukseksi Dmitri Fjodorovitšin kysymykseen.
— Niin, — sanoi prokuraattori mietteissään, myös ikäänkuin harkiten
jotakin.
— Me, Dmitri Fjodorovitš, olemme tehneet teidän hyväksenne mitä olemme
voineet, — jatkoi Nikolai Parfenovitš, — mutta teidän kieltäydyttyänne
niin jyrkästi selittämästä meille hallussanne olevan rahasumman
alkuperää me tällä hetkellä...
— Mistä teidän sormuksenne kivi on tehty? — keskeytti äkkiä Mitja
ikäänkuin havahtuen mietteistään ja osoittaen sormellaan yhtä niistä
kolmesta isosta sormuskivestä, jotka koristivat Nikolai Parfenovitšin
oikeata kättä.
— Kivi? — kysyi vuorostaan ihmetellen Nikolai Parfenovitš.
— Niin, tuo tuossa... keskisormessa, se jossa on pieniä suonia, mikä
kivi se on? — kysyi Mitja edelleen itsepintaisesti ja ärsyttävästi
aivan kuin itsepäinen lapsi.
— Se on savutopaasi, — hymyili Nikolai Parfenovitš, — jos tahdotte
katsoa, niin otan sen sormestani...
— Ei, ei älkää ottako! — huudahti Mitja rajusti, heräten äkkiä
hajamielisyydestään ja suuttuen itseensä. — Älkää ottako, ei
tarvitse... Perhana... Hyvät herrat, te olette ryvettäneet minun
sieluni! Luuletteko te, että minä rupeaisin teiltä sitä salaamaan, jos
todellakin olisin tappanut isäni, rupeaisin kieroilemaan, valehtelemaan
ja vetäytymään piiloon? Ei, Dmitri Karamazov ei ole sellainen, hän
ei sitä sietäisi, ja jos minä olisin syyllinen, niin vannon sen,
minä en olisi odottanut teidän tännetuloanne enkä auringon nousua,
niinkuin alkuperäinen aikomukseni oli, vaan olisin tehnyt itsestäni
lopun jo aikaisemmin, päivänkoittoa odottamatta! Minä tunnen sen nyt
itsessäni. En olisi kahdenkymmenen vuoden aikana elämässäni voinut
oppia niin paljon, kuin olen oppinut tietämään tänä kirottuna yönä!...
Ja tämmöinenkö, tämmöinenkö minä olisin tänä yönä ja tällä kirotulla
hetkellä, kun istun teidän parissanne, — näinkö minä puhuisin, näinkö
liikkuisin, näinkö katselisin teitä ja maailmaa, jos todellakin
olisin isänmurhaaja, kun jo tuo Grigorin murhaaminen vahingossa ei
antanut minulle rauhaa koko yönä, — ei pelosta, oi, ei suinkaan teidän
rangaistuksenne pelosta! Häpeä! Ja te tahdotte, että minä sellaisille
narreille kuin te, jotka ette mitään näe ettekä mitään usko, sokeille
myyrille ja narreille, alkaisin paljastaa ja kertoa vielä uutta
halpamaisuuttani, vielä uutta häpeääni, vaikka se pelastaisikin minut
teidän syytteeltänne? Mieluummin pakkotyöhön! Se, joka on avannut isäni
oven ja mennyt sisälle siitä ovesta, se on hänet tappanutkin, se on
ryöstänytkin. Kuka hän on — minä olen suunniltani ja kärsin, mutta hän
ei ole Dmitri Karamazov, tietäkää se — ja siinä on kaikki, mitä minä
voin teille sanoa, ja se riittää, se riittää, älkää käykö kimppuuni...
Lähettäkää maanpakoon, mestatkaa, mutta älkää kiusatko minua enempää.
Minä olen vaiennut. Kutsukaa todistajanne!
Mitja lausui äkillisen monologinsa aivan kuin olisi jo varmasti
päättänyt olla enää mitään puhumatta. Prokuraattori piti häntä
silmällä koko ajan ja heti hänen vaiettuaan hän lausui aivan kylmän ja
aivan levollisen näköisenä, ikäänkuin kysymyksessä olisi ollut mitä
tavallisin asia:
— Juuri tämän avatun oven johdosta, josta te nyt mainitsitte, me
voimme, asiasta puheen ollen, ilmoittaa teille juuri nyt sangen
mielenkiintoisen ja sekä teille että meille erinomaisen tärkeän
todistuksen, jonka on antanut teidän haavoittamanne vanhus Grigori
Vasiljevitš. Tajuihinsa tultuaan hän kertoi meille selvästi ja asian
todeksi vakuuttaen, kun häneltä tiedustelimme, että jo silloin, kun
hän portaille tultuaan ja kuultuaan puutarhasta jotakin ääntä oli
päättänyt mennä puutarhaan avoinna olevasta portista, hän puutarhaan
mennessään, jo ennen kuin oli huomannut teidän pimeässä juoksevan
pois avoimen ikkunan luota, jossa olitte nähnyt isänne, kuten olette
meille kertonut, hän, Grigori, vilkaistuaan vasemmalle ja huomattuaan
tosiaankin tuon avoimen ikkunan oli samalla kertaa huomannut paljon
lähempänä itseään myös selko selällään olevan oven, sen oven, jonka
ilmoititte koko ajan teidän puutarhassa ollessanne olleen suljettuna.
En salaa teiltä, että Grigori itse on vakuutettu siitä ja todistaa,
että teidän on täytynyt juosta ulos ovesta, vaikka hän tietenkään ei
ole omin silmin nähnyt teidän siitä juoksevan, koska hän ensimmäisen
kerran huomasi teidät jo jonkin matkan päässä itsestään, keskellä
puutarhaa, pakenemassa aitaa kohti...
Jo puolivälissä puhetta Mitja oli hypännyt tuoliltaan.
— Roskaa! — karjaisi hän äkkiä raivoissaan. — Katalaa petosta! Hän ei
ole voinut nähdä avointa ovea, sillä ovi oli silloin suljettu... Hän
valehtelee!...
— Pidän velvollisuutenani toistaa, että hänen todistuksensa on varma.
Hän ei epäröi. Hän pitää siitä kiinni. Me olemme muutamia kertoja
kysyneet häneltä asiaa.
— Niin juuri, minä kysyin eri kertoja, — vakuutti innokkaasti myös
Nikolai Parfenovitš.
— Valhetta, valhetta! Tämä on joko väärä todistus minua vastaan
tai mielenvikaisen harhanäky, — jatkoi Mitja huutamistaan, — hänen
mielessään on yksinkertaisesti häämöttänyt se houreissa, verenvuodosta,
haavasta, kun hän tuli tajuihinsa... Hän hourailee.
— Niin, mutta avointa ovea hän ei huomannut haavasta tointuessaan, vaan
jo ennen sitä, kun hän meni puutarhaan sivurakennuksesta.
— Mutta se on valhetta, valhetta, se on mahdotonta! — Hän puhuu minua
vastaan vihasta... Hän ei ole voinut nähdä... Minä en ole juossut ulos
ovesta, — läähätti Mitja.
Prokuraattori kääntyi Nikolai Parfenovitšiin ja lausui hänelle
painokkaasti:
— Näyttäkää.
— Tunnetteko tämän esineen? — sanoi Nikolai Parfenovitš ja pani äkkiä
hänen eteensä ison, paksusta paperista tehdyn, virastoissa käytettävää
kokoa olevan kirjekuoren, jossa näkyi vielä kolme sinettiä. Itse
kirjekuori oli tyhjä ja yhdestä syrjästä rikki reväisty. Mitja tuijotti
siihen.
— Tämä... tämä on siis isän kirjekuori, — mutisi hän, — sama, jossa
olivat nuo kolmetuhatta... ja, jos päällekirjoitus, sallikaahan:
»kananpojalle»... niin: kolmetuhatta, — huudahti hän, — kolmetuhatta,
näettekö?
— Näemmepä tietenkin, mutta me emme löytäneet siitä enää rahoja, se oli
tyhjä ja makasi maassa, vuoteen luona verhojen takana.
Muutaman sekunnin Mitja seisoi kuin jähmettyneenä.
— Hyvät herrat, se on Smerdjakov! — huudahti hän äkkiä kaikin voimin.
— Hän on murhannut, hän on ryöstänyt! Vain hän yksin tiesi, minne ukko
oli piilottanut kirjekuoren... Hän se on, nyt se on selvä!
— Mutta tiesittehän tekin kirjekuoresta ja siitä, että se oli tyynyn
alla.
— En ole koskaan tietänyt; en ole koskaan sitä nähnytkään, ensimmäistä
kertaa näen nyt, sitä ennen olin vain kuullut Smerdjakovilta... Hän
yksin tiesi, mihin ukko sen oli piilottanut, minä en tietänyt... —
puhui Mitja melkein läkähtyen.
— Ja kuitenkin te äsken sanoitte meille, että kirjekuori oli
isävainajallanne tyynyn alla. Te sanoitte nimenomaan, että tyynyn alla,
tiesittehän siis, missä se oli.
— Niin me olemme kirjoittaneet muistiin! — vahvisti todeksi Nikolai
Parfenovitš.
— Roskaa, järjettömyyttä! En minä ensinkään tietänyt, että tyynyn
alla. Ja ehkäpä ei ensinkään ollutkaan tyynyn alla... Minä sanoin
umpimähkään, että tyynyn alla... Mitä Smerdjakov sanoo? Kysyittekö
te häneltä, missä se oli? Mitä Smerdjakov sanoo? Se on pääasia...
Minä valehtelin tahallani itseäni vastaan... Minä valehtelin teille
ollenkaan ajattelematta, että se oli tyynyn alla, ja nyt te... No,
tiedättehän, sattuu pääsemään suusta ja niin tulee valehdelleeksi.
Vain Smerdjakov tiesi, Smerdjakov yksin vain eikä kukaan muu!... Hän
ei ilmaissut minullekaan, missä se on! Hän se on, hän se on; hän
ehdottomasti on murhannut, se on minulle nyt päivänselvää, — huudahti
Mitja yhä enemmän raivostuen, toistaen sekavasti samaa, tulistuen
ja katkeroituen. — Ottakaa hänet kiinni ja vangitkaa pian... Hän
on tappanut juuri silloin, kun minä juoksin pakoon ja kun Grigori
makasi tunnottomana, se on nyt selvä... hän antoi merkit ja isä avasi
hänelle... Sillä vain hän tunsi merkit eikä isä olisi ilman merkkejä
avannut kenellekään...
— Taaskin te unohdatte sen seikan, — huomautti prokuraattori edelleen
yhtä hillitysti, mutta jo ikäänkuin voitonriemuisena, — että merkkien
antaminen oli tarpeetonta, jos ovi jo oli auki, jo teidän siellä
ollessanne, jo silloin kun te olitte puutarhassa...
— Ovi, ovi, — mutisi Mitja ja jäi ääneti katsomaan prokuraattoria; hän
vaipui taas voimattomana tuolille. Kaikki olivat vaiti.
— Niin, ovi!... Se on haavekuva! Jumala on minua vastaan! — huudahti
hän ja katsoi mitään ajattelematta eteensä.
— Katsokaa nyt, — lausui prokuraattori arvokkaasti, — ja arvostelkaa
nyt itse, Dmitri Fjodorovitš: toiselta puolen tuo todistus avoimesta
ovesta, josta te juoksitte ulos, masentaa teitä ja meitä. Toiselta
puolen — teidän käsittämätön, itsepintainen ja melkein paatunut
vaikenemisenne niiden rahojen alkuperään nähden, jotka äkkiä
ilmestyivät käsiinne, vaikka vielä kolme tuntia ennen tuon rahamäärän
ilmestymistä te oman tunnustuksenne mukaan panttasitte pistolinne
saadaksenne vain kymmenen ruplaa! Ottaen huomioon tämän kaiken
päättäkää itse: mitä meidän on uskottava ja mihin pysähdyttävä?
Älkää soimatko meitä, että me muka olemme »kylmiä kyynikoita ja
pilkantekijöitä», jotka eivät kykene uskomaan sielunne jaloja
purkauksia... Koettakaa päinvastoin ymmärtää meidänkin asemaamme...
Mitja oli tavattomasti kuohuksissaan, hän kalpeni.
— Hyvä on! — huudahti hän äkkiä. — Minä paljastan teille salaisuuteni,
ilmaisen, mistä otin rahat!... Ilmaisen häpeän, ettei minun sitten
tarvitsisi syyttää teitä eikä itseäni...
— Ja uskokaa, Dmitri Fjodorovitš, — puuttui puheeseen omituisen
lempeällä ja iloisella äänellä Nikolai Parfenovitš, — että jokainen
vilpitön ja täydellinen tunnustuksenne, jonka teette juuri tällä
hetkellä, saattaa vastaisuudessa määrättömästi helpottaa kohtaloanne ja
sitäpaitsi...
Mutta prokuraattori nykäisi häntä kevyesti pöydän alitse ja
toinen ennätti ajoissa keskeyttää puheensa. Tosin Mitja ei häntä
kuunnellutkaan.
7.
Mitjan suuri salaisuus. Vihellettiin.
— Hyvät herrat, — alkoi hän edelleen yhtä kiihtyneenä, — nämä rahat...
minä tahdon tehdä täydellisen tunnustuksen... nämä rahat olivat
_omiani_.
Prokuraattorin ja tutkintatuomarin naamat venyivät pitkiksi, kaikkea
muuta he olivat odottaneet.
— Kuinka teidän omianne, — lepersi Nikolai Parfenovitš, — kun vielä
kello viisi päivällä teidän oman tunnustuksenne mukaan...
— Äh, hiiteen kello viisi sinä päivänä ja minun oma tunnustukseni,
ei siitä nyt ole kysymys! Nämä rahat olivat minun omiani, minun,
toisin sanoen minun varastettuja rahojani... ei nimittäin minun, vaan
varastettuja, minun varastamiani, ja niitä oli puolitoista tuhatta ja
he olivat mukanani, koko ajan mukanani...
— Mistä sitten te otitte ne?
— Kaulasta, herrat, otin, kaulasta, tästä samasta kaulastani... Tässä
ne olivat, kaulassani, ommeltuina riepuun ne riippuivat kaulassani,
olivat riippuneet jo kauan, jo kuukauden olin kantanut niitä häpeällä
kaulassani!
— Mutta keneltä sitten te olette ne... omaksunut?
— Te tahdoitte sanoa »varastanut»? Sanokaa nyt sanat suoraan. Niin,
minä pidän niitä aivan kuin varastettuina, mutta jos tahdotte, niin
minä ne todellakin »omaksuin». Mutta oman käsitykseni mukaan minä ne
varastin. Eilen illalla varastin ne lopullisesti.
— Eilen illalla? Tehän sanoitte, että siitä on jo kuukausi, kun olitte
ne... saanut!
— Niin, mutta en isältäni, en isältäni, olkaa huoletta, en varastanut
isältäni, vaan naiselta. Antakaa minun kertoa, älkää keskeyttäkö. Sehän
on raskasta. Nähkääs: kuukausi takaperin kutsuu minut luokseen Katerina
Ivanovna Verhovtsev, entinen morsiameni... Tunnetteko te hänet?
— Kuinkas muuten, tietysti.
— Tiedän, että tunnette. Jalo sielu, jaloimmista jaloin, mutta vihaa
minua, oi, on jo kauan, kauan vihannut... ja syystä, syystä on vihannut!
— Katerina Ivanovna? — kysyi ihmeissään tutkintatuomari.
Prokuraattori niinikään höristi korviaan.
— Oi, älkää lausuko hänen nimeään turhaan! Minä olen hylkiö, kun
sekoitan hänet tähän. Niin, minä näin, että hän vihasi minua... jo
kauan... aivan ensimmäisestä kerrasta asti, siitä minun asunnossani
jo siellä... Mutta riittää, riittää, te ette edes ansaitse tietää
tätä, tämä ei ole ensinkään tarpeellista... Tarpeen on tietää vain
se, että hän kutsui minut luokseen kuukausi takaperin, antoi minulle
kolmetuhatta lähetettäväksi sisarelleen ja vielä eräälle sukulaiselle
Moskovaan (niinkuin hän ei itse olisi voinut lähettää!), mutta minä...
tämä sattui juuri tuolla elämäni kohtalokkaalla hetkellä, jolloin
minä... no, sanalla sanoen, jolloin olin juuri alkanut rakastaa
toista, _häntä_, nykyistä, hän istuu nyt teillä tuolla alhaalla,
Grušenjkaa... Minä otin hänet silloin mukaani tänne Mokrojeen ja
tuhlasin juominkeihin täällä kahdessa päivässä puolet noista kolmesta
tuhannesta, se on puolitoista tuhatta, ja toiset puolet säilytin
itselläni. No, nuo säilyttämäni puolitoista tuhatta minulla juuri
oli kaulassani talismanin asemesta, ja eilen minä ne otin esille ja
panin menemään juominkeihin. Jäännös, kahdeksansataa ruplaa, on teillä
nyt käsissänne, Nikolai Parfenovitš, siinä on eilisten puolentoista
tuhannen tähteet.
— Anteeksi, kuinka niin, tehän joitte täällä silloin, kuukausi
takaperin, kolmetuhatta eikä puolitoista, kaikki tietävät sen.
— Kuka sen tietää? Kuka on laskenut? Kenen minä olen antanut laskea?
— Hyväinen aika, tehän itse puhuitte kaikille rymynneenne silloin pois
tasan kolmetuhatta.
— Totta on, että puhuin, koko kaupungille puhuin, ja koko kaupunki
puhui, ja niin kaikki laskivat täälläkin Mokrojessa, täälläkin kaikki
sanoivat menneen kolmetuhatta. Kuitenkaan minä en menettänyt kolmea,
vaan puolitoista tuhatta, ja toiset puolitoista ompelin rintapussiin;
niin oli asia, herrat, sieltä ovat nämä eiliset rahat...
— Se on melkein kuin ihme... — lepersi Nikolai Parfenovitš.
— Sallikaa kysyä, — lausui viimein prokuraattori, — ettekö ole
ilmoittanut edes jollekulle tätä asianhaaraa aikaisemmin... nimittäin,
että te silloin, kuukausi takaperin, jätitte nämä puolitoista tuhatta
itsellenne?
— En ole puhunut kenellekään.
— Se on omituista. Ettekö tosiaankaan kerrassaan kenellekään?
— En kerrassaan kenellekään. En kenellekään, en kenellekään!
— Mutta miksi tuommoinen salaperäisyys? Mikä antoi teille aiheen pitää
tätä niin salassa? Minä selitän täsmällisemmin: Te olette lopulta
ilmaissut meille salaisuutenne, joka teidän sanojenne mukaan on
niin »häpeällinen», vaikka oikeastaan — se on, tietysti, ainoastaan
suhteellisesti ottaen — tämä teko, nimittäin juuri vieraitten
kolmentuhannen ruplan anastaminen itselleen, mikä epäilemättä tapahtui
vain joksikin aikaa, — tämä teko ainakin minun mielestäni on ainoastaan
perin kevytmielinen teko, mutta ei niin häpeällinen, kun sen lisäksi
vielä ottaa huomioon myös teidän luonteenne... No, olkoonpa, että se on
mitä suurimmassa määrässä moitittava teko, minä voin myöntää sen, mutta
moitittava ei kuitenkaan ole samaa kuin häpeällinen... Se on, minä
pyrin oikeastaan siihen, että tämän kuukauden aikana monet ilman teidän
tunnustustannekin arvailivat teidän tuhlanneen kolmetuhatta neiti
Verhovtsevin rahoja, minä olen itse kuullut tämän legendan... Mihail
Makarovitš esimerkiksi on niinikään kuullut. Niin että loppujen lopuksi
tämä tuskin on mikään legendakaan, vaan se on koko kaupungin juoru.
Sitäpaitsi on päästy jäljille, että te itsekin, jollen erehdy, olette
jollekulle tunnustanut tämän, nimittäin että nuo rahat oli saatu neiti
Verhovtsevilta... Ja sentähden minua kovin ihmetyttää, että te olette
tähän saakka, tähän hetkeen saakka, pitänyt niin tavattoman tarkoin
salassa sen, että olette, kuten sanotte, pannut säilyyn puolitoista
tuhatta ja että te olette kytkenyt tähän salaisuuteenne jotakin
kauheata... Ei ole uskottavaa, että moisen salaisuuden tunnustaminen
olisi voinut tuottaa teille niin suuria kärsimyksiä... sillä äskenhän
te huusitte, että menette mieluummin pakkotyöhön kuin tunnustatte...
Prokuraattori vaikeni. Hän oli kiivastunut. Hän ei salannut harmiaan,
joka lähenteli vihaa, eikä edes pitänyt huolta muodon kauneudesta
esittäessään sitä, mitä hänen mieleensä oli kertynyt, t.s. hän puhui
hämärästi ja melkeinpä sekavasti.
— Ei häpeä ollut siinä, että minulla oli nuo puolitoista tuhatta,
vaan siinä, että minä olin erottanut nämä puolitoista tuhatta noista
kolmesta tuhannesta, — lausui Mitja lujasti.
— Mutta mitä, — hymähti prokuraattori ärtyisästi, — mitä häpeällistä
siinä nimenomaan on, että niistä kolmestatuhannesta, jotka te olitte
ottanut moitittavalla tai, jos itse niin tahdotte, häpeällisellä
tavalla, te erotitte harkintanne mukaan puolet? Tärkeämpää on se,
että te anastitte kolmetuhatta, eikä se, miten te niitä käytitte.
Miksi muuten te menettelitte juuri tuolla tavoin, että erotitte puolet
erilleen? Mitä varten, missä tarkoituksessa teitte näin, voitteko
selittää sen meille?
— Oi, herrat, tarkoituksessapa koko painopiste onkin! — huudahti Mitja.
— Erotin halpamaisuudessani, toisin sanoen minulla oli laskelmani,
sillä laskelma onkin tässä tapauksessa alhaisuutta... Ja kokonaisen
kuukauden ajan tuo halpamaisuus jatkui!
— Emme käsitä.
— Ihmettelen teitä. Selitän muuten vielä, ehkäpä se on todellakin
käsittämätöntä. Näettekö, seuratkaa ajatuksenjuoksuani: minä anastan
kolmetuhatta, jotka on annettu minulle luottaen rehellisyyteeni,
juopottelen niillä, juon kaikki, aamulla tulen hänen luokseen ja sanon:
»Katja, olen syypää, join sinun kolmetuhattasi», — no mitä, onko se
hyvä? Ei, ei ole hyvä, — se on kunniatonta ja halpamaista, elukkamainen
on mies, joka aivan kuin eläin ei osaa hillitä itseään, eikö niin, eikö
niin? Mutta hän ei kuitenkaan ole varas? Eihän hän ole suoranaisesti
varas, ei suoranaisesti, myöntäkää se! Joi rahat, mutta ei varastanut!
Nyt toinen, vielä edullisempi tapaus, seuratkaa minua, muuten kenties
taas sotkeudun — päätä tuntuu pyörryttävän, — siis toinen tapaus:
minä juon täällä ainoastaan puolitoista tuhatta kolmesta, toisin
sanoen puolet. Seuraavana päivänä saavun hänen luokseen ja tuon puolet
takaisin: »Katja, ota minulta, konnalta ja kevytmieliseltä lurjukselta
tämä puoli, sillä puolet olen juonut, juon siis tämänkin, niin ota,
jotta välttyisin synnistä!» No, miten tässä tapauksessa? Kaikkea, mitä
vain tahdotte, elukka ja lurjus, mutta ei varas, ei varas lopullisesti,
sillä jos olisin varas, niin varmastikaan en olisi tuonut takaisin
toista puolta, vaan anastanut senkin. Nythän hän näkee, että kun
kerran toin takaisin puolet, niin tuon loputkin, nimittäin nuo juodut,
koetan koko elämäni ajan hankkia, teen työtä, mutta hankin ne ja annan
takaisin. Näin ollen olen lurjus, mutta en varas, en varas, miten
tahdottekin niin en varas!
— Otaksukaamme, että siinä on jonkin verran erotusta, — hymähti
prokuraattori kylmästi. — Mutta omituista on kuitenkin, että te näette
tässä niin kohtalokkaan erotuksen.
— Niin, minä näen siinä kohtalokkaan erotuksen! Lurjus voi olla
jokainen, ja ehkäpä jokainen sitä onkin, mutta varas ei voi olla
jokainen, vaan ainoastaan lurjusten lurjus. No, en minä ymmärrä noista
hienoista erotuksista... Mutta varas on alhaisempi kuin lurjus, se on
minun vakaumukseni. Kuulkaa: minä pidän rahoja kokonaisen kuukauden
mukanani, huomenna voin päättää antaa ne takaisin enkä silloin enää ole
lurjus, mutta minä en saa tuota päätöstä toimeen, siinä se on, vaikka
joka päivä koetan päättää, vaikka joka päivä työnnän itseäni eteenpäin:
»Tee päätös, tee päätös, lurjus», ja noin minä en koko kuukauteen saa
päätöstä aikaan, siinä se! Mitä, onko se teidän käsityksenne mukaan
hyvä, onko se hyvä?
— Sanokaamme, että se ei ole kovin hyvä, sen minä voin erinomaisesti
ymmärtää enkä väitä vastaan, — vastasi prokuraattori hillitysti. —
Ja lykätkäämme yleensä tuonnemmaksi kaikki väittely noista hienoista
vivahduksista ja erotuksista, ja jospa taaskin suvaitsisitte siirtyä
asiaan. Kysymys on nimenomaan siitä, että te ette ole nähnyt hyväksi
vielä selittää meille, vaikka olemme kysyneet: mitä varten te alunperin
jaoitte tuolla tavoin nuo kolmetuhatta, toisin sanoen joitte puolet
ja panitte piiloon toisen puolen? Miksi nimenomaan piilotitte, mihin
erikoisesti tahdoitte käyttää nuo erilleen otetut puolitoistatuhatta?
Minä pidän kiinni tästä kysymyksestä, Dmitri Fjodorovitš.
— Ah, tosiaankin! — huudahti Mitja lyöden otsaansa. — Suokaa anteeksi,
minä kiusaan teitä enkä selitä pääasiaa, muuten te olisitte ymmärtänyt
silmänräpäyksessä, sillä tarkoituksessahan, tuossa tarkoituksessahan
häpeä onkin! Näettekö, tuo vanhus, vainaja, hän kiusasi myötäänsä
Agrafena Aleksadrovnaa, ja minä olin mustasukkainen, ajattelin
silloin, että tämä horjuu minun ja hänen välillä; ajattelen joka
päivä: mitä jos hän yhtäkkiä tekee päätöksensä, mitä jos hän kyllästyy
kiusaamaan minua ja yhtäkkiä sanoo minulle: »Sinua minä rakastan enkä
häntä, vie minut maailman ääreen!» Mutta minulla ei ole kuin pari
kaksikymmenkopeekkaista; millä veisin, mitä silloin tekisin, — asiani
olisi hukassa. Minähän en silloin tuntenut enkä ymmärtänyt häntä,
minä luulin, että hän tahtoi rahaa eikä antaisi minulle anteeksi
köyhyyttäni. Ja niinpä minä viekkaasti erotan puolet kolmestatuhannesta
ja ompelen ne pussiin kylmäverisesti, ompelen aivan harkiten, teen
sen jo ennen juominkeja, ja sitten, kun jo olin ommellut, lähden
jäljelläolevalla puoliskolla juopottelemaan! Ei, se on alhaista!
Oletteko nyt ymmärtänyt?
Prokuraattori alkoi ääneensä nauraa ja tutkintatuomari niinikään.
— Minun mielestäni oli suorastaan järkevää ja siveellistä, että
hillitsitte itseänne ettekä juonut kaikkia rahoja, — hihitti Nikolai
Parfenovitš, — sillä mitäs tässä on?
— Se, että minä varastin, se siinä on! Oi hyvä Jumala, te saatte minut
kauhistumaan ymmärtämyksen puutteella! Kaiken aikaa, kun minä kannoin
rintani päällä noita sinne kätkettyjä rahoja, minä joka päivä ja joka
tunti sanoin itselleni: »Sinä olet varas, sinä olet varas!» Siksi
minä olin niin hurja tämän kuukauden ajan, siksi minä tappelinkin
ravintolassa, siksi myös pieksin isääni, kun tunsin olevani varas! En
katsonut voivani enkä uskaltanut ilmaista edes veljelleni Aljošalle
mitään noista puolestatoista tuhannesta: siinä määrin tunsin olevani
konna ja roisto! Mutta tietäkää, että kaiken aikaa niitä kantaessani,
minä samalla joka päivä ja joka hetki sanoin itselleni: »Ei, Dmitri
Fjodorovitš, kenties sinä et vielä ole varas.» Miksi? Siksi juuri, että
sinä voit huomenna mennä ja antaa nämä puolitoista tuhatta Katjalle. Ja
vasta eilen minä päätin repäistä kaulastani pussini, kun menin Fenjan
luota Perhotinille, mutta siihen hetkeen saakka en ollut päättänyt,
ja heti kun olin sen reväissyt, sillä samalla hetkellä minusta tuli
lopullisesti ja kiistämättömästi varas, varas ja kunniaton mies koko
elämäni ajaksi. Minkä tähden? Sen tähden, että repäistessäni kaulastani
pussin repäisin myös haaveeni mennä Katjan luo ja sanoa: »Minä olen
lurjus, mutta en varas.» Ymmärrättekö nyt, ymmärrättekö?
— Miksi te juuri eilen illalla päätitte sen tehdä? — keskeytti Nikolai
Parfenovitš.
— Miksi? Hullunkurinen kysymys: siksi, että olin tuominnut itseni
kuolemaan, kello viisi aamulla, täällä päivän koittaessa: »Samahan
se on», ajattelin, »kuoleeko lurjuksena vaiko kunnon miehenä!» Mutta
eihän, osoittautui, että se ei olekaan samantekevää! Uskotteko, herrat,
ei se, ei se minua enimmän kiusannut tänä yönä, että minä olin tappanut
vanhan palvelijan ja että minua uhkasi Siperia, ja milloin sitten?
Juuri silloin, kun rakkauteni sai voiton ja taivas aukeni minulle
uudestaan! Oi, se kiusasi, mutta ei niin paljon, ei missään tapauksessa
niin paljon kuin tuo kirottu tietoisuus, että olin lopultakin repäissyt
rinnaltani nuo kirotut rahat ja tuhlannut ne ja että siis nyt olin jo
lopullisesti varas! Oi, herrat, sanon teille vieläkin sydänverelläni:
paljon olen tullut tietämään tänä yönä! Olen oppinut sen, että ei vain
lurjuksena eläminen ole mahdotonta, vaan myös lurjuksena kuoleminen on
mahdotonta... Ei, herrat, on kuoltava kunniallisesti!...
Mitja oli kalpea. Hänen kasvonsa osoittivat murtuneisuutta ja
kiusaantumista, siitä huolimatta, että hän oli äärettömän kiihtynyt.
— Minä alan teitä ymmärtää, Dmitri Fjodorovitš, — lausui
pitkäveteisesti ja pehmeästi ja ikäänkuin osaaottavasti prokuraattori,
— mutta kaikki tämä, sanokaa mitä tahdotte, johtuu minun käsitykseni
mukaan vain hermoista... teidän sairaista hermoistanne, siinä se on. Ja
miksi te esimerkiksi säästääksenne itsenne niin monilta, melkein koko
kuukauden kestäneiltä kärsimyksiltä ette olisi voinut mennä ja antaa
nuo puolitoista tuhatta sille henkilölle, joka oli ne teille uskonut,
ja selvitettyänne asian hänen kanssaan miksi ette olisi voinut,
silloiseen asemaanne nähden, joka teidän kuvauksenne mukaan oli niin
kauhea, koettaa yhdistelmää, jommoinen aivan luonnollisesti nousee
mieleen, nimittäin, miksi ette olisi voinut, tunnustettuanne kunnon
miehen tavoin hänelle erehdyksenne, häneltä itseltään pyytää menoihinne
tarvittavaa rahamäärää, jota hän jalosydämisyydessään ja nähden teidän
hermostuksenne ei tietenkään olisi kieltäytynyt teille antamasta,
varsinkaan asiapaperia vastaan taikkapa samanlaista vakuutta vastaan,
jommoista te tarjositte kauppias Samsonoville ja rouva Hohlakoville?
Pidättehän vielä edelleen tätä vakuutta täysiarvoisena?
Mitja punastui yhtäkkiä:
— Pidättekö te minua todellakin niin suurena konnana? On mahdotonta,
että tarkoittaisitte totta!... — lausui hän paheksuvasti katsellen
prokuraattoria silmiin ja ikäänkuin uskomatta, mitä oli tältä kuullut.
— Vakuutan teille, että tarkoitan totta... Miksi te luulette, että minä
en puhuisi tosissani? — ihmetteli prokuraattori vuorostaan.
— Oi, miten alhaista semmoinen olisikaan! Herrat, tiedättekö te,
että te kidutatte minua! Sama se, minä kerron teille kaikki, olkoon
menneeksi, minä tunnustan teille nyt koko pirullisuuteni, mutta teen
sen saattaakseni teidät häpeämään, ja te hämmästytte itsekin sitä,
miten alhaisiin yhdistelmiin inhimilliset tunteet voivat alentua.
Tietäkää siis, että minulla oli jo itselläni mielessä tuo yhdistelmä,
se sama, josta te juuri puhuitte, prokuraattori! Niin, herrat,
minunkin mieleeni nousi tuo ajatus tänä kirottuna kuukautena, niin
että olin jo melkein päättänyt mennä Katjan luo, niin alhainen olin!
Mutta mennä hänen luokseen, ilmoittaa hänelle uskottomuuteni ja tätä
samaa uskottomuutta varten, tämän saman uskottomuuden täydelleen
toteuttamiseksi, tämän uskottomuuden tuottamiin menoihin pyytää rahoja
juuri häneltä, juuri Katjalta (pyytää, kuuletteko, pyytää!), ja sitten
karata heti hänen luotaan toisen kanssa, hänen kilpailijansa, hänen
vihamiehensä ja loukkaajansa kanssa, — hyväinen aika, tehän olette
menettänyt järkenne, prokuraattori!
— Jospa en olekaan menettänyt järkeäni, mutta tietysti minä
kiivastuksissani en tullut ajatelleeksi... mitä tulee juuri tuohon
naiselliseen mustasukkaisuuteen... jos tässä todellakin saattoi olla
mustasukkaisuutta, kuten vakuutatte... niin, ehkäpä tässä on jotakin
sen tapaista, — naurahti prokuraattori.
— Mutta se olisi ollut jo niin suurta roistomaisuutta, — sanoi
Mitja lyöden rajusti nyrkkiään pöytään, — se olisi ollut jo niin
haisevaa, etten tiedä sen vertaista! Tiedättekö te, että hän olisi
voinut antaa minulle nuo rahat, ja olisi antanutkin, varmasti olisi
antanut, kostaakseen minulle, olisi antanut kostosta nauttiakseen,
halveksumisesta minua kohtaan olisi antanut, sillä hänkin on
infernaalinen sielu ja nainen, jonka viha on voimakas! Minä olisin
ottanut rahat, oi, olisin ottanut, olisin ottanut, ja silloin koko
elämäni... oi, Jumala! Antakaa anteeksi, herrat, minä huudan siksi
näin kovasti, että tuo ajatus oli mielessäni niin äskettäin, vielä
toissa päivänä, juuri silloin kun minä yöllä puuhasin Ljagavyin kanssa,
niin, ja eilenkin, koko eilisen päivän, minä muistan sen, aivan tuohon
tapaukseen asti...
— Mihin tapaukseen? — kysäisi Nikolai Parfenovitš uteliaana, mutta
Mitja ei sitä kuullut.
— Olen tehnyt teille kauhean tunnustuksen, — lopetti hän synkästi. —
Päättäkää, minkä arvoinen se on, herrat. Mutta ei se riitä, ei siinä
ole kyllin, että arvioitte sen, älkää arvioiko, vaan pitäkää sitä
arvossa, mutta jos ette sitä tee, jos tämäkin menee ohi sielujenne,
silloin te suorastaan ette kunnioita minua, herrat, sanon teille
sen, ja minä kuolen häpeästä, että olen tehnyt tunnustukseni
teidänkaltaisillenne! Oi, minä ammun itseni! Mutta minä näen jo, minä
näen, että te ette usko minua! Kuinka, aioitte siis kirjoittaa tämänkin
muistiin? — huudahti hän pelästyneenä.
— Sen, mitä te juuri sanoitte, — lausui Nikolai Parfenovitš katsellen
häntä ihmeissään, — nimittäin että te aivan viimeiseen hetkeen asti
yhä vielä aiotte mennä neiti Verhovtsevin luo pyytämään häneltä tuota
rahasummaa... Vakuutan teille, että se on meille hyvin tärkeä todistus,
Dmitri Fjodorovitš, nimittäin koko tuohon tapaukseen nähden... ja
varsinkin teille tärkeä.
— Armahtakaa, herrat, — Mitja löi käsiään yhteen, — jättäkää
edes tämä kirjoittamatta, hävetkää! Minähän olen niin sanoakseni
repäissyt sieluni kahtia teidän edessänne, mutta te käytätte
tilaisuutta hyväksenne ja kopeloitte sormillanne repeämän kummassakin
puolikkaassa... Oi, Jumala!
Hän peitti epätoivoissaan kasvonsa käsiinsä.
— Älkää olko niin levoton, Dmitri Fjodorovitš, — lopetti prokuraattori,
— kaiken sen, mitä nyt on kirjoitettu muistiin, te saatte myöhemmin
itse kuulla ja sen, mitä ette hyväksy, me muutamme teidän sanojenne
mukaan, mutta nyt minä esitän teille erään pikku kysymyksen vielä
kolmannen kerran: eikö todellakaan kukaan, ei kerrassaan kukaan saanut
teiltä kuulla noista rintapussiin ompelemistanne rahoista? Sitä on,
sanon teille, melkein mahdotonta ajatella.
— Ei kukaan, ei kukaan, minä sanoin sen, olette aivan oikein
ymmärtänyt! Jättäkää minut rauhaan.
— Olkaa hyvä, tämä asia on selvitettävä, ja siihen on vielä paljon
aikaa, mutta ajatelkaahan nyt itse: meillä on kenties kymmeniä
todistuksia siitä, että te nimenomaan itse levititte tietoa ja
huusittekin joka paikassa kolmestatuhannesta, jotka olitte tuhlannut,
kolmesta eikä puolestatoista, ja nytkin, kun teille eilen ilmestyi
rahoja, te myös ennätitte antaa monen tietää, että taas olitte tuonut
mukananne rahaa kolmetuhatta.
— Teillä ei ole käsissänne kymmeniä, vaan satoja todistuksia,
kaksisataa todistusta, kaksisataa ihmistä on kuullut, tuhat on kuullut!
— huudahti Mitja.
— No, siinä sen näette, kaikki, kaikki todistavat. Täytyyhän sanan
_kaikki_ merkitä jotakin.
— Se ei merkitse mitään, minä valehtelin, ja minun mukanani alkoivat
kaikki valehdella.
— Miksi teidän sitten oli niin tarpeellista »valehdella», miten te sen
selitätte?
— Piru sen tietää. Kenties kerskailun halusta... niin... että olin
juonut niin paljon rahaa... Kenties sitä varten, että unohtaisin nuo
pussiin ommellut rahat... niin, siitä syystä juuri... perhana...
monettako kertaa te kysytte tätä? No niin, valehtelin ja sillä hyvä,
kun tulin valehdelleeksi, niin en ruvennut enää oikomaan. Mistä syystä
ihminen toisinaan valehtelee?
— Sitä on hyvin vaikea ratkaista, Dmitri Fjodorovitš, mistä syystä
ihminen valehtelee, — lausui prokuraattori painokkaasti. — Sanokaa
kuitenkin, oliko se teidän mainitsemanne kaulapussi iso?
— Ei, ei ollut iso.
— Minkä kokoinen osapuilleen?
— Sen kokoinen kuin sataruplanen kahtia taitettuna.
— Näyttäisittekö mieluummin meille tilkut? Nehän ovat jossakin teidän
saatavissanne.
— Äh, perhana... mitä typeryyksiä... en minä tiedä, missä ne ovat.
— Mutta sallikaahan: missä ja milloin te otitte pussin kaulastanne?
Tehän ette, kuten itse olette todistanut, käynyt kotonanne?
— Kun olin lähtenyt Fenjan luota ja olin menossa Perhotinin luo, niin
matkan varrella repäisin pussin kaulastani ja otin siitä rahat.
— Pimeässäkö?
— Ei kai siihen kynttilää tarvittu? Tein sen sormellani
silmänräpäyksessä.
— Ilman saksia, kadulla?
— Luullakseni torilla; mihin siinä saksia olisi tarvittu? Vanha riepu
repesi heti.
— Mihin te sen sitten panitte?
— Viskasin sinne.
— Mihin nimenomaan?
— Torille, ylimalkaan torille! Piru sen tietää, mihin paikkaan torille.
Mitä te siitä kysytte?
— Se on tavattoman tärkeätä, Dmitri Fjodorovitš: esineellisiä
todistuskappaleita juuri teidän hyväksenne, kuinka ette ota tätä
ymmärtääksenne? Kuka teitä auttoi pussin ompelemisessa kuukausi sitten?
— Ei kukaan auttanut, itse ompelin.
— Osaatteko te ommella?
— Sotilaan pitää osata ommella, eikä mokomassa tarvita mitään
taitoakaan.
— Mistä otitte ainekset, toisin sanoen rievun, jonka sisään ompelitte?
— Ettehän vain tee pilaa?
— Ei ollenkaan, eikä meillä ole mitään aihetta pilantekoon, Dmitri
Fjodorovitš.
— En muista, mistä otin rievun, jostakin sen otin.
— Kuinka sitä nyt on niin vaikea muistaa?
— En totisesti muista, kenties olen repäissyt jostakin alusvaatteistani.
— Tämä on hyvin mielenkiintoista: teidän asunnostanne voitaisiin löytää
se kappale, mahdollisesti paita, josta olette repäissyt palasen. Mitä
tämä riepu oli: palttinaako, aivinaako?
— Piru sen tietää mitä. Odottakaahan... Luullakseni en repäissyt sitä
mistään. Se oli sertinkiä... Minä ompelin rahat luullakseni emännän
myssyyn.
— Emännän myssyyn?
— Niin, minä pimitin sen häneltä.
— Kuinka pimititte?
— Näettekö, minä tosiaankin, muistelen nyt, tulin jotenkuten vieneeksi
erään myssyn rievuiksi tai kenties pyyhkiäkseni kynää. Otin sen
salaa, sillä se oli mihinkään kelpaamaton rätti, tilkut kuljeksivat
huoneessani, ja kun minulla oli nuo puolitoista tuhatta, niin otin
tilkun ja ompelin siihen... Juuri noihin riepuihin luullakseni ompelin.
Vanha sertinkinen roska, tuhat kertaa pesty.
— Muistatteko tuon nyt varmasti?
— En tiedä, muistanko varmasti. Luullakseni myssyn. No, vähätpä siitä!
— Siinä tapauksessa teidän emäntänne voisi ainakin muistaa, että
häneltä oli kadonnut tuo kapine?
— Ei ensinkään, hän ei kaivannut sitä ollenkaan. Vanha rätti, sanon
teille, vanha rätti, ei kerrassaan minkään arvoinen.
— Entä mistä otitte neulan ja rihmaa?
— Minä lopetan, en tahdo jatkaa. Riittää! — suuttui Mitja viimein.
— Ja onpa ihmeellistä, että te olette jo kokonaan unohtanut, mihin
paikkaan torille te viskasitte tuon... pussin.
— Antakaa huomenna lakaista tori, ehkäpä löydätte, — naurahti Mitja. —
Riittää, herrat, riittää, — päätti hän kiusaantuneella äänellä. — Minä
näen selvästi: te ette ole uskonut minua! Ette missään kohti, ettekä
hitustakaan! Syy on minun eikä teidän, ei olisi pitänyt tuppautua.
Miksi, miksi minä saastutinkaan itseni tunnustamalla salaisuuteni!
Teitä se naurattaa, minä näen sen silmistänne. Te olette johtanut minut
siihen, prokuraattori! Laulakaa itsellenne hymni, jos voitte... Olkaa
kirotut, kiduttajat!
Hän painoi päänsä alas ja peitti kasvonsa käsiinsä. Prokuraattori
ja tutkintatuomari olivat vaiti. Minuutin kuluttua hän nosti päänsä
ja katsoi heihin aivan kuin ei ajattelisi mitään. Hänen kasvonsa
ilmaisivat jo täydellistä, jo lähtemätöntä epätoivoa, ja hän oli
omituisen äänetön, istui eikä näyttänyt mitään tajuavan. Mutta asia
oli saatettava loppuun: oli siirryttävä todistajien kuulusteluun, jota
ei voinut lykätä toistaiseksi. Kello oli kahdeksan aamulla. Kynttilät
oli jo kauan sitten sammutettu. Mihail Makarovitš ja Kalganov, jotka
koko kuulustelun ajan olivat myötäänsä tulleet huoneeseen ja poistuneet
siitä, lähtivät molemmat taas tällä kertaa ulos. Prokuraattori ja
tutkintatuomari olivat myös hyvin väsyneen näköisiä. Alkava aamu oli
sateinen, koko taivas oli vetäytynyt pilveen, ja satoi kuin saavista
kaataen. Mitja katseli tylsästi ikkunoita.
— Saanko minä katsoa ikkunasta? — kysyi hän äkkiä Nikolai
Parfenovitšilta.
— Oi, miten paljon vain haluatte, — vastasi tämä.
Mitja nousi ja meni ikkunan luo. Sade löi ikkunain vihertäviä ruutuja
vastaan. Suoraan ikkunan alla näkyi likainen tie ja edempänä, sateen
hämärässä, mustia, köyhiä, surkeita mökkirivejä, jotka näyttivät
sateessa tulleen entistään mustemmiksi ja köyhemmiksi. Mitja muisti
»kultakutrisen Foiboksen» ja miten hän oli aikonut ampua itsensä sen
ensimmäisen säteen kimmeltäessä. »Kenties tämmöisenä aamuna olisi
ollutkin parempi», naurahti hän ja kääntyi äkkiä, heilauttaen kättään
ylhäältä alaspäin, »kiduttajien» puoleen.
— Herrat! — huudahti hän. — Minähän näen olevani hukassa. Mutta hän?
Sanokaa minulle hänestä, rukoilen teitä, joutuuko hänkin tuhon omaksi
minun kanssani? Hänhän on syytön, hänhän oli eilen poissa suunniltaan
huutaessaan olevansa »kaikkeen syypää». Hän ei ole mihinkään syypää!
Olen ollut murheissani koko yön istuessanne seurassanne... Eikö saa,
ettekö voi sanoa minulle: mitä te nyt teette hänelle?
— Rauhoittukaa ehdottomasti tässä suhteessa, Dmitri Fjodorovitš, —
vastasi heti ja ilmeisesti kiiruhtaen prokuraattori, — meillä ei
toistaiseksi ole minkäänlaisia merkittäviä syitä edes pienimmässäkään
määrässä häiritä henkilöä, jota kohtaan te tunnette niin suurta
mielenkiintoa. Jutun myöhemmissä vaiheissa on asian laita toivoakseni
oleva sama... Me päinvastoin teemme tässä suhteessa kaiken, mikä
suinkin on mahdollista meidän puoleltamme. Olkaa täysin levollinen.
— Herrat, minä kiitän teitä, tiesinhän minä, että te kuitenkin olette
rehellisiä ja oikeudenmukaisia miehiä kaikesta huolimatta. Te otitte
pois taakan sydämeltäni... No, mitä me nyt teemme? Minä olen valmis.
— Pitäisipä kiirehtiä. Täytyy viipymättä ryhtyä kuulustelemaan
todistajia. Kaiken tämän täytyy välttämättömästi tapahtua teidän
läsnäollessanne, ja siksi...
— Mutta eikö juotaisi ensin teetä? — keskeytti Nikolai Parfenovitš. —
Luullakseni olemme sen jo ansainneet!
Päätettiin, että jos alhaalla on teetä valmiina (koska Mihail
Makarovitš varmaankin oli mennyt »teetä vetelemään»), niin juodaan lasi
ja sitten »jatketaan jatkamasta päästyäkin». Varsinainen teenjuonti ja
»haukkaaminen» lykättäisiin vapaampaan aikaan. Alhaalla oli todellakin
teetä, ja sitä toimitettiin nopeasti ylös. Mitja aluksi kieltäytyi
ottamasta lasia, jonka Nikolai Parfenovitš hänelle ystävällisesti
tarjosi, mutta pyysi sitten sitä itse ja joi sen hyvällä halulla.
Yleensä hän oli ihmeen kärsivän näköinen. Olisi luullut, ettei hänen
jättiläisvoimilleen merkinnyt mitään yhden yön juominki ja sen ohella
vaikkapa miten voimakkaat vaikutelmat. Mutta hän itse tuskin tunsi
istuvansa, ja aika ajoin alkoivat kaikki esineet liikkua ja pyöriä
hänen silmissään. »Vielä vähän, ja minä kenties alan hourailla»,
ajatteli hän itsekseen.
8.
Todistajain kertomus. Lapsukainen.
Todistajien kuulustelu alkoi. Mutta me emme jatka enää kertomustamme
niin seikkaperäisesti kuin olemme sen tähän asti esittäneet. Siksi
jätämmekin kuvaamatta, kuinka Nikolai Parfenovitš teroitti mieleen
jokaiselle esiin kutsutulle todistajalle, että tämän oli puhuttava
totuuden ja omantunnon mukaisesti ja että hänen myöhemmin oli
toistettava tämä todistuksensa valaehtoisesti. Samoin, kuinka jokaista
todistajaa vaadittiin lopuksi allekirjoittamaan pöytäkirja, joka
sisälsi hänen todistuksensa, y.m. y.m. Huomautamme vain yhdestä
seikasta, nimittäin että pääkohta, johon kuulustelijain koko huomio
oli kiintynyt, oli ensi sijassa yhä edelleen tuo kysymys kolmesta
tuhannesta, t.s. oliko niitä kolme vai puolitoista ensimmäisellä
kerralla, Dmitri Fjodorovitšin ensimmäisten juominkien aikana täällä
Mokrojessa kuukausi takaperin ja oliko rahoja kolme vaiko puolitoista
tuhatta eilen, Dmitri Fjodorovitšin toisten juominkien aikana. Voi,
kaikki todistukset, jokikinen, olivat Mitjaa vastaan, eikä yksikään
puhunut hänen puolestaan, ja eräät todistukset toivat esille myös
uusia, melkein tyrmistyttäviä seikkoja, jotka kumosivat hänen
kertomuksensa. Ensimmäiseksi kuulusteltiin Trifon Borisytšia. Hän
seisoi tutkijain edessä vähääkään pelkäämättä, päinvastoin hänen
ulkomuotonsa osoitti ankaraa ja vakavaa paheksumista syytettyä kohtaan,
ja se teki hänet epäämättömästi tavattoman uskottavan ja oman arvonsa
tuntevan näköiseksi. Hän puhui vähän ja hillitysti, odotti kysymyksiä,
vastasi täsmällisesti ja harkitusti. Varmasti ja empimättä hän todisti,
että kuukausi sitten ei rahojen menetys voinut olla kolmea tuhatta
pienempi ja että täällä kaikki talonpojat todistavat kuulleensa
kolmesta tuhannesta itseltään »Mitri Fjodorovitšilta». »Miten paljon
rahaa he heittelivätkään yksistään mustalaistytöille. Jo näille
yksistään meni ehkä tuhannen verran.»
— En antanut ehkä viittäsataakaan, — huomautti tähän synkästi Mitja, —
en vain tullut laskeneeksi silloin, olin päissäni, vahinko kyllä...
Mitja istui tällä kertaa syrjässä, selkä verhoihin päin, oli surullisen
ja väsyneen näköinen, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: »Äh, todistakaa
mitä tahdotte, nyt se on samantekevää!»
— Yli tuhannen meni niille, Mitri Fjodorovitš, — väitti Trifon Borisytš
varmasti vastaan, — te paiskelitte turhanpäiväisesti menemään, ja
he nostivat maasta. Nehän ovat varkaita ja roistoja, hevosvarkaita
ne ovat, ne on karkoitettu täältä pois, muuten ne kenties itse
todistaisivat, paljonko hyötyivät teistä. Näin itse teidän käsissänne
silloin rahat, — en tosin niitä laskenut, te ette antanut sitä tehdä,
se on totta, — mutta muistan sen silmämäärältä, oli paljon enemmän kuin
puolitoista tuhatta... Kaikkea muuta kuin puolitoista! Olemme mekin
rahaa nähneet, osaamme arvostella...
Eiliseen rahamäärään nähden taas Trifon Borisytš todisti suorastaan,
että Dmitri Fjodorovitš oli itse heti hevosesta noustuaan ilmoittanut
hänelle tuoneensa kolmetuhatta.
— Tokkohan, Trifon Borisytš, — väitti Mitja vastaan, — näinköhän minä
tosiaankin noin täsmällisesti ilmoitin tuoneeni kolmetuhatta?
— Niin sanoitte, Mitri Fjodorovitš. Andrein kuullen sanoitte. Hän on
täällä, tuo samainen Andrei, ei ole vielä lähtenyt pois, kutsukaa
hänet. Ja tuolla salissa kestitessänne kuoroa te suoraan huusitte
jättävänne tänne kuudennen tuhannen — se on entisten kanssa, sillä
tavoin se on ymmärrettävä. Stepan ja Semjon kuulivat, ja Pjotr Fomitš
Kalganov seisoi silloin vieressänne, kenties hekin muistavat...
Todistajan lausunto kuudennesta tuhannesta teki tavattoman vaikutuksen
tutkijoihin. Uusi sanontatapa miellytti: kolme ja kolme, siis kuusi,
kolme tuhatta siis silloin ja kolme tuhatta nyt, siitä tuli kuusi,
lasku oli selvä.
Kuulusteltiin kaikkia Trifon Borisytšin mainitsemia talonpoikia,
Stepania ja Semjonia, kyytimies Andreita ja Pjotr Fomitš Kalganovia.
Talonpojat ja kyytimies vahvistivat empimättä oikeaksi Trifon
Borisytšin todistuksen. Sitäpaitsi kirjoitettiin erityisesti vielä
muistiin Andrein kertoman mukaan hänen keskustelunsa Mitjan kanssa
matkalla siitä, »mihin minä Dmitri Fjodorovitš joudun: taivaaseenko
vai helvettiin, ja saanko minä anteeksi toisessa maailmassa vai enkö?»
»Psykologi» Ippolit Kirillovitš kuunteli kaikkea tätä hieno hymy
huulillaan ja suositteli lopuksi »asiakirjoihin liitettäväksi» myös
tämän todistajan lausunnon siitä, minne Dmitri Fjodorovitš joutuu.
Kalganov tuli kutsuttuna sisälle vastahakoisesti, nyrpeänä, oikukkaana,
ja puheli prokuraattorin ja Nikolai Parfenovitšin kanssa sillä tavoin
kuin olisi nähnyt heidät ensimmäistä kertaa elämässään, vaikka hän
oli heidän vanha ja jokapäiväinen tuttunsa. Hän alkoi sanomalla, että
hän »ei tiedä tästä mitään eikä tahdokaan tietää». Mutta selville
kävi, että hän oli kuullut tuon puheen kuudennesta tuhannesta ja hän
myönsi sillä hetkellä seisoneensa Mitjan vieressä. Hänen nähdäksensä
oli Mitjalla käsissään rahoja »en tiedä minkä verran». Sen hän
todisti todeksi, että puolalaiset olivat nylkeneet korttipelissä.
Hän selitti myös, kun asiaa uudelleen kyseltiin, että sitten kuin
puolalaiset oli ajettu pois, Mitjan ja Agrafena Aleksandrovnan asiat
olivat todellakin parantuneet ja että Agrafena Aleksandrovna oli itse
sanonut rakastavansa Mitjaa. Agrafena Aleksandrovnasta hän puhui
pidättyvästi ja kunnioittavasti, aivan niinkuin tämä olisi ollut
parhaisiin piireihin kuuluva rouvashenkilö, eikä hän kertaakaan
käyttänyt hänestä Grušenjka-nimitystä. Huolimatta siitä, että nuoresta
miehestä ilmeisesti oli vastenmielistä esiintyä todistajana, Ippolit
Kirillovitš kuulusteli häntä kauan ja sai vasta häneltä tietää
kaikki yksityiskohdat siitä, mikä oli ollut niin sanoakseni Mitjan
»romaani» tänä yönä. Mitja ei kertaakaan keskeyttänyt Kalganovia.
Viimein nuorukainen päästettiin menemään, ja hän poistui salaamatta
paheksumistaan.
Kuulusteltiin myös puolalaisia. Vaikka he olivatkin huoneessaan käyneet
makaamaan, niin he eivät olleet nukkuneet koko yönä, ja viranomaisten
tultua he olivat nopeasti pukeutuneet ja laittautuneet kuntoon
ymmärtäen itsekin, että heitäkin ehdottomasti kutsutaan kuultaviksi.
He saapuivat arvokkaasti, vaikka jonkin verran pelkäsivätkin.
Selville kävi, että päämies, t.s. pieni herra, oli virkaeron saanut
kahdennentoista arvoluokan virkamies, oli palvellut Siperiassa
eläinlääkärinä ja hänen sukunimensä oli Mussjalovitš. Herra Vrublevski
taasen oli vapaasti ammattiaan harjoittava hammaslääkäri. He molemmat
alkoivat heti huoneeseen tultuaan, Nikolai Parfenovitšin kysymyksistä
huolimatta, vastailla sivulla seisovalle Mihail Makarovitšille
pitäen tietämättömyydessään häntä korkeimpana viranomaisena täällä
ja nimittäen häntä joka sanan jälkeen »herra everstiksi». Ja vasta
useamman kerran jälkeen ja Mihail Makarovitšin itsensä siitä
huomautettua he hoksasivat, että oli vastauksineen käännyttävä
ainoastaan Nikolai Parfenovitšin puoleen. Huomattiin, että he osasivat
puhua venäjää aivan virheettömästi, muutamien sanojen ääntämistä
lukuunottamatta. Suhteistaan Grušenjkaan, entisistä ja nykyisistä,
alkoi herra Mussjalovitš tehdä selkoa kiihkeästi ja ylpeästi, niin
että Mitja heti menetti kärsivällisyytensä ja huusi, ettei hän salli
»lurjuksen» puhua hänen kuullen tällä tavoin. Herra Mussjalovitš
kiinnitti heti huomiota sanaan »lurjus» ja pyysi merkitsemään sen
pöytäkirjaan. Mitja alkoi kiehua kiukusta.
— Lurjus on, lurjus! Pankaa tämäkin pöytäkirjaan ja pankaa siihen
myös, että minä pöytäkirjasta huolimatta kuitenkin huudan, että hän on
lurjus! — huusi hän.
Vaikka Nikolai Parfenovitš ottikin tämän pöytäkirjaan, niin hän osoitti
tässä epämiellyttävässä tapauksessa erittäin kiitettävää asiallisuutta
ja järjestelykykyä: annettuaan ankaran huomautuksen Mitjalle hän
itse lakkasi kyselemästä enempää asian romanttisesta puolesta ja
siirtyi nopeasti oleelliseen. Tässä puolessa asiaa herätti tutkijoissa
tavatonta mielenkiintoa eräs herrojen todistus: se nimittäin, miten
Mitja toisessa huoneessa oli koettanut lahjoa herra Mussjalovitšin ja
tarjonnut hänelle kolmea tuhatta luopumisrahoja, siten että hän saisi
seitsemänsataa ruplaa käteistä ja loput kaksituhatta kolmesataa »jo
huomisaamuna kaupungissa», jolloin Mitja oli antanut kunniasanansa
ja selittänyt, että täällä, Mokrojessa, hänellä ei ole mukanaan
niin paljon rahaa ja että rahat ovat kaupungissa. Mitja huomautti
kiivaasti, että hän ei ollut sanonut antavansa varmasti huomenna
kaupungissa, mutta herra Vrublevski vahvisti todistuksen oikeaksi ja
Mitja itsekin hetkisen ajateltuaan myönsi nyrpeästi, että kenties oli
niin tapahtunut kuin herrat sanovat, hän oli silloin ollut kiihdyksissä
ja saattanut tosiaankin niin sanoa. Prokuraattori takertui kovin
todistukseen: tutkimusta varten oli osoittautunut selväksi (kuten
myöhemmin suorastaan pääteltiinkin), että puolet tai osa Mitjan
käsiin joutuneista kolmesta tuhannesta oli saattanut jäädä piiloon
kaupunkiin, mahdollisesti ne myös oli saatettu piilottaa jonnekin
täällä Mokrojessa, niin että täten selvisi sekin tutkimuksen kannalta
pulmallinen asianhaara, että Mitjan hallusta oli löydetty ainoastaan
kahdeksansataa ruplaa — asianhaara, joka tähän saakka oli ollut
tosin ainoa ja verraten vähäpätöinen, mutta kuitenkin jonkinmoinen
todistuskappale Mitjan hyväksi. Nyt oli tuo ainoakin hänen väitteitään
tukeva todistus kumottu. Prokuraattorin kysymykseen: mistä hän olisi
ottanut jäljelläolevat kaksituhatta kolmesataa antaakseen huomenna
herralle, jos hän kerran itse väittää, että hänellä oli kaikkiaan
ainoastaan puolitoista tuhatta, ja kuitenkin hän oli antanut
herralle vakuudeksi kunniasanansa, Mitja vastasi lujasti, että hänen
aikomuksenaan ei ollut tarjota »puolalaisrahjukselle» huomenna rahoja,
vaan muodollisesti pätevä hänen Tšermašnjan maatilaan kohdistuvien
oikeuksiensa luovutus, noiden samojen oikeuksien, joita hän oli
tarjonnut Samsonoville ja rouva Hohlakoville. Prokuraattori suorastaan
naurahti »verukkeen yksinkertaisuudelle».
— Ja luuletteko te, että hän olisi suostunut ottamaan nämä »oikeudet»
käteisten kahdentuhannen kolmensadan ruplan asemasta?
— Olisi ehdottomasti suostunut, — tokaisi Mitja kiihkeästi. — Hyväinen
aika, hänhän olisi voinut tässä saada ei vain kaksi, vaan neljä, jopa
kuusi tuhatta! Hän olisi heti palkannut omat advokaattinsa, puolalaiset
ja juutalaiset, ja he olisivat riidelleet ukolta pois ei vain kolmea
tuhatta, vaan koko Tšermašnjan.
Tietysti herra Mussjalovitšin todistus otettiin hyvin tarkasti
pöytäkirjaan. Sen jälkeen herrat saivatkin mennä. Korttipelissä
nylkemisestä sitävastoin ei mainittu juuri mitään. Nikolai
Parfenovitš oli muutenkin kovin kiitollinen eikä tahtonut vaivata
heitä tyhjänpäiväisillä asioilla, varsinkin kun se oli ollut vain
jonninjoutavaa riitaa juovuspäissä korttipöydässä eikä mitään muuta.
Vähänkö oli juotu ja remuttu sinä yönä... Niin että rahat, kaksisataa
ruplaa, jäivät kuin jäivätkin herrojen taskuun.
Sitten kutsuttiin sisälle ukko Maksimov. Hän saapui arkaillen, tuli
lyhyin askelin pöydän luo, oli tukka pörröllään ja hyvin surullisen
näköinen. Koko ajan hän oli hakenut turvaa Grušenjkan läheisyydestä,
istunut ääneti hänen seurassaan ja »yhtäkkiä alkanut nyyhkyttää ja
pyyhkiä silmiään siniruutuisella nenäliinallaan», kuten myöhemmin
kertoi Mihail Makarovitš. Niin että Grušenjka itse oli häntä
rauhoitellut ja lohdutellut. Ukko pahainen tunnusti heti kyynelsilmin,
että hän oli syyllinen, että oli ottanut Dmitri Fjodorovitšilta
lainaksi »kymmenen ruplaa, köyhyydessäni», ja että oli valmis maksamaan
sen takaisin... Nikolai Parfenovitšin suoraan kysymykseen: eikö hän
ollut huomannut, miten paljon nimenomaan Dmitri Fjodorovitšilla oli
rahoja käsissä, koska hän oli lähempää kuin kukaan muu nähnyt rahat
tämän käsissä, kun sai tältä lainaksi, — vastasi Maksimov hyvin
varmasti, että rahoja oli »kaksikymmentä tuhatta».
— Oletteko te milloinkaan ennen nähnyt kahtakymmentä tuhatta? — kysyi
Nikolai Parfenovitš hymyillen.
— Olenhan toki, en tosin kahtakymmentä, vaan seitsemän, kun minun
vaimoni panttasi kyläni. Hän antoi minun vain kaukaa katsella niitä,
kerskui edessäni. Se oli hyvin iso tukku, kaikki sadan ruplan
seteleitä. Dmitri Fjodorovitšilla olivat kaikki rahat niinikään
sataruplasia...
Hänet päästettiin pian menemään. Lopulta oli myös Grušenjkan vuoro.
Tutkijat näyttivät pelkäävän sitä vaikutusta, minkä tämän tulo voisi
tehdä Dmitri Fjodorovitšiin, ja Nikolai Parfenovitš mutisi hänelle
muutamia kehoituksen sanojakin, mutta vastaukseksi hänelle Mitja painoi
ääneti päänsä alas antaen siten tietää, että »epäjärjestystä ei synny».
Grušenjkan toi sisälle itse Mihail Makarovitš. Grušenjka tuli ankaran
ja juron, näennäisesti miltei tyynen näköisenä ja istuutui hiljaa
hänelle osoitetulle tuolille vastapäätä Nikolai Parfenovitšia. Hän oli
hyvin kalpea, hänellä näytti olevan vilu, ja hän kääriytyi tarkoin
kauniiseen mustaan hartialiinaansa. Todellakin hän silloin alkoi tuntea
lieviä kuumeen puistatuksia — se oli alkua pitkälliseen sairauteen,
jota hän sitten tämän yön jälkeen joutui potemaan. Hänen ankara
näkönsä, suora ja vakava katseensa ja rauhallinen esiintymistapansa
tekivät kaikkiin sangen edullisen vaikutuksen. Nikolai Parfenovitš
suorastaan jonkin verran »viehättyikin». Hän tunnusti itse, kertoessaan
myöhemmin jossakin tästä, että vasta sillä kertaa hänelle valkeni,
miten »kaunis muodoltaan» tuo nainen oli, jonka hän kyllä ennenkin
oli nähnyt mutta pitänyt aina vain jonkinmoisena »maalais-hetairana».
»Hänen käytöstapansa on aivan kuin korkeimpien piirien», laverteli hän
kerran innostuneena jossakin naisseurassa. Mutta hänen puheensa herätti
suurta paheksumista, ja häntä sanottiin sen takia heti »veitikaksi»,
mihin hän oli sangen tyytyväinen. Huoneeseen astuessaan Grušenjka
katsahti vain kuin sivumennen Mitjaan, joka vuorostaan katseli häntä
levottomasti, mutta nähdessään Grušenjkan Mitjakin samassa rauhoittui.
Ensimmäisten välttämättömien kysymysten ja kehoitusten jälkeen Nikolai
Parfenovitš, tosin hieman tavoitellen, mutta kuitenkin pysyen hyvin
kohteliaan näköisenä, kysyi häneltä: »Missä suhteissa olette ollut
entiseen luutnanttiin Dmitri Fjodorovitš Karamazoviin?» Tähän vastasi
Grušenjka hiljaa ja varmasti:
— Hän oli tuttuni, tuttuna otin häntä vastaan viime kuukauden aikana.
Seuraaviin uteleviin kysymyksiin hän vastasi suoraan ja täysin
avomielisesti, että vaikka Mitja häntä »joinakin hetkinä» miellyttikin,
niin hän ei ollut tätä rakastanut, vaan pannut hänen päänsä
pyörälle »inhoittavan ilkeyteni tähden», aivan samoin kuin tuon
»ukkorahjuksenkin»; hän oli nähnyt, että Mitja oli hyvin mustasukkainen
hänen tähtensä Fjodor Pavlovitšille ja kaikille, mutta se oli vain
tuottanut huvia hänelle. Fjodor Pavlovitšin luo hän ei ollenkaan
ollut koskaan aikonutkaan mennä, oli vain pitänyt tätä pilkkanaan.
— Koko tuon kuukauden aikana ei minulla ollut aikaa välittää heistä
kummastakaan; minä odotin toista miestä, joka oli syyllinen minun
edessäni... Mutta luulen, — lopetti hän, — ettei teillä ole mitään
syytä ruveta tästä utelemaan eikä minulla ole syytä teille mitään
vastata, sillä tämä on minun yksityinen asiani.
Niin Nikolai Parfenovitš heti menettelikin: »romanttisiin» kohtiin hän
ei enää sen enempää takertunut, vaan siirtyi suoraan asian vakavaan
puoleen, t.s. yhä vielä tuohon tärkeimpään kysymykseen kolmesta
tuhannesta. Grušenjka vahvisti todeksi, että Mokrojessa kuukausi
takaperin oli todellakin tuhlattu kolmetuhatta ruplaa, ja vaikka
hän ei itse ollutkaan laskenut rahoja, niin hän oli kuullut Dmitri
Fjodorovitšilta itseltään, että niitä oli kolmetuhatta ruplaa.
— Sanoiko hän sen teille kahden kesken vaiko jonkun läsnäollessa, vai
kuulitteko te hänen puhuvan vain muille teidän läsnäollessanne? —
tiedusti prokuraattori heti.
Siihen Grušenjka sanoi kuulleensa sen ihmisten läsnäollessa, kuulleensa
hänen puhuvan sitä toisille ja kuulleensa myös kahden kesken häneltä
itseltään.
— Kuulitteko hänen kanssaan kahden ollessanne yhden kerran vaiko
useammin? — tiedusti taas prokuraattori ja sai vastaukseksi, että
Grušenjka oli kuullut useamman kerran.
Ippolit Kirillovitš oli hyvin tyytyväinen tähän todistukseen.
Jatketuista kyselyistä selvisi myös, että Grušenjka tiesi, mistä nuo
rahat olivat peräisin, ja että Dmitri Fjodorovitš oli ottanut ne
Katerina Ivanovnalta.
— Ettekö te kuullut vaikkapa vain yhden kerran, että rahoja ei kuukausi
takaperin pantu menemään kolmea tuhatta, vaan vähemmän, ja että Dmitri
Fjodorovitš pani niistä ihan puolet talteen itseään varten?
— En, sitä minä en ole milloinkaan kuullut, — todisti Grušenjka.
Selvisi vielä sekin, että Mitja päinvastoin oli usein sanonut hänelle
tämän kuukauden kuluessa, ettei hänellä ollut rahaa kopeekkaakaan. —
Odotti yhä saavansa isältään, — lopetti Grušenjka.
— Mutta eikö hän puhunut joskus teidän kuultenne... tai jotenkin
sivumennen tai suutuksissaan, — puuttui äkkiä puheeseen Nikolai
Parfenovitš, — että hän aikoo tehdä murhayrityksen isäänsä vastaan?
— Oh, puhui! — huokasi Grušenjka.
— Kerran vai useita kertoja?
— Muutaman kerran mainitsi siitä, aina vihapäissään.
— Ja uskoitteko te, että hän sen tekee?
— En, en koskaan uskonut! — vastasi Grušenjka lujasti. — Luotin hänen
kunnollisuuteensa.
— Hyvät herrat, sallikaa, — huudahti äkkiä Mitja, — sallikaa sanoa
teidän kuultenne Agrafena Aleksandrovnalle vain yksi sana.
— Puhukaa, — suostui Nikolai Parfenovitš.
— Agrafena Aleksandrovna, — lausui Mitja nousten seisomaan, — usko
Jumalaa ja minua: eilen murhatun isäni vereen olen minä viaton!
Tämän lausuttuaan Mitja taas istuutui tuolilleen. Grušenjka nousi ja
teki hartaasti ristinmerkin kääntyen jumalankuvaan päin.
— Ole kiitetty, Jumala! — lausui hän kiihkeällä, uskonvarmalla äänellä,
ja kääntyen jo ennen paikalleen istuutumistaan Nikolai Parfenovitšin
puoleen hän lisäsi: — Niinkuin hän nyt sitä sanoi, uskokaa! Minä
tunnen hänet: hän voi lörpöttää mitä sattuu joko huvin vuoksi tai
itsepäisyydessään, mutta jos on vasten omaatuntoa, niin hän ei petä
koskaan. Hän sanoo suoraan totuuden, uskokaa sitä!
— Kiitos, Agrafena Aleksandrovna, sinä ylläpidät rohkeuttani! — lausui
Mitja värisevällä äänellä.
Eilisistä rahoista kysyttäessä Grušenjka ilmoitti, että hän ei tiedä,
paljonko niitä oli, mutta oli kuullut Mitjan monta kertaa sanovan eilen
ihmisille, että oli tuonut mukanaan kolmetuhatta. Mitä taas tulee
siihen, mistä Mitja oli rahat ottanut, niin tämä oli sanonut ainoastaan
hänelle »varastaneensa» Katerina Ivanovnalta, mihin hän oli vastannut,
että Mitja ei ollut varastanut ja että rahat on jo huomenna annettava
takaisin. Prokuraattorin itsepintaiseen kysymykseen, mistä rahoista
Mitja oli sanonut, että oli varastanut ne Katerina Ivanovnalta:
eilisistäkö vaiko niistä kolmesta tuhannesta, jotka oli tuhlattu täällä
kuukausi takaperin, — Grušenjka selitti, että Mitja oli puhunut niistä,
jotka hänellä oli kuukausi sitten, ja että Grušenjka oli niin hänet
ymmärtänyt.
Grušenjka päästettiin viimein menemään, jolloin Nikolai Parfenovitš
kiiruhti ilmoittamaan hänelle, että hän saa vaikkapa heti palata
kaupunkiin, ja jos Nikolai Parfenovitš omasta puolestaan voi olla
avuksi, esimerkiksi hevosten hankinnassa, tai jos esimerkiksi Grušenjka
haluaa saattajaa, niin hän puolestaan...
— Kiitän nöyrimmästi teitä, — sanoi Grušenjka kumartaen hänelle, — minä
lähden sen ukon, tilanomistajan seurassa, vien hänet kaupunkiin, mutta
siihen mennessä odotan alhaalla, jos sallitte, mitä te täällä päätätte
Dmitri Fjodorovitšin suhteen.
Hän poistui. Mitja oli levollinen, jopa aivan reipastuneen näköinenkin,
mutta vain hetkisen. Jokin omituinen ruumiillinen heikkous sai
hänessä yhä enemmän valtaa. Hänen silmänsä sulkeutuivat väsymyksestä.
Todistajain kuulustelu päättyi viimein. Ryhdyttiin laittamaan
pöytäkirjaa lopulliseen muotoon. Mitja nousi ja siirtyi tuoliltaan
nurkkaan, verhon luo, kävi pitkälleen isännän isolle arkulle, joka
oli peitetty matolla, ja vaipui silmänräpäyksessä uneen. Hän näki
omituisen unen, joka ei ollenkaan tuntunut sopivan tähän paikkaan ja
aikaan. Hän on ajavinaan jossakin arolla, siellä, missä palveli kauan
sitten, ja häntä kyydissä on räntäsateessa parihevosten vetämillä
rattailla talonpoika. Mutta Mitjan on kylmä, on marraskuun alku ja
lumi putoilee suurina, märkinä hiutaleina, jotka maahan pudottuaan
heti sulavat. Ja talonpoika kuljettaa häntä hyvää kyytiä, läimäyttelee
uljaasti hevosia, hänellä on vaaleanruskea, pitkä parta, eikä hän ole
aivan vanhakaan, vaan noin viidenkymmenen vuoden ikäinen, ja hänen
yllään on harmaa talonpoikaisviitta. Lähellä onkin jo kylä, näkyy hyvin
mustia mökkejä, puolet mökeistä on palanut, vain hiiltyneet hirret
törröttävät. Heidän ajaessaan ovat eukot asettuneet tielle, siinä on
paljon eukkoja, kokonainen rivi, kaikki ovat laihoja, niiden kasvot
ovat riutuneet ja ikäänkuin ruskeanväriset. Tuossa on erillään reunassa
yksi, luiseva, isokokoinen, näyttää neljänkymmenen vuoden ikäiseltä,
mutta on kukaties vain kahdenkymmenen ikäinen, kasvot ovat pitkät
ja laihat, hänen sylissään itkee pieni lapsi, ja naisen rinnat ovat
luultavasti kuivettuneet, eikä niissä ole pisaraakaan maitoa. Lapsi
itkee itkemistään ja ojentelee pieniä, paljaita käsiään, joissa on
pienet nyrkit ja jotka ovat kylmästä aivan sinertävät.
»Mitä he itkevät? Mitä he itkevät?» kysyy Mitja kiitäessään heidän
ohitseen.
»Lapsukainen», vastaa hänelle talonpoika, »lapsukainen itkee». Ja
Mitjaa hämmästyttää se, että hän lausui tuon sanan lapsukainen
murteelliseen maalaistapaansa. Tuo rahvaanomainen lausumistapa
miellyttää häntä: siinä ikäänkuin on enemmän säälin tunnetta.
»Mutta miksi se itkee?» tiedustaa Mitja hartaasti, aivan kuin ei
pystyisi ymmärtämään. — »Miksi sen kädet ovat paljaat, miksi sen
ympärille ei kääritä lämmintä.
»Lapsukainen on paleltunut, vaatteet ovat jäätyneet, eivät lämmitä».
»Mutta miksi se on niin? Miksi?» tiedustaa Mitja itsepintaisesti yhtä
tyhmänä kuin ennenkin.
»Köyhiä ovat, palosta kärsineitä, ei ole leipää, pyytävät apua palon
johdosta».
»Ei, ei», puhuu Mitja ikäänkuin yhä tajuamatta, »sano: miksi seisovat
palosta kärsineet äidit, miksi ihmiset ovat köyhiä, miksi lapsi on
kurja, miksi aro on paljas, miksi he eivät syleile ja suutele toisiaan,
miksi he eivät laula iloisia lauluja, miksi he ovat noin mustuneet
hädästä, miksi he eivät ruoki lapsukaista?»
Ja hän tuntee itsekseen, että vaikka hän kyseleekin typerästi ja
järjettömästi, niin hänen mielensä ehdottomasti tekee kysyä juuri niin,
ja että juuri niin on kysyttäväkin. Ja hän tuntee vielä, että hänen
sydämessään on nousemassa jonkinmoinen uusi, ennestään tuntematon
liikutus, että hänen mielensä tekee itkeä, että hän tahtoo tehdä
kaikille jotakin sellaista, ettei lapsukainen enää itkisi, ettei myös
itkisi lapsukaisen musta, kuivettunut äiti, ettei olisi ollenkaan
kyyneliä tästä hetkestä alkaen kenelläkään, ja että hän tekisi sen
heti, aivan heti lykkäämättä tuonnemmaksi ja huolimatta mistään, koko
Karamazovien hillittömyydellä.
»Minäkin olen kanssasi, minä en nyt jätä sinua, koko elämäni ajan
kuljen mukanasi», kuulee hän vierellään Grušenjkan armaat, tunteikkaat
sanat. Ja nyt hänen koko sydämensä syttyi ja suuntautui jotakin valoa
kohti, ja hän tahtoo elää, kulkea yhä eteenpäin jotakin tietä, uutta,
kutsuvaa valoa kohti, ja pian, pian, nyt heti, paikalla!
— Mitä? Minne? — huudahtaa hän avaten silmänsä ja kavahtaen istualleen
arkulle ikäänkuin täysin toipuneena pyörtymyksestä ja valoisasti
hymyillen. Hänen luonaan seisoo Nikolai Parfenovitš ja kehoittaa häntä
kuulemaan ja allekirjoittamaan pöytäkirjan. Mitja arvasi nukkuneensa
tunnin tai enemmänkin, mutta Nikolai Parfenovitšia hän ei kuunnellut.
Häntä hämmästytti yhtäkkiä se, että hänen päänsä alle oli ilmestynyt
tyyny, jota ei ollut silloin ollut, kun hän voimattomana vaipui arkulle.
— Kuka on tuonut minulle tyynyn pääni alle? Kuka on ollut niin hyvä
ihminen! — huudahti hän omituisen riemukkaasti ja kiitollisesti sekä
itkuntapaisella äänellä, aivan kuin hänelle olisi tehty tavattoman
suuri hyvätyö. Hyvästä ihmisestä ei myöhemminkään saatu selkoa, joku
todistajista tai mahdollisesti Nikolai Parfenovitšin kirjuri oli
säälistä hommannut hänen päänsä alle tyynyn, mutta hänen koko sielunsa
aivan kuin värähteli kyynelistä. Hän astui pöydän luo ja ilmoitti
allekirjoittavansa kaikki, mitä vain tahdotaan.
— Minä näin kauniin unen, herrat, — lausui hän omituisella tavalla, ja
hänen kasvonsa olivat muuttuneet toisenlaisiksi, ne olivat kuin riemun
kirkastamat.
9.