Pimeässä

»Minne hän juoksi? Tietäähän sen: missä muualla hän voisi olla kuin

Fjodor Pavlovitšin luona? Samsonovilta juoksi suoraan hänen luokseen,

se on nyt selvä. Koko juoni, koko petos on nyt silminnähtävä»...

Kaikki tämä pyöri vihurin tavoin hänen päässään. Maria Kondratjevnan

pihaan hän ei poikennut: »Sinne ei tarvitse mennä, ei ollenkaan

tarvitse... ettei syntyisi pienintäkään hälinää... ne ilmaisevat

ja ilmiantavat heti... Maria Kondratjevna on ilmeisesti osallisena

salaliitossa, Smerdjakov samoin, samoin, kaikki ovat lahjottuja!»-

Hänen mielessään syntyi toinen tuuma: tehden suuren kierroksen hän

juoksi syrjäkadun kautta Fjodor Pavlovitšin talon ympäri, juoksi

Dmitrovskaja-kadun kautta ja pienen sillan yli ja tuli suoraan

yksinäiselle takakujalle, joka oli tyhjä ja asumaton ja jota rajoitti

toiselta puolen naapuritalon säleaita, toiselta luja ja korkea

lauta-aita, joka kiersi Fjodor Pavlovitšin puutarhan ympäri. Täällä

hän valitsi paikan, nähtävästi saman, josta hänelle tutun kertomuksen

mukaan Lizaveta Smerdjaštšaja aikoinaan oli kiivennyt puutarhaan.

»Jos kerran hän kykeni kiipeämään yli», välähti Jumala ties mistä

syystä hänen päässään, »niin kuinka minä en pääsisi tästä yli?» Ja

hän hypähti todellakin aidan luo ja sai silmänräpäyksessä kädellään

kiinni sen yläreunasta, kohottautui sitten tarmokkaasti ylös ja kiipesi

istumaan aidalle kahdareisin. Puutarhassa lähellä tätä paikkaa oli

pieni sauna, mutta aidalta saattoi nähdä myös talon valaistut ikkunat.

»Aivan niin, ukon makuuhuone oli valaistu, Grušenjka on siellä!» ja

hän hyppäsi aidalta puutarhaan. Vaikka hän tiesikin, että Grigori

oli sairas ja kenties Smerdjakovkin todella oli sairaana, eikä hänen

tuloaan kukaan kuullut, niin hän kuitenkin vaistomaisesti painautui

piiloon, seisoi liikkumattomana paikallaan ja alkoi kuulostaa. Mutta

kaikkialla vallitsi kuolemanhiljaisuus ja oli aivan tyyntäkin, ei

tuulen henkäystäkään.

»Ja hiljaisuus vain kuiskailee», tämä runosäe välähti jostakin syystä

hänen päässään. »Kunhan vain ei kukaan olisi kuullut minun hyppäävän

yli; luultavasti ei kuullut kukaan.» Seisottuaan hetkisen hän lähti

hiljaa kulkemaan puutarhassa ruohikkoa pitkin; kiertäen puut ja

pensaat hän kulki kauan, hiipien joka askelen ja kuunnellen tarkasti

jokaista omaa askeltaan. Noin viiden minuutin kuluttua hän oli saapunut

valaistun ikkunan luo. Hän muisti, että aivan ikkunain alla on muutamia

isoja, korkeita, tiheitä selja- ja heisipensaita. Talon pihanpuolinen

ulko-ovi fasadin vasemmalla puolella oli lukittu, ja hän tarkasti

tämän seikan vartavasten ja huolellisesti, kun kulki ohi. Viimein hän

saapui pensaitten luo ja piiloutui niiden taakse. Hän ei hengittänyt.

»Täytyy nyt odottaa», ajatteli hän. »Jos he ovat kuulleet askeleni ja

nyt kuulostavat, niin täytyy antaa epäluulojen haihtua... kun en vain

sattuisi rykäisemään tai aivastamaan...»

Hän odotti pari minuuttia, mutta hänen sydämensä löi kiivaasti ja hän

oli joinakin hetkinä miltei tukehtua. »Ei, sydämentykytys ei mene

ohi», ajatteli hän, »en voi odottaa kauemmin». Hän seisoi pensaan

takana varjossa; ikkunasta tuleva valo valaisi pensaan etupuolen.

»Heisipuu, marjoja, miten punaisia!» kuiskasi hän tietämättä itsekään

minkätähden. Hiljaa, täsmällisin ja kuulumattomin askelin hän meni

ikkunan luo ja nousi varpailleen. Hän näki edessään kuin kämmenellä

Fjodor Pavlovitšin koko makuuhuoneen. Se oli pieni huone, jonka

poikittain jakoivat kahteen osaan punaiset verhot, »kiinalaiset», kuten

Fjodor Pavlovitš niitä nimitti. »Kiinalaiset», kaikui Mitjan mielessä,

»ja verhojen takana on Grušenjka.» Hän alkoi tarkastella Fjodor

Pavlovitšia. Tällä oli yllään uusi juovikas silkkinen yönuttunsa,

jota Mitja ei vielä koskaan ollut hänellä nähnyt ja jossa vyönä oli

tupsuniekka silkkipunos. Yönutun kaula-aukosta näkyivät puhtaat, hienot

alusvaatteet, ohut hollantilainen paita kultaisine nappeineen. Fjodor

Pavlovitšin päässä oli sama punainen side, jonka siinä oli nähnyt

Aljoša. »On vartavasten laittautunut komeaan asuun», ajatteli Mitja.

Fjodor Pavlovitš seisoi ikkunan luona ja näytti olevan mietteissään;

äkkiä hän käänsi päätään, kuulosti hetkisen, ja kun ei mitään kuullut,

meni pöydän luo, kaatoi karahvista ryyppylasin puolilleen konjakkia ja

joi sen. Sitten hän huokaisi rintansa pohjasta asti, meni hajamielisenä

seinällä riippuvan kuvastimen luo, kohotti oikealla kädellään

hiukan punaista sidettä otsaltaan ja alkoi katsella mustelmiaan

ja rupiaan, jotka vielä olivat jäljellä. »Hän on yksin», ajatteli

Mitja, »todennäköisesti yksin». Fjodor Pavlovitš poistui kuvastimen

luota, käännähti äkkiä ikkunaan päin ja katsahti siitä. Mitja hyppäsi

silmänräpäyksessä varjoon.

»Kenties Grušenjka on siellä verhojen takana, kenties nukkuu jo», pisti

äkkiä hänen sydämeensä. Fjodor Pavlovitš poistui ikkunan luota. »Hän

katsoi ikkunasta Grušenjkaa, siis Grušenjka ei ole siellä: miksi hän

muuten katsoisi pimeään?... Siis kärsimättömyys jäytää häntä...» Mitja

hyppäsi heti ikkunan luo ja alkoi taas katsella siitä sisälle. Ukko

istui jo pöydän ääressä, ilmeisesti alakuloisena. Viimein hän alkoi

nojata kyynärpäihinsä ja pani oikean kämmenensä kaulalleen. Mitja

katseli kiihkeästi.

»Yksinään on, yksinään!» vakuutteli hän taas. »Jos Grušenjka olisi

täällä, niin ukon kasvot olisivat toisenlaiset.» Omituista: hänen

sydämessään alkoi äkkiä kiehua jonkinmoinen järjetön ja ihmeellinen

vihastus sen johdosta, että Grušenjka ei ollut täällä.

»Ei siitä, että hän ei ole täällä», ajatteli Mitja vastaten samassa

itselleen, »vaan siitä, että en mitenkään voi saada varmaa tietoa,

onko hän täällä vai eikö.» Mitja muisti myöhemmin itse, että hänen

järkensä oli tällä hetkellä tavattoman selvä ja harkitsi kaikkea

jokaista yksityiskohtaa myöten, huomasi jokaisen pikku piirteen.

Mutta levottomuus, tietämättömyyden ja epäröinnin levottomuus kasvoi

hänen sydämessään huimaavan nopeasti. »Onko hän lopultakin täällä vai

eikö ole?» kuohui vihaisesti hänen sydämessään. Ja hän teki äkkiä

päätöksensä, ojensi kätensä ja koputti hiljaa ikkunan kehykseen.

Hän koputti niinkuin ukko ja Smerdjakov olivat sopineet keskenään:

kaksi ensimmäistä kertaa hiljempää, sitten kolme kertaa nopeammin:

kop-kop-kop, — joka merkitsi, että Grušenjka on tullut. Ukko vavahti,

käänsi päänsä, hyppäsi nopeasti pystyyn ja syöksähti ikkunan luo. Mitja

hypähti varjoon. Fjodor Pavlovitš avasi ikkunan ja pisti päänsä ulos.

— Grušenjka, sinäkö? Sinäkö siellä? — lausui hän puoleksi kuiskaten

värisevällä äänellä. — Missä sinä olet, emoseni, enkelini, missä? — Hän

oli hirveän kiihtynyt, hän läähätti.

»Yksin!» päätti Mitja.

— Missä sinä olet? — huudahti ukko taas ja pisti päätään vielä enemmän

ulos, aivan olkapäätä myöten, ja katseli joka suuntaan, oikealle ja

vasemmalle; — tule tänne; olen valmistanut sinulle tuomisia, tule, niin

näytän!...

»Hän tarkoittaa tukkua, jossa on kolmetuhatta», välähti Mitjan mielessä.

— Mutta missä?... Ovenko luona? Avaan heti...

Ja ukko miltei tunkeutui ulos ikkunasta katsellen oikealle, siihen

suuntaan, missä oli puutarhaan johtava ovi, ja koetti nähdä pimeässä.

Sekunnin kuluttua hän ehdottomasti juoksisi avaamaan oven odottamatta

Grušenjkan vastausta. Koko ukon Mitjalle niin vastenmielisen profiilin,

koko hänen riippuvan aataminpalansa, koukistuneen nenänsä, hänen

suloisesta odotuksesta hymyilevät huulensa, kaiken tämän valaisi

kirkkaasti vasemmalla puolella huonetta olevan lampun vinosti lankeava

loiste. Hirveä, raivoisa viha alkoi äkkiä kuohua Mitjan sydämessä: Kas

siinä hän on, hänen kilpailijansa, hänen kiduttajansa, hänen elämänsä

kiusa! Tämä oli aivan äkillisen, kostonhimoisen ja raivokkaan vihan

puuska, josta hän, ikäänkuin sitä aavistaen, oli maininnut Aljošalle

keskustellessaan tämän kanssa huvimajassa neljä päivää sitten, kun hän

oli vastannut Aljošan kysymykseen: »Kuinka sinä voit sanoa, että tapat

isän?»

»En minä tiedä, en tiedä», oli hän silloin sanonut; »kenties en

tapa, kenties tapan. Pelkään, että hän herättää minussa äkkiä

vihaa '_kasvoillansa juuri sillä hetkellä_'. Minä vihaan hänen

aataminpalaansa, hänen nenäänsä, hänen silmiään, hänen häpeämätöntä

nauruaan. Tunnen persoonallista inhoa. Tätä minä pelkään, kenties en

jaksa hillitä itseäni...»

Persoonallinen inho kasvoi sietämättömäksi. Mitja ei enää tietänyt mitä

teki ja otti äkkiä taskustaan vaskisen survimen.

* * * * *

»Jumala», kuten Mitja itse myöhemmin sanoi, »varjeli minua silloin»:

juuri samalla hetkellä heräsi sairasvuoteellaan Grigori Vasiljevitš.

Saman päivän iltana hän oli käyttänyt määrättyä lääkitsemistapaansa,

josta Smerdjakov oli kertonut Ivan Fjodorovitšille, t.s. hieronut koko

ruumiinsa vaimonsa avulla viinalla, jossa oli jotakin salaperäistä

vahvistavaa ryytiä, ja juonut loput siitä »jonkin rukouksen kanssa»,

jonka hänen ylitseen oli kuiskannut hänen vaimonsa, ja käynyt

nukkumaan. Marfa Ignatjevna oli myös ryypännyt, ja kun hän ei

käyttänyt väkeviä, niin hän oli nukkunut puolisonsa viereen sikeään

uneen. Mutta nyt äkkiä oli Grigori aivan odottamatta herännyt yöllä,

hän mietti hetkisen, ja vaikka hän heti tunsikin polttavaa kipua

ristiluissaan, niin hän nousi istumaan vuoteessaan. Sen jälkeen hän

taas mietti jotakin, nousi ja pukeutui nopeasti. Kenties hän tunsi

omantunnonvaivoja siitä, että nukkuu ja että talo on ilman vahtia

»näin vaarallisena aikana». Kaatuvataudin näännyttämä Smerdjakov

makasi toisessa komerossa liikkumattomana. Marfa Ignatjevna ei

liikahtanutkaan. »Ämmä meni heikoksi», ajatteli Grigori Vasiljevitš

vilkaisten häneen ja meni ähkien portaille. Hän aikoi tietysti vain

katsahtaa portailta, sillä hän ei jaksanut kävellä, kipu vyötäisissä

ja oikeassa jalassa oli sietämätön. Mutta samassa hän äkkiä muisti,

että ei ollut illalla lukinnut puutarhaan vievää pikku porttia. Hän

oli perin säntillinen ja tarkka mies, jolla oli vakiintuneet tapansa

ja monivuotiset tottumuksensa. Ontuen ja köyristyneenä kivusta hän

astui portaita alas ja lähti puutarhaa kohti. Aivan oikein, portti

oli selko selällään. Koneellisesti hän meni puutarhaan: kenties hänen

silmissään häämötti jotakin, kenties hän oli kuullut jonkin äänen;

vilkaistuaan vasemmalle hän näki herran ikkunan avoinna, nyt jo tyhjän

ikkunan, siitä ei enää kukaan kurkistanut ulos. »Miksi on auki, nyt ei

ole kesä!» ajatteli Grigori, ja äkkiä, aivan samassa silmänräpäyksessä,

vilahti puutarhassa suoraan hänen edessään jotakin tavatonta. Noin

neljänkymmenen askelen päässä hänen edessään näytti pimeässä juoksevan

mies, liikkui hyvin nopeasti jokin varjo. »Herra Jumala», lausui

Grigori, ja muistamatta kipua ristiluissaan sekä poissa suunniltaan hän

lähti kulkemaan katkaistakseen juoksijan tien. Hän valitsi lyhyemmän

tien, puisto oli hänelle ilmeisesti tutumpi kuin juoksijalle; tämä

suuntasi kulkunsa saunaa kohti, juoksi saunan taakse, painautui seinää

vastaan... Grigori seurasi jäljessä päästämättä häntä näkyvistään ja

juoksi tietämättä mistään muusta ympärillään. Hän saapui lauta-aidan

luo juuri sillä hetkellä, kun pakenija jo oli kiipeämässä aidan yli.

Vimmoissaan Grigori parkaisi, heittäytyi eteenpäin ja tarttui molemmin

käsin hänen jalkaansa.

Aivan niin, hänen aavistuksensa ei ollut häntä pettänyt: hän tunsi

hänet, se oli hän, »petomainen isänmurhaaja»!

— Isänmurhaaja! — huudahti vanha mies niin, että ympäristö kajahti,

mutta muuta hän ei ennättänyt huutaa; hän kaatui kuin ukkosen lyömänä.

Mitja hyppäsi takaisin puutarhaan ja kumartui maahan suistuneen yli.

Mitjan käsissä oli vaskinen survin ja sen hän heitti koneellisesti

ruohikkoon. Survin putosi parin askelen päähän Grigorista, mutta

ei nurmelle, vaan polulle kaikkein näkyvimpään paikkaan. Muutamia

sekunteja hän katseli edessään makaavaa. Ukon pää oli aivan verinen;

Mitja ojensi kätensä ja alkoi tunnustella sitä. Hän muisti myöhemmin

selvästi, että hänen mielensä oli sillä hetkellä hirveästi tehnyt

»saada täysi varmuus», oliko hän särkenyt ukon pääluun vaiko

vain »kolhaissut» häntä survimella päälakeen. Mutta veri vuoti,

vuoti tulvimalla ja kostutti yhtäkkiä suihkuna Mitjan vapisevia

sormia. Hän muisti sittemmin, että hän tempaisi esille valkoisen

uuden nenäliinansa, jonka oli varannut mukaansa mennessään rouva

Hohlakovin luo, ja pani sen ukon päätä vastaan koettaen mitään

ajattelematta pyyhkiä verta otsalta ja kasvoilta. Mutta liinakin tuli

silmänräpäyksessä märäksi verestä. »Herra Jumala, miksi minä tämän

tein?» ajatteli Mitja yhtäkkiä. »Jos olen iskenyt puhki, niin kuinka

siitä nyt saa selvän... Ja eiköhän nyt olekin samantekevää!» lisäsi

hän äkkiä toivottomasti. — Jos tapoin, niin tapoin... Kun satuit

tielle, ukko, niin makaakin siinä! — lausui hän kuuluvasti ja riensi

äkkiä aidan luo, hyppäsi sen yli takakadulle ja lähti juoksemaan.

Verestä märkä liina oli kokoon puristettuna hänen oikeassa kourassaan,

ja hän pisti sen juostessaan takkinsa takataskuun. Hän juoksi

suin päin, ja jotkut harvat kulkijat, jotka hän pimeässä kohtasi,

muistivat myöhemmin nähneensä sinä yönä hurjaa kyytiä juoksevan

miehen. Hän kiiti taas Morozovin taloon. Äsken oli Fenja heti hänen

poistuttuaan rientänyt vanhemman pihamiehen Nazar Ivanovitšin luo ja

»Herran Kristuksen nimessä» alkanut pyydellä, että hän »ei päästäisi

enää sisälle kapteenia, ei tänään eikä huomenna». Nazar Ivanovitš

kuultuaan asian oli suostunut tähän, mutta pahaksi onneksi hän sattui

poistumaan ylös rouvan luo, jonne hänet oli äkkiä kutsuttu, ja kun

hän mennessään kohtasi sisarenpoikansa, noin kaksikymmenvuotiaan

nuorukaisen, joka äsken vasta oli tullut maalta, niin hän käski tätä

olemaan pihalla, mutta ei muistanut antaa määräystä kapteeniin nähden.

Juostuaan portille Mitja kolkutti. Nuori mies tunsi hänet heti:

Mitja oli jo useasti antanut hänelle juomarahaa. Hän avasi Mitjalle

heti pikkuportin, päästi hänet sisälle ja riensi iloisesti hymyillen

ennakolta ilmoittamaan, että »Agrafena Aleksandrovnaa ei nyt olekaan

kotona».

— Missä hän sitten on, Prohor? — kysyi Mitja äkkiä pysähtyen.

— Äsken lähti matkaan, noin pari tuntia sitten, Timotein kanssa,

Mokrojeen.

— Miksi? — huudahti Mitja.

— Sitä en voi tietää, jonkun upseerin luo, joka kutsui heitä, sieltä

lähettivät hevosetkin...

Mitja jätti hänet ja syöksyi kuin mielipuoli sisälle Fenjan luo.

5.