Vaikka Mitja olikin alkanut puhua kiivaasti, niin hän nähtävästi
entistä enemmän koetti parastaan, ettei unohtaisi eikä jättäisi
esittämättä ainoatakaan piirrettä kerrottavasta. Hän kertoi, miten oli
kiivennyt isänsä puutarhan aidan yli, miten oli mennyt aina ikkunan
luokse asti ja viimein kaikesta, mitä oli tapahtunut ikkunan alla.
Selvästi, täsmällisesti, melkeinpä iskevästi hän kertoi tunteistaan,
jotka kuohuttivat hänen mieltään niinä hetkinä puutarhassa, jolloin
hänen niin hirveästi teki mieli saada tietää, oliko Grušenjka hänen
isänsä luona vai eikö. Mutta omituista: sekä prokuraattori että
tutkintatuomari kuuntelivat tällä kertaa hirveän hillitysti, katsoivat
kuivasti, tekivät paljon vähemmän kysymyksiä. Mitja ei voinut päättää
mitään heidän kasvoistaan. »Ovat suuttuneet ja loukkaantuneet»,
ajatteli hän, »no, hitto heistä!» Kun hän kertoi, miten hän lopulta oli
päättänyt antaa isälle _merkin_, että Grušenjka oli tullut ja että hän
avaisi ikkunan, niin prokuraattori ja tutkintatuomari eivät ollenkaan
kiinnittäneet huomiota sanaan »merkin», aivan kuin eivät olisi
ymmärtäneet, mikä merkitys sillä sanalla tässä oli, niin että Mitja sen
ihan huomasi. Tultuaan viimein siihen hetkeen, jolloin hän näki isänsä
kurottautuvan ikkunasta ulos ja viha kuohahti hänessä ja hän tempasi
taskustaan survimen, hän äkkiä aivan kuin tahallaan pysähtyi. Hän
istui ja katsoi seinään ja tiesi, että toisten katseet olivat tiukasti
kiintyneet häneen.
— No, — sanoi tutkintatuomari, — te tempasitte esille aseen ja... ja
mitä tapahtui sitten?
— Sitten? Sitten tapoin... iskin häntä päälakeen ja puhkaisin
pääkuoren... Niinhän se on teidän käsityksenne mukaan, niinhän! — sanoi
hän ja hänen silmänsä alkoivat äkkiä salamoida. Koko jo sammunut viha
nousi taas hänen sydämeensä tavattoman voimakkaana.
— Meidän käsityksemme mukaan, — lausui Nikolai Parfenovitš, — no, entä
teidän käsityksenne mukaan?
Mitja loi alas silmänsä ja oli pitkän aikaa vaiti.
— Minun käsitykseni mukaan, herrat, minun käsitykseni mukaan asian
laita oli seuraava, — lausui hän hiljaa. — Jonkun kyyneletkö vai
äitinikö rukoili Jumalaa vai kirkastuksen henkikö minua suudelmallaan
kosketti sillä hetkellä — sitä en tiedä, mutta perkele oli voitettu.
Minä syöksyin pois ikkunan luota ja läksin juoksemaan aitaa kohti...
Isäni pelästyi ja näki nyt ensimmäisen kerran minut, huudahti ja
hyppäsi edemmäksi ikkunasta, — minä muistan sen sangen hyvin. Minä
juoksin puutarhan läpi aidan luo... siinä minut sitten saavutti
Grigori, kun jo istuin aidalla...
Tässä hän viimein nosti silmänsä kuulijoihin. Nämä näyttivät aivan
tyynesti tarkkaavan häntä. Jonkinmoinen paheksumisen vavahdus kulki
Mitjan sielun läpi.
— Tehän, herrat, pidätte tällä hetkellä minua pilkkananne! — keskeytti
hän äkkiä puheensa.
— Mistä te sen päätätte? — huomautti Nikolai Parfenovitš.
— Ette usko sanaakaan, siitä päätän! Ymmärränhän tulleeni tärkeimpään
kohtaan: vanhus makaa nyt siellä pää puhki lyötynä, mutta minä —
traagillisesti kuvattuani, kuinka tahdoin tappaa ja kuinka jo tempasin
esille survimen, minä juoksenkin yhtäkkiä pois ikkunan luota... Se on
runoelma! Runomitassa! Nuorta miestä voi uskoa ihan sananmukaisesti!
Hahhah! Pilkantekijöitä te olette, herrat!
Ja hän käännähti koko ruumiillaan tuolilla, niin että tuoli rutisi.
— Ettekö te huomannut, — alkoi äkkiä prokuraattori puhua aivan kuin ei
olisi kiinnittänyt mitään huomiota Mitjan kiihtymykseen, — ettekö te
huomannut, kun juoksitte pois ikkunan luota, oliko puutarhaan johtava,
rakennuksen toisessa päässä oleva ovi auki vai eikö?
— Ei, ei ollut auki.
— Eikö ollut?
— Se oli päinvastoin kiinni, ja kuka sen olisi voinut avata? Häh, ovi,
malttakaahan! — sanoi hän aivan kuin muistaen jotakin ja oli miltei
hätkähtää. — Löysittekö te sen avoimena?
— Avoimena.
— Kuka sen sitten oli saattanut avata, jos te ette itse sitä avannut? —
hämmästyi Mitja yhtäkkiä hirveästi.
— Ovi oli avoinna, ja teidän isänne murhaaja oli epäilemättä mennyt
sisälle tästä ovesta ja tullut murhan tehtyään samasta ovesta ulos, —
lausui prokuraattori aivan kuin painostaen, hitaasti ja selvästi, — se
on meille aivan selvä asia. Murha on nähtävästi tapahtunut huoneessa
_eikä ikkunan läpi_, mikä täydelleen käy selville toimitetusta
tarkastuksesta, ruumiin asemasta ja kaikesta. Tähän asianhaaraan nähden
ei voi olla mitään epäilyksiä.
Mitja oli hirveän hämmästynyt.
— Sehän on mahdotonta, herrat! — huusi hän ollen aivan ymmällä. —
Minä... minä en käynyt sisällä... minä sanon teille varmasti, aivan
täsmällisesti, että ovi oli kiinni koko ajan, kun minä olin puutarhassa
ja kun juoksin pois puutarhasta. Minä seisoin ainoastaan ikkunan alla
ja näin hänet ikkunasta, en mitään, mitään muuta... Muistan viimeiseen
hetkeen asti. Ja vaikka en muistaisikaan, niin tiedän sen kuitenkin,
sillä _merkit_ tunsin vain minä ja ne tunsi Smerdjakov, sekä hän,
vainaja, eikä hän ilman merkkejä olisi avannut kenellekään maailmassa!
— Merkit? Mitkä merkit? — lausui prokuraattori ahneen, miltei
hysteerisen uteliaisuuden vallassa ja menetti silmänräpäyksessä koko
pidättyvän esiintymistapansa. Hän kysyi aivan kuin arasti luokse
madellen. Hän vainusi tässä olevan tärkeän, hänelle vielä tuntemattoman
tosiasian, ja alkoi heti hirveästi pelätä, että Mitja kenties ei halua
täydelleen paljastaa sitä.
— Ettekö te sitten tietänyt! — iski Mitja hänelle silmää pilkallisesti
ja häijysti hymähtäen. — Entäpä jos en sano? Keneltä silloin sen saa
tietää? Merkeistähän tiesivät ainoastaan vainaja ja Smerdjakov, siinä
kaikki, ja vielä taivas tiesi, ja sehän ei teille sano. Mutta sehän on
mielenkiintoinen tosiseikka, piru sen tietää, mitä sille voi rakentaa,
hahah! Rauhoittukaa, herrat, minä ilmaisen, teillä on tyhmyyksiä
mielessä. Te ette tiedä, kenen kanssa olette tekemisissä! Olette
tekemisissä sellaisen syytetyn kanssa, joka itse tuo todistuskappaleita
itseänsä vastaan, todistaa omaksi vahingokseen! Niin, sillä minä olen
kunnian ritari, mutta te — ette ole!
Prokuraattori nieli kaikki pillerit ja vain värisi kärsimättömyydestä,
että saisi tietää uuden tosiasian. Mitja esitti heille täsmällisesti
ja laajasti kaikki, mikä koski Fjodor Pavlovitšin Smerdjakovia varten
keksimiä merkkejä, kertoi, mitä mikin kopahdus ikkunaan merkitsi,
koputtikin nämä merkit pöytään, ja Nikolai Parfenovitšin kysymykseen:
koputtiko siis hänkin, Mitja, isänsä akkunaan koputtaessaan nimenomaan
sen merkin, joka merkitsi: »Grušenjka on tullut» — hän vastasi
täsmällisesti, että juuri niin hän olikin koputtanut, että muka
»Grušenjka on tullut».
— Siitä saitte, rakentakaa nyt torni! — katkaisi Mitja puheensa ja
kääntyi taas halveksien pois heistä.
— Ja näistä merkeistä tiesivät ainoastaan isävainajanne, te ja
palvelija Smerdjakov. Eikä kukaan muu? — tiedusti Nikolai Parfenovitš
vielä kerran.
— Niin, palvelija Smerdjakov ja vielä taivas. Kirjoittakaa muistiin
myös taivas; se ei ole ollenkaan tarpeetonta. Vielä te itsekin
tarvitsette Jumalaa.
Tietysti ryhdyttiin kirjoittamaan muistiin, mutta muistiin
kirjoitettaessa prokuraattori lausui yhtäkkiä, aivan kuin ihan uusi
ajatus äkkiarvaamatta olisi hänelle valjennut:
— Jos näistä merkeistä tiesi myöskin Smerdjakov, ja te jyrkästi
torjutte kaikki teihin kohdistetut syytökset isänne murhasta, niin
eiköhän silloin hän koputtamalla sovitut merkit saanut isäänne avaamaan
ja sitten myös... tehnyt rikosta?
Mitja loi häneen perin ivallisen, mutta samalla kertaa myös hirveätä
vihaa ilmaisevan katseen. Hän katsoi kauan ja ääneti, niin että
prokuraattori alkoi räpyttää silmiään.
— Taas saitte ketun kiinni! — lausui Mitja viimein. — Otitte
veijaria hännästä, heheh! Minä näen lävitsenne, prokuraattori! Tehän
ajattelitte, että nyt minä heti hyppään paikaltani, takerrun siihen,
mitä te panette suuhuni, ja huudan täyttä kurkkua: »Ai, Smerdjakov on
murhaaja!» Myöntäkää, että ajattelitte näin, myöntäkää, silloin minä
jatkan.
Mutta prokuraattori ei myöntänyt. Hän oli vaiti ja odotti.
— Erehdytte, en ala huutaa Smerdjakovia syylliseksi! — sanoi Mitja.
— Ettekä ensinkään epäilekään häntä?
— Entä epäilettekö te?
— Epäiltiin häntäkin.
Mitja kiinnitti katseensa lattiaan.
— Leikki sikseen, — lausui hän synkästi, — kuulkaa: aivan alusta asti,
melkein jo silloin, kun juoksin äsken luoksenne näitten verhojen takaa,
välähti päässäni tämä ajatus: »Smerdjakov!» Tässä olen istunut pöydän
ääressä ja huutanut olevani syytön vereen, mutta itsekseni olen koko
ajan ajatellut: »Smerdjakov!» Eikä lähtenyt Smerdjakov mielestäni.
Viimein ajattelin nyt äkkiä taas samaa: »Smerdjakov», mutta vain
sekunnin ajan; heti sen rinnalla ajattelin: »Ei, ei se ole Smerdjakov!»
Ei se ole hänen työtään, herrat!
— Ettekö siinä tapauksessa epäile vielä jotakuta muuta henkilöä? —
kysyi varovasti Nikolai Parfenovitš.
— En tiedä, kuka tai mikä henkilö, taivaan käsi vaiko saatanan,
mutta... ei Smerdjakov! — tokaisi Mitja päättävästi.
— Mutta miksi te niin varmasti ja niin itsepintaisesti vakuutatte,
ettei hän?
— Vakaumuksesta. Vaikutelman perusteella. Sen tähden, että Smerdjakov
on alinta laatua ihminen sekä pelkuri. Hän ei ole pelkuri, hän on
kaikki maailman pelkuruus yhteen otettuna, se siinä kävelee kahdella
jalalla. Hän on syntynyt kanasta. Minun kanssani puhuessaan hän vapisi
joka kerta peläten minun tappavan hänet, silloin kun minä en nostanut
edes kättäkään. Hän lankesi aina jalkoihini ja itki, hän suuteli
juuri näitä saappaitani, aivan sananmukaisesti, ja rukoili, että minä
»en peloittelisi» häntä. Kuuletko: »en peloittelisi» — mikä sana se
semmoinen on? Minähän olin suopea hänelle. Hän on sairas kana, jolla
on kaatuvatauti ja huono äly ja jolle kahdeksanvuotias poika voi antaa
selkään. Onko se luontoa? Ei se ole Smerdjakov, herrat, hän ei rakasta
rahaakaan, hän ei ottanut ollenkaan minulta vastaan lahjoja... Ja mitä
syytä hänellä oli tappaa ukko? Hänhän saattaa olla tämän äpäräpoika,
tiedättekö te sen?
— Me olemme kuulleet tuon legendan. Mutta olettehan tekin isänne poika
ja silti puhuitte itse kaikille, että tahdoitte tappaa hänet.
— Heititte kiven tarhaan! Ja matalan, huonon kiven! En pelkää! Oi
herrat, kenties teidän on liian alhaista sanoa minulle tämä vasten
silmiä! Alhaista siksi, että itse olen teille puhunut tätä. Minä en
ainoastaan tahtonut, vaan myös saatoin tappaa, vieläpä vapaaehtoisesti
vedin päälleni sen, että olin vähällä tappaa! Mutta minähän en
tappanut häntä, minuthan pelasti suojelusenkelini, — juuri tätä te
ette ole ottaneet huomioon... Ja sentähden puheenne onkin alhaista,
alhaista! Sillä minä en ole tappanut, en ole tappanut, en ole tappanut!
Kuuletteko, prokuraattori: en ole tappanut!
Hän oli miltei läkähtyä. Hän ei ollut vielä kertaakaan koko kuulustelun
aikana ollut näin kiihtynyt.
— Mitä teille, herrat, Smerdjakov sitten sanoi? — lausui hän äkkiä
oltuaan vähän aikaa vaiti. — Saanko kysyä teiltä tätä?
— Te saatte kysyä meiltä kaikkea, — vastasi prokuraattori kylmän ja
ankaran näköisenä, — kaikkea, mikä koskee jutun tosiasiallista puolta,
ja me, toistan sen, olemme velvollisetkin antamaan vastauksen jokaiseen
kysymykseenne. Me löysimme palvelija Smerdjakovin, josta te kysytte,
makaamassa tajuttomana vuoteessaan, tavattoman voimakkaan, kenties
jo kymmenennen kerran yhtä päätä uudistuneen kaatuvataudinkohtauksen
vallassa. Mukanamme ollut lääkäri tutki sairaan, sanoipa meille senkin,
että tämä kenties ei elä aamuun asti.
— No, siinä tapauksessa on isän tappanut paholainen! — pääsi äkkiä
Mitjan suusta, aivan kuin hän tähän hetkeen saakka olisi kysynyt kaiken
aikaa itseltään: »Smerdjakov vai eikö Smerdjakov?»
— Me palaamme vielä tähän asiaan, — päätti Nikolai Parfenovitš, — mutta
ettekö haluaisi nyt edelleen jatkaa selontekoanne.
Mitja pyysi saada levähtää. Se hänelle kohteliaasti suotiin.
Levähdettyään hän ryhtyi jatkamaan. Mutta hänen näytti olevan vaikea
olla. Hän oli kiusaantunut, loukattu ja moraalisesti järkytetty. Kaiken
lisäksi prokuraattori nyt aivan kuin tahallaan alkoi ärsyttää häntä
joka hetki takertumalla »pikkuseikkoihin». Tuskin oli Mitja ennättänyt
kuvata, miten hän istuen kahdareisin aidalla oli lyönyt survimella
päähän hänen vasempaan jalkaansa tarttunutta Grigoria ja sitten heti
hypännyt alas kaatuneen luo, kun prokuraattori keskeytti hänet ja
pyysi häntä kuvaamaan tarkemmin, miten hän oli istunut aidalla. Mitja
hämmästyi.
— No, sillä lailla istuin, kahdareisin, toinen jalka toisella ja toinen
toisella puolella...
— Entä survin?
— Survin oli käsissäni.
— Eikö ollut taskussa? Muistatteko sen niin tarkasti? No, heilautitteko
te voimakkaasti kättänne?
— Luultavasti voimakkaasti, mutta mitä te sillä tiedolla teette?
— Jospa istuutuisitte tuolille aivan samalla tavoin kuin silloin
istuitte aidalla ja osoittaisitte meille havainnollisesti, asian
selventämiseksi, kuinka ja mihin suuntaan te heilautitte kättänne,
minne päin?
— Etteköhän te vain tee pilaa minusta? — kysyi Mitja katsahtaen
ynseästi tutkijaan, mutta tämä ei räpäyttänyt silmäänsäkään. Mitja
käännähti vavahtaen, istuutui kahdareisin tuolille ja heilautti kättään.
— Näin iskin! Näin tapoin! Mitä vielä tahdotte?
— Kiitän teitä. Ettekö tahtoisi nyt selittää: miksi nimenomaan
hyppäsitte alas, missä tarkoituksessa ja mitä nimenomaan silmällä
pitäen?
— No perhana... Kaatuneen luo hyppäsin... En tiedä mitä varten!
— Semmoisessa kiihtymyksen tilassa? Ja ollessanne pakomatkalla?
— Niin, kiihtymyksen tilassa ja pakomatkalla.
— Tahdoitte auttaa häntä?
— Vielä mitä... Tai ehkäpä auttaakin, en muista.
— Olitte suunniltanne? Ette myöskään muista kaikkea, mitä tapahtui?
— Oi, en minä semmoisessa tilassa ensinkään ollut, muistan kyllä
kaikki. Pienimmänkin kohdan. Hyppäsin alas häntä katsomaan ja pyyhin
liinalla verta hänestä.
— Olemme nähneet liinanne. Toivoitte voivanne elvyttää maahan lyömänne
henkiin?
— En tiedä, toivoinko. Tahdoin vain päästä selville, oliko hän elossa
vai eikö.
— Vai niin, tahdoitte päästä selville? No, miten kävi?
— Minä en ole lääkäri, en osaa päätellä. Juoksin pois luullen hänet
tappaneeni, mutta hän onkin nyt vironnut.
— Hyvä on, — lopetti prokuraattori. — Kiitän teitä. Sitä vain
tarvitsin. Olkaa hyvä ja jatkakaa.
Voi, Mitjan päähänkään ei pistänyt kertoa, vaikka hän muisti senkin,
että hän oli hypännyt alas säälistä, vieläpä seisoessaan surmatun
luona lausunut muutamia sääliviä sanojakin: »Niin sinulle kävi, ukko,
ei sille mitään voi, makaa vain siinä.» Prokuraattori puolestaan teki
vain yhden johtopäätöksen, nimittäin että mies oli hypännyt alas
»sellaisella hetkellä ja sellaisessa kiihtymyksen tilassa» ainoastaan
päästäkseen varmasti selville: onko elossa vai eikö _ainoa_ todistaja,
joka tunsi hänen rikoksensa. Ja että miten suuri olikaan siis miehen
voima, päättäväisyys, kylmäverisyys ja harkitsemiskyky tuommoisellakin
hetkellä... y.m. y.m. Prokuraattori oli tyytyväinen: »Ärsytin kiihkeätä
miestä 'pikkuseikoilla', ja hän puhui itsensä pussiin.»
Mitja jatkoi kertomustaan kiusaantuneena. Mutta hänet keskeytettiin
heti taas, tällä kertaa sen teki Nikolai Parfenovitš:
— Kuinka te saatoitte juosta palvelijatar Fedosia Markovnan luo, kun
teillä oli noin veressä kädet ja, kuten myöhemmin huomattiin, myös
kasvot?
— Minä en silloin ensinkään huomannutkaan olevani veren tahrima! —
vastasi Mitja.
— Se on todennäköistä, semmoista se on tavallisesti, — lausui
prokuraattori, ja hän ja Nikolai Parfenovitš katsahtivat toisiinsa.
— Niin, en huomannut, te puhutte aivan oikein, prokuraattori, —
hyväksyi äkkiä Mitjakin. Mutta nyt seurasi kertomuksessa Mitjan
äkillinen päätös »väistyä» ja »päästää onnelliset menemään ohitseen».
Eikä hän enää mitenkään voinut niinkuin äsken taas paljastaa sydäntään
ja kertoa »sielunsa kuningattaresta». Häntä tympäisivät nuo kylmät
miehet, jotka »imeytyivät häneen kuin luteet». Senvuoksi hän vastasi
uudistettuihin kysymyksiin lyhyesti ja jyrkästi:
— No, minä päätin tappaa itseni. Mitä syytä oli jäädä eloon: tämä
kysymys nousi itsestään mieleen. Oli tullut hänen entinen, kiistämätön
lemmittynsä, joka oli häntä väärin kohdellut, mutta nyt tullut
rakastavin sydämin viiden vuoden kuluttua sovittamaan loukkauksensa
laillisella avioliitolla. No, minä ymmärsin, että kaikki toiveeni
olivat rauenneet... Mutta takanani oli häpeä ja tuo veri, Grigorin
veri... Mitä syytä oli enää? Niinpä läksinkin lunastamaan panttaamiani
pistooleita ladatakseni ne ja laskeakseni aamun koittaessa luodin
kallooni...
— Mutta yöllä komeat kemut?
— Yöllä komeat kemut. Äh, perhana, hyvät herrat, lopettakaa pian. Olin
varmasti päättänyt ampua itseni, lähellä tätä paikkaa, tämän tienoon
läheisyydessä, ja olisin pannut sen toimeen kello viisi aamulla,
taskuuni olin varannut paperin, olin sen kirjoittanut Perhotinin luona,
kun latasin pistolin. Tässä se paperi on, lukekaa. En kerro teitä
varten! — lisäsi hän äkkiä halveksivasti. Hän paiskasi heille pöydälle
paperin liivinsä taskusta; tutkijat lukivat sen mielenkiinnolla ja
liittivät asiakirjoihin, kuten on tapa.
— Mutta käsiänne te ette aikonut pestä vielä silloinkaan, kun tulitte
herra Perhotinin luo? Ette siis pelännyt joutuvanne epäluulojen
alaiseksi?
— Minkä epäluulojen? Epäilemättä tai ei, sama se, minä olisin joka
tapauksessa ajanut tänne ja ampunut itseni kello viisi, eikä mitään
olisi ennätetty tehdä. Jos ei olisi ollut tuota isälleni sattunutta
asiaa, niin ettehän te olisi saaneet mitään tietää ettekä olisi
saapuneet tänne. Oi, sen on paholainen tehnyt, paholainen on tappanut
isän, paholaisen kautta tekin olette niin pian saaneet tiedon! Miten te
ennätitte tänne niin pian? Ihmeellistä, fantastista!
— Herra Perhotin on kertonut meille, että te astuessanne hänen
asuntoonsa pitelitte käsissänne... verisissä käsissänne... rahojanne...
paljon rahaa... sadan ruplan setelien tukkua, ja että tämän näki myös
hänen palvelijapoikansa!
— Niin, herrat, muistuu mieleeni, että se oli niin.
— Nyt seuraa muuan kysymys. Ettekö voi ilmoittaa, — alkoi Nikolai
Parfenovitš tavattoman lempeästi, — mistä te äkkiä otitte niin paljon
rahaa, kun asiain kulusta käy selville, myös siitäkin yksistään, jos
otetaan huomioon ajan kulku, että te ette käynyt kotona?
Prokuraattori rypisti hieman kulmiaan, kun kysymys tehtiin noin
suoraan, mutta hän ei kuitenkaan keskeyttänyt Nikolai Parfenovitšia.
— Ei, en käynyt kotona, — vastasi Mitja näennäisesti hyvin tyynesti,
mutta katsoen maahan.
— Sallikaa minun siinä tapauksessa toistaa kysymykseni, — jatkoi
Nikolai Parfenovitš aivan kuin madellen luo. — Mistä te saatoitte
yhdellä kertaa saada tuollaisen rahamäärän, kun te oman tunnustuksenne
mukaan vielä kello viisi samana päivänä...
— Olin kymmenen ruplan tarpeessa ja panttasin pistolini Perhotinille,
sitten kävin rouva Hohlakovilta pyytämässä kolmea tuhatta, mutta tämä
ei antanut, y.m., y.m., ja kaikkea tuon tuommoista, — keskeytti Mitja
tylysti, — niin, siinäpä se, herrat, olin tarpeessa ja yhtäkkiä sitten
ilmestyikin tuhansia, mitä? Tiedättekö, herrat, tehän olette nyt
molemmat hädissänne: entäpä jos ei sanokaan, mistä otti? Niin onkin: en
sano, herrat, arvasitte oikein, ette saa tietää, — tokaisi äkkiä Mitja
tavattoman päättävästi.
Tutkijat olivat hetkisen vaiti.
— Ymmärtäkää, herra Karamazov, että meille on oleellisesti
välttämätöntä tietää se, — lausui Nikolai Parfenovitš hiljaa ja
nöyrästi.
— Ymmärrän, mutta en sano kuitenkaan.
Prokuraattorikin puuttui puheeseen ja muistutti taas, että tutkittava
tietysti saa olla vastaamatta kysymyksiin, jos pitää sitä itselleen
edullisimpana j.n.e., mutta huomioon ottaen, millaista vahinkoa
epäluulonalainen voi tuottaa itse itselleen vaikenemisellaan ja
varsinkin näin tärkeitten kysymysten ollessa esillä, jolloin...
— Ja niin edespäin, herrat, ja niin edespäin! Riittää, olen kuullut
tuon saarnan ennenkin! — keskeytti taas Mitja. — Itse ymmärrän
asian tärkeyden ja että tämä on kaikkein oleellisin kohta, mutta en
sittenkään sano.
— Mitäpä me siitä, eihän asia koske meitä, vaan teitä, itse
vahingoitatte itseänne, — huomautti Nikolai Parfenovitš hermostuneesti.
— Näettekö, herrat, leikki sikseen, sanoi Mitja nostaen silmänsä ja
katsoen lujasti heihin kumpaankin. — Jo alusta alkaen minä aavistin,
että me tässä kohdassa lyömme otsamme vastakkain. Mutta alussa,
alkaessani äsken kertoa, kaikki seuraava oli vielä sumun peitossa,
kaikki oli vielä epäkiinteätä, ja minä olin niinkin yksinkertainen,
että aloin otaksumalla »molemminpuolisen luottamuksen» vallitsevan
välillämme. Nyt näen itse, että sellaista luottamusta ei voinut olla
olemassakaan, sillä aina olisi kuitenkin tullut eteemme tämä kirottu
aita! No nyt olemme tulleet sen luo! On mahdotonta ja sillä hyvä! Enhän
minä muuten syytä teitä, ettehän tekään voi uskoa pelkkää sanaani,
ymmärränhän minä sen!
Hän vaikeni synkkänä.
— Mutta ettekö te voisi vähääkään luopumatta päätöksestänne, ettette
puhu pääasiasta, ettekö te voisi samalla antaa meille vaikkapa pienen
vihjauksen tähän: mitkä niin voimakkaat vaikuttimet nimenomaan ovat
voineet saattaa teidät vaikenemaan teille näin vaarallisessa kohdassa
nyt kyseessä olevaa kertomusta?
Mitja naurahti surullisesti ja omituisen miettivästi.
— Minä olen paljon hyväsydämisempi kuin te luulettekaan, herrat, minä
ilmoitan teille miksi, ja annan tämän vihjauksen, vaikka te ette sitä
ansaitse. Sen vuoksi minä, herrat, en tahdo puhua, että tässä on häpeä
minulle. Vastauksessa kysymykseen: mistä otin nuo rahat, on niin
suuri häpeä minulle, että siihen ei voisi verrata edes isänmurhaa ja
ryöstämistä, jos minä olisin hänet murhannut ja ryöstänyt. Tästä syystä
minä en voi puhua. Häpeän tähden en voi. Mitä, herrat, tahdotteko
kirjoittaa senkin muistiin?
— Kyllä me kirjoitamme sen, — lepersi Nikolai Parfenovitš.
— Teidän ei pitäisi sitä kirjoittaa, tuota »häpeätä». Sen minä sanoin
teille vain sydämeni hyvyydessä ja olisin voinut olla sen sanomattakin,
minä niin sanoakseni lahjoitin sen teille, mutta te tartuitte heti
asiaan. No, kirjoittakaa, kirjoittakaa mitä tahdotte, — lopetti hän
halveksivasti ja inhoten, — minä en pelkää teitä ja... olen ylpeä
edessänne.
— Ettekö sanoisi, mitä laatua tuo häpeä on? — lepersi Nikolai
Parfenovitš.
Prokuraattori rypisti kovin kulmiaan.
— Ei-ei, _c'est fini_, älkää vaivautuko. Ei maksa ryvettää itseään.
Nytkin jo olen saanut likaa teistä. Ette te ole sen arvoiset, ette te
eikä kukaan... Riittää, herrat, minä keskeytän.
Se oli liian päättävästi sanottu. Nikolai Parfenovitš lakkasi
ahdistelemasta, mutta Ippolit Kirillovitšin katseista hän
silmänräpäyksessä ennätti huomata, että tämä ei vielä ollut menettänyt
toivoaan.
— Ettekö voi ilmoittaa ainakin sitä, miten suuri oli rahasumma, joka
oli käsissänne astuessanne herra Perhotinin luo, toisin sanoen miten
monta ruplaa nimenomaan?
— En voi ilmoittaa sitäkään.
— Herra Perhotinille te luullakseni puhuitte kolmestatuhannesta, jotka
muka olitte saanut rouva Hohlakovilta?
— Mahdollisesti olen puhunut. Riittää, herrat, en sano, paljonko oli.
— Suvaitkaa siinä tapauksessa kuvailla, kuinka te lähditte tänne, ja
kaikki mitä teitte tänne tultuanne.
— Oh, kysykää sitä kaikilta täällä olevilta. Mutta voinhan muuten
itsekin kertoa.
Hän kertoi, mutta me emme enää esitä tätä kertomusta. Hän kertoi
kuivasti, päällisin puolin. Lempensä riemusta hän ei puhunut ollenkaan.
Kertoi kuitenkin, kuinka päätös ampua itsensä oli hänen mielessään
kumoutunut »uusien asianhaarain johdosta». Hän kertoi perustelematta ja
syventymättä yksityiskohtiin. Eivätkä tutkijatkaan tällä kertaa häntä
paljoa häirinneet: selvää oli, ettei heillekään tämä nyt ollut asian
tärkein kohta.
— Me tarkistamme vielä tämän kaiken, palaamme vielä kaikkeen
todistajien kuulustelussa, joka tietysti tapahtuu teidän
läsnäollessanne, — lopetti Nikolai Parfenovitš kuulustelun. — Nyt
sallikaa esittää teille pyyntö, että panisitte taskuistanne tähän
pöydälle kaikki niissä olevat tavarat, ja ennen kaikkea kaikki rahat,
mitä teillä nyt suinkin on.
— Rahat, hyvät herrat? Olkaa hyvä, minä ymmärrän, että se on tarpeen.
Ihmettelinkin, ettette aikaisemmin ole olleet uteliaat näkemään.
Tosinhan en olisi voinut mihinkään poistua, istun tässä näkösällä. No,
tässä ovat kaikki rahani, laskekaa, ottakaa.
Hän otti kaikki esille taskuistaan, pikku rahatkin, kaksi
kaksikymmenkopeekkaista hän vetäisi esille sivutaskustaan. Rahat
laskettiin, niitä oli kahdeksansataa kolmekymmentäkuusi ruplaa
neljäkymmentä kopeekkaa.
— Siinäkö kaikki? — kysyi tutkintatuomari.
— Siinä.
— Te suvaitsitte äsken sanoa, antaessanne selostuksenne, jättäneenne
Plotnikovien kauppaan kolmesataa ruplaa, antaneenne Perhotille
kymmenen, kyytimiehelle kaksikymmentä, täällä menettäneenne kaksisataa
pelissä, sitten...
Nikolai Parfenovitš luetteli kaikki. Mitja auttoi mielellään.
Muisteltiin ja otettiin lukuun jok'ainoa kopeekka. Nikolai Parfenovitš
laski nopeasti loppusumman.
— Nämä kahdeksansataa mukaan luettuina teillä siis alkujaan oli noin
puolitoistatuhatta?
— Niinpä niin, — tokaisi Mitja.
— Kuinka sitten kaikki vakuuttavat olleen paljon enemmän?
— Vakuuttakoot.
— Tehän vakuutitte itsekin.
— Vakuutin itsekin.
— Me tarkistamme vielä kaiken tämän toisten ihmisten todistuksilla,
joita ei vielä ole kuultu; rahoistanne älkää olko huolissanne, ne
säilytetään asianomaisessa paikassa ja ovat käytettävissänne, kun on
lopussa kaikki... tämä alkanut... jos osoittautuu tai, niin sanoakseni,
osoitetaan, että teillä on niihin kiistämätön oikeus. No, ja nyt...
Nikolai Parfenovitš nousi seisomaan ja ilmoitti lujasti Mitjalle, että
hänen on »pakko ja velvollisuus» toimittaa mitä yksityiskohtaisin
ja tarkin tarkastus »niin vaatteisiinne kuin myös kaikkeen muuhun
nähden.»...
— Suvaitkaa, herrat, käännän nurin kaikki taskuni, jos tahdotte.
Ja hän alkoi todellakin käännellä taskujaan nurin.
— On välttämätöntä myös riisua vaatteet.
— Kuinka? Riisuutua? Hyi hitto! Kopeloikaa muuten! Eikö voi muuten?
— Ei voi millään ehdolla, Dmitri Fjodorovitš. Täytyy riisua pois
vaatteet.
— Kuten tahdotte, — alistui Mitja synkkänä, — mutta, pyydän, ei tässä,
vaan verhojen takana. Kuka tarkastaa?
— Tietysti verhojen takana, — sanoi Nikolai Parfenovitš taivuttaen
päätään suostumuksen merkiksi. Hänen kasvoissaan kuvastui aivan
erikoinen arvokkuus.
6.