Kun pöytäkirja oli allekirjoitettu, niin Nikolai Parfenovitš kääntyi
juhlallisesti syytetyn puoleen ja luki hänelle »Päätöksen», jossa
lausuttiin, että sinä ja sinä vuonna sinä ja sinä päivänä siellä ja
siellä sen ja sen kihlakunnan tutkintatuomari, kuulusteltuaan sitä
ja sitä (s.o. Mitjaa) syytettynä siitä ja siitä (kaikki syytökset
oli tarkoin lueteltu) ja ottaen huomioon että syytetty, vaikka ei
tunnustanut itseään syylliseksi rikoksiin joista hän syytettiin, ei
ollut esittänyt mitään puolustuksekseen, kun taas todistajat (ne ja
ne) ja asianhaarat (ne ja ne) täydelleen todistavat häntä vastaan,
nojautuen niihin ja niihin Rikoslain kohtiin j.n.e. on päättänyt:
estääkseen sen ja sen (Mitjan) välttämästä tutkintaa ja tuomiota sulkea
hänet siihen ja siihen vankilaan, josta syytetylle on ilmoitettava,
ja jäljennös tästä päätöksestä toimitettava prokuraattorinapulaiselle
j.n.e., j.n.e. Sanalla sanoen, Mitjalle ilmoitettiin, että hän tästä
hetkestä lähtien oli vanki ja että hänet heti viedään kaupunkiin, jossa
hänet suljetaan sangen epämiellyttävään paikkaan. Kuunneltuaan tätä
tarkkaavasti Mitja vain kohautti olkapäitään.
— Mitäs, herrat, minä en syytä teitä, minä olen valmis... Ymmärrän,
että teillä ei ole mitään muuta mahdollisuutta.
Nikolai Parfenovitš selitti lempeästi hänelle, että hänet vie heti
pois maalaispoliisikomisarius Mavriki Mavrikijevitš, joka juuri sattuu
olemaan täällä...
— Odottakaa, — keskeytti hänet äkkiä Mitja kääntyen kaikkien huoneessa
olevien puoleen tunteen vallassa, jota hän ei voinut hillitä, — hyvät
herrat, me kaikki olemme julmia, kaikki me olemme petoja, kaikki me
saatamme ihmiset, äidit ja rintalapset, itkemään, mutta kaikista —
olkoon se nyt päätetty — kaikista alhaisin inhoittava olento olen
minä! Olkoon niin! Joka päivä elämässäni minä lyöden rintaani lupasin
parantua, ja joka päivä tein yhä samoja inhoittavia tekoja. Minä
ymmärrän nyt, että sellaiset kuin minä tarvitsevat iskun, kohtalon
iskun, jotta heidät otettaisiin kiinni kuin heittosilmukalla ja
käännettäisiin toisaalle ulkonaisella voimalla. En koskaan, en koskaan
olisi kohonnut omin voimin! Mutta ukkonen on lyönyt. Minä alistun
syytöksen kärsimykseen ja julkiseen häpeääni, tahdon kärsiä ja
puhdistun kärsimyksen kautta! Puhdistunhan kenties vielä, herrat, vai
kuinka? Mutta kuulkaa kuitenkin viimeisen kerran: isäni vereen olen
viaton! En ota rangaistusta siitä, että tapoin hänet, vaan siitä, että
tahdoin tappaa ja kenties todella olisin tappanutkin... Mutta kuitenkin
aion kamppailla teitä vastaan ja ilmoitan tämän teille. Kamppailen
teitä vastaan aivan loppuun asti ja sitten päättäköön Jumala! Antakaa
anteeksi, herrat, älkää olko vihaiset siitä, että minä kuulusteltaessa
huusin teitä vastaan, oi, minä olin silloin vielä niin tyhmä... Hetken
kuluttua minä olen vanki, ja nyt, viimeisen kerran, Dmitri Karamazov
vielä vapaana miehenä ojentaa teille kätensä. Hyvästellessäni teitä
sanon jäähyväiset ihmisille!...
Hänen äänensä alkoi vavista, ja hän ojensi todellakin kätensä, mutta
Nikolai Parfenovitš, joka oli lähimpänä häntä, kätki äkkiä melkein
suonenvedontapaisella liikkeellä kätensä selkänsä taakse. Mitja huomasi
sen silmänräpäyksessä ja vavahti. Hän laski heti alas ojennetun kätensä.
— Tutkinta ei ole vielä päättynyt, — alkoi Nikolai Parfenovitš
lepertäen puhua hieman hämillään, — me jatkamme vielä kaupungissa,
ja minä omasta puolestani olen tietysti valmis toivomaan teille
kaikkea menestystä... jotta osoittaisitte syyttömyytenne... Oikeastaan
minä olen aina taipuvainen pitämään teitä, Dmitri Fjodorovitš, niin
sanoakseni enemmän onnettomana kuin syyllisenä ihmisenä... Me kaikki
täällä, jos vain rohkenen puhua kaikkien puolesta, me kaikki olemme
valmiit tunnustamaan, että te olette pohjaltanne kelpo nuori mies,
mutta valitettavasti olette antanut eräille intohimoillenne jossakin
määrin liiaksi valtaa...
Nikolai Parfenovitšin pienessä olemuksessa kuvastui puheen lopulla
mitä täydellisintä arvokkuutta. Mitjan mieleen välähti yhtäkkiä, että
nyt samassa tämä »poika» ottaa hänen kätensä kainaloonsa, vie hänet
toiseen nurkkaan ja aloittaa siellä hänen kanssaan uudelleen heidän
kesken jokin aika sitten tapahtuneen keskustelunsa »tytöistä». Mutta
vähänkö välähtää aivan asiaankuulumattomia ja sopimattomia ajatuksia
toisinaan sellaisenkin rikollisen mieleen, jota viedään kärsimään
kuolemanrangaistusta.
— Herrat, te olette hyviä, te olette humaanisia, — saanko nähdä häntä,
sanoa hänelle jäähyväiset viimeisen kerran? — Mitja.
— Epäilemättä, mutta siihen nähden... sanalla sanoen, nyt ei enää käy
päinsä kahden kesken...
— Sama se, olkaa läsnä!
Tuotiin Grušenjka, mutta jäähyväiset olivat lyhyet, harvasanaiset,
eivätkä tyydyttäneet Nikolai Parfenovitšia. Grušenjka kumarsi syvään
Mitjalle.
— Olen sanonut sinulle olevani omasi ja olen omasi, lähden kanssasi
ainaiseksi, määrättäköönpä sinut minne tahansa. Hyvästi, itsesi
syyttömästi tuhonnut mies!
Hänen huulensa värähtivät, kyynelet alkoivat virrata hänen silmistään.
— Anna minulle anteeksi, Gruša, rakkauteni, se, että rakkaudellani
saatoin sinutkin turmioon!
Mitja tahtoi vieläkin sanoa jotakin, mutta katkaisi äkkiä itse puheensa
ja meni ulos. Hänen ympärilleen ilmestyi heti miehiä, jotka eivät
päästäneet häntä näkyvistään. Alhaalla portaitten edessä, joitten luo
hän eilen oli niin komeasti ajanut Andrein kolmivaljakolla, seisoivat
jo valmiina kahdet rattaat. Mavriki Mavrikijevitš, lyhyt ja tanakka
mies, jolla oli pöhöttyneet kasvot, oli jostakin ärtynyt, jostakin
odottamatta esiintyneestä epäjärjestyksestä, oli vihoissaan ja huusi.
Liian ankarasti hän kehoitti Mitjaa nousemaan rattaille. »Aikaisemmin,
kun minä ravintolassa juotin häntä, oli miehellä aivan toisenlainen
naama», ajatteli Mitja rattaille noustessaan. Portaita alas laskeutui
myös Trifon Borisytš. Portille oli kerääntynyt väkeä, talonpoikia,
eukkoja, kyytimiehiä, kaikki suuntasivat katseensa Mitjaan.
— Jääkää hyvästi, hyvät ihmiset! — huudahti heille äkkiä rattailta
Mitja.
— Hyvästi sinullekin, — kuului pari kolme ääntä.
— Jää hyvästi sinäkin Trifon Borisytš!
Mutta Trifon Borisytš ei edes käännähtänyt, kenties hänellä oli jotakin
tärkeätä tekemistä. Hänkin jostakin syystä huusi ja touhusi. Selville
kävi, että toisilla rattailla, joilla kahden maalaispoliisinapulaisen
oli määrä saattaa Mavriki Mavrikijevitšia, ei kaikki vielä ollut
kunnossa. Mies, joka oli aiottu ajamaan toista kolmivaljakkoa, veti
tiukemmalle viittaansa ja väitti kivenkovaan, että ei ollut hänen, vaan
Akimin asia lähteä kyytiin. Mutta Akim ei ollut paikalla; juostiin
häntä etsimään: mies pysyi väitteessään ja pyysi odottamaan.
— Tämä täkäläinen väkemmehän, Mavriki Mavrikijevitš, on aivan vailla
häpyä! — huudahteli Trifon Borisytš, — sinulle antoi Akim toissa
päivänä neljännesruplan rahaa, sinä joit sen ja nyt sinä huudat.
Ihmettelen vain teidän hyvyyttänne meidän hävytöntä rahvastamme
kohtaan, Mavriki Mavrikijevitš, sanon vain sen!
— Mitä te oikeastaan teette toisella kolmivaljakolla? — sekaantui
asiaan Mitja. — Mennään yhdellä, Mavriki Mavrikitš, enhän minä tee
kapinaa, en karkaa käsistäsi, mihin sinä tarvitset matkavartiota?
— Suvaitkaa, herra, tietää, miten kanssani on puhuttava, jos ette
vielä ole sitä oppinut; minä en ole teille sinä, suvaitkaa olla
sinuttelematta ja säästäkää myös neuvonne toiseen kertaan... — tokaisi
äkkiä Mavriki Mavrikijevitš Mitjalle tuimasti, aivan kuin olisi ollut
mielissään, kun sai purkaa sydäntään.
Mitja oli vaiti. Hän tuli aivan punaiseksi. Hetkisen kuluttua hänen
äkkiä tuli hyvin vilu. Oli lakannut satamasta, mutta synkkää taivasta
peittivät edelleen pilvet, pureva tuuli puhalsi suoraan vasten
kasvoja. »Onkohan minulla kuumeväristyksiä», ajatteli Mitja kohauttaen
olkapäitään. Viimein kiipesi rattaille myös Mavriki Mavrikijevitš, kävi
istumaan raskaasti, leveästi ja litisti aivan kuin huomaamattaan Mitjan
hyvin ahtaalle. Totta oli, että hän oli pahalla tuulella, eikä hänelle
määrätty tehtävä ensinkään ollut hänelle mieleen.
— Hyvästi, Trifon Borisytš! — huudahti taas Mitja ja tunsi itse,
ettei hän nyt ollut huudahtanut hyväntahtoisuudesta, vaan vihoissaan,
huudahtanut vasten tahtoaan. Mutta Trifon Borisytš seisoi ylpeänä kädet
selän takana ja silmät suunnattuina Mitjaan, katseli ankarasti ja
vihaisesti eikä vastannut mitään Mitjalle.
— Hyvästi, Dmitri Fjodorovitš, hyvästi! — kajahti äkkiä jostakin
ulos rientäneen Kalganovin ääni. Hän juoksi rattaitten luo ja ojensi
Mitjalle kätensä. Hän oli avopäin. Mitja ennätti vielä tarttua hänen
käteensä ja puristaa sitä.
— Hyvästi, kelpo mies, en unhota jalomielisyyttäsi! — huudahti hän
kiihkeästi. Mutta rattaat lähtivät liikkeelle ja heidän kätensä
irtautuivat toisistaan. Aisakello alkoi kilistä — Mitja vietiin pois.
Mutta Kalganov juoksi eteiseen, istuutui nurkkaan, painoi päänsä,
peitti kasvonsa käsiinsä ja alkoi itkeä, istui kauan näin ja itki, —
itki kuin olisi ollut vielä pieni poika eikä jo kahdenkymmenen vuoden
ikäinen nuorukainen. Oi, hän uskoi täydelleen Mitjan viattomaksi! »Mitä
ihmisiä nämä ovat, millaisia ihmisiä he voivat olla tämän jälkeen!»
huudahteli hän katkonaisesti katkeran alakuloisuuden, miltei epätoivon
vallassa. Hän ei tällä hetkellä olisi edes tahtonut elää maailmassa.
»Maksaako se vaivan, maksaako se vaivan!» huudahteli nuorukainen
suruissaan.