— Ette usko, miten te rohkaisette meitä itseämme, Dmitri Fjodorovitš,
tällä auliudellanne... — alkoi Nikolai Parfenovitš puhua vilkastuneen
näköisenä ja ilmeisen tyytyväisyyden loistaessa hänen suurista,
vaaleanharmaista, pullollaan olevista, muuten sangen likinäköisistä
silmistään, joilta hän hetkistä aikaisemmin oli ottanut pois
silmälasit. — Ja te teitte äsken oikean huomautuksen tuosta
molemminpuolisesta luottamuksesta, jota ilman toisinaan on mahdotonta
tulla toimeenkin näin tärkeissä asioissa, siinä tapauksessa että
epäluulonalainen henkilö todellakin haluaa, toivoo ja voi osoittaa
syyttömyytensä. Me puolestamme teemme voitavamme, ja te olette itse jo
nytkin voinut nähdä, miten me hoidamme tätä asiaa... Oletteko samaa
mieltä, Ippolit Kirillovitš? — kääntyi hän äkkiä prokuraattorin puoleen.
— Oi, epäilemättä, — lausui prokuraattori hyväksyvästi, vaikka hänen
puheensa tuntuikin hieman kuivalta Nikolai Parfenovitšin purkaukseen
verrattuna.
Huomautan kerta kaikkiaan: meille äskettäin saapunut Nikolai
Parfenovitš oli virkatoimintansa alusta asti täällä tuntenut meidän
prokuraattoriamme Ippolit Kirillovitšia kohtaan tavatonta kunnioitusta
ja tullut hänen kanssaan miltei sydämellisiin väleihin. Hän oli
melkeinpä ainoa ihminen, joka ehdottomasti uskoi meidän »virkauralla
väärin kohdellun» Ippolit Kirillovitšimme harvinaiseen psykologiseen
kykyyn ja puhujalahjoihin ja täydellisesti uskoi senkin, että häntä
oli väärin kohdeltu. Hän oli kuullut hänestä jo Pietarissa. Sen sijaan
oli vuorostaan nuori Nikolai Parfenovitš samoin ainoa mies koko
maailmassa, jota meidän »syrjäytetty» prokuraattorimme vilpittömästi
rakasti. Matkalla tänne he olivat ennättäneet jonkin verran päättää
ja sopia kysymyksessä olevasta jutusta, ja nyt pöydän ääressä Nikolai
Parfenovitšin terävä äly tajusi kuin lennosta siepaten ja ymmärsi
jokaisen osviitan, jokaisen liikkeen vanhemman virkatoverin kasvoissa,
ymmärsi puolesta sanasta, katseesta, silmäniskusta.
— Hyvät herrat, antakaa vain minun itseni kertoa älkääkä
keskeyttäkö minua jonninjoutavilla asioilla, niin minä teen teille
silmänräpäyksessä selon kaikesta, — puhui Mitja kärsimättömästi.
— Se on hyvä. Kiitän teitä. Mutta ennenkuin siirrymme kuuntelemaan
teidän omaa kertomustanne, pyytäisin saada vain todeta vielä erään
tosiseikan, joka on meille sangen mielenkiintoinen, nimittäin noista
kymmenestä ruplasta, jotka te eilen noin kello viisi lainasitte
panttaamalla pistolinne ystävältänne Pjotr Iljitš Perhotinilta.
— Panttasin, herrat, panttasin kymmenestä ruplasta, entä mitä vielä
siitä? Siinä koko juttu, heti palattuani kaupunkiin matkaltani
panttasin.
— Palasitteko te matkalta? Kävittekö ulkopuolella kaupungin?
— Kävin, herrat, neljänkymmenen virstan päässä kävin, ettekö te
tietänyt sitä?
Prokuraattori ja Nikolai Parfenovitš katsahtivat toisiinsa.
— Ja yleensäkin, jospa te aloittaisitte kertomuksenne
järjestelmällisesti kuvaamalla koko eilisen päivänne aamusta alkaen?
Olkaa hyvä ja ilmoittakaa esimerkiksi: minkä tähden te poistuitte
kaupungista, mihin aikaan lähditte ja saavuitte takaisin... ja kaikki
nämä tosiseikat.
— Olisitte noin kysynytkin alusta pitäen, — alkoi Mitja nauraa
äänekkäästi, ja jos tahdotte, niin asiaa ei ole aloitettava eilisestä,
vaan sen edellisestä päivästä, aivan aamusta, silloin ymmärrätte minne,
miten ja mitä varten läksin ja matkustin. Minä menin, herrat, toissa
päivänä aamulla täkäläisen kauppiaan Samsonovin luo lainatakseni
häneltä rahaa kolmetuhatta mitä parhainta vakuutta vastaan, — oli äkkiä
tullut kova rahan tarve, oli tullut rahan tarve...
— Sallikaa minun keskeyttää teidät, — lausui prokuraattori
kohteliaasti, — miksi teille tuli niin yhtäkkiä tarvis ja juuri
tuollaista rahamäärää, kolmeatuhatta ruplaa?
— Äh, hyvät herrat, ei tarvitsisi takertua pikkuseikkoihin: miten,
milloin ja miksi, ja minkätähden juuri niin paljon eikä niin paljon
rahaa, ja kaikkea tuota hölynpölyä... sehän ei mahdu kolmeen
nidokseenkaan, ja sittenkin vielä tarvitaan epilogi!
Kaiken tämän Mitja sanoi hyväntahtoisen, mutta kärsimättömän
tuttavallisesti niinkuin ihminen, joka tahtoo sanoa koko totuuden ja
joka on täynnä mitä parhaimpia aikeita.
— Hyvät herrat, — sanoi hän ikäänkuin äkkiä hoksaten, — älkää nurkuko
minun vastaanpäkistämistäni, pyydän taaskin: uskokaa vieläkin, että
minä tunnen täydellistä kunnioitusta ja ymmärrän asian nykyisen
tilan. Älkää luulko minun olevan juovuksissa. Olen nyt jo selvinnyt.
Ja jos olisin humalassa, niin se ei ollenkaan haittaisi asiaa. Minun
laitanihan on näin:
Selvisi ja viisastui — niin tyhmeni,
vaan kun joi ja tyhmeni, — niin viisastui.
Hahhah! Muuten huomaan, hyvät herrat, että minun toistaiseksi vielä
on sopimatonta lasketella sukkeluuksia teidän edessänne, nimittäin
ennenkuin olemme selvitelleet asiat. Sallikaa minun pitää vaaria omasta
arvokkuudestanikin. Ymmärränhän, mikä on ero tällä kertaa: minähän
istun edessänne joka tapauksessa rikollisena, olen siis kaikkea muuta
kuin teidän vertaisenne, ja teille on annettu tehtäväksi pitää minua
silmällä: ettehän te silitä päätäni siitä, mitä minä tein Grigorille,
eihän todellakaan saa rankaisematta puhkoa vanhusten päitä, tehän
pistätte minut hänen takiaan tuomion perusteella ehkäpä puoleksi
vuodeksi, ehkäpä vuodeksi kuritushuoneeseen, en tiedä, miten teillä
siellä tuomitaan, vaikkapa en menettäisikään kansalaisluottamustani,
enhän menetä kansalaisluottamusta, prokuraattori? No niin, herrat,
ymmärränhän minä tämän erotuksen... Mutta myöntäkää toki sekin, että
tehän voitte saattaa itse Jumalan ymmälle tämmöisillä kysymyksillä:
missä astuit, miten astuit, milloin astuit ja mihin astuit? Minähän
sekaannun, jos noin tehdään, mutta te takerrutte heti siihen ja
kirjoitatte muistiin, ja mitä siitä tulee tulokseksi? Ei tule mitään!
Jos taas minä nyt olen alkanut valehdella, niin valehtelen loppuun
asti, ja te, herrat, ollen korkeasti sivistyneitä ja kunnon miehiä,
annatte minulle anteeksi. Lopetan nimenomaan pyytämällä: jättäkää pois,
herrat, tuo virallinen kuulustelutapa, että ensin muka on aloitettava
jostakin vähäpätöisestä ja jonninjoutavasta: millä tavoin nousit
makuulta, mitä söit, mihin sylkäisit, ja »saatuasi rikollisen huomion
laukeamaan» anna äkkiä pudota tyrmistyttävä kysymys: »kenet tapoit,
kenet ryöstit?» Hahhah! Semmoistahan on teidän virallinen viisautenne,
sehän on teillä sääntönä, siihenhän pohjautuu koko teidän oveluutenne!
Tuudittakaa moukkia uneen moisilla tempuilla älkääkä minua. Minähän
ymmärrän asian, olen ollut virassa, hahhahhah! Älkää suuttuko, herrat,
annattehan anteeksi röyhkeyteni? — huudahti hän katsoen heihin miltei
hämmästyttävän hyväntahtoisesti. — Mitja Karamazovhan sen sanoi, voi
siis antaa anteeksi, sillä mitä viisaalle miehelle ei anneta anteeksi,
se annetaan anteeksi Mitjalle! Hahhah!
Nikolai Parfenovitš kuunteli ja nauroi myös. Prokuraattori ei tosin
nauranut, mutta katseli Mitjaa tarkasti, silmiään pois kääntämättä,
aivan kuin ei tahtoisi jättää huomaamatta pienintäkään sanaa, hänen
pienintäkään liikettään, pienintäkään värähdystä hänen kasvoissaan.
— Sillä tavoinhan me kyllä ensin aloimmekin kanssanne, — lausui yhä
nauraen Nikolai Parfenovitš, — ettemme ruvenneet sotkemaan teitä
kysymyksillä: miten te aamulla nousitte ja mitä te söitte, vaan
aloitimme hyvinkin oleellisesta kohdasta...
— Ymmärrän, ymmärsin ja annoin sille arvoa, ja vielä suuremmassa
arvossa pidän minulle nyt osoittamaanne hyvyyttä, verratonta hyvyyttä,
joka on jalojen sielujen arvoinen. Meitä on tässä yhdessä kolme kelpo
miestä, ja niin olkoonkin meillä tässä kaikki keskinäisen luottamuksen
perustalla kuten ainakin sivistyneitten maailmanmiesten kesken, joita
yhdistää aateluus ja kunnia. Sallikaa joka tapauksessa minun pitää
teitä parhaina ystävinäni tällä elämäni hetkellä, kunniani alennuksen
hetkellä! Eihän se ole teille loukkaavaa, herrat, eihän?
— Päinvastoin, te lausuitte tuon kaiken ilmi oikein kauniisti, Dmitri
Fjodorovitš, — myönsi Nikolai Parfenovitš arvokkaasti ja hyväksyvästi.
— Mutta pikkuseikat, hyvät herrat, kaikki nuo koukkuina käytetyt
pikkuseikat pois, — huudahti Mitja innoissaan, — muuten menee kaikki
päin hiiteen, eikö niin?
— Seuraan täydelleen teidän järkeviä neuvojanne, — puuttui yhtäkkiä
prokuraattori puhumaan, — mutta kysymyksestäni pidän kuitenkin kiinni.
Meille on oleellisesti kovin välttämätöntä saada tietää, mihin te
nimenomaan tarvitsitte tuon rahasumman, nimittäin juuri kolmetuhatta.
— Mihin tarvitsin? No, yhteen ja toiseen... no, maksaakseni velan.
— Kenelle.
— Sitä kieltäydyn ehdottomasti sanomasta, herrat! Nähkääs, en siksi,
etten voisi sanoa tai en uskaltaisi tai että jotakin pelkäisin, sillä
kaikki tämä on vähäpätöistä ja aivan jonninjoutava asia, vaan — sen
tähden en sano, että tässä on periaate: tämä on minun yksityistä
elämääni, enkä minä anna kajota yksityiselämääni. Se on minun
periaatteeni. Teidän kysymyksenne ei kuulu asiaan, ja kaikki, mikä
ei kuulu asiaan, on minun yksityistä elämääni! Tahdoin maksaa velan,
tahdoin maksaa kunniavelan, mutta kenelle — sitä en sano.
— Sallikaa meidän merkitä tämä muistiin, — sanoi prokuraattori.
— Olkaa hyvä. Kirjoittakaa näin: että en sano enkä sano. Kirjoittakaa,
herrat, että pidän kunniattomanakin ilmaista sitä. Onpa teillä aikaa
kirjoittaa niin paljon muistiin!
— Sallikaa, hyvä herra, ilmoittaa teille ja muistuttaa vielä kerran
mieleenne, jos mahdollisesti ette ole sitä tietänyt, — lausui
prokuraattori erikoisesti ja varsin ankarasti sitä painostaen, —
että teillä on täysi oikeus olla vastaamatta teille nyt esitettäviin
kysymyksiin ja että meillä sitävastoin ei ole mitään oikeutta pakottaa
teitä vastaamaan, jos te itse kieltäydytte vastaamasta syystä tai
toisesta. Se on asia, jonka saatte itse harkita. Mutta meidän
tehtävänämme on myös esittää teille ja selittää semmoisessa tapauksessa
kuin tämä teidän nykyinen, miten suuresti te voitte itseänne
vahingoittaa kieltäytymällä antamasta erinäisiä selityksiä... Tämän
jälkeen pyydän nyt jatkamaan.
— Herrat, enhän minä ole vihainen... minä... — mutisi Mitja hieman
hämillään huomautuksesta, — nähkääs, herrat, tuo samainen Samsonov,
jonka luo minä silloin menin...
Emme tietysti rupea yksityiskohtaisesti esittämään hänen kertomustaan
siitä, minkä lukija jo tietää. Kertoja tahtoi kärsimättömästi kertoa
kaikki pikku piirteitä myöten, mutta samalla kertaa saada kerrotuksi
pian. Sikäli kuin hän kertoi, kirjoitettiin hänen kertomustaan
muistiin, ja siksi hänet pakostakin tavan takaan keskeytettiin.
Dmitri Fjodorovitš moitti tätä, mutta alistui, oli äkäinen, mutta
vielä hyväntahtoinen. Tosin hän väliin huudahteli: »Herrat, tämä
saisi Jumalankin raivostumaan», tai: »Herrat, tiedättekö te, että te
vain suotta ärsytätte minua?» mutta näin huudahdellessaan hän oli
edelleenkin tuttavallisen avomielinen. Näin hän kertoi, kuinka Samsonov
oli toissa päivänä häntä »vetänyt nenästä». (Hän oli nyt täydelleen
hoksannut, että häntä silloin oli petkutettu.) Kellon myyminen
kuudesta ruplasta matkarahojen saamiseksi, josta tutkintatuomari
ja prokuraattori eivät olleet mitään tietäneet, herätti näissä
heti tavatonta huomiota ja he pitivät tarpeellisena, Mitjan sitä
rajattomasti paheksuessa, kirjoittaa tämän seikan tarkasti muistiin,
koska siinä saatiin toistamiseen vahvistetuksi se asianhaara, että
hänellä ei edellisenäkään päivänä ollut juuri nimeksikään rahaa.
Vähitellen Mitja alkoi muuttua nyrpeäksi. Kerrottuaan sitten matkastaan
Ljagavyin luo ja häkäisessä mökissä viettämästään yöstä y.m. hän teki
selkoa kaupunkiinpalaamisestaan ja alkoi sitten itse, ilman erikoista
pyyntöä, kuvailla seikkaperäisesti Grušenjkan takia tuntemiaan
mustasukkaisuuden tuskia. Häntä kuunneltiin ääneti ja tarkkaavaisesti,
erityisesti syvennyttiin siihen seikkaan, että hänellä jo kauan oli
ollut paikka, josta hän oli pitänyt silmällä Grušenjkaa, Fjodor
Pavlovitšin talon »takalistossa» Maria Kondratjevnan talossa, ja että
tietoja oli hänelle tuonut Smerdjakov: se pantiin erittäin tarkasti
merkille ja kirjoitettiin muistiin. Mustasukkaisuudestaan hän puhui
tulisesti ja laajasti, ja vaikka hän sisäisesti häpesikin sitä, että
toi esille sisimmät tunteensa niin sanoakseni »kaikkien häväistäväksi»,
niin ilmeisesti hän voitti häpeäntunteensa pysyäkseen totuudessa.
Häneen kertomuksen aikana kiinteästi suunnattu, tutkintatuomarin
ja varsinkin prokuraattorin ankarat ja osanottoa ilmaisemattomat
katseet saivat hänet lopulta tulemaan melko lailla hämilleen: »Tuo
poika, Nikolai Parfenovitš, jonka kanssa vain muutama päivä takaperin
puhelin tyhmyyksiä naisista, ja tuo sairas prokuraattori eivät ole
sen arvoisia, että minä kertoisin heille tätä», ajatteli hän yhtäkkiä
surullisesti, »se on häpeä!» »Sä kärsi, tyydy sekä ole vaiti»,
lopetti hän mietteensä runosäkeellä, mutta kokosi taas voimia ja
jatkoi kertomistaan. Siirryttyään kertomaan rouva Hohlakovista hän
taas ilostui, vieläpä aikoi kertoa tästä rouvasta asiaankuulumattoman
anekdootin, mutta tutkintatuomari keskeytti hänet ja kehoitti
kohteliaasti siirtymään »oleellisempaan». Kun hän sitten lopulta oli
kuvannut epätoivoaan ja kertonut siitä hetkestä, jolloin hän tullessaan
rouva Hohlakovin luota oli ajatellut, että »mieluummin vaikka tappaa
jonkun, mutta hankkii kolmetuhatta», niin hänet taas keskeytettiin
ja se, että hän »oli tahtonut tappaa», kirjoitettiin muistiin. Mitja
salli mitään puhumatta kirjoittaa sen muistiin. Viimein hän pääsi
kertomuksessaan siihen kohtaan, jolloin hän äkkiä oli saanut tietää,
että Grušenjka oli hänet pettänyt sekä poistunut Samsonovilta heti,
kun hän oli hänet sinne saattanut, vaikka oli itse sanonut istuvansa
ukon luona puoleen yöhön. »Jos minä silloin en tappanut, herrat, tuota
Fenjaa, niin vain sen vuoksi, että minulla ei ollut aikaa», pääsi
yhtäkkiä hänen suustaan tässä kohden kertomusta. Tämäkin kirjoitettiin
huolellisesti muistiin. Mitja odotti synkkänä ja alkoi sitten kertoa
siitä, kuinka hän juoksi isänsä puutarhaan, mutta silloin hänet
tutkintatuomari äkkiä pysähdytti ja avattuaan vieressään sohvalla
olevan ison salkun otti siitä esille vaskisen survimen.
— Tunnetteko tämän esineen? — sanoi hän näyttäen sitä Mitjalle.
— Ah, niin! — naurahti tämä synkästi. — Kuinka en tuntisi! Antakaahan
katsoa... Hitto vieköön, ei tarvitse!
— Te unohditte mainita tästä, — huomautti tutkintatuomari.
— Ah, hitto! En olisi salannut sitä teiltä, ei kai olisi tultu toimeen
ilman sitä, mitä arvelette? Tipahti vain pois muististani.
— Olkaa siis hyvä ja kertokaa seikkaperäisesti, kuinka te
varustauduitte sillä.
— Hyvä on, minä olen niin hyvä, herrat.
Ja Mitja kertoi, kuinka hän oli ottanut survimen ja lähtenyt juoksemaan.
— Mutta mikä tarkoitus teillä oli, kun varustauduitte tämmöisellä
aseella?
— Mikä tarkoitus? Ei mitään tarkoitusta! Sieppasin sen ja läksin
juoksemaan.
— Miksi siis, jos ei ollut tarkoitusta?
Mitjassa kiehui kiukku. Hän katsoi tiukasti »poikaa» ja naurahti
synkästi ja vihaisesti. Seikka oli semmoinen, että häntä oli alkanut
yhä enemmän hävettää se, että hän äsken oli niin vilpittömästi
ja semmoisin purkauksin kertonut »tämmöisille ihmisille» koko
mustasukkaisuutensa historian.
— Vähät survimesta! — pääsi äkkiä hänen huuliltaan.
— Mutta kuitenkin.
— No, sieppasin sen turvaksi koiria vastaan. No, oli pimeä... Niin no,
kaiken varalta.
— Oliko teillä ennenkin tapana lähtiessänne yöllä talosta ottaa
mukaanne jokin ase, jos te niin pelkäsitte pimeässä?
— Äh, perhana, hyi! Hyvät herrat, teidän kanssanne on suorastaan
mahdotonta puhua! — huudahti Mitja äärimmilleen ärtyneenä, ja kääntyen
kirjurin puoleen hän aivan punaisena kiukusta ja äänellä, jossa tuntui
jonkinmoinen raivostunut sävy, lausui tälle nopeasti:
— Kirjoita heti... heti... »että sieppasin mukaani survimen juostakseni
tappamaan isäni... Fjodor Pavlovitšin... iskemällä häntä päähän»! No,
oletteko nyt tyytyväisiä, herrat? Onko olonne nyt helpompi? — lausui
hän katsellen uhmaavasti tutkintotuomaria ja prokuraattoria.
— Me ymmärrämme varsin hyvin, että tämmöisen lausunnon te annoitte
nyt suuttuneena meihin ja kiukustuneena kysymyksistä, joita me teille
esitämme ja joita te pidätte vähäpätöisinä, mutta jotka itse asiassa
ovat sangen oleellisia, — vastasi hänelle prokuraattori kuivasti.
— Mutta hyväinen aika, herrat! No, minä otin survimen... No, miksi
otetaan tämmöisissä tapauksissa jotakin käteen? Minä en tiedä miksi.
Sieppasin ja lähdin juoksemaan. Siinä kaikki. Hävettää, herrat,
_passons_, muuten, minä vannon sen, lakkaan kertomasta!
Hän nojasi kyynärpäillään pöytään ja tuki päätään kädellään Hän istui
syrjittäin heihin ja katseli seinään koettaen hillitä pahaa tunnetta
itsessään. Todellakin hänen teki hirveästi mieli nousta ja selittää,
että hän ei enää sano sanaakaan, »vaikka veisitte teloitettavaksi».
— Näettekö, herrat, — lausui hän äkkiä vaivoin hilliten itsensä, —
näettekö. Minä kuuntelen teitä, ja mielessäni häämöttää... minä,
näettekö, toisinaan uneksin erästä unta... erästä sellaista unta, ja
minä näen sen unen usein, se uudistuu, on niinkuin joku ajaisi minua
takaa, joku sellainen, jota minä hirveästi pelkään, hän ajaa minua
takaa pimeässä, yöllä, etsii minua, minä piiloudun häntä jonnekin oven
tai kaapin taakse, piiloudun häpeällisesti, mutta pääasia on, että hän
tietää erinomaisen hyvin, minne minä olen mennyt häntä piiloon, mutta
hän ikäänkuin tahallaan ei ole tietävinään, missä minä olen, jotta
voisi kauemmin kiduttaa minua, jotta voisi nauttia pelostani... Tätä
tekin nyt teette! Samanlaista se on!
— Näettekö te tämmöisiä unia? — tiedusti prokuraattori.
— Niin, sellaisia unia näen... Ettekö tahtoisi kirjoittaa muistiin? —
kysyi Mitja vääristäen suunsa nauruun.
— Ei, ei kirjoiteta, mutta mielenkiintoisia unia te joka tapauksessa
näette.
— Nyt se ei ole unta! Realismia, herrat, todellisen elämän realismia!
Minä olen susi ja te olette metsästäjiä, nyt te ajatte sutta.
— Suotta te otitte tuollaisen vertauksen... — alkoi Nikolai Parfenovitš
puhua tavattoman lempeästi.
— En suotta, herrat, en suotta! — kivahti taas Mitja, vaikka nähtävästi
äkillinen vihanpurkaus oli keventänyt hänen sydäntään ja hän alkoi
puhuessaan taas tulla yhä hyväntahtoisemmaksi. — Te voitte olla
uskomatta rikollista tai syytettyä, jota kysymyksenne kiduttavat,
mutta kunnon miestä, herrat, sydämen jaloimpia purkauksia (huudan sen
rohkeasti julki!) — ette saa olla uskomatta! Sitä te ette voi... eikä
teillä siihen ole oikeuttakaan... — mutta —
ole vaiti, sydän,
sä kärsi, tyydy sekä ole vaiti!
No, mitä, jatkanko kertomusta? — katkaisi hän synkästi puheensa.
— Kuinkas muuten, olkaa hyvä, — vastasi Nikolai Parfenovitš.
5.