— Tässä on tämä lippu! — kääntyi hän nopeasti Pjotr Iljitšin puoleen. —
Menkää nyt, pelastakaa! Se on suuri sankariteko teidän puoleltanne.
Ja hän siunasi Pjotr Iljitšin kolme kertaa ristinmerkillä. Hän juoksi
myös saattamaan tätä eteiseen.
— Kuinka kiitollinen olenkaan teille! Ette usko, miten kiitollinen olen
teille nyt siitä, että te tulitte ensin minun luokseni. Kuinka emme
ole ennen tavanneet toisiamme? Minusta olisi hyvin imartelevaa nähdä
teitä talossani vastedeskin. Ja kuinka hauskaa onkaan kuulla, että
teillä on virka täällä... ja niin täsmällisesti, niin kekseliäästi...
Mutta teille heidän täytyy antaa arvoa, teitä täytyy viimein ymmärtää,
ja kaikki, mitä ehkä voisin tehdä hyväksenne, niin uskokaa... Oi, minä
pidän niin paljon nuorisosta! Minä olen rakastunut nuorisoon! Nuoret
miehet — ne ovat koko nykyisen kärsivän Venäjän perustus, sen ainoa
toivo... Oi, menkää, menkää!...
Mutta Pjotr Iljitš oli jo juossut ulos, muuten ei rouva Hohlakov olisi
häntä niin pian päästänyt. Rouva Hohlakov teki häneen jokseenkin
miellyttävän vaikutuksen, mikä sai jonkin verran kevenemään hänen
levottomuutensa siitä, että hän oli puuttunut näin huonoon asiaan. Maku
ihmisillä on perin erilainen, sehän on tunnettu asia. »Hän ei ollenkaan
ole niin vanhan näköinen», ajatteli hän miellyttävän tunteen vallassa,
»päinvastoin olisin voinut luulla häntä hänen tyttärekseen».
Rouva Hohlakov puolestaan taas oli suorastaan hurmaantunut nuoreen
mieheen. »Niin paljon taitoa, niin paljon täsmällisyyttä ja noin
nuoressa miehessä meidän aikanamme, ja sitten vielä tuommoinen
käytöstapa ja ulkomuoto. Nykyajan nuorista miehistä sanotaan, että he
eivät osaa mitään, mutta tuossa teillä on esimerkki», j.n.e., j.n.e.
Niin että tuon »kauhean tapahtuman» hän suorastaan unohti, ja vasta
käydessään vuoteeseen ja äkkiä uudestaan muistettuaan, »miten lähellä
kuolemaa» hän oli ollut, hän lausui: »Ah, se on kauheata, kauheata!»
Mutta samassa hän nukahti mitä sikeimpään ja makeimpaan uneen. Minä en
muuten näin laajasti esittäisi tämmöisiä vähäpätöisiä ja satunnaisia
yksityiskohtia, jollei tämä juuri kuvaamani nuoren virkamiehen ja
ei vielä ollenkaan vanhan leskirouvan kummallinen kohtaus myöhemmin
olisi tullut koko elämänuran perustaksi tuolle täsmälliselle ja
huolelliselle nuorelle miehelle, mitä vieläkin hämmästellen muistellaan
kaupungissamme ja mistä mekin kenties sanomme erikseen sanasen, kun
lopetamme pitkän kertomuksemme Karamazovin veljeksistä.
2.