Hälytys

Poliisipäällikkömme Mihail Makarovitš Makarov, entinen

everstiluutnantti ja uudelta arvoltaan hovineuvos, oli leskimies ja

hyvä mies. Hän oli saapunut luoksemme vasta kolme vuotta takaperin,

mutta oli jo saavuttanut yleistä myötätuntoa etupäässä sillä, että

»osasi koota ihmiset yhteen». Vieraita hänellä oli yhtä mittaa, eikä

hän näyttänyt itsekään voivan elää ilman niitä. Välttämättömästi piti

joka päivä jonkun olla hänen luonaan päivällisellä, vaikkapa vain kaksi

vierasta tai yksikin, mutta ilman vieraita ei edes käyty pöytään. Oli

myös päivälliskutsuja kaikenlaisilla, toisinaan odottamattomillakin

perusteilla. Vaikka ruoat eivät olleetkaan hienon hienoja, niin

niitä oli runsaasti, isot piirakat olivat mainiosti valmistettuja,

ja viinit, joskaan eivät loistaneet laadullaan, tempasivat vieraat

mukaansa paljoudellaan. Ensimmäinen huone oli biljardihuone, ja se oli

varsin hyvin kalustettukin, t.s. siellä oli seinillä englantilaisten

juoksijahevosten kuviakin mustissa kehyksissä, mikä, kuten tunnettua,

on välttämätön biljardihuoneen koristus jokaisen naimattoman miehen

kodissa. Joka ilta pelattiin korttia, jos ei muuten, niin ainakin

yhdessä pöydässä. Mutta hyvin usein kokoontui myös kaupunkimme parhain

seurapiiri mammoineen ja tyttösineen sinne tanssiaisiin. Vaikka Mihail

Makarovitš olikin leski, niin hän eli perhe-elämää, sillä hänen

luonaan asui hänen jo kauan sitten leskeksi jäänyt tyttärensä, joka

puolestaan oli kahden tytön, Mihail Makarovitšin tyttärentyttärien,

äiti. Tytöt olivat jo aikaihmisiä ja koulunsa käyneitä, eivät ollenkaan

epämiellyttävän näköisiä sekä luonteeltaan iloisia, ja vaikka kaikki

tiesivät, että he eivät saa mitään myötäjäisiä, niin he sittenkin

vetivät isoisän taloon meidän hienostomme nuoria miehiä. Asioissa ei

Mihail Makarovitš osoittanut erikoista älyä, mutta virkatehtävänsä

hän suoritti yhtä hyvin kuin monet muutkin. Suoraan sanoen hän

oli jotakuinkin sivistymätön mies ja huoletonkin hallinnollisen

valtansa rajojen selkeään ymmärtämiseen nähden. Jotkin nykyaikaisen

hallitustavan reformit, joita hän ei kylläkään ollut kykenemätön

täydellisesti tajuamaan, hän käsitti jossakin määrin ja toisinaan

suuressakin määrin virheellisesti, eikä tämä johtunut ollenkaan mistään

erikoisesta kykenemättömyydestä, vaan yksinkertaisesti hänen luonteensa

huolettomuudesta, sillä ei ollut aikaa syventyä. »Minä olen sielultani,

hyvät herrat, enemmän sotilas kuin siviilihenkilö», oli hänen

tapana sanoa itsestään. Myöskään talonpoikaisreformin varsinaisista

perusteista hän ei vieläkään ollut lopullisesti eikä täsmälleen

selvillä, vaan ne selvisivät hänelle, niin sanoakseni, vuosi vuodelta

hänen kartuttaessaan tietojaan käytännöllisesti ja tahtomattaan, ja

kuitenkin hän itse oli tilanomistaja. Pjotr Iljitš tiesi varmasti, että

tänä iltana hän kohtaa ehdottomasti Mihail Makarovitšin luona jonkun

vieraan, ei vain tietänyt kenet. Mutta tällä hetkellä sattuivatkin

Mihail Makarovitšin luona istumaan korttia pelaamassa prokuraattori ja

maalaiskuntamme lääkäri Varvinski, nuori mies, joka vasta oli saapunut

meille Pietarista, yksi niitä, jotka olivat suorittaneet loistavasti

oppimäärän Pietarin lääketieteellisessä akatemiassa. Prokuraattori

taas, t.s. prokuraattorinapulainen, vaikka meillä kaikki häntä

nimittivät prokuraattoriksi, Ippolit Kirillovitš, oli meidän miehiämme,

ei vielä vanha, kaikkiaan vain kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen,

mutta hyvin taipuvainen keuhkotautiin, sen lisäksi naimisissa hyvin

paksun ja lapsettoman rouvan kanssa, itserakas ja ärtyisä, mutta varsin

älykäs ja myös hyväsydäminen. Nähtävästi hänen luonteensa varsinaisena

vikana oli se, että hänelle oli jonkin verran korkeammat ajatukset

itsestään kuin mihin hänen todelliset ansionsa olisivat oikeuttaneet.

Tästäpä syystä hän aina näytti levottomalta. Hänellä oli myös eräitä

korkeampia ja taiteellisiakin taipumuksia, esimerkiksi taipumusta

olla psykologi, erikoinen ihmissielun tuntija, erikoisesti kykenevä

ymmärtämään rikoksentekijää ja hänen rikostaan. Tässä mielessä hän

katsoi tulleensa jonkin verran väärin kohdelluksi ja syrjäytetyksi

virkauralla ja oli aina pitänyt varmana, että ylemmissä piireissä

hänelle ei osattu antaa arvoa ja että hänellä on vihamiehiä. Synkkinä

hetkinään hän uhkaili antautua asianajajaksi rikosasioita ajamaan.

Karamazovien odottamaton isänmurhajuttu ikäänkuin pudisti hänet aivan

hereille: Se on semmoinen juttu, että saattoi tulla tunnetuksi koko

Venäjällä. Mutta tämän sanoessanihan minä jo hyppään kertomuksessani

eteenpäin.

Viereisessä huoneessa istui neitosten seurassa myös nuori

tutkintatuomarimme Nikolai Parfenovitš Neljudov, joka vasta kaksi

kuukautta sitten oli tullut meille Pietarista. Myöhemmin meillä

puhuttiin ja ihmeteltiinkin sitä, että kaikki nämä henkilöt

olivat aivan kuin vartavasten kokoontuneet yhteen »rikoksen»

tapahtumisiltana hallitusvallan edustajan taloon. Asia oli kuitenkin

paljon yksinkertaisempi ja oli tapahtunut perin luonnollisella

tavalla: Ippolit Kirillovitšin vaimolla oli jo kaksi päivää ollut

hammassärkyä, ja täytyihän miehen mennä jonnekin hänen voivotuksiaan

pakoon; lääkäri taas jo oman olemuksensa pakosta ei voinut illalla

olla muualla kuin korttien ääressä. Nikolai Parfenovitš Neljudov

taas oli jo kolme päivää sitten suunnitellut tulevansa tänä iltana

Mihail Makarovitšille niin sanoakseni sattumalta, hämmästyttääkseen

äkkiä ja kavalasti hänen vanhempaa neitostaan Olga Mihailovnaa

sillä, että tunsi hänen salaisuutensa, tiesi tänään olevan hänen

syntymäpäivänsä, jonka tyttö tahallaan oli tahtonut pitää salassa

seurapiiriltämme, ettei tarvitsisi kutsua kaupunkia tanssiaisiin.

Saattoi odottaa, että paljon naurettaisiin ja vihjailtaisiin tytön

ikään, jota hän muka ei uskalla ilmoittaa, ja Nikolai Parfenovitš

sanoisi nyt, kun tuntee tytön salaisuuden, kertovansa sen heti

seuraavana päivänä kaikille j.n.e. Herttainen nuori mies oli tässä

suhteessa suuri veitikka, veitikaksi naiset meillä häntä nimittivätkin,

ja se nähtävästi miellytti häntä suuresti. Muutoin hän kuului sangen

hyviin piireihin, oli hyvästä kodista, oli saanut hyvän kasvatuksen,

ja hänen tunne-elämänsä oli hyvä, sillä vaikka hän viettikin iloista

elämää, niin hän oli varsin viaton ja aina säädyllinen. Hän oli

pienikokoinen ja ruumiinrakenteeltaan heikko ja hento. Hänen hienoissa,

valkeissa sormissaan välkkyi aina muutamia tavattoman isokivisiä

kantasormuksia. Kun hän oli virantoimituksessa, niin hän muuttui

harvinaisen juhlalliseksi, aivan kuin hän olisi pitänyt merkitystään

ja virkavelvollisuuksiaan pyhänä asiana. Varsinkin hän osasi

kuulusteluissa saattaa ymmälle murhamiehet ja muut rikoksentekijät,

jotka kuuluivat rahvaan piiriin, ja hän herätti heissä todellakin,

jollei kunnioitusta, niin ainakin jonkinmoista ihmettelyä.

Astuessaan sisälle poliisipäällikön luo Pjotr Iljitš aivan ällistyi:

hän huomasi yhtäkkiä, että siellä tiedetään jo kaikki. Tosiaankin

oli kortinpeluu keskeytynyt, kaikki seisoivat ja pohtivat asiaa,

ja Nikolai Parfenovitškin oli juossut neitien seurasta ja oli

hyvin taisteluhaluisen ja tuiman näköinen. Pjotr Iljitš sai kuulla

tyrmistyttävän uutisen, että ukko Fjodor Pavlovitš tosiaankin oli

murhattu tänä iltana omassa kodissaan, murhattu ja ryöstetty. Se oli

juuri vähää ennen saatu tietää seuraavalla tavalla.

Vaikka Marfa Ignatjevna, aidan luo kaadetun Grigorin vaimo, nukkuikin

sikeässä unessa vuoteessaan ja olisi voinut näin nukkua aamuun

asti, niin hän kuitenkin äkkiä heräsi. Sen oli osaksi saanut aikaan

viereisessä huoneessa tiedottomana makaavan Smerdjakovin kauhea

kaatuvatautisen ulina — se ulina, jolla hänen kaatuvataudinkohtauksensa

aina alkoivat ja jotka kohtaukset aina koko elämän ajan olivat

peloittaneet hirveästi Marfa Ignatjevnaa ja vaikuttaneet häneen

tuskallisesti. Hän ei voinut koskaan tottua niihin. Unenpöpperössä

hän hypähti ylös ja syöksyi melkein tiedottomana Smerdjakovin

makuukomeroon. Mutta siellä oli pimeä, kuului vain että sairas oli

alkanut hirveästi korista ja heittelehtiä. Silloin Marfa Ignatjevna

itsekin alkoi huutaa ja kutsua miestään, mutta huomasi äkkiä, että

Grigori ei hänen noustessaan taitanut ollakaan vuoteessa. Hän juoksi

vuoteen luo ja kopeloi sitä uudelleen, mutta vuode oli todellakin

tyhjä. Grigori oli siis mennyt, mutta minne? Hän juoksi ulos portaille

ja kutsui arasti häntä portailta. Vastausta hän ei tietenkään saanut,

mutta kuuli sen sijaan keskellä yön hiljaisuutta jostakin, aivan

kuin kaukaa puutarhasta, jonkinlaista vaikerrusta. Hän kuunteli

tarkasti: vaikerrukset uudistuivat taas, ja selvää oli, että ne

tulivat tosiaankin puutarhasta. »Herra Jumala, aivan niinkuin silloin

Lizaveta Smerdjaštšaja!» nousi hänen sekavaan päähänsä. Arasti hän

astui portailta alas ja huomasi, että puutarhan portti oli avoinna.

»Varmaankin hän, sydänkäpyni, on siellä», ajatteli hän, astui portin

luo ja kuuli äkkiä selvästi, että häntä kutsuu Grigori, huutaa: »Marfa,

Marfa!» heikolla, vaikeroivalla, peloittavalla äänellä. »Jumala varjele

meitä onnettomuudelta», kuiskasi Marfa Ignatjevna ja lähti rientämään

kutsua kohti, ja niin hän löysikin Grigorin. Mutta hän ei löytänyt

tätä aidan luota, ei siitä paikasta, johon hänet oli kaadettu, vaan

noin kahdenkymmenen askelen päässä aidasta. Myöhemmin selvisi, että

Grigori tultuaan tajuihinsa oli ryöminyt ja luultavasti tehnyt sitä

pitkän aikaa, menettäen tällöin muutamia kertoja tajuntansa ja jälleen

pyörtyen. Marfa huomasi heti, että Grigori oli aivan verissään, ja

silloin hän alkoi huutaa täyttä kurkkua. Grigori taas lepersi hiljaa

ja katkonaisesti: »Tappoi... isänsä tappoi... mitä huudat, hölmö...

juokse, kutsu...» Mutta Marfa Ignatjevna ei asettunut, vaan huusi

yhä ja nähtyään äkkiä, että herran ikkuna oli auki ja ikkunassa

valoa, hän juoksi ikkunan luo ja alkoi huutaa Fjodor Pavlovitšia.

Mutta katsahdettuaan ikkunaan hän näki kauhean näyn: herra makasi

selällään lattialla liikkumattomana. Vaalea yönuttu ja valkoinen paita

olivat rinnan kohdalta veressä. Kynttilä pöydällä valaisi kirkkaasti

veren ja Fjodor Pavlovitšin liikkumattomat, elottomat kasvot. Nyt

Marfa Ignatjevna jo äärimmäisen kauhun vallassa syöksyi pois ikkunan

luota, juoksi ulos puutarhasta, avasi portin salvan ja juoksi suin

päin takakadulle naapurin, Maria Kondratjevnan, luo. Molemmat

naapurinaiset, äiti ja tytär, olivat jo nukkumassa, mutta heräsivät

Marfa Ignatjevnan kovaan ja rajuun ikkunaluukkujen kolkutteluun ja

hyppäsivät ikkunan luokse. Marfa Ignatjevna kertoi sekavasti, vinkuen

ja huutaen, pääkohdat asiasta ja kutsui heitä apuun. Juuri tänä

yönä sattui heidän luonaan olemaan yötä kuljeskeleva Tuomas. Hänet

herätettiin silmänräpäyksessä jalkeille, ja kaikki kolme lähtivät

juoksemaan rikospaikalle. Matkan varrella Maria Kondratjevna ennätti

muistaa kuulleensa äsken, kellon käydessä yhdeksättä, kauhean ja

läpitunkevan kirkaisun, joka heidän puutarhastaan oli kuulunut

kauas yltympäri — se oli tietysti juuri tuo Grigorin huuto, kun hän

tarttuen käsillään jo aidalle kiivenneen Dmitri Fjodorovitšin jalkaan

oli huutanut: »Isänmurhaaja!» — Joku kirkaisi yksinään ja vaikeni

äkkiä, todisti Maria Kondratjevna juostessaan. Saavuttuaan paikalle,

missä Grigori makasi, molemmat naiset Tuomaan avulla kantoivat hänet

sivurakennukseen. Sytytettiin tuli ja nähtiin, että Smerdjakov yhä

oli kohtauksensa vallassa ja heittelehti makuukomerossa seinästä

toiseen silmät kierossa ja vaahdon valuessa hänen huuliltaan. Grigorin

pää pestiin etikansekaisella vedellä, ja vesi saattoi hänet täysin

tajuihinsa. Hän kysyi heti: »Onko herra murhattu vai eikö?» Molemmat

naiset ja Tuomas lähtivät silloin herran luo ja näkivät tällä kertaa

puutarhaan mennessään, ettei vain ikkuna, vaan talon puutarhanpuolinen

ovikin oli selkoselällään, vaikka herralla oli tapana huolellisesti

itse lukita ovensa illalla ennen jokaista yötä, ja hän oli tehnyt tätä

jo kokonaisen viikon ajan eikä sallinut Grigorinkaan millään syyllä

kolkuttaa hänen oveaan. Nähdessään tämän avoimen oven he kaikki,

molemmat naiset ja Tuomas, alkoivat pelätä mennä sisälle herran luo,

»ettei siitä myöhemmin olisi joitakin seurauksia». Kun he palasivat

takaisin, niin Grigori käski heti juoksemaan itse poliisipäällikön

luo. Silloin Maria Kondratjevna juoksi ja hälytti kaikki pystyyn

poliisipäällikön luona. Hän oli ennättänyt käydä siellä ainoastaan

viisi minuuttia ennen Pjotr Iljitšin tuloa, niin että tämä ei tullut

enää kertomaan vain arveluitaan ja johtopäätöksiään, vaan saapui

ilmeisenä todistajana, jonka kertomus yhä enemmän vahvisti kaikkien

yleistä arvelua siitä, kuka oli rikoksen tekijä (jota hän muuten

sydämensä sisimmässä ei vielä tähän viimeiseen hetkeen asti ollut

ottanut uskoakseen).

Päätettiin toimia tarmokkaasti. Kaupungin poliisikomisariuksen

apulaisen tehtäväksi annettiin hankkia heti neljä todistajaa, ja

kaikkien sääntöjen mukaisesti, joita en tässä selosta, he menivät

sisälle Fjodor Pavlovitšin taloon ja toimittivat tutkimuksen itse

paikalla. Kunnanlääkäri, tulinen ja paikkakunnalla uusi mies,

melkein itse pyysi saada tulla poliisipäällikön, prokuraattorin ja

tutkintatuomarin mukaan. Mainitsen vain lyhyesti: osoittautui, että

Fjodor Pavlovitš oli murhattu lyömällä hänen päänsä puhki, mutta

millä? Luultavimmin samalla aseella, jolla sitten myös Grigori oli

kaadettu. Ja kohta löydettiin myös se ase, kun Grigori, jolle annettiin

kaikkea mahdollista lääkärinapua, oli kertonut jokseenkin selkeästi,

vaikkakin heikolla ja katkeilevalla äänellä, miten hänet oli lyöty

maahan. Alettiin etsiä lyhdyn valossa aidan luota ja löydettiin suoraan

puutarhan polulle aivan näkyvään paikkaan paiskattu vaskinen survin.

Huoneessa, jossa Fjodor Pavlovitš makasi, ei havaittu mitään erikoista

epäjärjestystä, mutta verhon takaa, hänen vuoteensa luota, löydettiin

lattialta iso, paksusta paperista tehty, virastoissa käytettävien

kokoinen kirjekuori, jossa oli kirjoitus: »Kolmentuhannen ruplan lahja

enkelilleni Grušenjkalle, jos hän tahtoo tulla», ja alle oli lisätty,

— luultavasti sen oli myöhemmin lisännyt Fjodor Pavlovitš itse: »ja

kananpojalle». Kirjekuoressa oli kolme isoa, punaiseen sinettilakkaan

painettua sinettiä, mutta kuori oli reväisty rikki ja se oli tyhjä:

rahat oli viety. Lattialta löydettiin myös hieno ruusunpunainen nauha,

jolla kirjekuori oli ollut köytetty. Pjotr Iljitšin todistuksissa

teki muun muassa eräs seikka syvän vaikutuksen prokuraattoriin ja

tutkintatuomariin, nimittäin hänen arvelunsa, että Dmitri Fjodorovitš

ehdottomasti ampuu itsensä ennen päivän koittoa, että hän oli itse sen

päättänyt, itse puhunut siitä Pjotr Iljitšille, ladannut pistolin tämän

nähden, kirjoittanut kirjelipun, pistänyt sen taskuunsa j.n.e. Kun

Pjotr Iljitš, joka vieläkään ei ollut tahtonut häntä uskoa, oli uhannut

lähtevänsä ja ilmoittavansa asian jollekulle estääkseen itsemurhan,

niin Mitja itse oli nauraen vastannut hänelle: »Et ennätä.» Oli siis

kiiruhdettava paikalle, Mokrojeen, jotta rikoksentekijä saataisiin

siepatuksi kiinni, ennenkuin hän ehkä tosiaankin ampuu itsensä.

»Se on selvää, se on selvää!» toisteli prokuraattori tavattoman

kiihtyneenä. »Aivan täsmälleen noin tuollaiset huimapäät tekevätkin:

huomenna tapan itseni, mutta ennen kuolemaa pidetään juomingit.»

Kertomus siitä, kuinka Mitja oli ottanut puodista paljon viiniä ja

tavaroita, sai prokuraattorin yhä enemmän tulistumaan. »Muistatteko

sen nuoren miehen, hyvät herrat, joka tappoi kauppias Olsufjevin,

ryösti puolitoista tuhatta ja meni heti käherryttämään tukkansa ja

sitten, piilottelematta edes kunnolleen rahoja, melkein kantaen niitä

käsissään, meni tyttöjen luo.» Kaikkia viivytti kuitenkin tutkinta,

kotitarkastus Fjodor Pavlovitšin talossa, muodollisuudet y.m. Kaikki

tämä vei aikaa, ja sentähden lähetettiin pari tuntia ennen muitten

lähtöä Mokrojeen komisarius Mavriki Mavrikijevitš Šmertsov, joka

edellisen päivän aamuna juuri oli tullut kaupunkiin palkkaansa

nostamaan. Mavriki Mavrikijevitš sai seuraavat ohjeet: tultuaan

Mokrojeen hänen oli mitään hälyä nostamatta kaiken aikaa pidettävä

silmällä »rikollista» siihen asti, kunnes asianomaiset viranomaiset

saapuisivat, sekä varattava myös todistajat, maalaispoliisin apulaiset

j.n.e. Näin Mavriki Mavrikijevitš menettelikin, säilytti incognitonsa

ja uskoi osaksi salaisuutensa ainoastaan vanhalle tutulleen Trifon

Borisytšille. Tämä sattui juuri samaan aikaan, jolloin Mitja kohtasi

pimeässä parvekkeella isännän, joka etsi häntä, ja jolloin hän samalla

huomasi, että Trifon Borisytšin kasvoissa ja puheissa äkkiä oli

tapahtunut jokin muutos. Näin ollen ei Mitja eikä kukaan tietänyt,

että heitä pidettiin silmällä; hänen pistolilaatikkonsa oli Trifon

Borisytš aikoja sitten ottanut ja piilottanut salaiseen paikkaan.

Ja vasta viidennellä tunnilla aamulla, melkein päivän sarastaessa,

olivat kaikki viranomaiset saapuneet, poliisipäällikkö, prokuraattori

ja tutkintatuomari, kaksissa ajopeleissä ja kahdella kolmivaljakolla.

Lääkäri oli jäänyt Fjodor Pavlovitšin taloon, jossa hänen oli määrä

suorittaa aamulla murhatun ruumiin avaus, mutta pääasiassa kiinnitti

hänen mieltään nimenomaan sairaan palvelijan Smerdjakovin tila: »Noin

ankaria ja noin pitkiä kaatuvataudinkohtauksia, jotka uudistuvat

keskeytymättä kahden vuorokauden kuluessa, saa harvoin nähdä, ja se

kuuluu tieteen tutkittaviin», sanoi hän innostuneena tovereilleen,

ja nämä onnittelivat häntä nauraen löydön johdosta. Tällöin jäi

erikoisesti prokuraattorin ja tutkintatuomarin mieleen, että lääkäri

hyvin varmalla äänenpainolla lisäsi, ettei Smerdjakov elä aamuun asti.

Nyt pitkän, mutta luultavasti välttämättömän selityksen jälkeen olemme

palanneet juuri siihen kohtaan kertomuksessamme, johon sen pysähdytimme

edellisessä kirjassa.

3.

Sielun kulku koettelemusten kautta. Ensimmäinen koettelemus.

Mitja siis istui ja katseli hurjin katsein läsnäolevia ymmärtämättä,

mitä hänelle puhuttiin. Äkkiä hän nousi, kohotti ylös kätensä ja huusi

kovalla äänellä:

— En ole syyllinen! Tähän vereen en ole syyllinen! Isäni vereen en ole

syyllinen... Aioin tappaa, mutta en ole syyllinen! En minä!

Tuskin hän oli ennättänyt huutaa tämän, kun verhojen takaa hyppäsi

esille Grušenjka ja suorastaan heittäytyi poliisipäällikön jalkoihin.

— Minä se olen, minä, kurja, minä olen syyllinen! — huusi hän

vaikeroiden sydäntäsärkevästi, silmät kyyneliä täynnä, ojennellen

käsiään jokaista kohti. — Minun tähteni hän tappoi!... Minä häntä

kiusasin ja saatoin lopulta tekemään sen! Minä kiusasin tuota

vanhusvainajaakin ilkeydessäni ja johdin asiat tähän! Minä olen

syyllinen, minä olen ensimmäinen, minä olen pääsyyllinen!

— Niin, sinä olet syyllinen! Sinä olet päärikollinen! Sinä olet

hurjapäinen, sinä olet irstas, sinä olet pääsyyllinen, — ärjäisi häntä

kädellään uhaten poliisipäällikkö, mutta silloin tätä nopeasti ja

päättävästi estettiin jatkamasta. Prokuraattori suorastaan kävi häneen

käsiksikin.

— Tämä johtaa täydelliseen epäjärjestykseen, Mihail Makarovitš, —

huudahti hän, — te häiritsette ehdottomasti tutkintaa... pilaatte

asian... — puhui hän melkein läähättäen.

— On ryhdyttävä toimenpiteisiin, ryhdyttävä toimenpiteisiin, ryhdyttävä

toimenpiteisiin! — tulistui hirveästi myös Nikolai Parfenovitš. —

Muuten ei tule kerrassaan mitään!...

Tuomitkaa meidät yhdessä! — huuteli Grušenjka kiihkeästi edelleen

polvistuneena. — Rangaiskaa meitä yhdessä, minä olen nyt valmis

kärsimään hänen kanssaan vaikka kuolemanrangaistuksen!

— Gruša, elämäni, vereni, pyhä olentoni! — huusi Mitja heittäytyen

hänen eteensä polvilleen ja lujasti puristaen hänet syliinsä. — Älkää

uskoko häntä, — huusi hän, — hän ei ole mihinkään syyllinen, ei

mihinkään vereen eikä mihinkään!

Hän muisti myöhemmin, että hänet raastoivat muutamat miehet väkisin

erilleen Grušenjkasta, että Grušenjka vietiin äkkiä pois ja että

hän tajuihinsa tullessaan istui pöydän ääressä. Hänen vierellään

ja takanaan seisoi miehiä, joilla oli laatat rinnassa. Vastapäätä

häntä pöydän toisella puolen istui sohvalla Nikolai Parfenovitš,

tutkintatuomari, ja kehoitteli häntä juomaan pöydällä olevasta

lasista hiukan vettä: »Se virkistää teitä, se rauhoittaa teitä, älkää

pelätkö, älkää olko levoton», lisäsi hän erittäin kohteliaasti.

Mitjasta alkoivat äkkiä, hän muisti sen, olla hyvin mielenkiintoisia

tuomarin sormuksien isot kivet, joista toinen oli ametisti ja

toinen heleänkeltainen, läpikuultava ja kauniisti välkkyvä. Ja

kauan hän vielä jälkeenpäin ihmetellen muisteli, että nämä kivet

vetivät vastustamattomasti puoleensa hänen huomionsa kaikkien noiden

hirveitten kuulustelutuntien aikana, niin että hän jostakin syystä ei

voinut niistä irtautua eikä unohtaa niitä, vaikka ne eivät mitenkään

olleet sopivia huomion esineitä hänen asemassaan. Mitjan vasemmalle

sivulle, siihen paikkaan, missä alkuillasta oli istunut Maksimov,

istuutui nyt prokuraattori, ja Mitjan oikealle puolelle, siihen

paikkaan, jossa Grušenjka oli istunut, asettui punaposkinen nuori

mies, jolla oli metsästäjän nutun tapainen ja varsin kulunut takki,

ja hänen eteensä ilmestyi mustepullo ja paperia. Selville kävi, että

hän oli tutkintatuomarin kirjuri, jonka tämä oli tuonut mukanaan.

Poliisipäällikkö seisoi nyt ikkunan luona huoneen toisessa päässä,

Kalganovin vieressä, joka oli istuutunut tuolille saman ikkunan luo.

— Juokaa vettä! — lausui tutkintatuomari lempeästi jo kymmenennen

kerran.

— Olen juonut, hyvät herrat, olen juonut... mutta... mitäs, hyvät

herrat, murskatkaa, teloittakaa, ratkaiskaa kohtaloni! — huudahti Mitja

luoden hirveän liikkumattoman, muljottavan katseen tutkintatuomariin.

— Siis te vakuutatte ehdottomasti, että olette syytön isänne Fjodor

Pavlovitšin kuolemaan? — kysyi tutkintatuomari pehmeästi, mutta lujasti.

— Syytön olen! Toisen veren vuodatukseen olen syyllinen, toisen

vanhuksen vereen, mutta en isäni. Ja minä suren sitä! Tapoin, tapoin

ukon, tapoin ja paiskasin maahan... Mutta raskasta on vastata tästä

verestä toisella verellä, kauhealla verellä, johon olen syytön...

Kamala syytös, hyvät herrat, aivan kuin olisi isketty vasten otsaa!

Mutta kuka on tappanut isäni, kuka on tappanut? Kuka on voinut tappaa,

jos en minä? Ihme, järjettömyys, mahdottomuus!...

— Niin, kuka on voinut tappaa... — alkoi tutkintatuomari, mutta

prokuraattori Ippolit Kirillovitš (prokuraattorinapulainen, mutta

mekin nimitämme häntä lyhyyden vuoksi prokuraattoriksi) vaihdettuaan

silmäyksen tutkintatuomarin kanssa lausui Mitjan puoleen kääntyen:

— Te olette suotta huolissanne ukosta, palvelija Grigori

Vasiljevitšista. Tietäkää, että hän on elossa, on tullut tajuihinsa

ja teiltä saamistaan ankarista iskuista huolimatta — sekä hänen että

teidän nyt antamanne todistus osoittavat teidän antaneen nuo iskut —

hän jää ehdottomasti eloon, ainakin lääkärin lausunnon mukaan.

— On elossa? Hän on siis elossa! — kirkaisi äkkiä Mitja lyöden kätensä

yhteen. Hänen kasvonsa alkoivat loistaa. — Herra Jumala, minä kiitän

Sinua suurimmasta ihmeestä, minkä olet minulle tehnyt, syntiselle

ja konnalle, rukoukseni johdosta!... Niin, niin, se on rukoukseni

johdosta, minä olen rukoillut kaiken yötä!... — ja hän teki kolme

kertaa ristinmerkin. Hän oli melkein menehtyä.

— Tältä samalta Grigorilta me juuri olemme saaneetkin niin huomattavia

todistuksia teitä vastaan, että... — alkoi prokuraattori jatkaa, mutta

Mitja hypähti äkkiä ylös tuoliltaan.

— Hetkinen vain, hyvät herrat, Jumalan tähden, yksi hetki vain; minä

juoksen hänen luokseen...

— Anteeksi! Tällä hetkellä se ei mitenkään käy päinsä! — melkein

vinkaisi Nikolai Parfenovitš ja hypähti myös pystyyn. Laattarintaiset

miehet tarttuivat Mitjaan, mutta muuten hän itsekin istuutui

tuolilleen...

— Hyvät herrat, sepä ikävää! Tahdoin mennä hänen luokseen vain

silmänräpäykseksi... tahdoin ilmoittaa hänelle, että nyt on pyyhitty

pois, on kadonnut tuo veri, joka kaiken yötä ahdisti sydäntäni, ja että

minä en enää olekaan murhaaja! Hyvät herrat, hänhän on morsiameni! —

lausui hän äkkiä riemuissaan ja hartaasti katsellen kaikkia. — Oi,

minä kiitän teitä, hyvät herrat! Oi, kuinka te saitte minut uudesti

syntymään, uudesti elpymään yhdessä silmänräpäyksessä!... Tuo vanhus

— hänhän on kantanut minua käsillään, hyvät herrat, pessyt minua

kaukalossa, kun minut, kolmivuotiaan lapsen, kaikki olivat hylänneet,

oli minulle kuin oma isä!...

— Siis te... — alkoi tutkintatuomari.

— Sallikaa, hyvät herrat, sallikaa vielä hetkinen, — keskeytti Mitja

pannen molemmat kyynärpäänsä pöydälle ja peittäen kasvonsa kämmeniinsä,

— antakaa hiukan koota ajatuksia, antakaa hengähtää, hyvät herrat. Tämä

kaikki järkyttää kauheasti, eihän ihminen ole rumpunahkaa, hyvät herrat!

— Joisitte taas vettä... — sanoi pehmoisesti Nikolai Parfenovitš.

Mitja otti kädet pois kasvoiltaan ja alkoi nauraa. Hän oli reippaan

näköinen, oli kuin kokonaan muuttunut yhdessä silmänräpäyksessä.

Koko hänen esiintymistapansakin oli muuttunut: siinä istui taas

kaikkien näiden ihmisten vertainen mies, kaikkien näiden hänen

entisten tuttujensa, aivan niinkuin he olisivat kokoontuneet

eilen, kun ei mitään vielä ollut tapahtunut, jossakin tavallisessa

seurassa. Huomautamme tässä kuitenkin, että poliisipäällikön luona

Mitja alussa tänne tultuaan oli saanut ystävällisen vastaanoton,

mutta myöhemmin, varsinkin viimeisen kuukauden aikana, hän ei juuri

ollenkaan ollut käynyt poliisipäällikön luona ja tämä oli kohdatessaan

hänet, esimerkiksi kadulla, kovin rypistänyt kulmakarvojaan ja

vain kohteliaisuudesta tervehtinyt, minkä Mitja oli sangen hyvin

huomannut. Prokuraattorin kanssa hän oli vielä vähemmän tuttu, mutta

hän kävi toisinaan prokuraattorin vaimon, hermostuneen ja fantastisen

rouvan luona kaikin puolin kunnioittavilla tervehdyskäynneillä

ymmärtämättä oikein itsekään, miksi niin teki, ja tämä otti hänet aina

ystävällisesti vastaan ja tunsi jostakin syystä mielenkiintoa häntä

kohtaan aivan viime aikoihin asti. Tutkintatuomariin hän ei vielä ollut

ennättänyt tutustua, mutta oli kuitenkin joskus kohdannut hänetkin ja

kerran tai kahdesti puhellutkin hänen kanssaan, kummallakin kertaa

naisista.

— Te, Nikolai Parfenovitš, olette, kuten näen, erittäin taitava

tutkija, — alkoi Mitja äkkiä iloisesti nauraa, — mutta minä autan

nyt itse teitä. Oi, hyvät herrat, minä olen noussut kuolleista...

älkääkä pahastuko minuun, kun näin muitta mutkitta ja suoraan käännyn

puoleenne. Sitäpaitsi olen jonkin verran juovuksissa, sanon sen teille

avoimesti. Minulla on luullakseni ollut kunnia... kunnia ja ilo kohdata

teidät, Nikolai Parfenytš, sukulaiseni Miusovin luona... Hyvät herrat,

hyvät herrat, en minä pyydä olla yhdenvertainen, ymmärränhän minä, mikä

minä nyt olen tässä istuessani teidän edessänne. Minuun kohdistuu...

jos vain Grigori on todistanut minua vastaan... niin kohdistuu, — oi,

tietysti jo kohdistuu — kauhea epäluulo! Kamalaa, kamalaa — ymmärränhän

minä sen! Mutta asiaan, hyvät herrat, minä olen valmis, ja me saamme

nyt silmänräpäyksessä asian loppuun, sillä kuulkaa, kuulkaa, hyvät

herrat. Sillä jos minä tiedän, että olen syytön, niin silmänräpäyksessä

tietysti saamme asian loppuun! Eikö niin? Eikö niin?

Mitja puhui nopeasti ja paljon, hermostuneesti ja avomielisesti ja

aivan kuin ehdottomasti olisi pitänyt kuulijoitaan parhaina ystävinään.

— Me siis aluksi kirjoitamme, että te jyrkästi kiellätte teihin

kohdistetun syytöksen, — lausui Nikolai Parfenovitš painokkaasti,

ja kääntyen kirjurin puoleen hän saneli tälle puoliääneen, mitä oli

kirjoitettava.

— Kirjoittaa? Te tahdotte sen kirjoittaa? Mikäpä siinä, kirjoittakaa,

minä suostun siihen, annan täyden suostumukseni, hyvät herrat...

Mutta näettekö... Seis, seis, kirjoittakaa näin: »Väkivaltaan hän

on syyllinen, ankariin iskuihin, jotka ukko parka on saanut, hän on

syypää». No, itsessäänkin, sisimmässäänkin, sydämensä pohjassa hän

on syyllinen, — mutta tätä ei tarvitse kirjoittaa (hän kääntyi äkkiä

kirjurin puoleen), se on jo minun yksityistä elämääni, hyvät herrat,

se ei kuulu teihin, tämä sydämen sisin nimittäin... Mutta isävanhuksen

murhaan hän on syytön! Se on hurja ajatus! Aivan hurja ajatus!... Minä

näytän teille toteen, ja te tulette silmänräpäyksessä vakuutetuiksi.

Te tulette nauramaan, hyvät herrat, itse vielä nauraa hohotatte

epäluuloillenne!...

— Rauhoittukaa, Dmitri Fjodorovitš, — muistutti tutkintatuomari,

ilmeisesti aikoen saada omalla tyyneydellään kiihoittuneen asettumaan.

— Ennenkuin jatkamme kuulustelua, tahtoisin, jos vain te suostutte

vastaamaan, kuulla teidän vahvistavan todeksi tosiasian, että te,

niinkuin näyttää, ette pitänyt Fjodor Pavlovitš vainajasta, olitte

hänen kanssaan jonkinmoisessa alituisessa riidassa... Ainakin täällä

te neljännestunti sitten luullakseni suvaitsitte lausua aikoneenne

tappaakin hänet: »En ole tappanut», huudahditte te, »mutta aioin

tappaa!»

— Huudahdinko minä niin? Oh se on mahdollista, hyvät herrat! Niin,

onnetonta kyllä, minä tahdoin tappaa hänet, monesti tahdoin...

onnetonta kyllä, onnetonta kyllä!

— Tahdoitte. Ettekö suostuisi selittämään, mitkä periaatteet teitä

nimenomaan johtivat, kun te tunsitte tuommoista vihaa isänne persoonaa

kohtaan?

— Mitäpä selittämistä siinä on, hyvät herrat! — lausui Mitja yrmeästi

olkapäitään kohottaen ja luoden katseensa alas. — Minähän en salannut

tunteitani, koko kaupunki tuntee asian, — kaikki ravintolassa sen

tietävät. Vielä äskettäin minä ilmaisin ne luostarissa, luostarinvanhin

Zosiman kammiossa... Saman päivän iltana löin isääni ja olin vähällä

tappaa hänet sekä vannoin tulevani vielä toiste ja tappavani,

todistajia oli sitä kuulemassa... Oi, on tuhat todistajaa! Koko

kuukauden olen huutanut, kaikki voivat todistaa!... Tosiasia on

ilmeinen, tosiasia puhuu, huutaa, mutta — tunteet, hyvät herrat,

tunteet ovat aivan eri asia. Nähkääs, hyvät herrat (Mitja rypisti

kulmiaan), minusta näyttää, että tunteista te ette ole oikeutetut

minulta mitään kysymään. Vaikka teillä onkin valtuudet, minä ymmärrän

sen, niin tämä on kuitenkin minun oma asiani, minun sisällinen, intiimi

asiani, mutta... koska en ole salannut tunteitani aikaisemmin...

esimerkiksi ravintolassa, vaan olen puhunut kaikille ja jokaiselle,

niin... en nytkään tee niistä salaisuutta. Näettekö, hyvät herrat,

minähän ymmärrän, että tässä tapauksessa asianhaarat hirveästi

puhuvat minua vastaan: kaikille olen puhunut tappavani hänet, ja

nyt hänet äkkiä onkin murhattu: kuka muu kuin minä se näin ollen

olisi? Hahhah! Minä annan teille anteeksi, hyvät herrat, annan teille

täydellisesti anteeksi. Minähän olen itsekin hämmästynyt orvaskettä

myöten, sillä kuka sitten on loppujen lopuksi tappanut tämmöisessä

tapauksessa, jollen minä? Eikö niin? Jollen minä, niin kuka sitten,

kuka sitten? Hyvät herrat, — huudahti hän äkkiä, — minä tahdon tietää,

minä vaadinkin teiltä tietoa, hyvät herrat: missä hänet on murhattu?

Kuinka hänet on murhattu, millä ja miten? Sanokaa minulle, — kysyi hän

nopeasti ja silmäili prokuraattoria ja tutkintatuomaria.

— Me löysimme hänet makaamassa selällään lattialla omassa huoneessaan,

pää puhki, — lausui prokuraattori.

— Se on kauheata, herrat! — vavahti äkkiä Mitja ja nojasi kyynärpäänsä

pöytään peittäen kasvonsa oikealla kädellään.

— Me jatkamme, — keskeytti Nikolai Parfenovitš. — Siis, mikä teitä

silloin johti vihaa tuntiessanne? Luullakseni te ilmoititte julkisesti,

että se on mustasukkaisuuden tunne?

— No niin, mustasukkaisuus, eikä yksinomaan mustasukkaisuuskaan.

— Riita rahasta?

— Niin kyllä, myös rahasta.

— Riita koski luullakseni kolmeatuhatta, jotka te muka vielä olitte

saapa perintönänne.

— Vielä mitä! Enempää, enempää, — puuttui puhumaan Mitja, — enempää

kuin kuutta, enempää kuin kymmentä tuhatta kenties. Minä puhuin

siitä kaikille, huusin kaikille! Mutta minä olin päättänyt, olkoon

menneeksi, tyytyä kolmeentuhanteen. Minulle olivat tuiki tärkeät nuo

kolmetuhatta... niin että sen käärön, jossa oli kolmetuhatta ja jonka

tiesin olevan hänen tyynynsä alla varattuna Grušenjkaa varten, katsoin

ehdottomasti kuin minulta itseltäni varastetuksi, siinä se on, herrat,

pidin sitä omanani, minulle kuuluvana omaisuutena...

Prokuraattori loi merkitsevän katseen tutkintatuomariin ja ennätti

huomaamatta iskeä tälle silmää.

— Me palaamme vielä tähän asiaan, — lausui heti tutkintatuomari, —

mutta nyt sallinette meidän panna merkille ja kirjoittaa muistiin

nimenomaan tämän kohdan: että te piditte noita tuossa kirjekuoressa

olevia rahoja tavallaan teidän omaisuutenanne.

— Kirjoittakaa, hyvät herrat, minä ymmärrän kyllä, että tämä on taas

todistusaihe minua vastaan, mutta minä en pelkää todistuskappaleita

ja puhun itse itseäni vastaan. Kuuletteko, itse! Näettekö, herrat,

te kenties pidätte minua aivan toisena miehenä kuin mitä minä olen,

— lisäsi hän äkkiä synkästi ja surullisesti. — Teidän kanssanne

puhuu kunnon mies, mitä kunnollisin henkilö, ennen kaikkea — ottakaa

tämä huomioon — mies, joka on tehnyt määrättömästi huonoja tekoja,

mutta joka on aina ollut kunnollinen olento ja pysynyt kunnollisena

olennoltaan, sisimmässään, syvällä sydämessään, no, sanalla sanoen,

minä en osaa sitä lausua julki... Se juuri on minulle tuottanutkin

kärsimystä koko elämäni ajan, että olen himoinnut kunnollisuutta,

ollut niin sanoakseni kunnollisuuden marttyyri ja etsinyt sitä lyhty

kädessä niinkuin Diogenes, mutta samalla kuitenkin tehnyt koko elämäni

ajan vain törkeitä tekoja, kuten me kaikkikin, hyvät herrat... toisin

sanoen kuten minä yksin, herrat, eivät kaikki, vaan minä yksin, minä

erehdyin, yksin, yksin!... Hyvät herrat, päätäni kivistää, — hän

rypisti kulmakarvojaan kärsivän näköisenä, — näettekö, herrat, minua

ei miellyttänyt hänen ulkomuotonsa, siinä oli jotakin epärehellistä,

kaiken pyhän tallaamista, kerskumista, ivaa ja uskonnottomuutta,

inhoittavaa, inhoittavaa! Mutta nyt, kun hän jo on kuollut, ajattelen

toisin.

— Mitenkä toisin?

— En toisin, vaan olen pahoillani, että niin häntä vihasin.

— Tunnette katumusta?

— En, ei se ole katumusta, älkää kirjoittako sitä. Itsehän minä olen

huono, herrat, siinä se, itsekään en ole kovin kaunis, ja siksi minulla

ei ollut oikeutta pitää häntä vastenmielisenä, siinä se! Tämän voitte

ehkä kirjoittaa muistiin.

Tämän sanottuaan Mitja tuli äkkiä tavattoman surulliseksi. Jo kauan

sitten, sikäli kuin hän oli vastaillut tutkintatuomarin kysymyksiin,

hän oli alkanut muuttua yhä synkemmäksi. Ja äkkiä, juuri tällä hetkellä

taas sattui odottamaton kohtaus. Asia oli niin, että vaikka Grušenjka

äsken oli poistettu huoneesta, niin häntä ei kuitenkaan oltu viety sen

kauemmaksi kuin kolmanteen huoneeseen siitä sinisestä huoneesta, jossa

nyt toimitettiin kuulustelua. Se oli pieni yksi-ikkunainen huone heti

sen ison huoneen takana, jossa yöllä oli tanssittu ja pidetty komeita

kemuja. Siellä hän istui, ja hänen kanssaan oli toistaiseksi ainoastaan

Maksimov, joka oli hirveän hämmästynyt, hirveän pelästynyt ja oli

takertunut häneen aivan kuin hakien pelastusta hänen läheisyydestään.

Heidän ovellaan seisoi joku talonpoika, jolla oli laatta rinnassa.

Grušenjka itki, ja nytpä äkkiä, kun murhe liiaksi ahdisti hänen

sieluaan, hän hypähti pystyyn, löi käsiään yhteen ja huutaen kovalla,

vaikeroivalla äänellä: »Voi onnettomuuttani, onnettomuuttani!» hän

syöksyi pois huoneesta oman Mitjansa luo, ja niin äkkiarvaamatta,

että kukaan ei ennättänyt häntä pysähdyttää. Kun Mitja kuuli hänen

vaikerruksensa, alkoi hän vapista, nousi seisomaan, parkaisi ja

syöksähti suin päin häntä vastaan aivan kuin olisi ollut suunniltaan.

Mutta heidän ei taaskaan annettu yhtyä, vaikka he jo olivat nähneet

toisensa. Mitjaa tartuttiin lujasti kiinni käsistä: hän heittelehti,

riuhtoi, tarvittiin kolme tai neljä miestä häntä pidättämään. Myöskin

Grušenjkaan tartuttiin kiinni, ja Mitja näki, kuinka Grušenjka huutaen

ojensi häntä kohti kätensä, kun hänet vietiin pois. Kohtauksen

päätyttyä hän tuli tajuihinsa taas entisellä paikallaan pöydän ääressä

vastapäätä tutkintatuomaria ja huuteli kääntyen heidän puoleensa:

— Mitä te hänestä tahdotte? Miksi te häntä kiusaatte? Hän on viaton,

viaton!...

Prokuraattori ja tutkintatuomari tyynnyttelivät häntä. Näin meni jonkin

verran aikaa, kymmenkunta minuuttia; viimein astui huoneeseen kiireesti

sieltä poistunut Mihail Makarovitš ja lausui prokuraattorille kovalla

äänellä ja kiihkeästi:

— Hänet on viety pois, hän on alhaalla, ettekö salli minun sanoa,

herrat, vain pari sanaa tälle onnettomalle miehelle? Teidän kuullen,

herrat, teidän kuullen!

— Olkaa hyvä, Mihail Makarovitš, — vastasi tutkintatuomari, — tässä

tapauksessa meillä ei ole sanottavana mitään sitä vastaan.

— Dmitri Fjodorovitš, kuulehan, hyvä mies, — alkoi Mitjan puoleen

kääntyen Mihail Makarovitš puhua, ja hänen liikutusta osoittavissa

kasvoissaan kuvastui lämmin, melkein isällinen myötätunto onnetonta

kohtaan, — minä olen vienyt sinun Agrafena Aleksandrovnasi alas itse ja

antanut isännän tytärten huostaan, ja hänen kanssaan on siellä nyt koko

ajan tuo ukko Maksimov, ja minä olen saanut hänet suostumaan, kuuletko,

— saanut suostumaan ja rauhoittumaan, saanut hänet käsittämään, että

sinun pitää saada puolustaa itseäsi hänen häiritsemättään ja ilman että

hän saattaa sinut surulliseksi, muuten sinä voit joutua hämillesi ja

todistaa väärin itseäsi vastaan, ymmärrätkö? No niin, sanalla sanoen

minä puhuin ja hän ymmärsi. Hän on viisas, veliseni, hän on hyvä, hän

tuppasi suutelemaan minun, vanhan, käsiäni, pyysi sinun puolestasi.

Itse lähetti minut tänne sanomaan sinulle, että olisit levollinen hänen

puolestaan, ja on tarpeen, ystäväni, on tarpeen, että minä menisin

ja sanoisin hänelle, että sinä olet rauhallinen etkä ole huolestunut

hänestä. Rauhoitu siis, ymmärrä tämä. Minä olen syyllinen hänen

edessään. Hän on kristitty sielu, niin, hyvät herrat, se on nöyrä sielu

eikä syyllinen mihinkään. Mitä siis sanon hänelle, Dmitri Fjodorovitš,

istutko rauhallisena vai etkö?

Hyväluontoinen ukko puheli paljon liikoja, mutta Grušenjkan murhe,

inhimillinen murhe oli vaikuttanut hänen hyvään sydämeensä, ja

kyyneletkin loistivat hänen silmissään. Mitja hyppäsi ylös ja syöksähti

hänen luokseen.

— Suokaa anteeksi, herrat, sallikaa, oi, sallikaa! — huudahti hän.

— Teillä on enkelin sydän, Mihail Makarovitš, minä kiitän hänen

puolestaan! Minä olen, olen rauhallinen, olen iloinen, kertokaa se

hänelle sydämenne rajattomassa hyvyydessä, ilmoittakaa, että minä

olen iloinen, alan ihan heti nauraakin, kun tiedän, että hänellä on

läheisyydessään sellainen suojelusenkeli kuin te. Heti lopetan kaikki,

ja paikalla kun olen vapaa, heti paikalla tulen hänen luokseen, hän saa

nähdä, odottakoon! Hyvät herrat, — kääntyi hän äkkiä prokuraattorin

ja tutkintatuomarin puoleen, — nyt avaan teille koko sydämeni, kaikki

vuodatan siitä, me pääsemme silmänräpäyksessä loppuun — rupeammehan

lopuksi nauramaan, eikö niin? Mutta, hyvät herrat, tämä nainen on

sieluni kuningatar! Oi, sallikaa minun sanoa se, minä tunnustan sen

teille... Näenhän minä, että olen kunnon ihmisten seurassa: hän

on minun valoni, minun pyhä olentoni, jospa te vain tietäisitte!

Kuulitteko hänen huutonsa: »Sinun kanssasi olen valmis kärsimään

vaikka kuolemanrangaistuksen!» Mitä minä olen hänelle antanut, minä,

kerjäläinen, köyhä raukka, miksi tämmöinen rakkaus minua kohtaan,

olenko minä sen arvoinen, minä kömpelö, häpeää ansainnut elukka, jolla

on häpeälliset kasvot, olenko minä ansainnut sellaista rakkautta, että

hän lähtisi kanssani pakkotyöhön? Minun tähteni hän makasi äsken teidän

jalkojenne juuressa, hän on ylpeä eikä mihinkään syyllinen! Kuinka

minä en jumaloisi häntä, kuinka en itkisi, en pyrkisi hänen luokseen

niinkuin äsken? Oi, herrat, antakaa anteeksi! Mutta nyt, nyt olen

lohdutettu.

Ja hän vaipui tuolille, peitti kasvonsa molempiin käsiinsä ja

purskahti itkemään. Mutta ne olivat jo onnellisia kyyneliä. Hän tuli

silmänräpäyksessä entiselleen. Vanha poliisipäällikkö oli hyvin

tyytyväinen, ja lakimiehet näyttivät niinikään olevan hyvillään; he

tunsivat kuulustelun nyt joutuneen uuteen vaiheeseen. Saatettuaan

ovelle poliisipäällikön Mitja suorastaan tuli iloiseksi.

— No, hyvät herrat, nyt olen käytettävissänne, täydelleen

käytettävissänne. Ja... jos ei vain olisi kaikkia noita pikkuasioita,

niin me pääsisimme heti yksimielisyyteen. Minä puhun taas

pikkuasioista. Minä olen teidän, hyvät herrat, mutta, minä vannon,

tarvitaan molemminpuolista luottamusta, — teidän on luotettava minuun

ja minun teihin — muuten emme pääse koskaan tulokseen. Teidän takianne

puhun. Asiaan, hyvät herrat, asiaan, ja, ennen kaikkea, älkää penkoko

niin paljon minun sieluani, älkää kiusatko sitä tyhjänpäiväisillä

asioilla, vaan kysykää ainoastaan asiaa ja tositapahtumia, niin minä

annan heti kaikki tarpeelliset tiedot. Mutta pikkuseikat hiiteen!

Näin huudahteli Mitja. Kuulustelu alkoi uudelleen.

4.