Mitja astui nopein ja pitkin askelin aivan pöydän luo.
— Hyvät herrat, — alkoi hän kovalla äänellä, melkein huutaen, mutta
änkyttäen joka sanan, — minä... en minä mitään! Älkää pelätkö, —
huudahti hän, — enhän minä mitään, en mitään, — kääntyi hän äkkiä
Grušenjkan puoleen, joka oli painautunut nojatuolissaan Kalganoviin
päin ja tarttunut tämän käteen. — Minä... Minä matkustan myös. Minä
olen aamuun asti. Hyvät herrat, matkustava henkilö... saako hän olla
kanssanne aamuun? Ainoastaan aamuun asti, viimeisen kerran, tässä
samassa huoneessa?
Viimeiset sanat hän lausui kääntyen paksun, sohvalla piippu suussa
istuvan miehen puoleen. Tämä otti arvokkaasti suustaan piipun ja lausui
ankarasti:
— Hyvä herra, tämä on yksityinen seura. On muitakin huoneita.
— Sehän olettekin te, Dmitri Fjodorovitš, mitäs te nyt? — lausui äkkiä
Kalganov. — Istukaa seuraamme, hyvää päivää!
— Hyvää päivää, rakas ihminen... ja verraton! Olen aina kunnioittanut
teitä... — lausui Mitja iloisesti ja kohteliaasti ojentaen hänelle heti
pöydän yli kätensä.
— Ai, miten kovasti te puristitte! Ihan ruhjoitte sormet, — alkoi
Kalganov nauraa.
— Sillä tavoin hän aina puristaa, aina sillä tavoin! — lausui iloisesti
ja vielä arasti hymyillen Grušenjka, joka luultavasti heti oli tullut
Mitjan ulkonäöstä vakuutetuksi, että tämä ei rupea mellastamaan, ja
katseli häntä hirveän uteliaana ja yhä vielä levottomana. Mitjassa
oli jotakin, mikä tavattomasti hämmästytti Grušenjkaa, eikä Grušenjka
ollenkaan ollut odottanut, että Mitja tämmöisellä hetkellä tulee
sisälle tuolla tavoin ja alkaa puhua noin.
— Hyvää päivää, — lausui imelästi vasemmalta myös tilanomistaja
Maksimov. Mitja syöksyi hänenkin luokseen.
— Hyvää päivää, tekin olette täällä, minua ilahduttaa suuresti, että
tekin olette täällä! Hyvät herrat, hyvät herrat, minä... (Hän kääntyi
uudelleen piippua polttavan herran puoleen pitäen nähtävästi häntä
täällä tärkeimpänä henkilönä.) Minä kiidin... Minä tahdoin viettää
viimeisen päiväni ja viimeisen tuntini tässä huoneessa, tässä samassa
huoneessa... missä minä jumaloin... kuningatartani!... Anteeksi,
herrani! — huudahti hän kiihkeästi. — Minä lensin ja vannoin... Oi,
älkää pelätkö, viimeinen yöni! Juokaamme, hyvä herra, sovinnon malja!
Heti tuodaan viiniä... Minä toin tämän. (Hän veti äkkiä jostakin syystä
esille setelitukkunsa.) — Salli, herrani! Minä tahdon musiikkia, jyryä,
pauhua, kaikkea mitä ennenkin... Mutta mato, tarpeeton mato ryömii
maata pitkin ja katoaa! Riemuni päivää muistelen viimeisenä yönäni!...
Hän oli melkein läkähtyä; paljon, paljon hän tahtoi sanoa, mutta suusta
tuli vain omituisia huudahduksia. Herra katseli liikkumattomana häntä,
hänen setelitukkuansa, katseli Grušenjkaa ja oli ilmeisesti ymmällä.
— Jos käskee minun kuninkaatar... — alkoi hän puhua.
— Mikä kuninkaatar, onko se olevinaan samaa kuin kuningatar? —
keskeytti äkkiä Grušenjka. — Ihan minua naurattaa teidän kaikkien
puhetapanne. Istuudu, Mitja, ja mitä sinä puhutkaan? Älä säikyttele,
ole niin hyvä. Ethän rupea säikyttelemään, ethän? Jos et, niin iloitsen
tulostasi...
— Minunko, minunko sopisi säikytellä? — huudahti äkkiä Mitja kohottaen
ylös kätensä. — Oi, menkää ohi, kulkekaa vapaasti, minä en häiritse!...
— Ja äkkiä hän yllätykseksi kaikille ja tietysti itselleenkin
heittäytyi tuolille ja puhkesi kyyneliin, kääntäen päänsä pois
vastapäistä seinää kohti ja tarttuen käsillään lujasti tuolin selustaan
aivan kuin syleillen sitä.
— No niin, no niin, tuommoinen sinä olet! — huudahti Grušenjka
moittivasti. — Juuri tuommoisena hän usein tuli minun luokseni, — alkaa
äkkiä puhua, enkä minä ymmärrä siitä mitään. Kerran rupesi itkemäänkin,
ja nyt se tapahtuu toisen kerran — mikä häpeä! Mitä sinä oikein itket?
_Kun edes olisi syytä!_ — lisäsi hän äkkiä salaperäisesti ja pannen
omituisen ärtyneesti painoa sanoilleen.
— Minä... en itke... No, päivää! — sanoi hän kääntyen silmänräpäyksessä
tuolillaan ja alkoi äkkiä nauraa, mutta ei puisevaa, katkonaista
nauruaan, vaan jonkinmoista ennenkuulumatonta pitkää, hermostunutta ja
vavahduttavaa naurua.
— No niin, nyt taas... No, tule iloiseksi, tule iloiseksi! — puheli
Grušenjka hänelle. — Minä olen hyvin iloinen tulostasi, Mitja, hyvin
iloinen, kuuletko, että minä olen hyvin iloinen? Minä tahdon, että hän
istuu täällä meidän seurassamme, -— kääntyi hän käskevästi ikäänkuin
kaikkien puoleen, vaikka hänen sanansa nähtävästi olivat tarkoitetut
sohvassa istuvalle. — Tahdon, tahdon! Mutta jos hän menee pois, niin
minäkin lähden, tietäkää se! — lisäsi hän, ja hänen silmänsä alkoivat
äkkiä leimuta.
— Mitä tahtoo hallitsijattareni — se on laki! — lausui herra suudellen
sievästi Grušenjkan kättä. — Pyydän herraa meidän seuraamme! — kääntyi
hän rakastettavasti Mitjan puoleen. Mitja aikoi taas rientää luo ja
ilmeisesti päästää suustaan sanatulvan, mutta siitä tulikin muuta:
— Juokaamme, hyvät herrat! — tokaisi hän äkkiä puheen asemasta. Kaikki
alkoivat nauraa.
— Herra Jumala! Ja minä kun luulin hänen taas alkavan pitää puhetta,
— huudahti Grušenjka hermostuneesti. — Kuule, Mitja, — lisäsi hän
lujasti, — älä hypi enää paikaltasi, mutta että sinä toit samppanjaa,
se on mainiota. Minä juon myöskin, marjaviinaa en voi sietää. Mutta
kaikkein parasta on, että ajaa hurautit itse tänne, täällä oli julman
ikävä... Tulitko sinä taas juopottelemaan, vai mitä? Pistä toki rahat
taskuusi! Mistä olet saanut niin paljon?
Mitja, jonka kädessä setelit yhä olivat myttyyn puristettuina, työnsi
ne taskuunsa. Hän punastui. Samassa isäntä toi tarjottimella avatun
samppanjapullon ja juomalaseja. Mitja tarttui pulloon, mutta oli niin
hämillään, että unohti mitä sillä oli tehtävä. Kalganov otti häneltä
pullon ja kaatoi hänen asemastaan viiniä laseihin.
— Niin, vielä, vielä pullo! — huudahti Mitja isännälle ja muistamatta
kilistää herran kanssa, jota hän niin juhlallisesti oli pyytänyt
juomaan kanssaan sovinnon maljan, hän äkkiä tyhjensi yksin koko
lasinsa odottamatta ketään. Hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä kokonaan.
Juhlallisen ja traagillisen ilmeen asemasta, joka hänellä oli ollut
sisälle astuessaan, häneen oli tullut jotakin lapsellista. Hän oli
äkkiä ikäänkuin nöyrtynyt ja alentunut. Hän katseli kaikkia arasti
ja iloisesti, nauraa hihitti usein ja hermostuneesti, oli yhtä
kiitollisen näköinen kuin pahaa tehnyt koira, jota taas on hyväilty
ja jonka on taas annettu tulla sisälle. Oli kuin hän olisi unohtanut
kaikki, ja hän katseli kaikkia ihastuneena, lapsen tavoin hymyillen.
Grušenjkaa hän katseli yhtä mittaa nauraen ja siirsi tuolinsa aivan
Grušenjkan nojatuolin luo. Vähitellen hän tuli tarkastelleeksi molempia
herrojakin, vaikka ei vielä päässyt paljon selville heistä. Sohvalla
istuvassa herrassa hämmästytti häntä ryhti, puolalainen puheensävy
ja ennen kaikkea piippu. »No mitä tämä on, on hyväkin, että hän
polttaa piippua», ajatteli Mitja. Herran jonkin verran pöhöttyneet,
lähes nelikymmenvuotiaat kasvot, joissa oli hyvin pieni nenä ja
sen alla perin ohuet viikset, vahatut ja julkeat, eivät myöskään
herättäneet Mitjassa vielä mitään kysymyksiä. Ei edes herran perin
huono, Siperiassa tehty tekotukka typerästi eteenpäin kammattuine
ohimokiharoineen erikoisemmin hämmästyttänyt Mitjaa: »Siis niin on
oleva, jos hänellä kerran on tekotukka», ajatteli hän onnellisena
edelleen. Toinen herra taas joka istui seinän vieressä ja oli nuorempi
kuin sohvalla istuva herra sekä katseli koko seuruetta röyhkeän ja
uhmailevan näköisenä ja äänettömästi halveksien kuunteli yhteistä
keskustelua, herätti taas Mitjassa huomiota ainoastaan suurella
pituudellaan, joka oli aivan suhteeton sohvalla istuvaan herraan
nähden. »Jos hän nousee seisomaan, niin hän on varmaan kuuden jalan
korkuinen», välähti Mitjan mielessä. Hänen päässään välähti myös, että
tämä pitkä herra luultavasti oli sohvalla olevan herran ystävä ja
apuri, hänen jonkinmoinen »henkivartijansa», ja että pieni, piippua
polttava herra tietysti komentelee pitkää herraa. Mutta tämäkin
kaikki näytti Mitjan mielestä ihmeen hyvältä ja kiistämättömältä.
Pikku koirassa oli kaikki kilpailemisen halu kuollut. Grušenjkaa ja
tämän eräitten lauseitten salaperäistä sävyä hän ei vielä ensinkään
ymmärtänyt, hän ymmärsi koko sydämessään vavisten vain sen, että
Grušenjka oli hänelle ystävällinen, oli »pyytänyt» häntä ja pannut
hänet viereensä istumaan. Hän oli suunniltaan ihastuksesta, kun näki,
miten Grušenjka härppäsi juomalasista viiniä. Seuran äänettömyys näytti
kuitenkin yhtäkkiä häntä hämmästyttävän, ja hän alkoi katsella kaikkia
jotakin odottavin silmäyksin: »Mutta miksi me istumme, miksi ette ryhdy
mihinkään, hyvät herrat»? näytti hänen hymyilevä katseensa sanovan.
— Tuo tuossa valehtelee koko ajan ja me nauroimme täällä, — alkoi
yhtäkkiä Kalganov aivan kuin arvaten hänen ajatuksensa ja osoittaen
Maksimovia.
Mitja loi nopeasti silmänsä Kalganoviin ja heti sen jälkeen Maksimoviin.
— Valehtelee? — alkoi hän nauraa lyhyttä puisevaa nauruaan ilostuen
heti jostakin. — Hah-hah!
— Niin. Ajatelkaahan, hän vakuuttaa, että muka koko meidän ratsuväkemme
on kaksikymmentäluvulla mennyt järjestään naimisiin puolalaisten
naisten kanssa; mutta sehän on hirveätä pötypuhetta, eikö totta?
— Puolalaisten naisten kanssa? — puuttui taas puheeseen Mitja, nyt jo
aivan ihastuksissaan.
Kalganov ymmärsi sangen hyvin Mitjan suhteen Grušenjkaan, aavisti myös
jotakin puolalaisesta herrasta, mutta tämä ei niin paljoa kiinnittänyt
hänen mieltään tai kenties ei ollenkaan kiinnittänyt hänen mieltään,
vaan enimmän hänen mieltään kiinnitti Maksimov. Hän oli joutunut
tänne Maksimovin kanssa sattumalta, ja puolalaiset herrat hän kohtasi
täällä matkustajakodissa ensimmäisen kerran elämässään. Grušenjkan
hän tunsi ennestään ja oli kerran ollut tämän luonakin jonkun kanssa;
silloin hän ei ollut miellyttänyt Grušenjkaa. Mutta täällä Grušenjka
katseli häntä hyvin ystävällisesti, olipa ennen Mitjan tuloa häntä
hyväillytkin, mutta Kalganov näytti pysyneen tunteettomana. Hän oli
nuori mies, ei yli kahdenkymmenen vuoden, keikarimaisesti puettu,
kasvot hänellä oli hyvin miellyttävät ja valkoiset, ja hänen sakeat,
ruskeat hiuksensa olivat hyvin kauniit. Näissä valkeissa kasvoissa
oli kauniit, vaaleansiniset silmät, joiden ilme oli älykäs, toisinaan
syväkin, niin ettei semmoista hänen ikäiseltään olisi odottanutkaan,
varsinkin kun nuorukainen toisinaan puhui ja katseli aivan kuin lapsi
eikä sitä yhtään kainostellut, vaan oli itse siitä tietoinen. Yleensä
hän oli hyvin omalaatuinen, vieläpä oikukas, vaikka aina ystävällinen.
Joskus vilahteli hänen kasvojensa ilmeessä jotakin liikkumatonta
ja itsepäistä: hän katseli teitä, kuunteli, mutta näytti kuitenkin
itsepintaisesti hautovan mielessään jotakin omaansa. Väliin hän muuttui
veltoksi ja laiskaksi, väliin taas yhtäkkiä kiihtyi nähtävästi aivan
joutavasta syystä.
— Ajatelkaahan, minä olen kuljettanut häntä jo neljä päivää mukanani,
— jatkoi hän hiukan laiskasti venytellen sanojaan, ei kuitenkaan
narrimaisesti, vaan aivan luonnollisesti. — Muistatteko, siitä asti
kuin teidän veljenne hänet silloin töytäisi rattailta ja hän lensi
alas. Silloin hän suuresti kiinnitti mieltäni, ja minä otin hänet
mukaani maalle, mutta hän valehtelee myötäänsä, niin että hävettää
hänen seurassaan. Olen viemässä häntä takaisin...
— Herra ei ole nähnyt puolalaista naista ja puhuu semmoista, kuin ei
ole voinut tapahtua, — huomautti piippua polttava herra Maksimoville.
Piippuniekka mies puhui venäjää varsin hyvin, ainakin paljon paremmin
kuin mitä teeskenteli. Venäläiset sanat, mikäli hän niitä käytti, hän
väänsi puolalaiseen muotoon.
— Minähän olen itse ollut naimisissa puolalaisen naisen kanssa, —
hihitti vastaukseksi Maksimov.
— No, oletteko te sitten palvellut ratsuväessä? Tehän puhuitte
ratsuväestä. Oletteko te siis ratsumies? — puuttui heti puheeseen
Kalganov.
— Niin, tosiaankin, onko hän ratsumies? Hah-hah! — huudahti Mitja, joka
kuunteli ahnaasti ja siirsi nopeasti kysyvän katseensa jokaiseen, joka
alkoi puhua, aivan kuin hän olisi odottanut kuulevansa Jumala ties mitä
jokaiselta.
— Ei, katsokaahan, — kääntyi Maksimov hänen puoleensa, — minä puhun
siitä, että nuo puolalaisneidit... kauniit... kun ne tanssivat
meikäläisen ulaanin kanssa masurkan... kun on tanssinut hänen kanssaan
masurkan, niin heti hypähtää hänen polvilleen niinkuin kissanpoika...
valkoinen... mutta herra isä ja rouva äiti näkevät sen ja sallivat
sen tapahtua... ja sallivat... mutta ulaani menee seuraavana päivänä
ja kosii... niin se käy... ja kosii, hihii! — nauraa hihitti Maksimov
lopuksi.
— Herra on lurjus! — mutisi äkkiä pitkä herra tuolilla ja nosti toisen
jalan toisen jalkansa päälle. Mitjan silmiin pisti vain hänen iso
rasvanahkainen saappaansa, jossa oli paksu ja likainen pohja. Muutenkin
molemmat herrat olivat verraten epäsiistissä asussa.
— No niin, nyt tuli lurjuskin! Mitä hän haukkuu? — suuttui äkkiä
Grušenjka.
— Rouva Agrippina, herra on nähnyt Puolanmaalla talonpoikaisnaisia eikä
aatelisneitejä, — huomautti piippua polttava herra Grušenjkalle.
— Voit olla varma siitä! — tokaisi halveksivasti tuolilla istuva pitkä
herra.
— Mitä vielä! Antakaahan hänen puhua! Kun ihmiset puhuvat, niin mitä
tarvitsee häiritä heitä? Heidän kanssaan on hauska, — kivahti Grušenjka.
— Minä en häiritse, rouva, — huomautti merkitsevästi mies, jolla
oli tekotukka, ja luotuaan pitkän katseen Grušenjkaan hän vaikeni
arvokkaasti ja alkoi taas imeä piippuaan.
— Eihän, ei, puolalainen herra sanoi nyt totuuden, — kiivastui taas
Kalganov, aivan kuin olisi ollut kysymys Herra ties mistä. — Eihän hän
ole ollut Puolassa, kuinka hän voi puhua Puolasta? Ettehän te mennyt
Puolassa naimisiin, ettehän?
— En, Smolenskin kuvernementissa. Mutta hänet oli sitä ennen ulaani
tuonut sieltä, tulevan vaimoni nimittäin, sekä hänen rouva äitinsä
ja tantan ja vielä erään sukulaisen, jolla oli aikamiespoika, ne
oli aivan Puolasta, aivan... ja luovutti minulle. Se on eräs meidän
luutnanttimme, hyvin hyvä nuori mies. Ensin hän aikoi itse mennä
naimisiin, mutta ei mennytkään, sillä tyttö olikin ontuva...
— Te siis menitte naimisiin ontuvan kanssa? — huudahti Kalganov.
— En nainut ontuvaa. He molemmat silloin hiukan petkuttivat minua ja
salasivat minulta. Minä luulin, että hän hypähtelee... hän hypähteli
aina, ja minä luulin hänen tekevän sitä ilosta...
— Ilosta, kun pääsi teidän kanssanne naimisiin? — kirkaisi lapsellisen
heleällä äänellä Kalganov.
— Niin, ilosta. Mutta selvisikin, että syy oli aivan toinen. Myöhemmin,
kun meidät oli vihitty, hän tunnusti minulle jo hääiltana asian ja
pyysi hyvin liikuttavasti anteeksi, oli lapsuusvuosinaan, sanoo,
hypännyt kerran lätäkön yli ja siinä loukannut jalkansa, hihii!...
Kalganov alkoi nauraa sydämensä pohjasta aivan kuin lapsi ja melkein
kaatui sohvaa vastaan. Grušenjkakin alkoi nauraa. Mitja oli onnensa
kukkulalla.
— Tiedättekö, tiedättekö, nyt hän puhuukin totta, nyt hän ei valehtele!
— huudahteli Kalganov kääntyen Mitjaan. — Ja tiedättekö, hänhän on
ollut kahdesti naimisissa, — hän puhuu nyt ensimmäisestä vaimostaan,
— mutta hänen toinen vaimonsa, on karannut ja on vielä nytkin elossa,
tiedättekö te sen?
— Todellakin? — kääntyi Mitja nopeasti Maksimoviin, ja hänen kasvonsa
ilmaisivat tavatonta hämmästystä.
— Niin, karannut on, olen kokenut sen ikävyyden, — vahvisti Maksimov
vaatimattomasti. — Erään ranskalaisen kanssa. Mutta pääasia on, että
hän sitä ennen oli ensi työkseen antanut minun siirtää koko maakyläni
hänen nimiinsä. Sinä, sanoo, olet sivistynyt mies, sinä saat itsellesi
aina leipäpalan. Niin sai minut sen tekemään. Minulle huomauttikin
kerran eräs kunnianarvoisa piispa: »Sinun vaimoistasi toinen oli
ontuva, mutta toinen liiankin kevytjalkainen», hihii!
— Kuulkaa, kuulkaa! -— puhui Kalganov aivan innoissaan. — Jos hän
valehteleekin, — ja hän valehtelee usein, — niin hän valehtelee
ainoastaan tuottaakseen kaikille huvia: sehän ei ole alhaista, eihän
se ole alhaista? Tiedättekö, minä pidän hänestä toisinaan. Hän on
hyvin alhainen, mutta hän on luonnollisella tavalla alhainen, vai
mitä? Mitä te arvelette? Joku toinen toimii halpamaisesti ja jostakin
syystä, saadakseen etua, mutta hän tekee sen suorastaan vain luontonsa
mukaisesti... Ajatelkaa, esimerkiksi, hän vaatii sitä kunniaa (eilen
kinasteli siitä koko matkan), että Gogolj on _Kuolleissa Sieluissa_
kertonut hänestä. Muistatteko, siellä on tilanomistaja Maksimov,
jota Nozdrev pieksi ja joutui vastaamaan oikeudessa »tilanomistaja
Maksimovin persoonallisesta loukkaamisesta vitsoilla juopuneessa
tilassa», — no, muistattehan sen? Niin no, ajatelkaahan, hän väittää,
että se oli juuri hän ja että häntä piestiin. No, onko se mahdollista?
Tšitšikov matkusteli myöhäisintään kaksikymmentäluvulla, sen
alkupuolella, niin että aikamäärät eivät ollenkaan käy yhteen. Häntä ei
ole voitu silloin pieksää. Eihän ole voitu, eihän?
Vaikeata oli käsittää, mistä Kalganov oli niin tulistunut, mutta
hän oli vilpittömästi tulistunut. Mitja eläytyi kokonaan hänen
harrastuksiinsa.
— No, entäpä jos piestiin! — huudahti hän hohottaen.
— Ei oikeastaan piesty, vaan muuten vain, — pisti äkkiä väliin Maksimov.
— Kuinka niin? Joko piestiin tai ei?
— _Która godzina, panie?_ [Paljonko kello on, herra?] kääntyi piippua
polttava mies ikävystyneen näköisenä tuolilla istuvan pitkän herran
puoleen. Tämä kohautti vastaukseksi olkapäitään: heillä kummallakaan ei
ollut kelloa.
— Miksi ei puheltaisi? Antakaahan toistenkin puhua. Jos teillä
on ikävä, niin toisetkaan muka eivät saisi puhua, — kivahti taas
Grušenjka, nähtävästi tahallaan rakentaen riitaa. Jotakin välähti
ikäänkuin ensimmäisen kerran Mitjan päässä. Tällä kertaa herra vastasi
jo ilmeisesti ärtyneenä:
— Rouva, minä en sano vastaan, en ole sanonut mitään.
— No hyvä on, mutta kerro sinä — huudahti Grušenjka Maksimoville. —
Miksi te kaikki vaikenitte?
— Eihän tässä ole mitään kertomista, sillä kaikki tuo on vain
tyhmyyksiä, — puuttui heti puheeseen Maksimov nähtävästi mielihyvällä
ja hiukan kiemaillen, — ja Gogoljillakin on tämä kaikki vain
kuvaannollisessa mielessä, sillä kaikki hänen käyttämänsä nimet ovat
allegorisia: Nozdrev ei ollut Nozdrev, vaan Nosov, Kuvšinnikov taas ei
ole sinnepäinkään, sillä hän oli Škvornev. Mutta Fenardi oli todellakin
Fenardi, ei kuitenkaan italialainen, vaan venäläinen, Petrov, ja
mamselli Ferardi oli kaunis, kauniit jalat trikoosukissa, lyhyt hame
täynnä kultahepeniä, ja hänpä pyöri, ei sentään neljää tuntia, vaan
kaiken kaikkiaan neljä minuuttia... sai kaikki ihastumaan...
— Mutta minkätähden piestiin, miksi sinä sait selkääsi? — kirkui
Kalganov.
— Pironin takia, — vastasi Maksimov.
— Minkä Pironin? — huudahti Mitja.
— Tunnetun ranskalaisen kirjailijan Pironin. Me joimme silloin
viiniä suuressa seurassa ravintolassa noilla samoilla markkinoilla.
He pyysivät minutkin seuraan, ja minä aloin ensi töikseni lausua
epigrammeja: »Se ootko sä, Boileau, niin hassu asus on.» Mutta Boileau
vastaa olevansa menossa naamiaisiin, se on saunaan, hihii, sen he
käsittivät letkaukseksi itselleen. Mutta minä lausuin heti paikalla
toisen, kaikille sivistyneille ihmisille hyvin tutun epigrammin,
purevan:
Mä Phaon oon, sä olet Sapphon verta,
mua surettaa vain joka kerta,
kun löytämään et pysty merta.
He loukkaantuivat vielä enemmän ja alkoivat minua hävyttömästi
haukkua, mutta silloin minä kaikeksi onnettomuudeksi kerroin, asioita
parantaakseni, heille hyvin sivistyneen anekdootin Pironista, kuinka
häntä ei huolittu Ranskan akatemiaan ja kuinka hän kostaakseen sepitti
kirjoituksen hautakiveensä pantavaksi:
Ci-git Piron qui ne fut rien,
pas même académicien.
[Tässä lepää Piron, joka ei ollut mikään,
ei edes akatemian jäsen.]
He ottivat ja pieksivät minut.
— Mutta mistä syystä, miksi?
— Sivistykseni tähden. Vähänkö on syitä, minkä takia ihmiset saattavat
antaa toisille ihmisille selkäsaunan, — lausui Maksimov lempeästi ja
opettavaisesti.
— Hyh, lakatkaa, tuo on kaikki joutavaa, en tahdo kuulla, minä
luulin tulevan iloista, — keskeytti yhtäkkiä Grušenjka. Mitja tuli
levottomaksi ja lakkasi heti nauramasta. Pitkä herra nousi paikaltaan
ja ylpeän näköisenä, niinkuin ihminen, jolla on ikävä vieraassa
seurassa, hän alkoi astella huoneessa nurkasta toiseen kädet selän
takana.
— Kas kun rupesi harppailemaan! — sanoi Grušenjka katsellen häntä
halveksivasti. Mitja tuli levottomaksi ja huomasi sitäpaitsi, että
sohvalla oleva herra katseli häntä ärtyneen näköisenä.
— Hyvä herra, — huudahti Mitja, — juokaamme, hyvät herrat! Ja
toisen herran kanssa myös: juokaamme, hyvät herrat! — Hän siirsi
silmänräpäyksessä, kolme juomalasia ja kaatoi niihin samppanjaa.
— Puolan malja, hyvät herrat, juon teidän Puolanne maljan, puolalaisen
maan maljan! — huudahti Mitja.
— Se on minulle hyvin mieluista, herra, juokaamme, — lausui arvokkaasti
ja suopeasti sohvalla istuva herra ja otti lasinsa.
— Ja toinen herra, mikä hänen nimensä on, hei, jalosukuinen herra, ota
lasi! — touhusi Mitja.
— Herra Vrublevski, — kuiskasi sohvalla oleva herra.
Herra Vrublevski astui huojuen pöydän luo ja otti seisoen oman lasinsa.
— Puolan malja, hyvät herrat, hurraa! — huudahti Mitja kohottaen
lasinsa.
Kaikki kolme tyhjensivät lasinsa. Mitja tarttui pulloon ja täytti heti
taas kolme lasia.
— Nyt Venäjän malja, herrat, ja ollaan veljiä!
— Kaada meillekin, — sanoi Grušenjka, — Venäjän maljan tahdon minäkin
juoda.
— Minä myös, — sanoi Kalganov.
— Ja kyllähän minäkin... vanhan mummo Venäjän maljan, — hihitti
Maksimov.
— Kaikki, kaikki! — huudahteli Mitja. — Isäntä, vielä pulloja!
Tuotiin jäljellä olevat kolme Mitjan tuomista pulloista. Mitja kaatoi
laseihin.
— Venäjän malja, hurraa! — lausui hän uudelleen. Kaikki, paitsi
puolalaiset herrat, joivat, ja Grušenjka tyhjensi yhdellä siemauksella
koko lasinsa. Herrat eivät olleet koskeneetkaan omiinsa.
— Entäs te, herrat? — huudahti Mitja. — Noinko te?
Herra Vrublevski otti lasinsa, kohotti sen ja lausui kaikuvalla äänellä:
— Venäjän malja, niinkuin sen rajat olivat ennen vuotta seitsemänsataa
seitsemänkymmentäkaksi!
— _Oto bardzo piękne!_ [Oikein hyvin sanottu!] — huudahti toinen herra,
ja molemmat tyhjensivät yhdellä kertaa lasinsa.
— Kolloja olette, herrat! — pääsi yhtäkkiä Mitjan suusta.
— Herra! — huusivat molemmat herrat uhkaavasti asettuen Mitjan eteen
kuin kukot. Varsinkin herra Vrublevski oli kiihtynyt.
— Eikö ole lupa rakastaa omaa maataan? — huusi hän.
— Vaiti! Ei saa riidellä! Ei mitään riitaa! — huudahti käskevästi
Grušenjka ja polki jalkaansa lattiaan. Hänen kasvonsa hehkuivat, silmät
säkenöivät. Juuri tyhjennetyn lasin vaikutukset tuntuivat. Mitja
pelästyi kovasti.
— Hyvät herrat, antakaa anteeksi! Se on minun syyni, en minä enää.
Vrublevski, herra Vrublevski, en minä enää!...
— Ole edes sinä vaiti, istuudu, senkin hölmö! — kivahti hänelle häijyn
harmistuneesti Grušenjka.
Kaikki istuutuivat, kaikki vaikenivat, kaikki katselivat toisiaan.
— Hyvät herrat, kaikki on minun syyni! — alkoi taas Mitja, joka ei
ollut ymmärtänyt mitään Grušenjkan huudahduksesta. — No, mitä me
istumme? No, mitä me tekisimme... jotta olisi hauska, taas hauska?
— Ah, ei tosiaankaan ole ensinkään hauska, — mokelsi laiskasti Kalganov.
— Eiköhän pelattaisi taas faraopeliä, niinkuin äsken... — sanoi äkkiä
hihittäen Maksimov.
— Pelata pankkia? Suurenmoista! — yhtyi puheeseen Mitja.
— Jos vain herrat...
— _Pózno_, herra! — lausui aivan kuin haluttomasti sohvalla istuva
herra...
— Se on totta, — kannatti häntä herra Vrublevski.
— _Pózno_? Mitä se on tuo pózno? — kysyi Grušenjka.
— Se merkitsee myöhä, rouva, on myöhä, myöhäinen hetki, — selitti
sohvalla oleva herra.
— Aina heille on myöhä ja aina he eivät voi! — melkein vinkaisi
harmissaan Grušenjka. — Itse istuvat ikävinä, ja siksi pitäisi muka
toisillakin olla ikävä. Ennen sinun tuloasi, Mitja, he olivat kaiken
aikaa tuolla lailla vaiti ja kiukuttelivat minulle...
— Jumalattareni! — huudahti sohvalla istuva mies. — Minä huomaan, että
olet epäsuopea, sentähden olenkin surullinen. Olen valmis, herra, —
lopetti hän kääntyen Mitjan puoleen.
— Aloita, herra! — lausui Mitja siepaten taskustaan setelinsä ja pannen
niistä kaksi sataruplasta pöydälle.
— Minä tahdon sinulle, herra, menettää suuren summan. Ota kortit, pidä
pankkia!
— Kortit pitää olla isännältä, herra, — lausui lujasti ja totisesti
pieni herra.
— Se on parasta, — yhtyi herra Vrublevski vakuuttamaan.
— Isännältä? Hyvä on, ymmärrän, olkoon isännältä, se on hyvä esitys,
herrat! Kortit! — komensi Mitja isäntää.
Isäntä toi aivan avaamattoman korttipakan ja ilmoitti Mitjalle, että
tytöt jo ovat varustautumassa, juutalaiset symbaaleineen luultavasti
myös pian tulevat, mutta kolmivaljakko herkkutavaroineen ei ole
vielä ennättänyt saapua. Mitja hyppäsi paikaltaan pöydän äärestä ja
juoksi toiseen huoneeseen ryhtyäkseen heti tarpeellisiin toimiin.
Mutta tyttöjä oli saapunut vasta kolme, eikä Marja ollut niiden
joukossa. Mitja ei tietänyt itsekään, mihin toimenpiteisiin oli
ryhdyttävä ja miksi hän oli juossut pois huoneesta: hän käski vain
ottamaan laatikosta makeisia, karamelleja ja muuta hyvää ja antamaan
niitä tytöille. — Ja Andreille viinaa, viinaa Andreille! — käski hän
kiireesti. — Minä loukkasin Andreita! Samassa häntä nykäisi olkapäästä
hänen jäljestään juossut Maksimov.
— Antakaa minulle viisi ruplaa, — kuiskasi hän Mitjalle, — minäkin
koettaisin mielelläni onneani pelissä, hihii!
— Oivallista, mainiota! Ottakaa kymmenen, tuossa on! — Hän veti taas
kaikki setelit taskustaan ja etsi niiden joukosta kymmenruplasen. — Jos
menetät pelissä, niin tule uudestaan, tule uudestaan...
— Hyvä on, — kuiskasi Maksimov iloissaan ja juoksi saliin. Kohta
tuli Mitjakin sinne takaisin ja pyysi anteeksi, että oli antanut
odottaa itseään. Herrat olivat jo asettuneet paikoilleen ja avanneet
korttikäärön. He olivat paljon kohteliaamman, miltei ystävällisen
näköisiä. Sohvalla istuva herra pani uudestaan piippuunsa ja
valmistautui jakamaan kortteja; hänen kasvoissaan kuvastui jonkinmoista
juhlallisuuttakin.
— Paikoillenne, herrat! — huusi herra Vrublevski.
— Ei, minä en pelaa enää, — lausui Kalganov, — menetin jo äsken pelissä
heille viisikymmentä ruplaa.
— Herralla oli huono onni, herralla voi taas olla hyvä onni, —
huomautti häneen päin käännähtäen sohvalla istuva herra.
— Paljonko on pankissa? Vastaatko? — kysyi kiihkeästi Mitja.
— Kuulen, herra, sata tai kaksisataa, miten tahdot panna.
— Miljoonan! — hohotti Mitja.
— Herra kapteeni on kenties kuullut herra Podvysotskista?
— Mistä Podvysotskista?
— Varsovassa pankista vastaa se, joka tulee sisälle. Tulee Podvysotski,
näkee tuhat kultarahaa, panee: _va banque_. Pankinpitäjä sanoo: »Herra
Podvysotski, panet kultaa, kunnianko päälle?» »Kunniani kautta,
herrat», sanoo Podvysotski. — »Sen parempi, herra.» Pankinpitäjä jakaa
kaksi korttipinkkaa, Podvysotski ottaa tuhat kultarahaa. — »Odota,
herra», sanoo pankin pitäjä, otti esille laatikon ja antaa miljoonan:
»Ota, herra, tämä on sinun laskusi.» Se oli miljoonan pankki. —
»Minä en tietänyt sitä», sanoo Podvysotski. »Herra Podvysotski»,
sanoo pankinpitäjä. »Sinä panit kunnian päälle, me teemme samoin.»
Podvysotski otti miljoonan.
— Se ei ole totta, — sanoi Kalganov.
— Herra Kalganov, kunnon seurassa ei ole soveliasta puhua noin.
— Kylläpä puolalainen pelaaja antaa sinulle miljoonan! — huudahti
Mitja, mutta huomasi samassa mitä oli sanonut: — anteeksi, herra, olen
syypää, taas olen syypää, hän antaa, antaa miljoonan, kunnian päälle,
puolalaisella kunniasanalla! Näetkö, minähän puhun ihan puolaa, hahhah!
Panen peliin kymmenen ruplaa, tulossa on, — sotamies.
— Minä panen ruplan rouvalle, rouvalle, hihii! — hihitti Maksimov
lyöden esille rouvan, ja aivan kuin tahtoen tehdä sen salassa kaikilta
hän siirtyi aivan pöytään kiinni ja teki nopeasti ristinmerkin pöydän
alla. Mitja voitti. Myös rupla voitti.
— Neljännes panosta! — huudahti Mitja.
— Minä pistän taas ruplan, pikkuisen, pikkuisen panoksen vain, — mutisi
Maksimov autuaasti hirveän iloissaan siitä, että oli voittanut ruplan.
— Lyöty on! — huudahti Mitja. — Seitonen pee'lle!
Myös se tapettiin.
— Lakatkaa, — sanoi äkkiä Kalganov.
— Pee'lle, pee'lle, — huusi Mitja kohottaen panoksensa joka kerta
kaksinkertaisiksi, mutta kaikki panoksensa hän menetti. Vain ruplan
panokset voittivat.
— Pee'lle! — kirkaisi Mitja kiihkoissaan.
— Kaksisataa menetit, herra. Panetko vielä kaksisataa? — tiedusteli
sohvalla istuva herra.
— Kuinka, olenko jo menettänyt kaksisataa? Siis vielä kaksisataa!
Kaikki- kaksisataa pee'lle! — Ja siepaten taskustaan rahat Mitja oli
heittämäisillään kaksisataa ruplaa rouvan päälle, kun Kalganov äkkiä
peitti sen kädellään:
— Riittää! —- huudahti hän heleällä äänellään.
— Mitä te nyt? — kääntyi Mitja häneen.
— Riittää, minä en tahdo! Ette pelaa enää.
— Miksi?
— Siksi vain. Antakaa palttua ja menkää pois pelistä, siinä se. En anna
teidän enempää pelata!
Mitja katsoi häneen hämmästyneenä.
— Heitä pois, Mitja, kenties hän on oikeassa, muutenkin olet paljon
menettänyt, lausui Grušenjka omituinen sävy äänessään. Molemmat herrat
nousivat äkkiä paikoltaan hirveän loukkaantuneen näköisinä.
— Lasketko leikkiä, herra? — lausui pieni herra katsellen ankarasti
Kalganovia.
— Kuinka te uskallatte semmoista tehdä, herra! — karjaisi Kalganoville
myös herra Vrublevski.
— Ei saa, ei saa huutaa! — huudahti Grušenjka. — Voi, te kalkkunakukot!
Mitja katseli heitä jokaista vuoroonsa; mutta jokin hämmästytti häntä
äkkiä Grušenjkan kasvoissa, ja samassa välähti jotakin aivan uutta
hänen mielessään, — omituinen uusi ajatus!
— Rouva Agrippina! — alkoi pieni herra aivan punaisena kiukusta, mutta
silloin Mitja äkkiä meni hänen luokseen ja löi häntä olalle.
— Jalosukuinen herra, kaksi sanaa.
— Mitä tahdotte?
— Toiseen huoneeseen, tuohon kamariin, sanon sinulle kaksi hyvää sanaa,
aivan parhaita, tulet olemaan tyytyväinen.
Pieni herra hämmästyi ja katsahti pelokkaasti Mitjaan. Kuitenkin hän
suostui aivan heti, mutta sillä nimenomaisella ehdolla, että hänen
mukaansa tulisi myös herra Vrublevski.
— Henkivartijako? Tulkoon hänkin, häntäkin tarvitaan! Hän onkin
ehdottomasti tarpeen! — huudahti Mitja. — Mars, herrat!
— Minne te? — kysyi Grušenjka levottomana.
— Tulemme tuossa tuokiossa takaisin, — vastasit Mitja. Jonkinmoinen
rohkeus, jonkinmoinen odottamaton reippaus loisti hänen kasvoistaan;
aivan toisen näköisenä hän oli tunti takaperin astunut tähän
huoneeseen. Hän vei herrat oikealla olevaan huoneeseen, ei siihen
isoon, johon oli kokoontumassa tyttöjen kuoro ja jonne katettiin
pöytää, vaan makuuhuoneeseen, jossa oli arkkuja, matkalaukkuja ja
kaksi isoa vuodetta, joissa kummassakin oli kasa karttuunipäällyksisiä
tyynyjä. Pienellä lautapöydällä aivan nurkassa paloi kynttilä. Herra ja
Mitja asettuivat tämän pikku pöydän ääreen vastapäätä toisiaan ja pitkä
herra Vrublevski heidän sivulleen kädet selän takana. Herrat katselivat
ankarina, mutta ilmeisesti uteliaina.
— Kuinka voin olla palvelukseksenne? — lepersi pieni herra.
— Tällä tavoin, herra, en rupea puhumaan pitkään: tuossa on sinulle
rahat, — hän veti esille setelinsä, — jos tahdot kolmetuhatta, niin ota
ja mene matkaasi.
Herra katseli tutkivasti, silmät selällään, hänen katseensa suorastaan
tunkeutui Mitjan kasvoihin.
— Kolmetuhatta, herra? — Hän ja Vrublevski katsahtivat toisiinsa.
— Kolme, herrat, kolme! Kuule, herra, minä näen, että sinä olet järkevä
mies. Ota kolmetuhatta ja korjaa luusi hiiteen ja ota myös Vrublevski
mukaasi — kuuletko? Mutta heti paikalla, tällä hetkellä, ja ainaiseksi,
ymmärrätkö, herra, ainaiseksi menet ulos juuri tästä ovesta. Mitä
sinulla siellä on: päällystakki, turkki? Minä kannan ne sinulle ulos.
Tällä sekunnilla valjastetaan sinulle kolmivaljakko ja — terve menoa,
herra! Mitä!
Mitja odotti vastausta varmana. Hän ei epäillyt. Jotakin tavattoman
päättäväistä välähti herran kasvoissa.
— Entä ruplat, herra?
— Ruplat maksetaan tällä tavoin, herra: viisisataa ruplaa heti paikalla
sinulle ajuria varten ja ennakkomaksuna, ja kaksituhatta viisisataa
huomenna kaupungissa — vannon kunniani kautta, sinä saat ne, hankin ne
vaikka maan alta! — huudahti Mitja.
Puolalaiset katsahtivat taas toisiinsa. Herran kasvot alkoivat muuttua
epäsuotuisaan suuntaan.
— Seitsemänsataa, seitsemänsataa eikä viisisataa heti, tällä hetkellä
käteen! — koroitti Mitja tarjoustaan tuntien, että asiat eivät ole
aivan oikein, — Mitä sinä, herra? Etkö usko? Eihän voi antaa sinulle
kaikkia kolmeatuhatta yhdellä kertaa. Jos annan, niin sinä palaat
jo huomenna hänen luokseen... Eikä minulla nyt olekaan koko summaa,
rahat ovat kaupungissa kotonani, — leperteli Mitja alkaen pelätä
ja lannistuen sikäli kuin itse puhui, — jumalauta ne ovat siellä,
piilossa...
Silmänräpäyksessä alkoi tavaton oman arvon tunto loistaa pienen herran
kasvoista.
— Etkö vielä tahtoisi mitä? — kysyi hän ivallisesti. — Hyi häpeä! — Ja
hän sylkäisi.
Herra Vrublevski sylkäisi myös.
— Senkö tähden sinä syljet, herra, — lausui Mitja kuin epätoivoissaan,
sillä hän ymmärsi, että kaikki oli lopussa, — senkö tähden, että aiot
nylkäistä Grušenjkalta enemmän. Salvokukkoja te olette kumpikin, siinä
se!
— _Jestem do žywego dotknetym!_ [Minua on syvästi loukattu!] — sanoi
pieni herra tullen äkkiä punaiseksi kuin rapu ja lähti nopeasti ulos
huoneesta hirveästi pahastuneena, aivan kuin ei tahtoisi kuulla mitään
enää. Häntä seurasi huojuen Vrublevski, ja heidän jäljessään kulki
Mitja nolona ja masentuneena. Hän pelkäsi Grušenjkaa, hän aavisti,
että herra heti nostaa melun. Niin tapahtuikin. Herra astui saliin ja
asettui teatterimaisesti Grušenjkan eteen seisomaan.
— _Pani Agrippina, jestem do žywego dotknetym!_ — huudahti hän, mutta
Grušenjka näytti äkkiä kadottaneen kokonaan kärsivällisyytensä, aivan
kuin olisi koskettu hänen kipeimpään kohtaansa.
— Venäjää, puhu venäjää, ei sanaakaan puolaa! — huudahti Grušenjka
hänelle, — puhuithan ennen venäjää, et kai ole unohtanut sitä viidessä
vuodessa! — Hän tuli tulipunaiseksi vihasta.
— Rouva Agrippina...
— Minä olen Agrafena, minä olen Grušenjka, puhu venäjää tai en tahdo
ollenkaan kuunnella!
Herra alkoi puhua oman arvonsa tunnossa, ja puhuen murteellisesti
venäjää hän lausui nopeasti ja kopeasti:
— Rouva Agrafena, minä tulin tänne unhottaakseni entisen ja antaakseni
anteeksi sen, unohtaakseni, mitä on ollut ennen tätä päivää...
— Kuinka antamaan anteeksi? Minulleko sinä tulit antamaan anteeksi? —
keskeytti Grušenjka ja hypähti paikaltaan.
— Aivan niin, rouva, minä en ole matalamielinen, vaan jalomielinen.
Mutta minä olin hyvin hämmästynyt, kun näin sinun rakastajasi.
Herra Mitja tarjosi minulle tuossa huoneessa kolmeatuhatta, jotta
matkustaisin pois. Minä sylkäisin herralle vasten naamaa.
— Kuinka? Olisiko hän antanut sinulle rahaa minusta? — huudahti
Grušenjka hysteerisesti. — Onko se totta, Mitja? Kuinka sinä uskalsit?
Olenko minä kauppatavaraa?
— Herra, herra, — rääkäisi Mitja, — hän on puhdas ja tahraton, minä en
koskaan ole ollut hänen rakastajansa! Sen sinä valehtelit...
— Kuinka sinä uskallat puolustaa minua hänen edessään? — karjui
Grušenjka. — En minä ollut puhdas siksi, että rakastin hyvettä, enkä
siksi, että olisin pelännyt Kuzjmaa, vaan jotta voisin olla ylpeä hänen
edessään ja sanoa häntä konnaksi, kun tapaan. Eikö hän todellakaan
ottanut sinulta rahoja?
— Otti kuin ottikin! — huudahti Mitja. — Mutta hän tahtoi kaikki
kolmetuhatta yht'aikaa, kun taas minä tarjosin hänelle vain
seitsemänsataa käsirahaa.
— No, selväähän se on: hän on kuullut, että minulla on rahoja, ja siksi
hän on tullut mennäkseen kanssani naimisiin!
— Rouva Agrippina, — huudahti herra, — minä olen ritari, minä olen
aatelismies enkä mikään lurjus! Tulin ottamaan sinut puolisokseni,
mutta näen uuden naisen, en entistä, vaan oikuttelijan ja häpeämättömän.
— Korjaakin luusi sinne, mistä olet tullut! Jos käsken ajamaan sinut
heti pois, niin sinut ajetaan! — huudahti Grušenjka raivoissaan. —
Tyhmä, tyhmä olin, kun kiusasin itseäni viisi vuotta! Ja kiusasin
itseäni aivan tyhjän takia, kidutin itseäni vihapäissäni! Eikä tämä ole
ensinkään sama mies. Oliko hän tämmöinen? Tämähän lienee hänen isänsä!
Mistä sinä olet tilannut itsellesi tekotukan? Se toinen oli kuin kotka,
mutta tämä on ankka. Se toinen nauroi ja lauloi minulle lauluja... Ja
minä, minä vuodatin viisi vuotta kyyneliä, senkin kirottu hölmö, kuinka
alhainen ja häpyä vailla olenkaan!
Hän vaipui nojatuoliinsa ja peitti kasvonsa kämmeniinsä. Silloin
alkoi viereisestä huoneesta vasemmalta äkkiä kaikua sinne lopultakin
kerääntyneitten Mokrojen tyttöjen laulu, — reipas tanssilaulu.
— Tuo on räyhäämistä! — karjaisi äkkiä herra Vrublevski.
— Isäntä, aja pois nuo häpeämättömät!
Isäntä, joka jo pitkän aikaa oli uteliaana kurkistellut ovesta,
ilmestyi heti huudon kuultuaan huoneeseen, sillä hän aavisti vieraitten
riitaantuneen.
— Mitä sinä huudat, kitasi revit! — kääntyi hän Vrublevskin puoleen
käsittämättömän epäkohteliaasti.
— Nauta! — huusi herra Vrublevski.
— Nautako? Entä mitä kortteja sinä äsken käytit pelissä? Minä annoin
sinulle korttipakan, mutta sinä pistit minun antamani kortit piiloon!
Sinä pelasit väärillä korteilla! Minä voin toimittaa sinut korttien
väärentämisestä Siperiaan, tiedätkö sen, sillä korttien väärentäminen
on samaa kuin paperien väärentäminen...
— Ja astuen sohvan luo hän pisti sormensa sohvan selkämyksen ja
sohvatyynyn väliin ja veti sieltä esille avaamattoman korttipakan.
— Siinä on minun korttipakkani aivan avaamatta! — Hän kohotti sen
korkealle ja näytti koko seuralle. — Minä näin tuolta, miten hän pisti
minun korttipakkani rakoon ja vaihtoi sijalle omansa. — Sipuliherra
sinä olet etkä mikään oikea herra!
— Minä taas näin, kuinka tämä herra kaksi kertaa petkutti pelissä, —
huudahti Kalganov.
— Ah, mikä häpeä, ah, mikä häpeä! — huudahti Grušenjka lyöden käsiään
yhteen ja punastui todellakin häpeästä. — Hyvä Jumala, millaiseksi,
millaiseksi mies on mennyt!
— Sitä minäkin ajattelin, — huudahti Mitja. Mutta hän ei ollut
ennättänyt tätä sanoa, kun herra Vrublevski nolostuneena ja
vimmastuneena kääntyi Grušenjkaan päin ja huusi uhaten tätä nyrkillään:
— Yleinen haaska!
Tuskin oli hän ennättänyt tämän huudahtaa, kun Mitja hyökkäsi hänen
kimppuunsa, kietoi molemmat kätensä hänen ympärilleen, nosti hänet
ilmaan ja vei silmänräpäyksessä hänet salista oikealla olevaan
huoneeseen, jossa hän äsken juuri oli käynyt heidän molempien kanssa.
— Minä panin hänet sinne lattialle! — ilmoitti hän palaten heti
takaisin ja läähättäen kiihtymyksestä, — tappelee, senkin lurjus, ei se
nyt tule sieltä!...
Hän sulki oven toisen puolikkaan ja pitäen toista avoinna hän huusi
pienelle herralle:
— Jalosukuinen herra, ettekö tekin haluaisi sinne? _Przepraszam!_
[Olkaa hyvä!]
— Isäkulta, Mitrij Fjodorovitš, — lausui Trifon Borisytš, — ota heiltä
pois ne rahat, jotka menetit heille pelissä. Nehän on itse asiassa
varastettu sinulta.
— Minä en halua ottaa pois viittäkymmentä ruplaani, — sanoi yhtäkkiä
Kalganov.
— Enkä minä kahtasataani, en minäkään taho! — huudahti Mitja. — En ota
pois missään nimessä, jääkööt hänen lohdutuksekseen.
— Oikein, Mitja! Olet oiva mies, Mitja! — huudahti Grušenjka, ja
hirveän vihainen oli sävy hänen huudahduksessaan. Pieni herra, joka
oli kiukusta tulipunainen, mutta ei vähääkään ollut menettänyt
mahtipontisuudestaan, oli menossa ovelle, mutta pysähtyi ja lausui
yhtäkkiä kääntyen Grušenjkan puoleen:
— Rouva, jos tahdot tulla kanssani, niin lähtekäämme, mutta jos et, —
niin hyvästi!
Ja arvokkaasti, paheksumisesta ja arvonsa tunnosta puhkuen hän
meni ulos ovesta. Sillä miehellä oli luonnetta: kaiken tapahtuneen
jälkeenkään hän ei vielä menettänyt toivoaan, että Grušenjka seuraa
häntä, — niin suuressa arvossa hän piti itseään. Mitja paiskasi oven
kiinni hänen jälkeensä.
— Lukitkaa heidät sinne, — sanoi Kalganov. Mutta lukko naksahti heidän
puolellaan, he olivat itse lukinneet oven.
— Oivallista! — huudahti Grušenjka taas vihaisesti ja säälimättömästi.
— Oivallista! Menköön menojaan!
8.