Fenja istui keittiössä mummon kanssa, ja molemmat olivat aikeissa käydä
makuulle. Luottaen Nazar Ivanovitšiin he olivat taaskin jättäneet
ovensa lukitsematta. Mitja juoksi sisälle, syöksyi Fenjan kimppuun ja
tarttui hänen kurkkuunsa.
— Sano heti, missä hän on, kenen kanssa on nyt Mokrojessa? — karjaisi
hän raivoissaan.
Molemmat naiset alkoivat vikistä.
— Ai-ai, sanon, ai, hyvä ystävä Dmitri Fjodorovitš, heti sanon kaikki,
en salaa mitään, — lausui nopeasti puolikuoliaaksi pelästynyt Fenja. —
Hän meni Mokrojeen upseerin luo.
— Minkä upseerin luo? — ärjyi Mitja.
— Entisen upseerin, sen saman, sen entisen upseerinsa, joka oli viisi
vuotta sitten, jätti ja matkusti pois, — vikisi Fenja edelleen yhtä
nopeasti.
Dmitri Fjodorovitš veti pois kätensä, joilla oli puristanut hänen
kurkkuaan. Hän seisoi Fenjan edessä kalmankalpeana ja äänettömänä,
mutta hänen silmistään näkyi, että hän oli ymmärtänyt heti kaikki,
kaikki kerrassaan hän oli ymmärtänyt puolesta sanasta viimeistä pikku
piirrettä myöten ja arvannut kaikki. Fenja-raukka ei tietenkään sillä
hetkellä voinut tehdä havaintoja siitä, oliko Mitja ymmärtänyt vai
eikö. Siinä asennossa kuin hän oli ollut istumassa arkulla Mitjan
juostessa sisälle, siinä hän oli edelleenkin koko ruumis vavisten ja
kädet eteen ojennettuina, aivan kuin hän olisi tahtonut puolustautua,
ja tähän asentoon hän näytti jähmettyneen. Pelästyneet, kauhun
suurentamat silmäterät tuijottivat Mitjaan liikkumattomina. Mutta
Mitjan molemmat kädet olivat silloin juuri veren tahrimat. Matkan
varrella, juostessaan, hän luultavasti oli kosketellut niillä otsaansa
pyyhkien hikeä kasvoiltaan, niin että otsaan ja oikealle poskelle oli
jäänyt punaisia veritahroja. Fenja oli joutumaisillaan hysteeriseen
tilaan, vanha keittäjätär taas oli hypännyt pystyyn ja katseli
mielipuolen tavoin melkein tajuttomana. Dmitri Fjodorovitš seisoi noin
minuutin verran ja vaipui äkkiä koneellisesti Fenjan viereen tuolille.
Hän istui eikä oikeastaan miettinyt mitään, vaan oli ikäänkuin
pelästynyt ja tyrmistynyt. Mutta kaikki oli selvää kuin päivä: tuo
upseeri — hän tiesi siitä, tiesi varsin hyvin kaiken, oli kuullut
Grušenjkalta itseltään, tiesi tuon upseerin lähettäneen kuukausi sitten
kirjeen. Siis kuukausi, kokonainen kuukausi oli tätä asiaa puuhattu
aivan salassa häneltä aina siihen asti kuin tämä uusi mies nyt oli
saapunut, eikä hän ollut tätä edes ajatellutkaan! Mutta kuinka hän oli
voinut, kuinka hän oli voinut olla sitä ajattelematta? Minkätähden
hän oli silloin kerrassaan unohtanut tuon upseerin, unohtanut heti,
kun oli saanut tietää hänestä? Siinä oli kysymys, joka seisoi hänen
edessään aivan kuin kummitus. Ja hän katseli tätä kummitusta todella
pelästyneenä, kauhistuksesta kylmenneenä.
Mutta äkkiä hän alkoi hiljaisesti ja lempeästi niinkuin hiljainen ja
ystävällinen lapsi puhella Fenjan kanssa, aivan kuin olisi kokonaan
unohtanut, että oli häntä äsken niin pelästyttänyt, loukannut
ja rääkännyt. Hän alkoi äkkiä tavattoman ja hänen asemassaan
suorastaan hämmästyttävän täsmällisesti kuulustella Fenjaa. Ja Fenja
puolestaan, vaikka katselikin oudostellen hänen verisiä käsiään,
alkoi myös ihmeteltävän auliisti ja nopeasti vastailla hänen kaikkiin
kysymyksiinsä aivan kuin kiiruhtaen esittämään hänelle koko »totisimman
totuuden». Vähitellen hän alkoi melkeinpä ilomielin esittää kaikkia
yksityiskohtia, tahtomatta ollenkaan tuottaa sillä tuskaa ja ikäänkuin
rientäen kaikin voimin ja sydämestään tekemään palveluksen Mitjalle.
Hän kertoi Mitjalle aivan seikkaperäisesti myös koko sen päivän kulun,
Rakitinin ja Aljošan käynnin, miten hän, Fenja, oli seisonut vahdissa,
miten rouva oli lähtenyt ja miten hän oli huutanut ikkunasta Aljošalle
semmoiset terveiset sanottaviksi hänelle, Mitenjkalle, että »ikuisesti
muistaisi, kuinka hän oli rakastanut häntä tunnin». Kuultuaan
terveisistä Mitja äkkiä naurahti, ja hänen kalpeille poskilleen sävähti
puna. Sillä hetkellä sanoi Fenja hänelle, hituistakaan enää pelkäämättä
uteliaisuutensa seurauksia:
— Miten teidän kätenne, Dmitri Fjodorovitš, ovatkaan ylt'yleensä
veriset!
— Niin, — vastasi koneellisesti Mitja, katsahti hajamielisesti
käsiinsä ja unohti heti ne sekä Fenjan kysymyksen. Hän vaipui taas
äänettömyyteen. Siitä asti kuin hän oli juossut sisälle, oli kulunut jo
parikymmentä minuuttia. Hänen äskeinen pelästyksensä oli mennyt ohi,
mutta ilmeisesti hänet jo alkoi saada täydelleen valtaansa jonkinmoinen
uusi järkähtämätön päättäväisyys. Hän nousi äkkiä paikaltaan ja hymyili
miettiväisesti.
— Herra, mitä teille on tapahtunut? — lausui Fenja osoittaen taas hänen
käsiään, — lausui sen säälivästi, aivan kuin olisi hänelle kaikkein
lähin olento nyt hänen surussaan.
Mitja katsahti taas käsiinsä.
— Tämä on verta, Fenja, — lausui hän katsoen Fenjaan omituisin ilmein,
— tämä on ihmisen verta, ja hyvä Jumala, miksi se onkaan vuodatettu!
Mutta... Fenja... täällä on eräs lauta-aita (hän katsoi Fenjaan aivan
kuin esittäisi tälle arvattavaksi arvoituksen), eräs korkea aita ja
peloittavan näköinen, mutta... huomenna päivän koitteessa, kun »aurinko
lentää ylös», Mitenjka hyppää tämän aidan yli... Sinä et ymmärrä,
Fenja, mikä aita se on, no, ei se mitään... samantekevää, huomenna
kuulet ja ymmärrät kaiken... mutta nyt hyvästi! En häiritse, vaan
poistun, ymmärrän poistua. Elä, minun riemuni... rakastit minua tunnin,
niinpä muistakin ikäsi Mitenjka Karamazovia... Hänhän nimitti minua
aina Mitenjkaksi, muistatko?
Näin sanoen hän äkkiä lähti ulos keittiöstä. Mutta Fenja pelästyi tätä
hänen lähtöään miltei vielä enemmän kuin hänen äskeistä sisääntuloaan
ja päällekarkaustaan.
Täsmälleen kymmenen minuuttia tämän jälkeen Dmitri Fjodorovitš astui
sisälle sen nuoren virkamiehen Pjotr Iljitš Perhotinin luo, jolle hän
äsken oli pantannut pistolit. Kello oli jo puoli yhdeksän, ja Pjotr
Iljitš oli juotuaan kotonaan teetä juuri pukenut taas ylleen lievetakin
lähteäkseen »Pääkaupunki»-ravintolaan pelaamaan biljardia. Mitja
tapasi hänet ovella. Nähdessään hänet ja hänen veren tahrimat kasvonsa
virkamies huudahti:
— Herra Jumala! Mikä teidän on?
— Katsokaas, — lausui Mitja nopeasti, — tulin hakemaan pistolejani ja
toin teille rahat. Monin kiitoksin. Minulla on kiire, Pjotr Iljitš,
pyydän, pian.
Pjotr Iljitš ihmetteli yhä enemmän: Mitjan käsissä hän näki äkkiä
tukun rahoja, ja, mikä oli tärkeintä, hän piteli tätä tukkua ja astui
se mukanaan sisälle sillä tavoin kuin ei kukaan pitele rahoja eikä
tuo niitä sisälle: kaikkia seteleitä hän kantoi oikeassa kädessään
aivan kuin näytteillä, pitäen kättä eteensä ojennettuna. Poikanen,
virkamiehen palvelija, joka oli ottanut Mitjan vastaan eteisessä kertoi
myöhemmin, että tämä oli tullut samalla tavoin eteiseenkin rahat
käsissä, oli varmaankin siis kadullakin samoin kantanut niitä edessään
oikeassa kädessään. Rahat olivat sadan ruplan seteleitä, ja hän piteli
niitä verisin sormin. Kun asiasta huvitetut henkilöt myöhemmin kysyivät
Pjotr Iljitšiltä, paljonko rahoja oli ollut, niin hän selitti, että
silloin oli vaikea laskea niitä silmämäärällä, kenties niitä oli
kaksituhatta, kenties kolmetuhatta, mutta tukku oli iso, »tiivis».
Itse Dmitri Fjodorovitš taas, kuten hän niinikään myöhemmin todisti,
»oli myös tavallaan kuin poissa suunniltaan, mutta ei juovuksissa,
vaan ikäänkuin jonkinmoisessa innostuksen tilassa, hyvin hajamielinen,
mutta samalla näytti ikäänkuin keskittäneen ajatuksensa johonkin,
aivan kuin olisi jotakin ajatellut ja johonkin pyrkinyt pääsemättä
kuitenkaan päätökseen. Oli hyvin kiireissään, vastaili jyrkästi, hyvin
omituisesti, oli joinakin hetkinä niinkuin ei olisi murheissaan, vaan
jopa iloinenkin.»
— Mutta mikä teidän on, mikä teidän nyt on? — huudahti taas Pjotr
Iljitš katsellen vierastaan oudostellen. — Missä te olette noin
veristynyt, oletteko kaatunut, katsokaa!
Hän tarttui hänen kyynärpäähänsä ja asetti hänet kuvastimen eteen.
Nähdessään veren tahrimat kasvonsa Mitja vavahti ja rypisti vihoissaan
kulmiaan.
— Hyi hitto! Tätä vielä puuttui, — mutisi hän vihaisesti, siirsi
nopeasti setelit oikeasta kädestään vasempaan ja tempasi äkisti
taskustaan nenäliinan. Mutta nenäliinakin oli aivan verinen (tällä
samalla liinalla hän oli pyyhkinyt Grigorin päätä ja kasvoja): tuskin
ainoakaan paikka oli valkoinen, eikä veri vain ollut alkanut kuivua,
vaan liina oli ikäänkuin kovettunut ruttuun eikä ottanut auetakseen.
Mitja paiskasi sen vihaisesti lattiaan.
— Hyi perhana! Eikö teillä ole jotakin riepua... pyyhkiäkseni...
— Te olette siis vain tahraantunut ettekä haavoittunut? Peseytykää
sitten mieluimmin, — vastasi Pjotr Iljitš. — Tuossa on pesulaite, minä
annan siitä vettä.
— Pesulaite? Se on hyvä... mutta mihin minä pistän tämän? — sanoi hän
osoittaen merkillisen tietämättömän näköisenä sadan ruplan setelien
tukkua ja katsellen häneen kysyvästi, aivan kuin toisen olisi pitänyt
päättää, mihin hän panisi omat rahansa.
— Pistäkää taskuun tai pankaa tänne pöydälle, eivät ne häviä.
— Taskuun? Niin, taskuun. Se on hyvä... Ei, näettekö, tämä kaikki on
roskaa! — huudahti hän aivan kuin heräten äkkiä hajamielisyydestään.
— Katsokaahan: me suoritamme ensin loppuun tämän asian, pistolit
nimittäin, antakaa te ne minulle takaisin, ja tässä ovat rahanne...
sillä minulle on hyvin, hyvin tarpeen... eikä aikaakaan, aikaakaan ole
hituistakaan...
Ja hän otti tukusta päällimmäisen sataruplasen sekä ojensi sen
virkamiehelle.
— Mutta minulla ei ole antaa tästä takaisin, — huomautti tämä, — eikö
teillä ole pienempää?
— Ei ole, — sanoi Mitja katsahtaen taas tukkuun, ja ikäänkuin ei olisi
varma sanoistaan hän koetti paria kolmea päällimmäistä seteliä, — ei
ole, kaikki ovat samanlaisia, — lisäsi hän ja katsoi taas kysyvästi
Pjotr Iljitšiin.
— Miten te olette noin rikastunut? — kysyi tämä. — Odottakaahan,
minä lähetän pojan käväisemään Plotnikoveilla. Ne sulkevat kauppansa
tavallisesti myöhään, — ehkäpä he vaihtavat. Hei, Miša! — huudahti hän
eteiseen.
— Plotnikovien puotiin — suurenmoinen asia! — huudahti Mitjakin,
aivan kuin jokin hyvä ajatus olisi noussut hänen mieleensä. — Miša,
— kääntyi hänen huoneeseen tulleen pojan puoleen, — katsohan juokse
Plotnikoveille ja sano, että Dmitri Fjodorovitš käski sanomaan
terveisiä ja että hän tulee kohta itse... Ja kuulehan: varustakoot
hänen tulokseen samppanjaa, noin kolme tusinaa, ja että laittaisivat
sen samalla lailla laatikkoon kuin silloin kun menin Mokrojeen...
Minä otin heiltä silloin neljä tusinaa (kääntyi hän äkkiä Pjotr
Iljitšin puoleen), kyllä he tietävät, älä ole huolissasi, Miša, —
kääntyi hän taas pojan puoleen, — ja kuule: sitten vielä juustoa,
strassburgilaisia piiraita, savustettua siikaa, siankinkkua, kaviaaria,
no niin, kaikkea, kaikkea, mitä heillä vain on, noin sadalla tai
sadallakahdellakymmenellä ruplalla, niinkuin oli ennen... Ja kuule:
etteivät unohtaisi makeisia, konvehteja, päärynöitä, kaksi tai kolme
arbuusia, tai neljä, — ei, yksi arbuusi riittää, mutta suklaata,
karamelleja, tuoksukaramelleja, — kaikkea, mitä silloin panivat
mukaani Mokrojeen, niin että samppanjan kanssa tulisi kaikkiaan noin
kolmellasadalla ruplalla... No, nyt pitää olla aivan samalla tavalla.
Ja muista, Miša, jos sinä Miša... Hänen nimensähän on Miša? — kääntyi
hän taas Pjotr Iljitšin puoleen.
— Malttakaahan, — keskeytti Pjotr Iljitš kuunnellen ja katsellen häntä
levottomana, — menkää mieluummin itse, niin sanotte siellä kaikki, hän
toimittaa asian väärin.
— Väärin toimittaa, näen, että väärin toimittaa! Oh, Miša, ja minä kun
jo olin suudella sinua asian toimittamisesta... jos toimitat oikein,
niin saat itsellesi kymmenen ruplaa, alahan laukata... Samppanjaa, se
on pääasia, samppanjaa on heidän tuotava esille, ja myös konjakkia,
sekä punaista että valkoista, ja kaikkea mitä silloinkin. Kyllä he
tietävät, miten silloin oli.
— Mutta kuulkaa toki! — keskeytti Pjotr Iljitš jo kärsimättömänä. —
Minä sanoin: juoskoon hän vain vaihtamassa rahan ja sanomassa, etteivät
panisi puotia kiinni, ja te menette sitten itse ja sanotte... Antakaa
tänne setelinne, mars, Miša, toinen jalka on tuossa ja toinen tuossa!
— Pjotr Iljitš nähtävästi lähetti mahdollisimman pian pojan matkaansa,
sillä niinkuin Miša oli pysähtynyt vieraan eteen katsellen silmät
selällään hänen verisiä kasvojaan ja verisiä käsiään, joissa oli
rahatukku vapisevien sormien välissä, niin hän oli jäänyt seisomaankin,
suu auki ihmettelystä ja pelosta ja luultavasti paljoakaan ymmärtämättä
siitä kaikesta, mitä Mitja hänelle määräsi.
— No, nyt mennään peseytymään, — sanoi Pjotr Iljitš jurosti. —
Pankaa rahat pöydälle tai pistäkää taskuunne... Kas niin, menkäämme.
Ottakaahan takki yltänne.
Ja hän alkoi auttaa häntä takin riisunnassa sekä huudahti taas äkkiä: —
Katsokaa, takkinnekin on veressä!
— Ei se... ole takki. Vain vähän tässä hihan luona... Se on vain tässä,
missä nenäliina oli. Taskusta on tihkunut. Minä istuuduin Fenjan luona
liinan päälle, ja silloin veri imeytyi läpi, — selitti Mitja heti
omituisen luottavasti. Pjotr Iljitš kuunteli kulmakarvojaan rypistäen.
— Kylläpä olette ollut hommassa; olette varmaankin tapellut jonkun
kanssa, — mutisi hän.
Alettiin peseytyä. Pjotr Iljitš piteli vesikannua ja kaateli
siitä vettä. Mitja piti kiirettä ja aikoi jättää kätensä huonosti
saippuoiduiksi. (Hänen kätensä vapisivat, kuten Pjotr Iljitš myöhemmin
muisti.) Pjotr Iljitš käski heti saippuoimaan enemmän ja hankaamaan
paremmin. Hän ikäänkuin asettui Mitjan käskijäksi tällä hetkellä, sitä
enemmän, kuta pitemmälle tultiin. Huomautamme tässä: nuori mies oli
rohkealuontoinen.
— Katsokaa, ette pessyt kynsien aluksia; no, hangatkaa nyt kasvojanne,
kas tästä: ohimoilta, korvan luota... Tässä paidassako te lähdettekin?
Mihin te olette lähdössä? Katsokaa, koko oikean hihan reuna on veressä.
— Niin, veressä on, — huomautti Mitja katsellen paidan hihankäännettä.
— Muuttakaa siis toiset alusvaatteet.
— Ei ole aikaa. Mutta kas, nähkääs... — jatkoi Mitja edelleen yhtä
luottavasti pyyhkiessään jo kasvojaan ja käsiään pyyheliinalla ja
pukien ylleen takin, — minä käännän tästä hihan reunaa, niin se ei näy
takin alta... Näettekö!
— Sanokaa nyt, missä olette saanut tuon paukauksen? Oletteko tapellut
jonkun kanssa? Eiköhän taas ravintolassa, niinkuin silloinkin? Kas
taas kapteenin kanssa, niinkuin silloin, löitte häntä ja raastoitte? —
lausui aivan kuin entisestä moittien Pjotr Iljitš. — Ketä vielä olette
piessyt... tai ehkäpä olette tappanut?
— Roskaa! — lausui Mitja.
— Miten niin?
— Ei tarvitse, — sanoi Mitja ja naurahti äkkiä: — minä litistin äsken
torilla kuoliaaksi erään ämmän.
— Litistitte kuoliaaksi? Ämmän?
— Ukon! — huudahti Mitja katsoen Pjotr Iljitšiä suoraan kasvoihin,
nauraen ja huutaen hänelle kuin vähäkuuloiselle.
— Heh, hitto vieköön, ukon, ämmän... Oletteko tappanut jonkun?
— Me sovimme. Kävimme kiinni toisiimme — ja sovimme. Yhdessä paikassa.
Erottiin ystävinä. Eräs hölmö... hän antoi minulle anteeksi...
nyt on jo varmasti antanut anteeksi... Jos olisi noussut, niin ei
olisi antanut anteeksi, — sanoi Mitja iskien äkkiä silmää. — Mutta
tiedättekö, hitto hänestä, kuuletteko, Pjotr Iljitš, hiisi hänet
vieköön, ei tarvitse! Tällä hetkellä en tahdo! — tokaisi Mitja
päättävästi.
— Sitä minä vain, että onpa teillä halua joutua tekemisiin jokaisen
kanssa... niinkuin silloin aivan jonninjoutavasta asiasta tuon
alikapteenin kanssa... Olette tapellut ja nyt kiidätte huimaa vauhtia
juopottelemaan — siinä koko teidän luonteenne. Kolme tusinaa samppanjaa
— mihin niin paljon?
— Bravo! Antakaa nyt pistolit. Jumal'auta, ei ole aikaa. Tekisi mieli
puhella kanssasi, ystäväiseni, mutta ei ole aikaa. Eikä ensinkään ole
tarviskaan, puhuminen on myöhäistä. Ahaa! Missä ovatkaan rahat, minne
minä ne pistin? — — huudahti hän ja alkoi työnnellä taskuihinsa käsiään.
— Pöydälle panitte... itse... tuolla ne ovat. Unohditteko? Totisesti,
teille on raha vain kuin roskaa tai vettä. Tässä ovat pistolinne.
Omituista, kellon käydessä kuutta panttasitte ne kymmenestä ruplasta,
mutta kas miten teillä nyt on tuhansia. Kaksi tai ehkäpä kolme?
— Ehkäpä kolme, — naurahti Mitja työntäen rahat housujen sivutaskuun.
— Te pudotatte ne tuolla tavoin. Onko teillä kultakaivos, vai mitä?
— Kaivos? Kultakaivos! — huusi Mitja kaikin voimin ja aivan vääntelehti
naurusta, — haluatteko, Perhotin, kaivokseen? Eräs rouva täällä lyö
teille heti pöytään kolmetuhatta, että vain lähtisitte. Minulle löi jo
rahat pöytään, hän pitää ihmeen paljon kaivoksista! Tunnetteko rouva
Hohlakovin?
— En ole tuttu, mutta olen kuullut ja nähnyt. Onko hän todellakin
antanut teille kolmetuhatta? Noin vain pudotti pöytään? — sanoi Pjotr
Iljitš katsoen epäilevästi.
— Mutta huomenna, kun aurinko lentää ylös, kun ikuisesti nuori Foibos
kohoaa korkeuteen, ylistäen ja kiittäen Jumalaa, huomenna menkää
hänen luokseen, rouva Hohlakovin luo nimittäin, ja kysykää häneltä
itse: pudottiko hän minulle eilen pöytään kolmetuhatta vai eikö?
Tiedustakaahan.
— Minä en tunne teidän suhteitanne... kun te kerran puhutte noin
vakuuttavasti, niin hän siis on antanut... Mutta te pistitte rahat
kouraanne ja laskettelette täyttä kyytiä, ei kuitenkaan Siperiaan...
Mutta mihin te nyt olette menossa?
— Mokrojeen.
— Mokrojeen? Nythän on yö!
— Mastruque oli kaikessa, Mastruque ei nyt ole mikään! — lausui Mitja
äkkiä.
— Kuinka ei mikään? Tuolla lailla tuhannet käsissä, eikö olisi mikään?
— En minä puhu tuhansista. Hiiteen tuhannet! Minä puhun naisen
luonnosta...
»Herkkäuskoinen hän on,
petollinen, paheellinen.»
Minä olen samaa mieltä kuin Odysseus.
— En ymmärrä teitä!
— Olenko humalassa vai?
— Ette humalassa, mutta vielä pahempaa.
— Minä olen henkisesti humalassa, Pjotr Iljitš, henkisesti humalassa,
ja riittää, riittää jo...
— Mitä te nyt, lataatteko pistolin?
— Lataan pistolin.
Mitja oli todella avannut pistolilaatikon, aukaissut ruutisarven ja
tiputti huolellisesti ruutia sekä laittoi latingin. Sitten hän otti
luodin, ja ennenkuin pisti sen sisälle, hän nosti sen kahden sormensa
välissä eteensä kynttilän yläpuolelle.
— Miksi te katselette luotia? — sanoi Pjotr Iljitš seuraten levottomana
ja uteliaana hänen toimiaan.
— Muuten vain. Kuvittelua. Jos sinun päähäsi pistäisi laskea tämä kuula
aivoihisi, niin katselisitko sinä pistolia ladatessasi tätä vai etkö?
— Minkä tähden sitä olisi katseltava?
— Kun menee minun aivoihini, niin on mielenkiintoista katsoa sitä,
millainen se on... Muuten tämä on pötyä, hetkellistä pötyä. No, nyt se
on valmis, — lisäsi hän pistettyään luodin sisälle ja tiivistettyään
sen tappuroilla. — Pjotr Iljitš, hyvä ystävä, se on roskaa, kaikki on
roskaa, jospa tietäisit miten suuressa määrässä roskaa! Annahan minulle
nyt palanen paperia.
— Tässä on paperipala.
— Ei, sileätä, puhdasta, jolle kirjoitetaan. Kas niin. — Ja ottaen
pöydältä kynän Mitja kirjoitti paperille nopeasti kaksi riviä, taittoi
paperin neljään osaan ja pisti liivintaskuun. Pistolit hän pani
laatikkoon, lukitsi laatikon pienellä avaimella ja otti sen käsiinsä.
Sitten hän katsoi Pjotr Iljitšiin ja hymyili pitkään ja miettivästi.
— Nyt menemme, — sanoi hän.
— Minne menemme? Ei, odottakaahan... Kenties te tahdotte lähettää sen
aivoihinne, luodin nimittäin... — lausui Pjotr Iljitš levottomana.
— Luoti on roskaa! Minä tahdon elää, minä rakastan elämää! Tiedä se.
Minä rakastan kultakutrista Foibosta ja hänen kuumaa valoansa... Rakas
Pjotr Iljitš, osaatko sinä väistyä?
— Miten väistyä?
— Jättää tien vapaaksi. Rakkaalle ja vihatulle olennolle antaa tietä.
Ja niin että vihattukin tulisi rakkaaksi, — antaa sillä tavoin tietä!
Ja sanoa heille: Jumala kanssanne, menkää, kulkekaa ohi, mutta minä...
— Mutta te?
— Riittää, menkäämme.
— Jumaliste, minä sanon jollekulle (Pjotr Iljitš katsoi häneen),
etteivät päästäisi teitä sinne. Miksi teidän nyt on mentävä Mokrojeen?
— Nainen on siellä, nainen, ja riittää jo sinulle, Pjotr Iljitš, loru
on lopussa!
— Kuulkaahan, vaikka te olettekin villi, niin minä aina olen jostakin
syystä teistä pitänyt... siksipä nyt olenkin levoton.
— Kiitos sinulle, veli. Minä olen villi, sanot sinä. Villi-ihmisiä,
villi-ihmisiä! Yhtä asiaa minä sinulle vain vakuutankin: villi-ihmisiä!
Ahaa, siinä on Miša, minäpä olinkin unohtanut hänet.
Miša tuli sisälle kiireissään tuoden tukun vaihdettua rahaa ja
ilmoitti, että Plotnikoveilla »kaikki rupesivat puuhaan» ja kantelevat
pulloja sekä kalaa ja teetä — heti paikalla kaikki valmiina. Mitja
sieppasi kymmenruplasen ja antoi Pjotr Iljitšille sekä viskasi toisen
kymmenruplasen Mišalle.
— Ei saa! — huudahti Pjotr Iljitš. — Minun talossani ei saa, ja se on
sitäpaitsi joutavaa hemmoittelua. Pankaa pois rahanne, pankaa tänne,
mitä te niitä tuhlaatte? Huomenna ne jo ovat tarpeen, tulette luokseni
pyytämään kymmentä ruplaa. Miksi te tungette kaikki sivutaskuun?
Pudotatte siitä!
— Kuule, hyvä mies, mennäänkö Mokrojeen yhdessä?
— Kuule, tahdotko, niin heti avaan pullon, juodaan elämän malja! Minun
tekee mieleni juoda ja ennen kaikkea sinun kanssasi. En ole koskaan
juonut kanssasi, mitä?
— Ehkäpä ravintolassa, miksei, menkäämme, minä olen itsekin juuri sinne
lähdössä.
— Ei ole aikaa ravintolassa, vaan Plotnikovien puodissa, peräkamarissa.
Tahdotko, että annan heti arvattavaksesi erään arvoituksen?
— Anna.
Mitja veti liivinsä taskusta paperipalan, levitti sen auki ja näytti.
Selvällä ja isolla käsialalla oli siihen kirjoitettu:
»Rankaisen itseäni koko elämäni tähden, koko elämäni rankaisen!»
— Ihan todella, minä sanon jollekulle, lähden heti sanomaan, — lausui
paperin luettuaan Pjotr Iljitš.
— Et ennätä, ystävä-kulta, mennään ja juodaan, mars!
Plotnikovien puoti oli melkein vain yhtä taloa tuonnempana Pjotr
Iljitšin asunnolta, kadun kulmauksessa. Se oli suurin herkkukauppa
kaupungissamme, rikkaitten kauppiaitten oma, eikä sinänsä ollenkaan
huono puoti. Siellä oli kaikkea, mitä jossakin pääkaupungin
puodissakin, kaikkia herkkutavaroita: »Jelisejevin veljesten pulloihin
panemia» viinejä, hedelmiä, sikareja, teetä, sokeria, kahvia ym. Aina
oli puodissa kolme kauppa-apulaista ja asioilla kaksi juoksupoikaa.
Vaikka seutumme oli köyhtynyt, tilanomistajat hajaantuneet muualle,
kaupankäynti vähentynyt, niin herkkukauppa kukoisti kuten ennenkin,
vieläpä vuosi vuodelta yhä paremmin: näiden tavarain ostajista ei ollut
puutetta. Mitjaa odotettiin puodissa kärsimättömästi. Muistettiin kovin
hyvin kuinka hän kolme tai neljä viikkoa sitten oli samalla tavoin
yhdellä kertaa ottanut kaikenlaista tavaraa ja viinejä muutamalla
sadalla ruplalla käteistä rahaa (velaksi hänelle ei tietenkään olisi
mitään uskottukaan), muistettiin, että samoin kuin nytkin hänellä
oli ollut käsissä kokonainen tukku sataruplasia ja hän oli heitellyt
niitä kevyesti ympärilleen, tinkimättä, harkitsematta ja tahtomatta
harkita, mihin hän tarvitsi niin paljon tavaraa, viiniä ym. Koko
kaupungissa kerrottiin sitten, että hän oli silloin ajanut Grušenjkan
kanssa Mokrojeen ja »pannut menemään yhtenä yönä ja sitä seuraavana
päivänä kolmetuhatta yhdellä kertaa ja palannut hurjastelumatkaltaan
ilman ainoatakaan lanttia, yhtä tyhjänä kuin oli maailman syntynyt».
Mustalainen oli silloin nostanut jalkeille kokonaisen mustalaisjoukon
(joka siihen aikaan kuljeksi meidän tienoillamme), ja nämä puhdistivat
kahdessa vuorokaudessa häneltä, juopuneelta, pois kaikki rahat ja
joivat määrättömästi kalliita viinejä. Kerrottiin, naureskellen
Mitjalle, että hän oli juottanut Mokrojessa talonpoikaismoukille
samppanjaa, syöttänyt konvehteja ja strassburgilaisia piiraita
maalaistytöille ja akoille. Naureskeltiin myös meillä, varsinkin
ravintolassa, Mitjan omalle ja silloin julkisesti tekemälle
tunnustukselle (ei tietystikään naureskeltu hänelle vasten naamaa,
sillä vasten naamaa nauraminen hänelle oli hieman vaarallista), että
Grušenjkalta hän ei ollut koko tästä »rymystä» hyötynyt sen enempää
kuin että Grušenjka oli antanut hänen suudella jalkaansa, mutta mitään
muuta ei ollut antanutkaan.
Kun Mitja ja Pjotr Iljitš saapuivat puodin luo, niin he näkivät sen
ovella jo valmiina kolmivaljakon, peitteellä varustetut rattaat
kelloineen ja kulkusineen sekä kyytimies Andrein, joka odotti Mitjaa.
Puodissa oli jo ennätetty »laittaa kuntoon» yksi laatikko melkein
kokonaan kaikkine tavaroineen ja odotettiin vain Mitjan tuloa, jotta
laatikko voitaisiin naulata kiinni ja viedä rattaille. Pjotr Iljitš
hämmästyi.
— Mistä olet ennättänyt saada kolmivaljakon? — kysyi hän Mitjalta.
— Sinun luoksesi juostessani kohtasin tämän Andrein ja käskin hänen
ajaa suoraan tänne puodin eteen. Ei ole syytä tuhlata aikaa! Viime
kerralla menin Timofein kyydissä, mutta Timofei on nyt tö-tö-tö, ennen
minua kiitänyt matkaan erään velhon kanssa. Andrei, myöhästymmekö
paljon?
— Vain tunnin verran ennen meitä saapuvat perille, eikä täyttä
sitäkään, vain tunnin kaiken kaikkiaan ennättävät edelle! — lausui
Andrei kiireesti. — Minähän laitoin Timofein matkaan, tiedän, kuinka he
ajavat. Eivät he aja niinkuin me, Dmitri Fjodorovitš, kuinka ne meille
riittäisivät. Eivät ennätä edes tuntia aikaisemmin! — sanoi innokkaasti
Andrei, punapartainen, ei vielä vanha kyytimies, laihanpuoleinen,
alusnuttuun puettu mies, viitta vasemmalla käsivarrella.
— Viisikymmentä ruplaa juomarahaa, jos jäät vain tunnin jäljelle!
— Tunnista menemme takuuseen, Dmitri Fjodorovitš, heh, eivät pääse
edelle puoltakaan tuntia, saati sitten tunnin!
Vaikka Mitja touhusikin asiaa järjestäessään, niin hän puhui ja
määräili hieman omituisesti, sikin sokin eikä järjestyksessä. Aloitti
yhtä ja unhotti lopun. Pjotr Iljitš huomasi tarpeelliseksi puuttua
asiaan ja ryhtyä auttamaan.
— Neljälläsadalla ruplalla, ei vähemmän kuin neljälläsadalla, jotta
olisi täsmälleen niinkuin silloinkin, — komensi Mitja. — Neljä tusinaa
samppanjaa, ei yhtään pulloa vähemmän.
— Mihin sinä tarvitset niin paljon, mitä se tarkoittaa! Seis! — ärjäisi
Pjotr Iljitš. — Mikä laatikko tämä on? Mitä siinä on? Onko tässä
todellakin neljälläsadalla ruplalla?
Hänelle selittivät touhuissaan olevat kauppa-apulaiset sulavin puhein,
että tässä ensimmäisessä laatikossa on ainoastaan puoli tusinaa
samppanjaa ja »kaikenlaisia ensi hätään välttämättömiä asioita»,
kuten haukepaloja, konvehteja, tuoksukaramelleja ym. Mutta pääosa
»tarpeista» pannaan laatikkoihin ja lähetetään tuossa paikassa erikseen
kuten silläkin kertaa, eri rattailla ja niinikään kolmivaljakolla,
ja ennättää perille ajoissa, »vain tunnin verran myöhemmin se tulee
perille kuin itse Dmitri Fjodorovitš».
— Ei enempää kuin tuntia myöhemmin, ei tuntia enempää, ja pankaa
mahdollisimman paljon tuoksukaramelleja ja pitkiä makeisia; tytöt
pitävät semmoisista, — vaati Mitja innokkaasti.
— Pitkiä karamelleja — olkoon menneeksi. Mutta mitä sinä teet neljällä
tusinalla? Yksi riittää, — lausui Pjotr Iljitš jo melkein suuttuneena.
Hän alkoi tinkiä, hän tahtoi laskun, hän ei ottanut rauhoittuakseen.
Kuitenkin hänen onnistui pelastaa kaiken kaikkiaan vain sata ruplaa.
Sovittiin siitä, että tavaraa otettaisiin enintään kolmensadan ruplan
arvosta.
— Mutta hitto teidät vieköön! — huudahti Pjotr Iljitš aivan kuin
olisi äkkiä ajatellut asiaa tarkemmin. — Mitä tekemistä minulla tässä
oikeastaan on? Viskele rahasi menemään, jos kerran olet ne ilmaiseksi
saanut!
— Tänne, taloudenhoitaja, tänne, älä suutu, — puhui Mitja vetäen
häntä puodin peräkamariin, — täällä annetaan meille heti pullo ja me
härppäämme. Oh, Pjotr Iljitš, lähdetään yhdessä, sillä sinä olet hyvä
mies, minä pidän tämmöisistä.
Mitja istuutui pienelle korituolille aivan pikkuisen pöydän ääreen,
jota peitti hyvin likainen pikku liina. Pjotr Iljitš istuutui
vastapäätä häntä, ja silmänräpäyksessä ilmestyi pöytään samppanjaa.
Kysyttiin, eivätkö herrat haluaisi ostereita, »aivan ensiluokkaisia
ostereita, kaikkein viimeisintä lähetystä».
— Hiiteen osterit, en minä syö, eikä tarvitse mitään, — vastasi melkein
vihaisesti Pjotr Iljitš.
— Ei ole aikaa syödä ostereita, — huomautti Mitja, — eikä ole
ruokahaluakaan. Tiedätkö, ystävä, — lausui hän yhtäkkiä tunteikkaasti,
— minä en ole koskaan rakastanut kaikkea tätä epäjärjestystä.
— Kuka sitä sitten rakastaa! Kolme tusinaa, hyväinen aika, moukille, se
tekee lopun vaikka kenestä.
— En minä siitä puhu. Puhun korkeammasta järjestyksestä. Minussa
ei ole järjestystä, ja kaikki menee hiiteen! Koko elämäni on ollut
epäjärjestystä, ja täytyy panna toimeen järjestys. Sutkauttelenko nyt,
vai mitä?
— Et sutkauttele, vaan hourailet.
— Kiitos Korkeimman maan päällä,
kiitos Hänen minussa!
Tämä runosäe irtautui jolloinkin äkkiä sielustani, ei runosäe, vaan
kyynel... olen itse sen sepittänyt... en kuitenkaan silloin, kun
raahasin alikapteenia parrasta...
— Miksi sinä yhtäkkiä nyt hänestä?
— Miksikö minä yhtäkkiä hänestä? Roskaa! Kaikki päättyy, kaikki
tasoittuu, viiva — ja loppusumma.
— Toden totta, mielessäni häämöttävät yhä sinun pistolisi.
— Pistolitkin ovat roskaa! Juo äläkä fantisoi. Minä rakastan elämää,
olen jo liiaksi alkanut rakastaa elämää, niin että ihan iljettää.
Riittää! Elämän malja, ystäväni, elämän maljan juomme, elämälle
esitän maljan! Miksi minä olen tyytyväinen itseeni? Olen alhainen,
mutta tyytyväinen itseeni, ja kuitenkin minä kärsin siitä, että olen
alhainen, mutta tyytyväinen itseeni. Minä siunaan luotua olentoa,
olen heti valmis siunaamaan Jumalaa ja Hänen luomaansa, mutta...
täytyy hävittää eräs haiseva hyönteinen, ettei se ryömisi ja turmelisi
toisten elämää... Juokaamme elämän malja, rakas veli! Mikä voikaan
olla kalliimpi elämää! Ei mikään, ei mikään! Malja elämälle ja eräälle
kuningatarten kuningattarelle!
— Juomme maljan elämälle ja ehkäpä myös sinun kuningattarellesi.
He joivat lasin kumpikin. Vaikka Mitja oli innostunut ja touhuissaan,
niin hän oli samalla ikäänkuin surullinen. Oli aivan kuin jokin
voittamaton ja raskas huoli olisi häntä painanut.
— Miša... sinun Mišasiko tuli? Miša, ystäväiseni, Miša, tule tänne, juo
sinä tämä lasi, kultakutrisen, huomisen Foiboksen kunniaksi...
— Miksi sinä hänelle! — huudahti Pjotr Iljitš vihaisesti.
— No, sallihan nyt, minä tahdon niin.
— O-oh!
Miša tyhjensi lasin, kumarsi ja juoksi pois.
— Muistaa kauemmin, — huomautti Mitja. — Naista minä rakastan, naista!
Mitä on nainen? Maan kuningatar! Mieleni on surullinen, surullinen,
Pjotr Iljitš. Muistatko Hamletin: »Mieleni on niin surullinen, niin
surullinen, Horatio... Ah, Yorrick parka!» Kenties minä olenkin
Yorrick. Juuri nyt olen Yorrick, ja pääkallo myöhemmin.
Pjotr Iljitš kuunteli ja oli vaiti, eikä Mitjakaan puhunut mitään.
— Mikä koira teillä tuossa on? — kysyi hän yhtäkkiä huomattuaan
nurkassa pienen, kauniin mustasilmäisen bolognankoiran.
— Se on Varvara Aleksejevnan, meidän emäntämme, bolognalainen koira,
— vastasi kauppa-apulainen, — itse toivat äsken ja unohtivat meille.
Täytyy viedä takaisin.
— Minä olen nähnyt yhden tuollaisen... rykmentissä... — lausui Mitja
mietteissään, — mutta sen takajalka oli poikki... Pjotr Iljitš,
tahdoin kysyä sinulta näin tilaisuuden sattuessa: oletko sinä koskaan
elämässäsi varastanut, vai etkö?
— Mikä kysymys tuo on?
— Ei, minä muuten vain. Näetkö, jonkun taskusta, vierasta? Minä en puhu
valtion rahoista, valtiota kaikki nylkevät ja sinä tietysti myöskin...
— Mene hiiteen.
— Minä puhun vieraasta omaisuudesta: suoraan taskusta, kukkarosta, mitä?
— Varastin kerran äidiltäni kahdenkymmenen kopeekan rahan, olin
yhdeksänvuotias, otin pöydältä. Sieppasin salaa ja puristin käteeni.
— No, mitä sitten?
— No, ei mitään. Pidin sitä säilyssä kolme päivää, alkoi hävettää,
tunnustin ja annoin takaisin.
— No, entä sitten?
— Luonnollisesti sain selkääni. Mutta mitäs sinä, etkö sinä itse ole
varastanut?
— Olen varastanut, — sanoi Mitja iskien viekkaasti silmää.
— Mitä olet varastanut? — tiedusti Pjotr Iljitš uteliaasti.
— Äidiltäni kahdenkymmenen kopeekan rahan, olin yhdeksänvuotias, kolmen
päivän kuluttua annoin takaisin. — Tämän sanottuaan Mitja äkkiä nousi
paikaltaan.
— Dmitri Fjodorovitš, eiköhän olisi kiirehdittävä? — huudahti äkkiä
puodin ovelta Andrei.
— Onko valmis? Lähdetään! — hätääntyi Mitja. — Vielä yksi juttu ja...
Andreille lähtöryyppy, heti! Ja paitsi viinaa hänelle ryyppy konjakkia!
Tämä laatikko (pistolilaatikko) minun istuimeni alle. Hyvästi, Pjotr
Iljitš, älä muistele pahalla.
— Sinä palaat huomenna?
— Ehdottomasti.
— Suvaitsetteko nyt maksaa? — kiiruhti paikalle kauppa-apulainen.
— Niin, maksaa! Ehdottomasti!
Hän sieppasi taas taskustaan setelitukkunsa, otti siitä kolme sadan
ruplan seteliä, heitti tiskille ja meni kiireesti ulos puodista Kaikki
seurasivat hänen jäljessään ja kumarrellen saattoivat häntä lausuen
jäähyväisiä ja toivotuksia. Andrein sai juuri kurkkuun kulautettu
konjakki rääkäisemään, ja hän istuutui istuimelleen. Mutta tuskin oli
Mitja alkanut laittautua rattaille, kun äkkiä hänen eteensä aivan
odottamatta ilmestyi Fenja. Hän juoksi hengästyneenä luokse, pani
huutaen kätensä ristiin hänen edessään ja lankesi hänen jalkoihinsa:
— Isäkulta, Dmitri Fjodorovitš, hyvä ystävä, älkää tehkö tuhoja
rouvalle! Ja minä kun kerroin teille kaiken!... Älkääkä tuhotko
sitä toistakaan, hänhän on entinen, heidän! Ottaa nyt Agrafena
Aleksandrovnan vaimokseen, sitä varten on tullutkin Siperiasta...
Isäkulta, Dmitri Fjodorovitš, älkää tuhotko toisen elämää!
— Tö-tö-tö, kas sitäkö se on! No, teetpä sinä siellä nyt tekosia!
mutisi itsekseen Pjotr Iljitš. — Nyt on kaikki ymmärrettävää, kuinka
nyt voisi olla ymmärtämättä. Dmitri Fjodorovitš, annahan minulle
pistolit, jos tahdot olla ihminen, — huudahti hän kuuluvasti Mitjalle,
— kuuletko Dmitri?
— Pistolitko? Odota, ystäväni, minä paiskaan ne matkan varrella
lätäkköön, — vastasi Mitja. — Fenja, nouse, älä makaa edessäni. Ei
Mitja surmaa, ei ketään enää surmaa tämä tyhmä mies. Mutta kuulehan,
Fenja, — huudahti hän hänelle istuen jo rattailla, — minä loukkasin
sinua äsken, anna minulle anteeksi ja armahda, anna anteeksi
konnalle... Mutta jos et anna anteeksi, niin sama se! Sentähden että
nyt jo on kaikki samantekevää! Anna mennä, Andrei, laske hyvää kyytiä!
Andrei pani hevoset liikkeelle; aisakello alkoi kilistä.
— Hyvästi, Pjotr Iljitš. Sinulle viimeinen kyynel!...
»Eihän hän ole juovuksissa, ja mitä puuta heinää hän kuitenkin
puhelee!» ajatteli hänen mentyään Pjotr Iljitš. Hän oli aikeissa jäädä
katsomaan, miten laitetaan kuormaa (niinikään kolmivaljakolle) muista
syötävistä ja viineistä, sillä hän aavisti, että Mitjaa petetään ja
nyljetään, mutta äkkiä hän suuttuen itse itseensä sylkäisi ja lähti
ravintolaansa pelaamaan biljardia.
— Hölmö, vaikka hyvä mies... — mutisi hän itsekseen mennessään. —
Tuosta Grušenjkan jostakin »entisestä» upseerista minä olen kuullut.
No, jos hän on tullut, niin... Heh, nuo pistolit! Mutta piru vieköön,
olenko minä hänen holhoojansa, mitä? Vähät heistä! Eikä mitään
tapahdukaan. Suurta ääntä eikä mitään muuta. Juovat itsensä päihinsä ja
tappelevat, tappelevat ja sopivat. Ovatko he mitään toiminnan miehiä?
Mikä se on tuo »väistyn», »rankaisen itseäni» — ei siitä seuraa mitään!
Tuhat kertaa hän huusi tähän tyyliin humalapäissään ravintolassa. Nyt
hän kylläkään ei ole humalassa. »Humalassa henkisesti» — lurjukset,
rakastavat komeita sanoja. Olenko minä hänen holhoojansa? Eipä voinut
olla tappelematta, koko turpa oli veressä. Kenen kanssa hän on mahtanut
tapella? Ravintolassa saan tietää. Ja liinakin oli verinen... Hyi
hitto, se jäi minun lattialleni...
Hän saapui ravintolaan hyvin pahalla tuulella ja alkoi heti pelata.
Peli teki hänet iloiseksi. Hän pelasi vielä toisen pelierän ja alkoi
äkkiä puhua eräälle pelitoverilleen siitä, että Dmitri Karamazoville
taas oli ilmestynyt rahoja, kolmisen tuhatta, hän oli itse nähnyt,
ja että tämä taas oli ajanut Mokrojeen remuamaan Grušenjkan
kanssa. Kuulijat ottivat uutisen vastaan miltei odottamattomalla
mielenkiinnolla. Ja he kaikki alkoivat puhua nauramatta, omituisen
vakavasti. Pelikin keskeytyi.
— Kolmetuhatta? Mistä hän olisi voinut saada kolmetuhatta?
Alettiin kysellä tarkemmin. Kertomus rouva Hohlakovista otettiin
vastaan epäillen.
— Kunhan ei vain olisi ryöstänyt ukolta!
— Kolmetuhatta! Asiat eivät ole oikealla tolalla.
— Hänhän aivan ääneen kehui tappavansa isänsä, kaikki täällä sen
kuulivat. Hän puhui nimenomaan kolmestatuhannesta...
Pjotr Iljitš kuunteli ja alkoi äkkiä vastailla kysymyksiin kuivasti ja
niukkasanaisesti. Mitjan kasvoissa ja käsissä olleesta verestä hän ei
maininnut sanaakaan, vaikka tänne tullessaan oli aikonut siitä kertoa.
Aloitettiin kolmas pelierä, keskustelu Mitjasta vähitellen lakkasi;
lopetettuaan pelierän Pjotr Iljitš ei tahtonut enää pelata, pani pois
biljardisauvan eikä syönyt illallista, kuten oli aikonut, vaan lähti
pois ravintolasta. Tultuaan torille hän jäi seisomaan neuvottomana
ja ihmetellen itseään. Hän huomasi äkkiä aikoneensa juuri mennä
Fjodor Pavlovitšin taloon tiedustamaan, eikö mitään ollut tapahtunut.
»Jonninjoutavan asian vuoksi, kuten saadaan nähdä, herätän vieraan
talon ja teen skandaalin. Hyi, perhana, olenko minä heidän holhoojansa?»
Erittäin pahalla tuulella hän suuntasi kulkunsa suoraan kotiinsa
ja muisti äkkiä Fenjan: »Äh, hitto, olisi äsken pitänyt kysyä
häneltä», ajatteli hän harmistuneena, »olisin saanut tietää kaiken».
Ja siinä määrin alkoi häntä äkkiä vaivata mitä kärsimättömin ja
itsepintaisin halu puhua Fenjan kanssa ja saada selvä asiasta, että
hän puolimatkasta äkkiä kääntyi jyrkästi kulkemaan Morozovin taloa
kohti, missä oli Grušenjkan asunto. Tultuaan portille hän kolkutti,
ja yön hiljaisuudessa kajahtanut kolkutus taas ikäänkuin sai hänet
selviämään ja suuttumaan. Sitäpaitsi ei talossa kukaan vastannut,
kaikki nukkuivat. »Teen täälläkin skandaalin!» ajatteli hän tuntien
nyt jo jonkinmoista kärsimystä sydämessään, mutta sen sijaan että
olisi mennyt lopullisesti tiehensä, hän alkoi uudelleen kolkuttaa
kaikin voimin. Koko katu kajahteli: »Viis siitä, minä kolkutan, kunnes
avataan»! mutisi hän suuttuen joka kopahduksesta niin, että oli aivan
raivoissaan, ja samalla iskien yhä voimakkaammin porttiin.
6.
Itse olen tulossa!
Mutta Dmitri Fjodorovitš kiiti tietä pitkin. Mokrojeen oli vähän yli
kaksikymmentä virstaa, mutta Andrein kolmivaljakko eteni sellaista
vauhtia, että saattoi tehdä matkan tunnissa ja neljänneksessä.
Nopea ajo tuntui äkkiä virkistäneen Mitjaa. Ilma oli raitis ja
kylmänpuoleinen, pilvettömällä taivaalla loisti suuria tähtiä. Tämä oli
sama yö ja kenties sama hetkikin, jolloin Aljoša oli langennut maahan
ja »kiihkeästi vannonut rakastavansa sitä ikuisiin aikoihin». Mutta
synkeätä, hyvin synkeätä oli Mitjan sielussa, ja vaikka moni asia jäyti
nyt hänen mieltään, niin tällä hetkellä koko hänen olemuksensa pyrki
vastustamattomasti vain Grušenjkaa, hänen kuningatartaan kohti, jonka
luo hän kiiti katsahtaakseen häneen viimeisen kerran. Sanon vain yhden
seikan: hänen sydämensä ei edes hetkeäkään väittänyt vastaan. Minua
kenties ei uskota, jos sanon, että tämä mustasukkainen mies ei tuntenut
vähintäkään mustasukkaisuutta tuota uutta miestä kohtaan, uutta
kilpailijaa kohtaan, joka oli tullut kuin maan alta, tuota »upseeria»
kohtaan. Jokaista muuta kohtaan, jos semmoinen olisi ilmestynyt, hän
olisi heti ollut mustasukkainen, ehkäpä olisi taas kostuttanut kauheat
kätensä verellä, — mutta tätä, tätä »hänen ensimmäistään» kohtaan hän
ei nyt kiitäessään kolmivaljakollaan tuntenut mustasukkaista vihaa
eikä edes mitään vihamielistä tunnetta, — tosin hän ei ollut vielä
nähnyt häntä. »Tämä on jo kiistämätöntä, tämä on Grušenjkan ja tuon
miehen oikeus; tässä on Grušenjkan ensimmäinen rakkaus, jota hän ei
ole viiteen vuoteen unohtanut: häntä hän siis on vain rakastanutkin
näinä viitenä vuotena, mutta minä, miksi minä olen tähän tuppautunut?
Mikä minä tässä olen, ja miksi? Väisty, Mitja, ja anna tietä! Mikä minä
olenkaan nyt? Nyt olisi ilman upseeriakin kaikki lopussa, vaikka hän ei
olisi ollenkaan tullutkaan, niin sittenkin olisi kaikki lopussa...»
Jokseenkin näillä sanoilla hän olisi voinut selittää tunteitaan, jos
hän vain olisi kyennyt harkitsemaan. Mutta hän ei silloin enää pystynyt
harkitsemaan. Kaikki hänen tällä hetkellä ilmenevä päättäväisyytensä
oli syntynyt ilman harkintaa silmänräpäyksessä, oli heti tunteella
omaksuttu kokonaisuudessaan kaikkine seurauksineen jo äsken, Fenjan
luona, tämän lausuttua ensimmäiset sanansa. Ja kuitenkin omaksutusta
päättäväisyydestä huolimatta hänen sielussaan oli synkeätä, niin
synkeätä, että se tuotti kärsimystä: päättäväisyyskään ei antanut
rauhaa. Liian paljon oli hänen takanaan semmoista, mikä häntä kiusasi.
Ja joinakin hetkinä tämä oli hänestä omituista: olihan hän itse
kirjoittanut itselleen tuomion kynällä paperille: »rankaisen itseäni»;
ja paperi oli täällä hänen taskussaan valmiina; olihan pistoli jo
ladattu, olihan hän jo päättänyt, miten hän huomenna ottaa vastaan
»kultakutrisen Foiboksen» ensimmäisen kuuman säteen, mutta samalla
ei kuitenkaan entisestä, kaikesta siitä, mikä oli hänen takanaan ja
kiusasi häntä, voinut päästä erilleen, hän tunsi sen niin selvästi,
että se tuotti kärsimystä, ja ajatus siitä imeytyi epätoivona hänen
sieluunsa. Oli yksi hetki matkalla, jolloin hänen teki mielensä
pysäyttää Andrei, hypätä rattailta, ottaa ladattu pistolinsa ja tehdä
loppu kaikesta odottamatta edes päivän koittoa. Mutta tuo hetki
lensi ohi kuin kipinä. Ja kolmivaljakkokin kiiti »tehden avaruuden
olemattomaksi», ja sikäli kuin lähestyttiin matkan määrää, valtasi
Grušenjkan, vain Grušenjkan ajatteleminen yhä voimakkaammin hänen
mielensä ja karkoitti kaikki muut kauheat houreet hänen sydämestään.
Oi, hänen mielensä teki niin kovin nähdä hänet, vaikkapa vilahdukselta,
vaikkapa vain kaukaa! »Hän on nyt _hänen_ kanssaan, minäpä katson,
miten hän nyt on hänen kanssaan, entisen lemmittynsä kanssa, enkä minä
mitään muuta tarvitsekaan.» Eikä vielä koskaan ollut hänen rinnastaan
noussut niin paljon rakkautta tätä hänen elämälleen niin kohtalokasta
naista kohtaan, niin paljon uutta tunnetta, jommoista hän ei ollut
vielä koskaan kokenut, hänelle itselleenkin yllättävää tunnetta,
tunnetta semmoista, että hän vaipui rukoukseen ja häipyi olemattomiin
hänen edessään. »Ja minä katoankin!» lausui hän äkkiä jonkinmoisen
hysteerisen innostuksen valtaamana.
Oli ajettu jo miltei tunti. Mitja oli vaiti, ja Andrei, vaikka
olikin puhelias mies, ei myöskään lausunut sanaakaan, aivan kuin
olisi pelännyt aloittaa keskustelua, ja vain hoputteli innokkaasti
»kopukoitaan», ruskeata, laihaa mutta virmaa kolmivaljakkoaan, kunnes
Mitja äkkiä hyvin levottomana huudahti:
— Andrei! Entäpä jos nukkuvat?
Tämä oli äkkiä pälkähtänyt hänen päähänsä, tähän saakka hän ei ollut
sitä ollenkaan ajatellutkaan.
— Täytyy ajatella, että ovat jo käyneet makuulle, Dmitri Fjodorovitš.
Mitja rypisti tuskallisesti kulmiaan: mitenkä tosiaankin, hän tulee
rientäen... semmoisin tuntein... mutta he nukkuvat... Grušenjkakin
kenties nukkuu siinä... Vihastuksen tunne alkoi kiehua hänen
sydämessään.
— Lisää vauhtia, Andrei, anna mennä hyvää kyytiä, Andrei! — huusi hän
kiihkeästi.
— Mutta ehkäpä eivät vielä olekaan käyneet makaamaan, — arveli Andrei
oltuaan vaiti vähän aikaa. — Äsken Timofei kertoi, että niitä on
kertynyt sinne paljon...
— Majataloonko?
— Ei majataloon, vaan Plastunoville, matkustajakotiin, kievari on siis
vapaa.
— Tiedän; kuinka sinä siis sanot, että paljon? Missä on paljon? Keitä?
— tiedusteli Mitja hirveän levottomana odottamattomasta uutisesta.
— Timofei sanoi, että ne ovat kaikki herroja: kaupungista kaksi,
en tiedä keitä ovat, mutta Timofei sanoi, että kaksi on täkäläisiä
herroja, ja niitä toisia on kaksi, ovat niinkuin matkustajia, ja
kenties on vielä joku, en kysynyt sen tarkemmin. Korttia rupesivat
pelaamaan, sanoi.
— Korttia?
— Niin että kenties eivät nuku, kun rupesivat kortinpeluuseen. Täytyy
ajatella, että nyt on vasta yhdestoista tunti menossa, ei sen enempää.
— Lisää vauhtia, Andrei, lisää vauhtia! — huudahti Mitja taas
hermostuneesti.
— Mitäs kun kysyn teiltä, herra, — alkoi taas Andrei oltuaan vähän
aikaa vaiti, — kunhan en vain suututtaisi teitä, minä pelkään, herra.
— Mitä tahdot?
— Äsken Fedosja Markovna lankesi teidän jalkoihinne, rukoili, että te
ette tuhoaisi rouvaa ja vielä jotakuta... niin että, herra, kun minä
nyt olen kyyditsemässä teitä sinne... Suokaa anteeksi, herra, minä vain
tuntoni pakosta, kenties tein tyhmästi, kun sanoin.
Mitja tarttui äkkiä takaapäin hänen olkapäihinsä.
— Oletko sinä kyytimies? Kyytimies? — alkoi hän kiihkeästi.
— Kyytimies olen...
— Tiedätkö sinä, että pitää antaa tietä. Kun on muka kyytimies, niin
ei huoli ketään väistää, antaa jäädä alle, mukamas, minäpä vain ajan
eteenpäin! Ei, kyytimies, älä aja päälle! Ei saa sortaa ihmistä alleen,
ei saa turmella ihmisten elämää; ja jos olet turmellut elämän, — niin
rankaise itseäsi... jos vain olet turmellut, jos vain olet tuhonnut
jonkun elämän, — rankaise itseäsi ja mene pois.
Kaikki tämä purkautui Mitjan suusta aivan kuin hysteerisesti. Vaikka
Andrei ihmettelikin herraa, niin hän kuitenkin piti yllä keskustelua.
— Oikeassa olette, isäkulta, Dmitri Fjodorovitš, siinä te olette
oikeassa, että ei pidä sortaa ihmistä alleen, ei myöskään kiusata,
niinkuin ei mitään elukkaakaan, sillä jokainen elukka — se on luotu
olento, niinkuin vaikkapa hevonen, vaan toinen pieksää sitä turhaan,
joku meikäläinen kyytimies esimerkiksi... Eikä hänellä ole mitään
määrää, kiusaa vain kiusaamistaan.
— Helvettiinkö? — keskeytti äkkiä Mitja ja alkoi nauraa odottamatonta
lyhyttä nauruaan. — Andrei, yksinkertainen sielu, — hän tarttui taas
lujasti hänen olkapäihinsä, — sano: joutuuko Dmitri Fjodorovitš
Karamazov helvettiin vai eikö, miten arvelet?
— En tiedä, hyvä ystävä, se riippuu teistä, sillä te olette meillä...
Näetkö, herra, kun Jumalan Poika ristiinnaulittiin ja kuoli, niin Hän
meni ristiltä suoraan helvettiin ja vapautti kaikki syntiset, jotka
kärsivät. Ja helvetti alkoi vaikeroida sitä, että siihen, ajatteli
se, ei kukaan enää tule, syntinen nimittäin. Ja sanoi Jumala silloin
helvetille: »Älä vaikeroi, helvetti, sillä luoksesi tulevat tästä lähin
kaikki ylimykset, hallitsijat, ylituomarit ja äveriäät, ja sinä tulet
olemaan täynnä aivan samoin kuin olit ajoista aikoihin, siihen aikaan
asti, kunnes minä tulen uudelleen.» Se on totta, oli tämmöinen sana...
— Kansan legenda, suurenmoista! Sivalla vasemmanpuolista, Andrei!
— Niin että semmoisia varten on helvetti määrätty, — sanoi Andrei
sivaltaen ruoskalla vasemmanpuolista hevosta, — mutta te olette, herra,
aivan samanlainen kuin pikku lapsi... niin me teitä pidämme... Ja
vaikka te, herra, olettekin kiivas, niin Jumala antaa teille anteeksi
teidän suoruutenne tähden.
— Entä sinä, annatko sinä minulle anteeksi, Andrei?
— Mitäpä anteeksi antamista minulla on teille, te ette ole tehnyt
minulle mitään.
— Ei, annatko sinä minulle anteeksi kaikkien puolesta, sinä yksin
kaikkien puolesta, nyt juuri, tällä hetkellä, täällä tiellä? Puhu,
rahvaanmiehen sielu!
— Oh, herra! Peloittaa teitä kyyditäkin, puheenne on niin kummallista...
Mutta Mitja ei kuullut. Hän rukoili kiihkeästi ja kuiskasi hurjasti
itsekseen:
— Jumala, ota minut vastaan kaikessa jumalattomuudessanikin, mutta älä
tuomitse minua. Anna minun mennä ohi ilman Sinun tuomiotasi... Älä
tuomitse, sillä minä olen itse tuominnut itseni; älä tuomitse, sillä
minä rakastan Sinua, Jumala! Itse olen katala, mutta rakastan Sinua:
jos lähetät helvettiin, niin sielläkin rakastan, sielläkin huudan,
että rakastan Sinua ikuisiin aikoihin... Mutta anna minunkin rakastaa
loppuun asti... Täällä, nyt rakastaa loppuun asti, kaikkiaan vain viisi
tuntia, kunnes Sinun kuuma säteesi ilmestyy... Sillä minä rakastan
sieluni kuningatarta. Rakastan enkä voi olla rakastamatta. Sinä itse
näet minut kokonaan. Ajan sinne, lankean hänen eteensä: oikein teit,
kun kuljit ohitseni... Jää hyvästi ja unhota uhrisi, älä milloinkaan
anna häiritä rauhaasi!
— Mokroje! — huudahti Andrei osoittaen piiskalla eteensä.
Yön kalpeassa pimeydessä alkoi äkkiä häämöttää vankka rykelmä
rakennuksia, jotka oli siroteltu laajalle alalle. Mokrojen kylässä
oli kaksituhatta asukasta, mutta tällä hetkellä se nukkui jo
kokonaisuudessaan, vain sieltä täältä tuikki pimeässä muutama tuli.
— Anna mennä, anna mennä, Andrei, minä olen tulossa! — huudahti Mitja
aivan kuin kuumeessa.
— Eivät nuku! — lausui taas Andrei osoittaen piiskalla Plastunovien
vieraskotia, joka oli kylän reunassa ja jonka kaikki kuusi
kadunpuolista ikkunaa olivat kirkkaasti valaistut.
— Eivät nuku! — yhtyi riemuissaan Mitja. — Jyristä, Andrei, aja
neliä, anna kellojen kilistä, aja luo suurella pauhulla! Jotta kaikki
tietäisivät, kuka on tullut! Minä olen tulossa! Itse olen tulossa! —
huudahteli Mitja kiihkeästi.
Andrei pani väsyneen kolmivaljakon nelistämään ja ajoi todellakin
suurella pauhulla korkeitten portaitten eteen sekä pysähdytti
höyryävät, miltei läkähtyneet hevosensa. Mitja hyppäsi rattailta,
ja juuri silloin matkustajakodin isäntä, joka tosin oli jo makuulle
menossa, kurkisti uteliaana portailta, kuka se oli, joka noin oli
tullut.
— Trifon Borisytš, sinäkö?
Isäntä kumartui eteenpäin, katseli tarkkaan, juoksi nopeasti alas
portaita ja riensi orjailevan riemastuneesti vieraan luo.
— Isäkulta, Dmitri Fjodorovitš. Teidätkö taas saamme nähdä?
Tämä Trifon Borisytš oli tanakka ja terveen näköinen talonpoika,
keskikokoinen, hieman paksukasvoinen, ankaran ja leppymättömän näköinen
varsinkin Mokrojen talonpoikia kohtaan, mutta hänellä oli kyky nopeasti
saada kasvoihinsa mitä matelevaisin ilme, kun hän vainusi voivansa
saavuttaa jonkin edun. Hän oli aina venäläiseen tapaan puettu, yllään
venäläinen paita ja hihaton takki, rahaa hänellä oli melkoinen määrä,
mutta hän haaveili lakkaamatta myös korkeammasta asemasta. Runsaasti
puolet talonpojista oli hänen kynsissään, kaikki olivat hänelle
korviaan myöten velassa. Hän vuokrasi tilanomistajilta maata ja osteli
itsekin, ja tätä maata viljelivät talonpojat joutuen hänelle velkaan,
josta eivät koskaan kyenneet vapautumaan. Hän oli leskimies, ja hänellä
oli neljä täysikasvuista tytärtä; yksi oli jo leski, asui hänen luonaan
kahden alaikäisen lapsensa kanssa ja teki hänelle työtä päiväläisenä.
Toinen tytär oli naimisissa virkamiehen, jonkun täysinpalvelleen
kirjurin kanssa, ja eräässä matkustajakodin huoneessa oli seinällä
pienikokoisten perhevalokuvien joukossa myös tämän virkamiehen
valokuva, jossa hän oli virkapuvussa olkalappuineen. Kaksi nuorinta
tytärtä pukeutui kirkon suojeluspyhän päivänä- tai jonnekin vierailulle
lähtiessään siniseen tai viheriäiseen pukuun, joka oli ommeltu uusimman
muodin mukaan ja jossa oli takana päällystetyt napit sekä arssinan
pituinen laahustin, mutta seuraavana aamuna he aivan samoin kuin
kaikkina muinakin päivinä nousivat vuoteeltaan päivän sarastaessa ja
koivuvastat käsissä lakaisivat huoneitten lattioita, kantoivat ulos
likavettä ja korjasivat pois roskia matkustajien jäljeltä. Huolimatta
siitä, että jo oli koonnut tuhansia, Trifon Borisytš hyvin mielellään
nylkäisi ryypiskelevältä matkamieheltä liikaa, ja muistaen, että siitä
ei ollut vielä kulunut kuukauttakaan, kun hän oli yhdessä vuorokaudessa
ansainnut Dmitri Fjodorovitšilta, tämän remutessa Grušenjkan kanssa,
ainakin kaksisataa ruplaa, jollei ihan kolmekinsataa, hän otti nyt
tämän vastaan ilomielin ja palvelevaisesti, sillä jo siitä tavasta,
jolla Mitja oli ajanut hänen portaittensa eteen, hän taas aavisti
olevan saalistamisen mahdollisuuksia.
— Isäkulta, Dmitri Fjodorovitš, teidätkö taas saamme vastaanottaa?
— Seis, Trifon Borisytš, — alkoi Mitja, — ennen kaikkea pääasia: missä
hän on?
— Agrafena Aleksandrovnako? — ymmärsi isäntä heti ja katseli tarkasti
Mitjan kasvoja, — täällähän hänkin on... oleskelee...
— Kenen kanssa, kenen kanssa?
— Matkustavia vieraita... Yksi on varmaankin virkamies, puolalainen
puheesta päättäen, hän se juuri lähettikin täältä hevoset hakemaan
Agrafena Aleksandrovnaa; toinen hänen seurassaan oleva on hänen
toverinsa, vai lieneekö matkakumppani, kuka heistä selvän saa; ovat
siviilipuvussa...
— Juovatko? Ovatko suurissa rahoissa?
— Vielä mitä? Eivät ole suuri tekijä, Dmitri Fjodorovitš.
— Eikö suuri? No, entä toiset?
— Ne ovat kaupungista, kaksi herraa... Palasivat Tšermašnjasta ja
jäivät tänne. Toinen heistä, nuori mies, on varmaankin herra Miusovin
sukulainen, olen vain unohtanut hänen nimensä ... mutta toisen
luultavasti tekin tunnette; tilanomistaja Maksimov, sanoo käyneensä
pyhiinvaelluksella tuolla luostarissanne ja matkustaa yhdessä herra
Miusovin nuoren sukulaisen kanssa...
— Siinäkö ovat kaikki?
— Siinä.
— Seis, ole vaiti, Trifon Borisytš, sano nyt, kaikkein tärkein: mitä
hän, kuinka hän?
— Äsken saapui ja istuu heidän kanssaan.
— Onko iloinen? Nauraako?
— Ei näytä olevan, ei naura paljoa... Istuupa aivan ikävissään, kampasi
nuoren miehen hiuksia.
— Puolalaisenko, upseerinko?
— Mikä nuori se olisi, eikä se ensinkään ole upseerikaan; ei, herra,
ei hänen, vaan tuon Miusovin veljenpojan, sen nuoren... en vain muista
nimeä.
— Kalganov?
— Kalganov juuri.
— Hyvä on, minä päätän itse. Korttiako pelaavat?
— Pelasivat, mutta ovat jo lopettaneet, joivat teetä, virkamies on
tilannut marjaviinaa.
— Seis, Trifon Borisytš, seis, ystäväni, itse päätän. Vastaa nyt
kaikkein tärkeimpään kysymykseen: eikö ole mustalaisia?
— Mustalaisista ei nyt kuulu kerrassaan mitään, Dmitri Fjodorovitš,
viranomaiset ovat heidät karkoittaneet, mutta juutalaisia täällä on,
soittavat symbaaleilla ja viuluilla, ovat Roždestvenskajassa, niitä
voisi lähettää hakemaan vaikka nyt. Tulevat kyllä.
— On lähetettävä, ehdottomasti lähetettävä! — huusi Mitja. — Tytöt voi
herättää niinkuin silloinkin, erittäinkin Marjan, Stepanidan myös ja
Arinan. Kaksisataa ruplaa kuorosta!
— Semmoisesta rahasta minä nostan sinulle koko kylän jalkeille, vaikka
ovatkin jo käyneet unia vetelemään. Mutta ovatko, isäkulta Dmitri
Fjodorovitš, täkäläiset moukat tuommoisen suopeuden arvoiset, taikkapa
tytötkin? Panna semmoinen rahasumma menemään niin halpamaisille ja
raaoille! Onko hän, meikäläinen talonpoika, omiaan polttelemaan
sikareja, mutta sinä annoit niitä heille. Hänhän löyhkii, senkin rosvo.
Ja tytöt kaikki, niin monta kuin niitä on, ovat täynnä täitä. Minä ajan
sinulle ylös omat tyttäreni ilmaiseksi, saati tuollaisesta rahasta.
Ovat vain käyneet makaamaan nyt, mutta minä potkiskelen niitä jalallani
selkään ja panen sinulle laulamaan. Äskettäin juotitte moukille
samppanjaa, hyh!
Trifon Borisytš sääli suotta Mitjaa: hän oli itse silloin pimittänyt
Mitjalta puolen tusinaa samppanjapulloja, oli myös ottanut pöydän alle
tipahtaneen sataruplasen ja puristanut sen nyrkkinsä sisälle. Sinne
nyrkkiin se oli jäänytkin.
— Trifon Borisytš, minä panin silloin täällä menemään enemmän kuin
yhden tuhannen. Muistatko?
— Panitte menemään, hyvä ystävä, kuinka teitä ei muistaisi, kolmisen
tuhatta pian aikaa jätitte meille.
— No, nyt olen tullut samalle asialle, näetkö?
Ja hän veti esille ja kohotti aivan isännän nenän eteen setelitukkunsa.
— Nyt kuule ja ymmärrä: tunnin kuluttua tulee viiniä, leikkeleitä,
piiraita ja konvehteja, — kaikki se on heti toimitettava sinne ylös.
Tämä laatikko, joka on Andreilla, on myös heti vietävä ylös, avattava
ja heti tarjottava samppanjaa... Mutta pääasia on: — tyttöjä, tyttöjä,
ja Marja ehdottomasti.
Hän kääntyi rattaisiin päin ja veti istuimen alta pistolilaatikkonsa.
— Ota maksu, Andrei! Tästä saat viisitoista ruplaa kolmivaljakosta
ja tässä on viisikymmentä ruplaa juomarahaa... auliudestasi,
rakkaudestasi... Muista herra Karamazovia.
— Minä pelkään, herra... — alkoi Andrei empiä, — viisi ruplaa
juomarahaa riittää, enempää en ota vastaan. Trifon Borisytš on
todistajani. Antakaa anteeksi typerä sanani.
— Mitä pelkäät, — sanoi Mitja mittaillen häntä katseillaan, — no, hitto
sinusta, jos se on niin! — huudahti hän heittäen hänelle viisi ruplaa.
— Nyt, Trifon Borisytš, vie minut salaa sisälle ja anna minun ensi
aluksi luoda silmäys heihin sillä tavoin, että he eivät huomaa minua.
Missä he siellä ovat, sinisessä huoneessako?
Trifon Borisytš katsahti pelokkaasti Mitjaan, mutta täytti heti
kuuliaisena mitä oli käsketty, johdatti hänet varovasti eteiseen, meni
itse ensimmäiseen isoon huoneeseen, joka oli sen huoneen vieressä,
missä vieraat istuivat, ja vei pois kynttilän. Sitten hän vei Mitjan
sisälle ja sijoitti hänet pimeään nurkkaan, josta hän saattoi vapaasti
nähdä seurustelijat näiden huomaamatta häntä. Mutta Mitja ei katsonut
kauan eikä kyennyt tarkastelemaan: hän näki Grušenjkan, ja hänen
sydämensä alkoi lyödä voimakkaasti, silmissä himmeni. Grušenjka istui
pöydän sivulla nojatuolissa ja hänen rinnallaan sohvalla hauskan
näköinen ja vielä hyvin nuori Kalganov; Grušenjka piti tätä kädestä
ja näytti nauravan, mutta nuorukainen puhui häneen katsomatta kovalla
äänellä, aivan kuin harmistuneena, toisella puolen pöytää vastapäätä
Grušenjkaa istuvalle Maksimoville. Maksimov taas nauroi jollekin
sydämensä pohjasta. Sohvalla istui hän ja sohvan vieressä tuolilla
seinän luona joku toinen tuntematon. Se, joka istui sohvalla puoleksi
loikoen, poltti piippua, ja Mitjan silmissä vilahti vain, että se oli
joku paksunpuoleinen ja leveäkasvoinen mies, luultavasti lyhyenläntä
ja ikäänkuin jostakin suuttunut. Hänen toverinsa, toinen tuntematon,
näytti Mitjasta tavattoman pitkältä mieheltä; mutta mitään muuta hän
ei kyennyt erottamaan. Hän oli menehtyä. Eikä hän jaksanut seisoa
minuuttiakaan, pani laatikkonsa piirongin päälle ja kylmenneenä ja
tyrmistyneenä hän suuntasi kulkunsa siniseen huoneeseen seuraa kohti.
— Ai, — vingahti pelästyneenä Grušenjka, joka ensimmäisenä oli
huomannut hänet.
7.