Alkoivat miltei juomingit, kerrassaan komeat kekkerit. Grušenjka huusi
hermostuneena, että hänelle annettaisiin viiniä: »Tahdon ryypätä,
tahdon juoda itseni aivan juovuksiin, aivan niinkuin ennen, muistatko,
Mitja, muistatko, kuinka me täällä silloin teimme tuttavuutta!» Mitja
itse oli kuin kuumehoureissa ja aavisti »onneansa». Grušenjka muuten
lähetti hänet yhtä mittaa pois läheisyydestään: »Mene, pidä hauskaa,
sano heille, että tanssisivat, että kaikki iloitsisivat, 'pyöri tupa,
pyöri uuni', niinkuin silloin, niinkuin silloin!» huuteli hän yhä.
Hän oli hyvin innoissaan. Ja Mitja riensi panemaan toimeen. Kuoro
keräytyi viereiseen huoneeseen. Se huone, jossa he olivat tähän saakka
istuneet, oli kaiken lisäksi ahdaskin, karttuuniverholla kahtia jaettu,
ja täälläkin oli verhon takana iso sänky paksuine höyhenpatjoineen ja
karttuunityynykasoineen. Kaikissa tämän talon neljässä »siistissä»
huoneessa oli sängyt. Grušenjka asettui aivan oven kohdalle. Mitja
siirsi hänelle siihen nojatuolin: aivan näin oli Grušenjka istunut
myös »silloin», sinä päivänä, jolloin he ensi kertaa pitivät täällä
hauskaa, ja tästä hän oli katsellut touhua ja tanssia. Samat tytöt
olivat nyt kerääntyneet kuin silloinkin. Juutalaiset viuluineen ja
sitroineen olivat myös saapuneet, ja lopulta saapui myös hartaasti
odotettu viini- ja herkkulähetys kolmivaljakolla. Mitja touhusi.
Huoneeseen tuli katselemaan syrjäisiäkin, talonpoikia ja eukkoja, jotka
jo olivat olleet makaamassa, mutta olivat heränneet ja vainusivat
tavallisuudesta poikkeavaa kestitystä, kuten kuukausi takaperin. Mitja
tervehti ja syleili tuttuja, tunnusteli ennen näkemiään kasvoja, availi
pulloja ja kaatoi kenelle vain sattui. Samppanjaa halusivat suuresti
ainoastaan tytöt, talonpojista oli mieluisampaa rommi ja konjakki ja
varsinkin kuuma toti. Mitja järjesti niin, että kaikille tytöille
keitettiin suklaata, ja määräsi, että kaiken yötä piti olla toiminnassa
kolme teekeitintä, jotta jokainen tulija saisi teetä ja totia:
kestittäköön jokaista, joka sitä haluaa. Sanalla sanoen, alkoi säädytön
ja järjetön hummaus, mutta Mitja oli kuin omassa elementissään, ja
mitä päättömämmäksi kaikki muuttui, sitä enemmän hän vilkastui. Jos
niinä hetkinä joku talonpoika olisi pyytänyt häneltä rahaa, niin hän
heti olisi vetänyt esille koko tukkunsa ja alkanut jaella oikealle ja
vasemmalle aivan laskematta. Tästäpä syystä, luultavasti hoidellakseen
Mitjaa, hänen ympärillään kieppui melkein myötäänsä isäntä, Trifon
Borisytš, joka nähtävästi oli jo päättänyt olla ensinkään käymättä
makaamaan tänä yönä, mutta joka kuitenkin joi vähän (hän nautti kaiken
kaikkiaan vain yhden lasin totia) ja valvoi valppaasti omalla tavallaan
Mitjan etuja. Niinä hetkinä, joina se oli tarpeellista, hän hillitsi
häntä ystävällisesti ja matelevasti ja sai hänet luopumaan aikeistaan,
ei sallinut hänen tarjoilla, niinkuin »silloin», moukille »sikareita
ja reiniläistä viiniä» eikä, Jumala siitä varjelkoon, rahoja, sekä
paheksui suuresti, kun tytöt joivat likööriä ja söivät konvehteja:
»Täitä täynnä ne vain ovat, Mitri Fjodorovitš», puhui hän, »minä
töytäisen jokaista heistä polvellani ja käsken heitä pitämään sitä
vielä kunniana heille, — sellaisia ne ovat!» Mitja mainitsi vielä
kerran Andreista ja käski lähettämään hänelle totia: »Minä loukkasin
häntä äsken», toisti hän heikontuneella ja liikutetulla äänellä.
Kalganov ei ensin tahtonut juoda, eikä tyttöjen kuoro häntä alussa
kovinkaan miellyttänyt, mutta juotuaan vielä kaksi pikaria samppanjaa
hän tuli hirveän iloiseksi, asteli huoneissa, nauroi ja kehui kaikkea
ja kaikkia, sekä lauluja että soittoa. Maksimov autuaana ja humalaisena
pysytteli kaiken aikaa hänen seurassaan. Grušenjka, joka myös oli
alkanut humaltua, osoitti Mitjalle Kalganovia: »Kuinka miellyttävä hän
on, miten ihastuttava poika!» Ja Mitja juoksi innoissaan suutelemaan
Kalganovia ja Maksimovia. Oi, hänellä oli paljon aavistuksia; ei mitään
sellaista ollut Grušenjka hänelle sanonut ja nähtävästi tahallaan
väittikin sanomasta, loi vain väliin häneen ystävällisen, mutta tulisen
silmäyksen. Viimein Grušenjka äkkiä tarttui lujasti hänen käteensä ja
veti hänet väkisin luokseen. Itse istui Grušenjka silloin nojatuolissa
oven luona.
— Kuinka sinä äsken astuitkaan tänne sisälle? Kuinka astuitkaan
sisälle!... Minä aivan pelästyin. Kuinka sinä tahdoit luovuttaa minut
hänelle, mitä? Tahdoitko todellakin?
— En tahtonut tuhota onneasi! — lepersi Mitja autuaana. Mutta Grušenjka
ei tarvinnut vastausta:
— No, mene... pidä hauskaa, — ajoi hän häntä taas luotaan, — älä itke,
kutsun sinua taas.
Ja Mitja riensi pois, mutta Grušenjka alkoi taas kuunnella lauluja ja
katsella tanssia seuraten katseellaan Mitjaa, missä tämä vain oli, ja
neljännestunnin kuluttua hän taas kutsui Mitjaa, joka heti riensi hänen
luokseen.
— No, istuudu nyt viereeni, kerro, kuinka sinä eilen sait tietää, että
minä olin tullut tänne; keneltä kuulit ensimmäiseksi?
Ja Mitja alkoi kertoa, katkonaisesti, sotkuisesti, kiihkeästi, mutta
hänen kertomuksensa oli kuitenkin omituinen, hän rypisti usein yhtäkkiä
kulmiaan ja katkaisi puheensa.
— Miksi sinä rypistät kulmakarvojasi? — kysyi Grušenjka.
— Ei se mitään... jätin sinne erään sairaan. Jos hän olisi tullut
terveeksi, jos tietäisin hänen tulevan terveeksi, niin antaisin heti
kymmenen vuotta elämästäni!
— No, mitäpä hänestä, jos hän on sairas. Aiotko sinä todellakin
huomenna ampua itsesi, kuinka tyhmä oletkaan, ja minkätähden? Minä
pidän semmoisista ajattelemattomista, niinkuin sinä olet, — puhua
lallatti Grušenjka hänelle jo hiukan kankealla kielellä, — sinä olet
siis valmis tekemään minun tähteni mitä tahansa? Eikö niin? Aioitko
sinä, tyhmyri, todellakin ampua itsesi huomenna! Ei, odotahan vielä,
huomenna minä kenties sanon sinulle yhden pikku sanan... tänään en
sano, vaan huomenna. Sinä kai tahtoisit tänään? Ei, tänään minä en
tahdo... No, mene, mene nyt, pidä hauskaa.
Kerran Grušenjka kuitenkin kutsui hänet luoksensa aivan kuin ymmällä
ollen ja huolestuneena.
— Minkätähden olet surullinen? Minä näen, että olet suruissasi... Ei,
kyllä minä näen, — lisäsi hän katsoen terävästi Mitjaa silmiin. —
Vaikka sinä tuolla suuteletkin talonpoikia ja huudat, niin minä näen
kuitenkin jotakin. Ei, pidä sinä hauskaa, minä olen iloinen ja ole
sinäkin... Minä rakastan erästä täällä, arvaa ketä?... Ai, katso: minun
poikani on nukahtanut, päihtyi sydänkäpynen.
Hän puhui Kalganovista: tämä oli todellakin päihtynyt ja nukahtanut
hetkiseksi sohvalle istualleen. Eikä hän ollut nukkunut ainoastaan
päihtymyksen takia, vaan hänen mielensä oli jostakin syystä äkkiä
tullut surulliseksi tai, kuten hän sanoi, »ikäväksi». Kovin hänen
mieltään masensivat lopulta tyttöjen laulutkin, jotka alkoivat muuttua,
sitä mukaa kuin juominki kehittyi, kovin rivoiksi ja hillittömiksi.
Ja samoin heidän tanssinsakin: kaksi tyttöä pukeutui karhuiksi, ja
Stepanida, reipas tyttö keppi kädessä, oli olevinaan karhunkuljettaja
ja alkoi näitä »näyttää». »Iloisemmin, Marja», huusi hän, »muuten saat
kepistä!» Karhut kaatuivat lopulta maahan perin rivoon asentoon, ja
paikalle sankkana joukkona kerääntyneet kaikenlaiset talonpojat ja akat
nauraa hohottivat kovasti. »Antaa heidän, antaa heidän teuhata», puhui
Grušenjka toimessaan, kasvoissa autuas ilme, »kun sattuu jonkin kerran
ilon päivä, niin eivätkö ihmiset pitäisi hauskaa?» Kalganov sensijaan
oli sen näköinen, kuin hän olisi saanut likaa päälleen: »Sikamaisuutta
se kaikki on, tämä kansanomainen homma», huomautti hän mennen pois,
»nämä ovat heidän kevätleikkejään, kun he tallettavat auringon koko
kesäyöksi». Mutta erikoisen epämiellyttävä hänestä oli eräs »uusi»
laulu, jota laulettiin reippaalla tanssisävelellä ja jossa puhuttiin
siitä, kuinka herra ajeli ja kyseli tytöiltä:
Herra tutki tytöiltä,
lempivätkö nuo vai ei.
Mutta tytöistä tuntui siltä, että ei voi rakastaa herraa:
Herralta vain selkään saan,
enkä lemmi ollenkaan.