Pjotr Iljitš Perhotin, jonka me jätimme kolkuttamaan kaikin voimin
kauppiaanleski Morozovin talon vahvaa, lukittua porttia, sai tietysti
lopuksi aikaan sen, että hänelle avattiin. Kuultuaan niin rajusti
kolkutettavan porttia Fenja, joka pari tuntia sitten oli niin
kovasti pelästynyt eikä vieläkään mielenliikutuksen ja »miettimisen»
takia ollut käynyt makaamaan, pelästyi nyt uudelleen saaden miltei
hysteerisen kohtauksen: hän kuvitteli, että kolkuttaja taaskin oli
Dmitri Fjodorovitš (vaikka hän itse oli nähnyt tämän lähtevän matkaan),
sillä ei kukaan muu kuin hän voinut kolkuttaa noin »röyhkeästi». Hän
syöksyi talonmiehen luo, joka jo oli herännyt ja oli kolkutuksen
johdosta menossa portille, ja alkoi pyydellä, että tämä ei päästäisi
sisälle. Mutta talonmies kysyi tulijalta, kuka tämä oli, ja saatuaan
sen tietää sekä kuultuaan hänen tahtovan tavata Fedosja Markovnaa hyvin
tärkeän asian vuoksi, päätti viimein avata. Tultuaan Fedosja Markovnan
luo edelleen samaan keittiöön, jolloin Fenja »epäluulojen takia»
pyysi, että myös talonmies saisi tulla sisälle, Pjotr Iljitš alkoi
kuulustella Fenjaa ja sai heti selville kaikkein tärkeimmän asian:
t.s. että Dmitri Fjodorovitš juostessaan pois etsimään Grušenjkaa oli
siepannut survinastiasta survimen, mutta että hänellä ei takaisin
tullessaan ollut survinta, vaan hänen kätensä olivat veriset: »ja veri
tihkui yhä niistä, tihkuu, tihkuu tihkumistaan!» huudahteli Fenja,
joka nähtävästi itse oli keksinyt tämän yksityiskohdan pelästyneessä
mielikuvituksessaan. Veriset kädet oli nähnyt Pjotr Iljitš itsekin,
vaikka veri niistä ei tihkunutkaan, ja hän itse oli auttanut niiden
pesemisessä, mutta kysymyshän ei ollutkaan siitä, miten pian ne
olivat kuivuneet, vaan siitä, mihin nimenomaan Dmitri Fjodorovitš
oli juossut survin mukanaan, t.s. oliko varmaa, että hän oli juossut
Fjodor Pavlovitšin luo ja mistä sen voi niin varmasti päättää? Tähän
kohtaan Pjotr Iljitš kiintyi seikkaperäisesti, ja vaikka hän loppujen
lopuksi ei saanutkaan mitään varmasti selville, niin hänessä kuitenkin
syntyi melkeinpä vakaumus, että Dmitri Fjodorovitš ei ollut voinut
juostakaan mihinkään muualle kuin isänsä taloon ja että siellä siis
välttämättömästi oli täytynyt _jotakin_ tapahtua. »Mutta kun hän
palasi», lisäsi Fenja järkytettynä, »ja minä tunnustin hänelle kaikki,
niin sitten minä aloin häneltä kysellä: miksi teillä, ystävä-kulta,
Dmitri Fjodorovitš, on molemmat kädet veressä, ja silloin hän vastasi
siihen tapaan, että se on ihmisverta ja että hän juuri oli tappanut
ihmisen, — sen hän suoraan tunnusti ja täällä hän minun edessäni
kaikkea katuikin, mutta juoksi sitten äkkiä ulos niinkuin mielipuoli.
Minä istuuduin ja aloin ajatella: minne hän nyt lähti juoksemaan
kuin mieletön? Menee Mokrojeen, ajattelen, ja tappaa siellä rouvan.
Minä juoksin häntä rukoilemaan, ettei tappaisi rouvaa, juoksin hänen
asuntoonsa, mutta Plotnikovien puodin luona katson ja näen, että hän
on jo lähdössä ja että hänen kätensä eivät enää ole veressä» (Fenja
oli tämän huomannut ja muisti sen). Ämmä, Fenjan isoäiti, vahvisti,
mikäli voi, oikeiksi kaikki tyttärentyttärensä todistukset. Kyseltyään
vielä yhtä ja toista Pjotr Iljitš lähti talosta vielä kiihtyneempänä ja
levottomampana kuin oli sinne tullut.
Luulisi, että hänen luonnollisin ja lähin tehtävänsä nyt olisi ollut
mennä Fjodor Pavlovitšin taloon, ottaa selville, oliko siellä jotakin
tapahtunut, ja jos oli, niin mitä oli tapahtunut, ja päästyään
asiasta epäämättömästi varmuuteen mennä sitten vain poliisipäällikön
luo, kuten Pjotr Iljitš jo olikin lujasti päättänyt. Mutta yö oli
pimeä, Fjodor Pavlovitšin portti oli vahva, täytyy taas kolkuttaa,
Fjodor Pavlovitšin kanssa hän on sangen vähän tuttu, — ja jos hän nyt
kolkuttaa, niin hänelle avataan, ja voi olla, että siellä ei olekaan
mitään tapahtunut, ja Fjodor Pavlovitš, joka on irvihammas, lähtee
huomenna kaupungille kertomaan juttua, kuinka sydänyöllä hänen taloonsa
tuppautui tuntematon virkamies Perhotin ottamaan selville, eikö häntä
joku ollut tappanut. Skandaali! Mutta skandaalia Pjotr Iljitš pelkäsi
enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Siitä huolimatta tunne, joka oli
hänet vallannut, oli niin voimakas, että hän polkaistuaan vihaisesti
jalallaan maata ja taas sadateltuaan itseään heti lähti uudelle
matkalle, mutta ei Fjodor Pavlovitšin, vaan rouva Hohlakovin luo. Jos
tämä, ajatteli hän, vastaa kysymykseen: onko hän antanut kolmetuhatta
äsken, siihen ja siihen aikaan, Dmitri Fjodorovitšille, niin hän, siinä
tapauksessa että vastaus on kieltävä, menee heti poliisipäällikön luo
poikkeamatta Fjodor Pavlovitšin taloon; päinvastaisessa tapauksessa
hän lykkää kaikki huomiseen ja palaa kotiinsa. Tässä on tietysti
varsin selvää, että nuoren miehen päätös mennä yöllä, kellon ollessa
melkein yksitoista, hänelle aivan tuntemattoman sivistyneen rouvan
luo, herättää tämä kenties vuoteesta vastaamaan olosuhteisiin nähden
ihmeelliseen kysymykseen, saattoi antaa paljon enemmän aihetta
skandaaliin kuin Fjodor Pavlovitšin luo meno. Mutta näin tapahtuu
toisinaan, varsinkin tämänlaatuisissa tapauksissa, kun kaikkein
täsmällisimmät ja flegmaattisimmat ihmiset tekevät päätöksensä. Pjotr
Iljitš taas oli tällä hetkellä kaikkea muuta kuin flegmaatikko! Hän
muisteli myöhemmin koko elämänsä ajan, kuinka voittamaton levottomuus,
joka sai hänet hetki hetkeltä yhä enemmän valtaansa, viimein muuttui
aivan vaivaksi ja johti häntä toimimaan vasten hänen tahtoaan. Tietysti
hän kuitenkin koko matkan torui itseään siitä, että menee tuon rouvan
luo, mutta »vien, vien loppuun asian!» toisteli hän jo kymmenettä
kertaa hampaitaan kiristäen ja täytti aikomuksensa, — vei loppuun asian.
Kello oli täsmälleen yksitoista, kun hän astui rouva Hohlakovin
taloon. Hänet päästettiin pihaan jokseenkin pian, mutta kysymykseen:
nukkuuko rouva jo vai eikö ole vielä käynyt makuulle? — talonmies
ei voinut antaa täsmällistä vastausta, vaan ainoastaan sanoa, että
tavallisesti käyvät tähän aikaan makaamaan. »Tuolla, ylhäällä,
ilmoittautukaa; jos tahtovat ottaa teidät vastaan, niin ottavat,
mutta jos eivät tahdo, niin eivät ota.» Pjotr Iljitš kiipesi ylös,
mutta siellä tuli vaikeuksia. Lakeija ei tahtonut ilmoittaa vieraan
tuloa, mutta kutsui kuitenkin lopulta tytön. Pjotr Iljitš pyysi
kohteliaasti, mutta vakavasti tätä ilmoittamaan rouvalle, että eräs
täkäläinen virkamies Perhotin on tullut erityisen asian johdosta, ja
jos se ei olisi perin tärkeä asia, niin hän ei olisi uskaltanutkaan
tulla — »nimenomaan, nimenomaan näillä sanoilla ilmoittakaa», pyysi
hän tyttöä. Tämä poistui. Hän jäi odottamaan eteiseen. Rouva Hohlakov
itse ei ollut vielä mennyt makuulle, mutta oli jo makuuhuoneessaan. Hän
oli kiihdyksissä Mitjan äskeisestä käynnistä saakka ja aavisteli jo,
että hänelle tänä yönä tulee taas tämmöisissä tapauksissa tavallinen
päänsärky. Kuultuaan tytön ilmoituksen ja hämmästyen asiasta hän
kuitenkin ärtyisästi käski ilmoittamaan, ettei ota vastaan, vaikkakin
hänelle tuntemattoman »täkäläisen virkamiehen» odottamaton käynti
tämmöiseen aikaan olikin tavattomasti herättänyt hänessä naisellista
uteliaisuutta. Mutta Pjotr Iljitš päkisti tällä kertaa vastaan
kuin muuli: kuultuaan kieltävän vastauksen hän pyysi tavattoman
itsepintaisesti vielä kerran ilmoittamaan ja nimenomaan sanomaan
»juuri näillä sanoilla», että hän oli tullut »erittäin tärkeän asian
johdosta ja he kenties itse myöhemmin katuvat, jos nyt eivät ota häntä
vastaan». »Minä syöksyin silloin aivan kuin päistikkaa eteenpäin»,
kertoi hän itse myöhemmin. Palvelustyttö katsahti häneen ihmetellen ja
lähti toistamiseen ilmoittamaan. Rouva Hohlakov hämmästyi, ajatteli
asiaa, tiedusti, millainen mies oli ulkonäöltään, ja sai kuulla, että
»ovat hyvin hyvästi puettu, nuori ja hyvin kohtelias». Huomautamme
sulkumerkkien sisällä ja sivumennen, että Pjotr Iljitš oli jokseenkin
kaunis nuori mies ja tiesi sen itsekin. Rouva Hohlakov päätti tulla
esille. Hän oli jo kotoisessa iltaviitassaan ja tohveleissa, mutta hän
heitti hartioilleen mustan saalin. »Virkamiestä» pyydettiin astumaan
vierashuoneeseen, samaan, jossa äsken oli otettu vastaan Mitja. Emäntä
tuli esille vieraan puheille ankaran kysyvän näköisenä ja pyytämättä
istumaan alkoi suoraan kysymällä: — Mitä haluatte?
— Olen uskaltanut vaivata teitä, hyvä rouva, yhteisen tuttumme Dmitri
Fjodorovitš Karamazovin johdosta, — alkoi Perhotin, mutta tuskin hän
oli lausunut tämän nimen, kun emännän kasvoissa äkkiä kuvastui mitä
voimakkain suuttumus. Hän miltei vinkaisi ja keskeytti kiivaasti
puhujan.
— Miten kauan, miten kauan minua kiusataan tuolla hirmuisella miehellä?
— huusi hän raivostuneena. — Kuinka te uskallatte, hyvä herra, kuinka
rohkenette häiritä teille tuntematonta naishenkilöä hänen talossaan
ja tämmöisellä hetkellä... ja tulla hänen luokseen puhumaan miehestä,
joka tuli juuri tänne, tähän samaan vierashuoneeseen, vain kolme
tuntia takaperin tappaakseen minut, tömisytti jalkojaan ja lähti ulos
sellaisella tavalla, ettei kukaan sillä tavoin lähde oikeitten ihmisten
talosta. Tietäkää, hyvä herra, että minä teen teitä vastaan valituksen,
että minä en anna teidän päästä rankaisematta, suvaitkaa heti jättää
minut rauhaan... Minä olen äiti, minä heti... minä... minä...
— Tappamaan! Hän siis tahtoi tappaa teidätkin?
— Onko hän sitten jo tappanut jonkun? — kysyi rouva Hohlakov rajusti.
— Suvaitkaa kuunnella loppuun, hyvä rouva, ainoastaan puoli minuuttia,
minä selitän teille parilla sanalla kaiken, — vastasi Perhotin lujasti.
— Tänään kello viisi iltapäivällä herra Karamazov toverina lainasi
minulta kymmenen ruplaa, ja minä tiedän varmasti, että hänellä ei
ollut rahoja, mutta niinikään tänään kello yhdeksän hän tuli luokseni
asuntooni kantaen käsissään näkyvissä sadanruplan setelien pinkkaa,
jossa oli arviolta kaksi tai kolmekin tuhatta ruplaa. Hänen kätensä
ja kasvonsa olivat aivan veren tahrimat, ja hän itse teki mielipuolen
vaikutuksen. Kysymykseen, mistä hän oli saanut niin paljon rahaa, hän
vastasi täsmällisesti, että hän oli saanut ne juuri sitä ennen teiltä
ja että te olitte lainannut hänelle kolmetuhatta, jotta hän lähtisi
kultakaivokseen...
Rouva Hohlakovin kasvot ilmaisivat äkkiä tavatonta ja tuskaisaa
mielenliikutusta.
— Herra Jumala! Hän on tappanut isävanhuksensa! — huudahti hän lyöden
käsiään yhteen. — En minä ole antanut hänelle mitään rahoja, en mitään!
Oi, juoskaa, juoskaa!... Älkää puhuko enää sanaakaan! Pelastakaa
vanhus, juoskaa hänen isänsä luo, juoskaa!
— Anteeksi, hyvä rouva, te siis ette antanut hänelle rahaa? Te
muistatte siis varmasti, että ette antanut hänelle minkäänlaista
rahasummaa?
— En ole antanut, en ole antanut! Minä hylkäsin hänen pyyntönsä, koska
hän ei osannut panna arvoa... Hän lähti pois raivostuneena ja jalkojaan
tömisyttäen. Hän hyökkäsi minua kohti, mutta minä hyppäsin syrjään...
Ja sanonpa teille vielä niinkuin miehelle, jolta nyt en aio enää mitään
salata, että hän sylkäisikin päälleni, ajatelkaahan! Mutta miksi me
seisomme? Ah, istuutukaa... Anteeksi, minä... Tai mieluummin juoskaa,
teidän pitää juosta ja pelastaa onneton vanhus kauheasta kuolemasta!
— Mutta jos hän on jo tappanut hänet?
— Ah, hyvä Jumala, tosiaankin! Mitä me nyt sitten teemme? Mitä te
ajattelette, kuinka meidän nyt on tehtävä?
Hän oli kuitenkin pannut Pjotr Iljitšin istumaan ja istuutunut itse
vastapäätä häntä. Pjotr Iljitš kertoi hänelle lyhyesti, mutta varsin
selvästi asian kulun, ainakin sen osan siitä, jonka todistajana hän
itse tänään oli ollut, kertoi myös äskeisestä käynnistään Fenjan
luona ja sen, mitä hänelle oli kerrottu survimesta. Kaikki nämä
yksityiskohdat järkyttivät tavattomasti kiihtynyttä rouvaa, joka tavan
takaa huudahti ja peitti kasvonsa käsiinsä...
— Ajatelkaahan, minä aavistin tämän kaiken. Minulla on semmoinen
erikoinen kyky, kaikki, mitä minä kuvittelen, se tapahtuukin. Kuinka
monta, kuinka monta kertaa olenkaan katsonut tuota hirmuista miestä
ja aina ajatellut: siinä on mies, joka loppujen lopuksi vielä tappaa
minut. Ja niin kävikin... Nimittäin jos hän nyt ei tappanutkaan
minua, vaan ainoastaan isänsä, niin varmaankin siksi, että tässä on
ilmeisesti Jumalan sormi, joka minua suojeli, ja sitäpaitsi häntä
itseään alkoi hävettää tappaa minut, sentähden että minä itse täällä,
tällä paikalla, ripustin hänen kaulaansa jumalankuvan, joka on tehty
Pyhän Marttyyrin Barbaran jäännöksistä... Ja kuinka lähellä kuolemaa
minä olinkaan sillä hetkellä, minähän astuin aivan hänen luokseen ja
hän kurotti minulle kaulaansa!- Tiedättekö, Pjotr Iljitš... (anteeksi,
luullakseni te sanoitte, että nimenne on Pjotr Iljitš), tiedättekö,
minä en usko ihmeisiin, mutta tuo jumalankuva ja tuo ilmetty ihme, joka
on tapahtunut minulle — se järkyttää minua ja minä alan taas uskoa mitä
tahansa. Oletteko kuullut luostarinvanhin Zosimasta?... En muuten tiedä
mitä puhun... Ja ajatelkaahan, hän sylkäisi päälleni, vaikka hänellä
oli jumalankuva kaulassaan... Tosin vain sylkäisi eikä tappanut, ja...
ja kas vain, minne riensi! Mutta minne me nyt, minne meidän nyt olisi
mentävä, mitä arvelette?...
Pjotr Iljitš nousi ja sanoi, että hän menee nyt suoraan
poliisipäällikön luo ja kertoo tälle kaiken, tehköön tämä sitten
niinkuin parhaaksi näkee.
— Ah, hän on erinomainen, erinomainen mies, minä tunnen Mihail
Makarovitšin. Välttämättömästi, juuri hänen luokseen. Kuinka kekseliäs
te olettekaan, Pjotr Iljitš, ja miten hyvin olettekaan tämän kaiken
ajatellut; tiedättekö, minä teidän sijassanne en mitenkään olisi sitä
keksinyt!
— Sitäkin suuremmalla syyllä, kun minä itsekin olen poliisipäällikön
hyvä tuttu, — huomautti Pjotr Iljitš yhä seisoen ja nähtävästi tahtoen
päästä jollakin tavoin mahdollisimman pian irti touhuavasta rouvasta,
joka ei mitenkään antanut hänen hyvästellä eikä lähteä.
— Ja tiedättekö, tiedättekö, — leperteli rouva Hohlakov, — tulkaa
sanomaan minulle, mitä siellä saatte nähdä ja tietää... ja mitä tulee
ilmi... ja mikä päätös häneen nähden tulee ja mihin tuomitaan...
Sanokaa, eihän meillä ole kuolemanrangaistusta? Mutta tulkaa
välttämättömästi, vaikka kello kolme yöllä, vaikka kello neljä
taikka puoli viisikin... Käskekää herättämään minut, kiskomaan minut
vuoteesta, jos en ota noustakseni... Oi hyvä Jumala, enhän minä nuku
edes. Kuulkaas, eikö minun itseni olisi lähdettävä kanssanne?...
— E-ei, mutta jos te kirjoittaisitte omakätisesti nyt kolmisen riviä,
kaiken varalta, nimittäin, että ette ole antanut mitään rahoja Dmitri
Fjodorovitšille, niin se kenties ei haittaisi... kaiken varalta...
— Välttämättömästi! — huusi rouva Hohlakov kiiruhtaen kirjoituspöytänsä
ääreen. — Ja tiedättekö, te hämmästytätte minua, te suorastaan saatte
minut järkytetyksi kekseliäisyydellänne ja taitavuudellanne näissä
asioissa... Oletteko te täällä virassa? Kuinka hauskaa onkaan kuulla,
että olette täällä virassa...
Ja vielä tätä puhuessaan hän raapusti kiireesti kirjepaperiarkin
puolikkaalle seuraavat »kolme» täyttä riviä:
»En koskaan elämässäni minä ole antanut lainaksi onnettomalle Dmitri
Fjodorovitš Karamazoville (sillä hänhän on nyt onneton) kolmeatuhatta
ruplaa tänä päivänä enkä mitään muitakaan rahoja koskaan, en koskaan!
Tämän vannon kaiken kautta, mikä on pyhää maailmassamme.»