kysyi myöskin tytöiltä,
lempivätkö nuo vai ei.
Mutta ei mustalaistakaan voi rakastaa,
mustilainen varastaa,
tuota surra tyttö saa.
Ja paljon ajoi ohi tällä tavoin väkeä, joka kyseli tytöiltä näin,
muiden muassa sotamies:
Kysyi solttu tytöiltä,
lempivätkö nuo vai ei.
Mutta sotamies hylättiin halveksien:
Selässä on reppu vain
enkä...
Tässä seurasi erittäin rivo säe, joka laulettiin aivan kainostelematta
ja herätti suurta riemastusta kuuntelevassa yleisössä. Juttu päättyi
viimein kauppiaaseen:
Kysyi myöskin kauppias,
lempivätkö nuo vai ei.
Ja selville kävi, että he suuresti lempivät kauppiasta, koska, näet,
hän kun tekee kauppojaan,
minä hallita vain saan.
Kalganov ihan suuttui:
— Se on aivan eilispäivän laulu, — huomautti hän ääneen, — ja kuka
niitä heille sepustaneekin! Puuttuu vain, että rautatieläinen tai
juutalainen ajaisi ohi ja kysyisi tytöiltä: nämä veisivät voiton
kaikista. Ja miltei loukkaantuneena hän samassa selitti, että hänen on
ikävä, istahti sohvaan ja vaipui äkkiä uneen. Hänen kauniit kasvonsa
kalpenivat hiukan ja painuivat sohvatyynyä vastaan.
— Katso, miten kaunis hän on! — sanoi Grušenjka taluttaen Mitjan hänen
luokseen, — minä kampasin äsken hänen hiuksiaan, tukka on pehmoinen
kuin pellava ja sakea...
Ja kumartuen ihastuneena hänen ylitseen Grušenjka suuteli hänen
otsaansa. Kalganov avasi heti silmänsä, katsahti häneen, nousi
seisomaan ja kysyi huolestuneen näköisenä: missä Maksimov on?
— Kas, mitä hän kaipaa, — alkoi Grušenjka nauraa, — istuhan kanssani
hetkinen. Mitja, käväise etsimässä hänen Maksimovinsa.
Selville kävi, että Maksimov ei enää poistunut tyttöjen parista, juoksi
vain silloin tällöin kaatamassa itselleen likööriä ja oli juonut
suklaata kaksi kuppia. Hänen kasvonsa olivat tulleet punaisiksi, nenä
punoitti, silmät olivat tulleet kosteiksi ja imelän näköisiksi. Hän
juoksi luo ja ilmoitti tahtovansa heti »erään sävelaiheen» mukaan
tanssia sabotière-tanssin.
— Minua näet on lapsena opetettu tanssimaan kaikkia noita hienoja
suuren maailman tansseja...
— No mene, mene hänen kanssaan, Mitja, minä katson täältä, miten hän
siellä tanssii.
— Ei, minäkin menen katsomaan, — huudahti Kalganov hyläten perin
naiivilla tavalla Grušenjkan ehdotuksen, että istuisi hänen seurassaan.
Ja kaikki lähtivät katsomaan. Maksimov tanssi todellakin tanssinsa,
mutta ei saanut erikoisesti ihastumaan juuri muita kuin Mitjan. Koko
tanssi oli vain jonkinmoista hyppelyä ja jalkojen vääntämistä sivuille,
jalkapohjat ylöspäin, ja joka hyppäyksellä Maksimov löi kämmenellään
jalkapohjiinsa. Kalganovia se ei ollenkaan miellyttänyt, mutta Mitja
suuteli tanssijaa.
— No, kiitoksia, olet ehkä väsynyt, mitä katselet tänne: tahdotko
konvehdin, vai mitä? Kenties tahdot sikarin?
— Savukkeen.
— Etkö tahdo ryypätä?
— Minä olen tässä juonut likööriä... Eikö teillä ole suklaakonvehteja!
— Tuossa pöydällähän on kokonainen kuorma, valitse mieleisesi, sinä
kyyhkyssielu!
— Ei, minä tarkoitan sellaista, jossa olisi vaniljaa... vanhoille
ukoille... hihii!
— Ei, veliseni, aivan sellaisia ei ole.
— Kuulkaa! — sanoi ukko ja kumartui äkkiä aivan Mitjan korvan luo.
— Tuo tyttö tuossa, Marjuška, hihii! Kuinka minä voisin, jos se käy
päinsä, tutustua häneen, teidän hyvyytenne avulla...
— Kas vain, mitä mielesi tekee! Ei, veliseni, puhut joutavia.
— Enhän minä tee pahaa kenellekään, — kuiskasi Maksimov alakuloisesti.
— No, hyvä on, hyvä on. Täällä, veliseni, vain juodaan ja tanssitaan,
mutta muuten, perhana vieköön! Odota... Syö aluksi, Syö aluksi, syö,
juo, riemuitse. Etkö tarvitse rahoja?
— Sitten myöhemmin ehkä, — hymyili Maksimov.
— Hyvä, hyvä...
Mitjan pää oli kuuma. Hän meni ulos eteisestä ylemmälle puiselle
parvekkeelle, joka pihan puolella reunusti osan koko rakennusta.
Raitis ilma virkisti häntä. Hän seisoi yksin pimeydessä, nurkassa, ja
tarttui äkkiä molemmin käsin päähänsä. Hänen eri suuntiin hajaantuneet
ajatuksensa yhtyivät äkkiä, eri tunteet sulivat yhteen, ja kaikki
oli selvää. Kauhea, peloittava selvyys! »Jos ampuu itsensä, niin
milloin sitten, jos ei nyt?» välähti hänen mielessään. »Kävisi
ottamassa pistolin, toisi sen tänne, ja tässä samassa likaisessa ja
pimeässä nurkassa tekisi lopun kaikesta.» Melkein minuutin hän seisoi
epäröiden. Äsken, kun hän kiiti tänne, seisoi hänen takanaan häpeä,
hänen tekemänsä, jo suoritettu varkaus ja tuo veri, veri!... Mutta
silloin oli helpompi, oi, helpompi! Silloinhan kaikki jo oli lopussa:
hän oli menettänyt Grušenjkan, luovuttanut hänet, Grušenjka oli
häneltä mennyttä, oli kadonnut, — oi, tuomio oli silloin ollut hänelle
helpompi, oli ainakin näyttänyt hänestä välttämättömältä, ehdottomasti
tarpeelliselta, sillä mikä syy hänellä oli jäädä maailmaan? Mutta nyt?
Oliko asia nyt sama kuin silloin? Nyt oli ainakin yksi aave, hirvitys,
hävinnyt: tuo Grušenjkan »entinen», hänen kiistämätön, kohtalokas
miehensä oli kadonnut jäljettömiin. Peloittava aave oli äkkiä
muuttunut niin pieneksi, niin hullunkuriseksi; se oli kannettu käsillä
makuuhuoneeseen ja pantu lukon taakse. Se ei palaa koskaan. Grušenjkaa
hävettää, ja hänen silmistään hän jo näkee, ketä hän rakastaa. Mutta
juuri nyt, kun voisi elää... ei saakaan, ei saa elää, voi kirousta!
»Jumala, herätä eloon aidan luo kaadettu! Vie tämä kauhea kalkki pois
minulta! Olethan Sinä tehnyt ihmeitä, Jumala, samanlaisten syntisten
takia kuin minäkin! Mitäs, mitäs jos ukko onkin hengissä? Oi, silloin
minä poistan muun häpeän varjon, minä annan takaisin varastetut rahat,
minä toimitan ne takaisin, hankin vaikka maan alta... Häpeästä ei jää
jälkiä muualle kuin ainaiseksi minun sydämeeni! Mutta ei, ei, oi,
mahdottomia, halpamaisia haaveita! Voi kirousta!»
Mutta kuitenkin oli kuin jonkin valoisan toivon säde olisi välähtänyt
hänelle pimeydessä. Hän syöksyi paikaltaan ja riensi huoneisiin
— hänen luokseen, hänen luokseen taas, joka ainaiseksi oli hänen
kuningattarensa! »Eikö yksi tunti, yksi minuutti hänen rakkauttaan
maksa koko muuta elämää, vaikkapa häpeän tuskissa?» Tämä hurja kysymys
valtasi hänen sydämensä. »Hänen luokseen, vain hänen luokseen, häntä
tahdon nähdä ja kuulla ja olla mitään ajattelematta, unohtaa kaikki,
vaikkapa vain tämän yön ajaksi, tunniksi, silmänräpäykseksi!» Aivan
eteisen ovella, vielä parvekkeella, hän töksähti isäntään Trifon
Borisytšiin. Tämä näytti hänestä synkältä ja huolestuneelta ja näytti
olevan häntä etsimässä.
— Mitä sinä, Borisytš, etköhän etsinyt minua?
— En, en teitä, — sanoi isäntä aivan kuin olisi äkkiä ällistynyt. —
Mitäpä minä teitä etsisin? Entä te... missä te olitte?
— Miksi sinä olet niin ikävissäsi? Etköhän ole äkäinen? Odota, kohta
pääset nukkumaan... Paljonko kello on?
— Tulee jo kolme. Käynee neljättäkin.
— Me lopetamme, lopetamme.
— Hyvänen aika, ei se mitään. Miten paljon vain suvaitsette...
»Mikä häntä vaivaa?» ajatteli Mitja sivumennen ja juoksi huoneeseen,
missä tytöt tanssivat, mutta Grušenjka ei ollut siellä. Sinisessä
huoneessa hän ei myöskään ollut; Kalganov siellä yksinään uinaili
sohvalla. Mitja katsahti verhojen taakse — hän oli siellä. Hän istui
nurkassa, arkulla, ja nojaten käsiään ja päätään vieressä seisovaan
sänkyyn hän itki katkerasti, koetti kaikin voimin pysyä lujana ja
pidättää ääntään, ettei kuultaisi. Nähtyään Mitjan hän viittasi tätä
luokseen, ja kun tämä riensi luo, niin hän tarttui voimakkaasti hänen
käteensä.
— Mitja, Mitja, minähän rakastin häntä! — alkoi hän puhua hänelle
kuiskaten. — Rakastin häntä niin paljon, kaikki viisi vuotta, koko,
koko tämän ajan! Häntäkö minä rakastin vai ainoastaan vihaaniko? Ei,
häntä! Oh, häntä! Minähän valehtelen, että rakastin ainoastaan vihaani
enkä häntä! Mitja, minähän olin vain seitsemäntoistavuotias silloin,
hän oli silloin minulle niin ystävällinen, niin iloinen, lauloi
minulle lauluja... Tai ainakin näytti silloin minusta, tyttöhupakosta,
sellaiselta... Mutta nyt, hyvä Jumala, eihän tämä ole se sama, ei ole
ollenkaan hän. Eikä hän ole se kasvojensakaan puolesta, ei ensinkään
hän. Minä en tuntenutkaan häntä kasvoista. Tulin tänne Timofein
kyyditsemänä ja ajattelin kaiken aikaa, ajattelin koko matkan: »Kuinka
kohtaan hänet, mitä sanonkaan, kuinka me katsomme toisiamme?...»
Sydäntäni ihan ahdisti, mutta täällä hän aivan kuin valeli kipasta
likavettä päälleni. Puhuu aivan kuin opettaja: kaikki on niin
oppinutta, arvokasta, otti vastaan niin arvokkaasti, että jouduin aivan
ymmälle. En osannut mitään sanoa. Luulin alussa hänen häpeävän tuota
pitkää puolalaistansa. Istun, katson heitä ja mietin: miksi minä nyt en
osaa puhua hänen kanssaan sanaakaan? Tiedätkö, hänet on pilannut hänen
vaimonsa, jonka kanssa hän silloin minut hylättyään meni naimisiin...
Tämä on saanut hänet muuttumaan toisenlaiseksi. Mitja, mikä häpeä!
Oh, minua hävettää, Mitja, hävettää, oh, koko elämäni minua hävettää!
Kirotut, kirotut olkoot nämä viisi vuotta, kirotut! — Ja taas alkoivat
kyyneleet tulvia hänen silmistään, mutta hän ei päästänyt irti Mitjan
kättä, vaan piti siitä lujasti kiinni.
— Mitja, ystäväni, odota, älä mene, tahdon sanoa sinulle sanasen, —
kuiskasi hän ja kohotti äkkiä kasvonsa häntä kohti. — Kuule, sano sinä
minulle, ketä minä rakastan? Minä rakastan täällä yhtä miestä. Kuka on
se mies? Sano sinä se minulle. — Hänen kyynelistä turvonneita kasvojaan
valaisi hymy, silmät loistivat puolipimeässä. — Astui äsken sisään
uljas mies, ja ihan sydämeni kutistui: »Hupsu olet, tuotahan sinä
rakastat», niin kuiskasi heti sydän. Sinä astuit sisälle, ja kaikki
valkeni. Mutta mitä hän pelkää? — ajattelen. Sinähän olit peloissasi,
aivan peloissasi, et osannut puhua. Eihän hän, ajattelen, heitä
pelkää, — voisitko sinä ketään pelästyä? Minua hän pelkää, ajattelen,
ainoastaan minua. Sinulle, pikku hölmölle, on siis Fenja kertonut,
miten minä huusin Aljošalle ikkunasta, että olen tunnin verran
rakastanut Mitenjkaa ja nyt olen menossa rakastamaan... toista. Mitja,
Mitja, kuinka saatoinkaan minä hölmö ajatella rakastavani toista sinun
jälkeesi! Annatko anteeksi, Mitja? Annatko minulle anteeksi vai etkö?
Rakastatko? Rakastatko?
Hän hypähti pystyyn ja tarttui Mitjaa molemmin käsin olkapäihin. Mitja
katseli riemusta sanattomana häntä silmiin kasvoihin, hänen hymyänsä,
syleili häntä äkkiä voimakkaasti ja alkoi häntä suudella.
— Annatko anteeksi, että kiusasin? Minähän kiusasin teitä kaikkia
ilkeydessäni. Minähän ilkeyksissäni tahallani panin tuon ukkorahjuksen
pään pyörälle... Muistatko, kuinka sinä kerran joit luonani ja löit
lasisi rikki? Minä muistin sen tänään ja löin tänään myös lasini
murskaksi, join »alhaisen sydämeni» maljan. Mitja, ystäväni, miksi
sinä et suutele minua? Yhden kerran suuteli ja sitten riuhtaisihe
irti, katsoo, kuuntelee... Mitäpä minussa on kuuntelemista! Suutele
minua, suutele kovemmin, kas niin. Kun kerran rakastaa niin rakastaa!
Sinun orjasi olen tästä lähin, orjasi koko elämäni ajan! Ihanaa on
olla orja!... Suutele! Lyö minua, kiusaa minua, tee jotakin minulle...
Oh, minua pitää todellakin kiduttaa... Seis! Odota, myöhemmin, en
tahdo näin... — hän työnsi hänet äkkiä pois: — Mene matkaasi, Mitjka,
menen nyt ja juon viiniä, tahdon olla päissäni, lähden heti päissäni
tanssimaan, lähden, lähden!
Hän riisti itsensä irti hänen sylistään verhojen takaa. Mitja lähti
huoneesta hänen jäljessään kuin juopunut. »Olkoon, tapahtukoon nyt
mitä tahansa — yhdestä hetkestä annan koko maailman», välähti hänen
päässään. Grušenjka tyhjensi todellakin yhdellä henkäyksellä vielä
lasin samppanjaa ja tuli yhtäkkiä hyvin juovuksiin. Hän istuutui
nojatuoliin entiselle paikalleen autuaasti hymyillen. Hänen poskensa
hehkuivat, huulet olivat tuliset, hänen säkenöivät silmänsä tulivat
sameiksi, intohimoinen katse kiehtoi. Kalganovkin tunsi kuin piston
sydämessään ja meni hänen luokseen.
— Tunsitko, kuinka minä sinua äsken suutelin nukkuessasi? — lepersi
Grušenjka hänelle. — Olen nyt aivan päissäni, niin se on... Etkö sinä
ole hutikassa? Ja miksi Mitja ei juo? Miksi sinä et juo, Mitja, minä
olen juonut, mutta sinä et juo...
— Olen juopunut! Muutenkin olen juopunut... sinusta olen juopunut,
mutta nyt tahdon juopua viinistäkin. — Hän tyhjensi vielä lasin ja —
se oli hänestä itsestään omituista — vasta tästä viimeisestä lasista
hän juopuikin, juopui yhtäkkiä, mutta siihen asti oli ollut koko ajan
selvä, hän muisti sen. Tästä hetkestä lähtien kaikki alkoi pyöriä hänen
ympärillään niinkuin kuumehoureessa. Hän kulki, nauroi, puheli kaikkien
kanssa ja teki kaiken tämän jo aivan kuin itse tietämättään. Vain yksi
liikkumaton ja polttava tunne oli hänessä selvänä joka hetki, »aivan
kuin hehkuva hiili sielussa», muisteli hän myöhemmin. Hän meni tavan
takaa Grušenjkan luo, istuutui hänen viereensä, katseli häntä, kuunteli
häntä... Grušenjka taas oli tullut hirveän puheliaaksi, hän kutsui
kaikkia luokseen, viittasi äkkiä luokseen jonkun tytön kuorosta, tämä
tuli, ja Grušenjka joko suuteli häntä ja päästi sitten menemään tai
toisinaan siunasi tehden kädellään häntä kohti ristinmerkin. Hetkinen
vielä ja hän saattoi ruveta itkemään. Suuresti ilahdutti häntä myös
»ukon käppyrä», niinkuin hän nimitti Maksimovia. Tämä juoksi vähän
väliä suutelemaan Grušenjkan kätösiä »ja jokaista sormea», ja tanssi
lopuksi vielä erään tanssin säestäen sitä itse laulamalla erään vanhan
laulun. Erittäin innokkaasti hän tanssi sen kohdan, jossa hän lauloi:
Sika panee röh-röh-röh,
vasikka taas öh-öh-öh,
ankka panee kva-kva-kva,
hanhi sanoo ha-ha-ha,
kana karsinassa käyskenteli,
ka-ka-ka-ka-ka-ka laususkeli,
ai, ai, laususkeli!
— Anna hänelle jotakin, Mitja, — sanoi Grušenjka, — lahjoita hänelle,
hänhän on köyhä. Ah, köyhät, sorretut!... Tiedätkö, Mitja, minä menen
luostariin. Ei, ihan totta, menen vielä joskus. Minulle sanoi Aljoša
tänään sanoja koko elämän ajaksi... Niin... Mutta tänään tanssikaamme.
Huomenna luostariin, mutta tänään tanssitaan. Minä tahdon kujeilla,
hyvät ihmiset, no mitäpä siitä, Jumala antaa anteeksi. Jos minä olisin
Jumala, niin antaisin anteeksi kaikille ihmisille: »Rakkaat syntiseni,
tästä päivästä lähtien annan anteeksi kaikille.» Mutta minä menen
pyytämään anteeksiantoa: »Antakaa anteeksi, hyvät ihmiset, tyhmälle
akalle, siinä se.» Peto minä olen, se minä olen. Minä tahdon rukoilla.
Minä olen antanut sipulin. Sellaisen pahantekijän kuin minun tekee
mieli rukoilla. Mitja, tanssikoot, älä häiritse heitä. Kaikki ihmiset
maailmassa ovat hyviä, aivan jok'ikinen. Hyvä on olla maailmassa.
Vaikka me olemmekin huonoja, niin hyvä on maailmassa, me olemme huonoja
ja hyviä, sekä huonoja että hyviä... Ei, sanokaa, minä kysyn teiltä,
tulkaa kaikki luokseni, niin minä kysyn: sanokaa minulle kaikki tämä
asia: miksi minä olen niin hyvä? Minähän olen hyvä, minä olen hyvin
hyvä... No, sanokaa siis: miksi minä olen niin hyvä? — Näin leperteli
Grušenjka humaltuen humaltumistaan ja selitti viimein tahtovansa heti
itse tanssia. Hän nousi nojatuolista ja horjahti. — Mitja, älä anna
minulle enää viiniä, jos pyydän, niin älä anna. Viini ei anna rauhaa.
Kaikki pyörii, uuni ja kaikki pyörii. Minä tahdon tanssia. Katsokoot
kaikki, miten minä tanssin... kuinka hyvin ja kauniisti minä tanssin...
Aikomus oli vakava: hän otti taskustaan valkean batistiliinan
ja tarttui sen kulmaan oikealla kädellään heilutellakseen sitä
tanssiessaan. Mitja alkoi puuhata, tytöt vaikenivat ollakseen valmiina
kuorossa virittämään tanssilaulun heti kehoituksen saatuaan. Kuultuaan
Grušenjkan itsensä aikovan tanssia Maksimov alkoi vinkua innostuksesta
ja lähti hyppelemään hänen edessään laulellen:
Kupeet hienot, jalat pienet,
häntä kippurassa.
Mutta Grušenjka huitaisi häntä nenäliinallaan ja ajoi hänet pois:
— Šš! Mitja, miksi eivät tule? Tulkoot kaikki... katsomaan. Kutsu myös
ne sieltä, lukon takaa... Miksi sinä panit heidät lukon taakse? Sano
heille, että minä tanssin, katsokoot hekin, kuinka minä tanssin...
Mitja meni humalaisen puhdilla lukitun oven luo ja alkoi kolkuttaa
herrojen ovea nyrkillään..
— Hoi, te siellä... Podvysotskit! Tulkaa ulos, hän tahtoo tanssia,
kutsuu teitäkin.
— Lurjus! — huudahti vastaukseksi jompikumpi herroista.
— Mutta sinä olet apulaislurjus! Pikkuruinen puolalaislurjuspahanen, se
sinä olet.
— Lakatkaa toki pilkkaamasta Puolaa, — huomautti Kalganov vakavasti;
hänkin oli aika lailla päissään.
— Ole vaiti, nulikka! Jos minä sanoin häntä lurjukseksi, niin eihän se
ole koko Puolan haukkumista. Eihän yksi lurjus ole sama kuin Puola. Ole
vaiti, kiltti poika, syö konvehtia.
— Ah, millaisia he ovatkaan! Eiväthän he ole ihmisiäkään. Miksi
he eivät tahdo tehdä sovintoa? — sanoi Grušenjka ja astui esille
tanssiakseen. Kuoro kajahdutti: »Ah, mun palatsini, palatsini.»
Grušenjka heitti päänsä taaksepäin, hänen huulensa avautuivat puoleksi,
hän hymyili, heilautti liinaansa ja äkkiä hän horjahtaen paikallaan jäi
empien seisomaan keskelle huonetta.
— Olen heikko... — lausui hän kiusaantuneella äänellä, — suokaa
anteeksi, tunnen itseni heikoksi, en voi... Anteeksi...
Hän kumarsi kuorolle ja alkoi sitten kumarrella kaikkiin neljään
suuntaan vuoroonsa:
— Minun syyni... Suokaa anteeksi...
— On vähän päissään, rouva pieni, on ryypännyt, kaunokainen, — kuului
ääniä.
— He ovat hutikassa, — selitti Maksimov hihittäen tytöille.
— Mitja, vie minut pois... ota minut, Mitja, — lausui Grušenjka
voimattomana. Mitja riensi hänen luokseen, otti hänet käsivarsilleen ja
juoksi kalliin saaliinsa kanssa verhojen taakse. »No, nyt minä lähden
pois», ajatteli Kalganov ja sulki sinisestä huoneesta poistuessaan
jälkeensä oven molemmat puolikkaat. Mutta kemut salissa jatkuivat ja
ilon pauhina tuli yhä suuremmaksi. Mitja pani Grušenjkan vuoteelle ja
hänen huulensa imeytyivät suutelemaan häntä.
— Älä kajoa minuun... — lepersi Grušenjka hänelle rukoilevalla äänellä,
— älä kajoa, en vielä ole omasi... Sanoin olevani omasi, mutta älä sinä
koske minuun... säästä... Niitten täällä ollessa, niitten lähettyvillä
ei saa. Hän on täällä. Täällä on inhoittavaa...
— Tottelen! En ajattele... kunnioitan! — mutisi Mitja. — Niin,
inhoittavaa on täällä, oi, häpeällistä. — Ja päästämättä Grušenjkaa
syleilystään hän laskeutui lattialle sängyn viereen polvilleen.
— Minä tiedän, että vaikka sinä oletkin peto, niin sinä kuitenkin olet
jalo, — puhui Grušenjka vaivalloisesti, — täytyy tehdä kunniallisella
tavalla... vastaisuudessa se on kunniallista... ja meidänkin on oltava
kunniallisia, meidänkin on oltava hyviä, ei petoja, vaan hyviä... Vie
minut pois, vie minut kauas, kuuletko... Minä en tahdo täällä, vaan
kaukana, kaukana...
— Oi, niin, niin, ehdottomasti! — puhui Mitja puristaen hänet
syleilyynsä. — Minä vien sinut pois, me kiidämme pois... Oi, koko
elämäni olen nyt valmis antamaan yhdestä vuodesta, kunhan vain ei
tarvitsisi tietää tuosta verestä!
— Mistä verestä? — lausui Grušenjka ymmärtämättä asiaa.
— Ei mistään! — sanoi Mitja hampaitaan kiristellen. — Gruša, sinä
tahdot, että kaikki kävisi kunniallisesti, mutta minä olen varas. Minä
varastin Katjkalta rahaa... Häpeä, häpeä!
— Katjkalta? Tuolta neidiltäkö? Ei, sinä et ole varastanut. Anna
hänelle takaisin, ota minulta... Mitä huudat! Nyt on kaikki minun
omani myös sinun. Mitä me rahalla teemme? Me joisimme ne kuitenkin...
Olemme sitä maata, että joisimme. Menemme yhdessä mieluummin maata
kyntämään. Minä tahdon muokata maata näillä käsillä. Täytyy tehdä
työtä, kuuletko? Aljoša käski. Minusta ei tule sinun rakastajattaresi,
minä olen uskollinen sinulle, olen sinun orjasi, teen työtä sinua
varten. Me menemme neidin luo ja kumarramme molemmat pyytäen häneltä
anteeksi ja lähdemme täältä pois. Jos hän ei anna anteeksi, niin
lähdemme kuitenkin. Vie sinä hänelle rahat ja rakasta minua... Häntä
älä rakasta. Älä enää rakasta häntä. Jos rupeat rakastamaan, niin minä
kuristan hänet. Minä puhkaisen neulalla hänen molemmat silmänsä.
— Sinua minä rakastan, sinua ainoastaan, rakastan Siperiassa...
— Miksi Siperiaan? Mutta mikäpä siinä, mennään Siperiaan, jos tahdot,
sama se... teemme työtä... Siperiassa on lunta... Minä rakastan ajaa
lunta pitkin... pitää olla aisakello... Kuule, aisakello kilahtelee...
Missä aisakello kilahtelee? Joku on tulossa... nyt kilinä jo lakkasikin.
Hän sulki voimattomana silmänsä ja näytti hetkeksi vaipuvan uneen.
Kellon kilahtelu kuului todellakin jostakin kaukaa, ja äkkiä se
vaikeni. Mitja painoi päänsä Grušenjkan rintaa vastaan. Hän ei
huomannut, että aisakello oli lakannut kilisemästä, mutta hän ei
huomannut myöskään sitä, että äkkiä myöskin laulut lakkasivat ja
laulujen sekä juopuneen humun asemasta talossa yhtäkkiä alkoi vallita
kuolemanhiljaisuus. Grušenjka avasi silmänsä.
— Mitä tämä on, olenko nukkunut? Niin... aisakello... Minä olen
nukkunut ja nähnyt unta: olin ajavinani hevosella, lunta pitkin...
aisakello helisee ja minä uinailen. Ajan rakkaan ihmisen kanssa, aivan
kuin sinun kanssasi. Ja kaukana, kaukana... Syleilin ja suutelin
sinua, painauduin sinua vastaan, minun on kylmä, ja lumi kimaltelee...
Tiedätkö, jos yöllä lumi kimaltelee ja kuu hohtaa, niin minusta
tosiaankin on niinkuin en olisi maan päällä... Minä heräsin, ja
rakkaani on tässä vierelläni, on niin hyvä olla...
— Vierelläsi, — mutisi Mitja suudellen hänen vaatteitaan, rintaansa,
käsiänsä. Ja äkkiä hänestä alkoi näyttää omituiselta: hänestä näytti,
että Grušenjka katsoo suoraan eteensä eikä häneen, ei hänen kasvojaan,
vaan yli hänen päänsä, kiinteästi ja omituisen liikkumattomana.
Grušenjkan kasvoilla kuvastui yhtäkkiä ihmettely, melkeinpä pelästys.
— Mitja, kuka täällä katselee meitä? — kuiskasi hän äkkiä. Mitja
käännähti ja näki, että joku todellakin oli raottanut verhoja ja näytti
katselevan heitä. Eikä se tuntunut olevan vain yksi ainoa. Hän hypähti
pystyyn ja astui nopeasti katselijan luo.
— Tänne, olkaa hyvä, tulkaa kanssamme tänne, sanoi hänelle jonkun ääni
verraten hiljaa, mutta lujasti ja vaativasti.
Mitja tuli esille verhojen takaa ja jäi seisomaan liikkumattomana.
Koko huone oli täynnä ihmisiä, mutta ei äskeisiä, vaan aivan uusia.
Vilun väreet kulkivat nopeasti pitkin hänen selkäänsä, ja hän vavahti.
Kaikki nämä ihmiset hän tunsi silmänräpäyksessä. Tuo pitkä ja pulska
ukko, jolla oli päällystakki yllään ja kokardi hatussa, — se on
kihlakunnan poliisipäällikkö Mihail Makarytš. Ja tämä »keuhkotautisen
näköinen», siististi puettu keikari, »jonka saappaat aina ovat niin
hyvin kiilloitetut», — hän on prokuraattorinapulainen. »Hänellähän
on neljänsadan ruplan arvoinen kronometri, hän näytti kerran sitä.»
Mutta tämä nuori, pienikokoinen, silmälasit nenällä... Mitja vain ei
voinut muistaa hänen sukunimeään, mutta hän tuntee tämänkin miehen,
on nähnyt hänet: hän on tutkija, tutkintatuomari, on äskettäin tullut
»lakiopistosta». Tuo tuossa taasen on komisarius, Mavriki Mavrikitš,
sen hän kyllä tuntee, se on tuttu mies. No, entä nuo, joilla on laatat,
mitä varten ne ovat täällä? Ja vielä kaksi muuta miestä, talonpoikia...
Mutta tuolla ovessa ovat Kalganov ja Trifon Borisytš...
— Hyvät herrat... Mitä te täällä, hyvät herrat? — oli Mitja
lausumaisillaan, mutta äkkiä hän aivan kuin joutuen pois suunniltaan ja
itse tietämättään huudahti kuuluvasti, niin kovasti kuin jaksoi:
— Ym-mär-rän!
Nuori mies, jolla oli silmälasit, astui yhtäkkiä esille joukosta ja
tullen Mitjan luo alkoi tosin komeasti, mutta ikäänkuin kiirehtien
puhua:
— Meillä on teille... sanalla sanoen, minä pyydän teitä tänne, tänne
näin, sohvan luo... On olemassa pakottava välttämättömyys selvitellä
asioita kanssanne.
— Ukko! — huudahti Mitja kiihkeästi. — Ukko ja hänen verensä!...
Ym-mär-rän!
Ja aivan kuin jalat olisivat pettäneet, hän melkein kaatui vieressään
olevalle tuolille.
— Ymmärrätkö? Ymmärsit! Isänmurhaaja ja peto, isävanhuksesi veri huutaa
sinua kohti! — karjaisi äkkiä Mitjan luo astuen vanha poliisipäällikkö.
Hän oli aivan hillittömästi raivoissaan, punastui ja tärisi.
— Mutta tämähän on mahdotonta! — huudahti pienikokoinen nuori mies.
— Mihail Makarytš, Mihail Makarytš. Ei se ole niin, ei ole niin!...
Pyydän, että annatte minun yksin puhua... En mitenkään voinut odottaa
teidän puoleltanne moista episodia...
— Tämähän on houre, hyvät herrat, houre! — huudahteli poliisipäällikkö.
— Katsokaa häntä: yöllä, humalassa, irstaan naisen kanssa ja isänsä
veren tahrimana... Houretta! Houretta!
— Pyydän teitä kaikin voimin, hyvä ystävä Mihail Makarytš, tällä
kertaa hillitsemään tunteitanne, — kuiskasi ukolle nopeasti
prokuraattorinapulainen, — muuten minun on pakko ryhtyä...
Mutta pikkuinen tutkintotuomari ei antanut hänen puhua loppuun. Hän
kääntyi Mitjan puoleen ja lausui lujasti, kuuluvasti ja arvokkaasti:
— Herra entinen luutnantti Karamazov, velvollisuuteni on ilmoittaa
teille, että teitä syytetään isänne Fjodor Pavlovitš Karamazovin
murhasta, joka on tapahtunut tänä yönä...
Hän tuntui vielä sanovan jotakin, myöskin prokuraattori näytti siihen
jotakin lisäävän, mutta vaikka Mitja kuulikin, niin hän ei enää
ymmärtänyt heitä. Hän tuijotti heihin kaikkiin hurjin katsein...