Tämä oli juuri se Mitjan käynti, josta Grušenjka oli niin peläten
kertonut Rakitinille. Grušenjka odotteli silloin »pikalähettiään»
ja oli hyvin iloissaan siitä, että Mitja ei ollut käynyt edellisenä
eikä sinä päivänä, sekä toivoi, että hän, jos Jumala suo, ei tule
ennen hänen lähtöään, mutta silloin oli Mitja äkkiä tullutkin. Jatkon
me tiedämme: päästäkseen hänestä eroon oli Grušenjka heti pyytänyt
häntä saattamaan häntä Kuzjma Samsonovin luo, jonne Grušenjkan muka
välttämättömästi oli mentävä »rahoja laskemaan», ja kun Mitja oli
hänet sinne saattanut, niin hyvästellessään häntä Kuzjman portilla
oli Grušenjka ottanut häneltä lupauksen, että Mitja tulisi häntä
hakemaan kellon käydessä kahtatoista saattaakseen hänet takaisin
kotiin. Mitja oli iloissaankin tästä asiain järjestymisestä: »Hän
istuu Kuzjman luona, ei mene siis Fjodor Pavlovitšin luo... jollei
hän vain valehtele», lisäsi hän samassa. Mutta hänestä näytti, että
Grušenjka ei ollut valehdellut. Hänen mustasukkaisuutensa oli juuri
sitä laatua, että ollessaan erillään rakastamastaan naisesta hän
kuvitteli heti Jumala ties mitä kauheita asioita siitä, mitä naiselle
tapahtuu ja miten tämä siellä »pettää» häntä, mutta juostuaan taas
naisen luo järkytettynä, masentuneena, täysin vakuutettuna, että
tämä on ennättänyt olla hänelle uskoton, hän heti katsahdettuaan
tämän kasvoihin, tämän naisen nauraviin, iloisiin ja ystävällisiin
kasvoihin, tuossa tuokiossa reipastui mieleltään, lakkasi heti
paikalla epäilemästä ja iloisesti häveten soimasi itse itseään
mustasukkaisuudestaan. Saatettuaan Grušenjkan hän riensi kotiinsa.
Oi, hänen piti ennättää vielä toimittaa niin paljon tänään! Mutta
ainakin oli taakka sydämeltä pudonnut. »Pitäisi vain pian saada tietää
Smerdjakovilta, eikö siellä ole tapahtunut mitään eilen illalla, eikö
Grušenjka, mene tiedä, ole käynyt Fjodor Pavlovitšin luona, uh!»
välähti hänen päässään. Niin että hän ei ollut ennättänyt vielä juosta
asuntoonsa, kun mustasukkaisuus jo taas oli alkanut liikahdella hänen
rauhattomassa sydämessään.
Mustasukkaisuus! »Othello ei ole mustasukkainen, hän on
herkkäuskoinen», huomautti Puškin, ja jo tämä huomautus yksistään
todistaa tämän suuren venäläisen runoilijan älyn syvyyttä.
Othellolla on yksinkertaisesti rikki ruhjottu sielu, ja koko hänen
maailmankatsomuksensa on synkistynyt, sillä _hänen ihanteensa on
sortunut_. Mutta Othello ei rupea piileksimään, vakoilemaan, pitämään
salaa silmällä: hän on luottavainen. Päinvastoin häntä piti johtaa
äärelle, työntää eteenpäin, kiihoittaa erikoisin ponnistuksin, että
hän huomaisi uskottomuuden. Todella mustasukkainen ihminen ei ole
tämmöinen. On mahdotonta kuvitellakin koko sitä häpeätä ja siveellistä
alennustilaa, mihin mustasukkainen kykenee antautumaan ilman mitään
omantunnonvaivoja. Eikä ole niin, että he kaikki olisivat alhaisia ja
likaisia sieluja. Päinvastoin yleväsydäminen ihminen, jonka rakkaus
on puhdasta, täynnä uhrautuvaisuutta, voi kuitenkin piiloutua pöytien
alle, palkata halpamielisiä ihmisiä avukseen ja viihtyä vakoilun ja
salakuuntelun iljettävimmässä loassa. Othello ei olisi voinut millään
ehdolla tyytyä uskottomuuteen, — hän ei olisi voinut antaa anteeksi
ja tyytyä, — vaikka hänen sielunsa ei tunne vihaa ja on viaton kuin
lapsen sielu. Mutta toisin on todella mustasukkaisen laita: vaikeata
on kuvitella, mihin voi tyytyä ja viihtyä ja mitä voi antaa anteeksi
joku mustasukkainen! Mustasukkaiset antavat anteeksi helpommin kuin
kukaan muu, ja sen tietävät kaikki naiset. Mustasukkainen kykenee
tavattoman pian (tietysti pantuaan ensin toimeen hirveän kohtauksen)
antamaan anteeksi esimerkiksi jo melkein todistetun uskottomuuden,
hänen itsensä näkemät syleilyt ja suutelot, jos hän samaan aikaan on
esimerkiksi voinut jollakin tavoin tulla vakuutetuksi siitä, että tämä
tapahtui »viimeisen kerran» ja että kilpailija tämän jälkeen heti
katoaa, matkustaa maan ääriin tai että hän itse vie naisensa pois
johonkin sellaiseen paikkaan, johon tuo peloittava kilpailija ei enää
tule. Tietysti sovinto tapahtuu vain hetkeksi, sillä jos kilpailija
todella häviäisikin tiehensä, niin mustasukkainen itse keksii jo
seuraavana päivänä toisen, uuden, ja tulee tälle mustasukkaiseksi.
Luulisi, että mitä arvoa onkaan sellaisella rakkaudella, jota täytyy
noin pitää silmällä, ja mitä maksaa rakkaus, jota pitää niin suurin
ponnistuksin vahtia? Mutta juuri tätä ei todella mustasukkainen
koskaan käsitä, ja kuitenkin, toden totta, semmoisten joukossa
saattaa olla yleväsydämisiäkin ihmisiä. Merkillistä on vielä se, että
nämä samat yleväsydämiset ihmiset seisoessaan jossakin komerossa
salaa kuuntelemassa ja vakoilemassa eivät, jos kohta he »ylevillä
sydämillään» eivät selvästi ymmärräkään kaikkea sitä siivottomuutta,
johon he itse ovat vapaaehtoisesti tuppautuneet mukaan, ainakaan
sillä hetkellä, kun seisovat tuossa komerossa, milloinkaan tunne
omantunnonvaivoja. Kun Mitja näki Grušenjkan, niin hänestä katosi
mustasukkaisuus ja hän muuttui silmänräpäyksen ajaksi luottavaiseksi
ja jaloksi, halveksipa itsekin itseään huonojen tunteittensa johdosta.
Tämä merkitsi vain sitä, että hänen rakkauteensa tuota naista kohtaan
sisältyi jotakin paljon korkeampaa kuin hän itse luulikaan eikä
ainoastaan intohimoa, ei ainoastaan »ruumiin kaartuma», josta hän oli
puhunut Aljošalle. Mutta kun Grušenjka katosi hänen näkyvistään, niin
Mitja alkoi heti taas epäillä hänessä kaikkea uskottomuuden alhaisuutta
ja kavaluutta. Eikä hän tällöin tuntenut mitään tunnonvaivoja.
Mustasukkaisuus siis alkoi uudelleen kuohua hänessä. Joka tapauksessa
täytyi kiiruhtaa. Ensityöksi oli saatava vaikka pikkuisen rahaa
lainatuksi. Eiliset yhdeksän ruplaa olivat melkein kaikki menneet
matkalla, eikä aivan ilman rahaa tietenkään pääse minnekään
askeltakaan. Samalla kuin hän äsken rattailla istuessaan oli
miettinyt uutta suunnitelmaansa, oli hän myös tuuminut, mistä saisi
taskulainan. Hänellä oli pari kaksintaistelupistolia panoksineen,
ja se, että hän ei tähän saakka vielä ollut niitä pantannut, johtui
siitä, että hän piti niistä enemmän kuin mistään muista kapineistaan.
»Pääkaupunki»-ravintolassa hän oli jo kauan sitten jonkin verran
tutustunut erääseen nuoreen virkamieheen ja jotenkin saanut siellä
myös tietää, että tämä naimaton ja sangen varakas virkamies
intohimoisesti rakastaa aseita, ostelee pistoleja, revolvereja,
tikareja, ripustelee niitä seinilleen, näyttää tutuilleen, kehuskelee,
osaa mainiosti selittää revolverin rakenteen, kuinka se on ladattava,
kuinka laukaistava ym. Kauan ajattelematta Mitja heti meni hänen
luokseen ja ehdotti, että hän ottaisi pistolit pantiksi ja antaisi
lainaksi kymmenen ruplaa. Virkamies alkoi ilostuneena pyydellä häntä
myymään ne, mutta Mitja ei suostunut, ja virkamies antoi hänelle
kymmenen ruplaa ilmoittaen, ettei hän millään ehdolla ota korkoja.
He erosivat ystävinä. Mitja kiiruhti, hän riensi Fjodor Pavlovitšin
talon takalistoon, huvimajaansa, kutsuakseen mahdollisimman pian
puheilleen Smerdjakovin. Mutta tällä tavoin tuli merkille pannuksi
taaskin se tosiasia, että vain kolme tai neljä tuntia erään tapahtuman
edellä, josta tuonnempana tulee paljon puhuttavaksi, Mitjalla ei ollut
kopeekkaakaan rahaa ja että hän panttasi kymmenestä ruplasta rakkaimmat
kapineensa, kun taas äkkiä kolmen tunnin kuluttua hänellä oli käsissään
tuhansia... Mutta minähän teen hyppäyksen eteenpäin.
Maria Kondratjevnan (Fjodor Pavlovitšin naapurin) luona häntä odotti
tieto Smerdjakovin sairaudesta, mikä tavattomasti hämmästytti häntä ja
teki hänet levottomaksi. Hän kuuli kertomuksen putoamisesta kellariin,
sitten kaatuvataudista, lääkärin tulosta, Fjodor Pavlovitšin huolista;
mielenkiinnolla hän kuuli senkin, että veli Ivan oli jo aamulla
lähtenyt Moskovaan. »Lienee ajanut ennen minua Volovjan ohi», ajatteli
Dmitri Fjodorovitš, mutta hän oli hirveän huolissaan Smerdjakovin
vuoksi: »Kuinka nyt käy, kuka nyt vahtii ja antaa minulle tietoja?»
Innokkaasti hän alkoi kysellä noilta naisilta, eivätkö he olleet
huomanneet mitään eilen illalla. Nämä ymmärsivät sangen hyvin, mitä hän
tiedusteli, ja haihduttivat täydelleen hänen epäluulonsa: ei kukaan
ollut käynyt, Ivan Fjodorovitš oli ollut yöllä kotona, »kaikki oli
täysin järjestyksessä». Mitja rupesi ajattelemaan. Epäilemättä pitää
tänäänkin vahtia, mutta missä: täälläkö vai Samsonovin portilla? Hän
päätti, että oli vahdittava kummassakin paikassa, aina asianhaarain
mukaan, kunnes, kunnes... Seikka oli semmoinen, että nyt hänen edessään
oli tuo »suunnitelma», äskeinen, uusi ja jo varma suunnitelma, jonka
hän oli keksinyt rattailla ja jonka toteuttamista ei enää voinut
lykätä. Mitja päätti uhrata siihen tunnin: »Tunnissa saan kaikki
ratkaistuksi, saan kaikki tietää, ja silloin, silloin, ensin menen
Samsonovin taloon, otan selville, onko Grušenjka siellä, ja sitten
silmänräpäyksessä takaisin tänne ja täällä kello yhteentoista asti,
sitten taas Samsonovin luo Grušenjkaa hakemaan ja saattamaan häntä
kotiin.» Näin hän päätti.
Hän kiiruhti kotiinsa, peseytyi, kampasi tukkansa, puhdisti vaatteensa,
pukeutui ja lähti rouva Hohlakovin luo. Voi, hänen »suunnitelmansa»
oli täällä. Hän oli päättänyt lainata kolmetuhatta tältä rouvalta.
Ja tärkeintä on, että hän äkkiä ja ikäänkuin tuota pikaa oli tullut
tavattoman varmaksi siitä, ettei saa kieltävää vastausta. Kenties
ihmetellään sitä, että jos kerran hänellä oli tuo varmuus, niin miksi
hän ei jo aikaisemmin ollut mennyt sinne, niin sanoakseni omaan
piiriinsä, vaan lähti Samsonovin luo, laadultaan aivan oudon miehen
luo, jonka kanssa hän ei edes osannut oikealla tavalla puhua. Mutta
asia oli niin, että hän viime kuukauden aikana oli miltei vieraantunut
rouva Hohlakovista, jota hän aikaisemminkin tunsi verraten vähän,
ja sitäpaitsi hän tiesi varsin hyvin, ettei rouva Hohlakovkaan
voinut sietää häntä. Tämä rouva oli vihannut häntä alusta alkaen
yksinkertaisesti siitä syystä, että hän oli Katerina Ivanovnan
sulhanen, kun rouva Hohlakov taas jostakin syystä oli saanut päähänsä,
että Katerina Ivanovnan olisi hylättävä hänet ja mentävä naimisiin
»miellyttävän, ritarillisesti sivistyneen Ivan Fjodorovitšin kanssa,
jolla oli niin sievä käytöstapa.» Mitjan käytöstapaa hän taas vihasi.
Mitja puolestaan oli naureskellut hänelle ja kerran jotenkin tullut
sanoneeksi hänestä, että tämä rouva on »yhtä vilkas ja ujostelematon
kuin sivistymätönkin». Ja äsken aamulla, rattailla, hänen mieleensä oli
tullut valoisa ajatus: »Jos hän kerran niin mielellään tahtoo, että
minä en menisi naimisiin Katerina Ivanovnan kanssa, ja haluaa sitä
siinä määrin (hän tiesi, että melkein hysteriaan asti), niin miksipä
hän kieltäytyisi antamasta minulle noita kolmeatuhatta nimenomaan sitä
varten, että voisin näillä rahoilla jättää Katjan ja mennä täältä
ainaiseksi matkoihini? Jos nämä hemmoitellut yläluokan rouvat tahtovat
jotakin oikkuaan tyydyttää, niin he eivät säästä mitään saadakseen
tahtonsa täyttymään. Sitäpaitsi hän on niin rikaskin», tuumi Mitja.
Mitä itse »suunnitelmaan» tulee, niin se oli entinen, t.s. hän aikoi
tarjota oikeuksiaan Tšermašnjaan, — mutta ei enää kauppatavarana,
kuten eilen Samsonoville, ei viekoitellakseen rouvaa, kuten eilen
Samsonovia, sillä mahdollisuudella, että voi saada kolmentuhannen
asemesta kaksin verroin rahaa, kuusi- tai seitsemäntuhatta, vaan
yksinkertaisesti tarjota ne kunniallisen miehen tavoin vakuudeksi
lainasta. Kehittäessään tätä uutta ajatustaan Mitja innostui, mutta
niin kävi aina kaikissa hänen aloitteissaan, kaikissa hänen äkillisissä
päätöksissään. Jokaisen uuden ajatuksensa valtaan hän antautui
intohimoisesti. Siitä huolimatta hän astuessaan rouva Hohlakovin
kuistille tunsi pelon karmivan selkäänsä: vasta tällä sekunnilla hän
ymmärsi täydelleen ja matemaattisen selvästi, että tämä oli hänen
viimeinen toivonsa, että mitään muuta ei enää ole jäljellä maailmassa,
jos tämä pettää, »kuin tappaa ja ryöstää joku kolmentuhannen tähden,
muuta ei mitään»... Kello oli noin puoli kahdeksan, kun hän soitti
ovikelloa.
Aluksi näytti onni hymyilevän: tuskin hän oli ennättänyt ilmoittautua,
kun hänet heti jo otettiin vastaan harvinaisen nopeasti. »On ihan kuin
hän olisi odottanut minua», välähti Mitjan mielessä, ja kun hänet oli
viety vierashuoneeseen, tuli yht'äkkiä, emäntä miltei juosten sisälle
ja ilmoitti odottaneensa häntä...
— Minä odotin, odotin! Enhän minä voinut ajatellakaan, että te
tulisitte luokseni, myönnättehän sen itse, ja kuitenkin minä teitä
odotin, ihmetelkää vaistoani, Dmitri Fjodorovitš, olen koko aamun ollut
varma siitä, että te tänään tulette.
— Tämä on todellakin ihmeteltävää, hyvä rouva, — lausui Mitja istuutuen
hitaasti, — mutta... minä tulin erittäin tärkeän asian vuoksi...
kaikkein tärkeimmän minulle, toisin sanoen, hyvä rouva, minä kiiruhdan
ainoastaan itseni takia...
— Tiedän, että kaikkein tärkeimmän asian johdosta, Dmitri Fjodorovitš,
tässä eivät ole kysymyksessä mitkään aavistukset, ei taantumuksellinen
kiintymys ihmeisiin (oletteko kuullut luostarinvanhin Zosimasta?),
tämä, tämä on matematiikkaa: te ette voinut olla tulematta, sen jälkeen
kuin on tapahtunut tuo kaikki Katerina Ivanovnaa koskeva, ette voinut,
ette voinut; tämä on matematiikkaa.
— Tosielämän realismia, hyvä rouva, sitä se on! Mutta sallikaa minun
esittää...
— Realismiapa juuri, Dmitri Fjodorovitš. Minä olen nyt kokonaan
realismin puolella, olen saanut kovin hyvän opetuksen ihmeisiin nähden.
Oletteko kuullut, että luostarinvanhin Zosima on kuollut?
— En, hyvä rouva, kuulen sen ensimmäistä kertaa, — sanoi Mitja hieman
ihmetellen. Hänen mielessään välähti Aljošan kuva.
— Viime yönä, ja ajatelkaahan...
— Hyvä rouva, — keskeytti Mitja, — minä ajattelen vain sitä, että olen
aivan epätoivoisessa asemassa ja että jos te ette auta, niin kaikki
kaatuu ja minä kaadun ensimmäisenä. Suokaa anteeksi triviaalinen
sanonta, mutta minä olen kuumeessa, kuumehoureissa...
— Tiedän, tiedän, että olette kuumeessa, kaikki tiedän, te ette voi
ollakaan muunlaisessa mielentilassa, ja mitä ikinä sanottekin, sen
tiedän kaikki edeltäpäin. Olen jo kauan sitten ottanut ajatellakseni
kohtaloanne, Dmitri Fjodorovitš, minä seuraan sitä ja tutkin sitä... Oi
uskokaa minua, minä olen kokenut sielun lääkäri, Dmitri Fjodorovitš.
— Hyvä rouva, jos te olette kokenut lääkäri, niin minä puolestani
olen kokenut potilas, — lausui Mitja koettaen siinä määrin olla
rakastettava, että se vaati ponnistusta, — ja minä aavistan, että jos
te niin seuraatte kohtaloani, te myös autatte tuhon uhatessa, mutta
sallikaa minun sitä varten lopultakin esittää teille se suunnitelma,
jota ajatellen olen uskaltanut tänne tulla... ja se, mitä minä teiltä
odotan... Olen tullut, hyvä rouva...
— Älkää selitelkö, se on toisarvoista. Mitä taas apuun tulee, niin ette
te, Dmitri Fjodorovitš, ole ensimmäinen, jota autan. Olette varmaankin
kuullut serkustani rouva Beljmesovista, hänen miehelleen kävi huonosti,
kaatui, kuten te niin kuvaavasti sanoitte, Dmitri Fjodorovitš?
— En vähintäkään, hyvä rouva, — oh, hyvä rouva, en vähintäkään! —
huudahti hermostuneen kärsimättömästi Mitja ja aikoi nousta paikaltaan.
— Rukoilen teitä vain, hyvä rouva, kuulemaan minua, antakaa minun vain
kaksi minuuttia vapaasti puhua, jotta voisin ensin esittää teille
kaikki, koko suunnitelman, jonka johdosta tulin. Sitäpaitsi on aikani
täpärällä, minulla on hirveän kiire!... — huudahti hysteerisesti
Mitja tuntien, että rouva Hohlakov alkaa heti taas puhua, ja toivoen
voivansa tukahduttaa huutoonsa hänen äänensä: — Minä olen tullut
epätoivoissani... äärimmäisessä epätoivossa pyytämään teiltä lainaksi
rahaa kolmetuhatta, velaksi, mutta varmaa, mitä varminta vakuutta
vastaan, hyvä rouva, mitä varminta panttia vastaan! Sallikaa vain
esittää...
— Kaikesta tästä myöhemmin, myöhemmin, — huiski hänelle kädellään rouva
Hohlakov vuorostaan, — kaikki, mitä sanottekin, minä tiedän edeltäpäin,
sanoinhan teille jo sen. Te pyydätte jotakin rahasummaa, te tarvitsette
kolmetuhatta, mutta minä annan teille enemmän, äärettömän paljon
enemmän, minä pelastan teidät, Dmitri Fjodorovitš, mutta teidän on
toteltava minua!
Mitja ihan ponnahti taas paikaltaan.
— Hyvä rouva, oletteko te todellakin niin hyvä! — huudahti hän
tavattoman tunteikkaasti. — Hyvä Jumala, te olette pelastanut minut.
Te pelastatte ihmisen, hyvä rouva, väkivaltaisesta kuolemasta,
pistolilta... Ikuinen kiitollisuuteni...
— Minä annan teille äärettömän, äärettömän paljon enemmän kuin
kolmetuhatta! — huudahti rouva Hohlakov katsellen säteilevänä ja
hymysuin Mitjan innostusta.
— Äärettömän paljon! Niin paljoa ei tarvitakaan. Välttämättömät ovat
vain nuo minulle kohtalokkaat kolmetuhatta, ja minä puolestani tulen
rajattoman kiitollisena antamaan teille vakuuden tästä summasta ja
esitän teille suunnitelman, joka...
— Riittää, Dmitri Fjodorovitš, sanottu ja tehty, — tokaisi rouva
Hohlakov hyväntekijän puhtaan riemastuksen vallassa. — Minä olen
luvannut teidät pelastaa ja pelastan. Minä pelastan teidät niinkuin
rouva Beljmesovinkin. Mitä te ajattelette kultakaivoksesta, Dmitri
Fjodorovitš?
— Kultakaivoksesta, hyvä rouva! En ole koskaan ajatellut siitä mitään.
— Mutta minäpä olen ajatellut teidän puolestanne! Olen ajatellut ja
yhä uudestaan ajatellut! Olen jo kokonaisen kuukauden tehnyt teistä
havaintoja tässä tarkoituksessa. Olen sata kertaa katsonut teitä
ohikulkiessanne ja aina sanonut itselleni: siinä on tarmokas mies,
joka on toimitettava kaivokseen. Olen tutkinut teidän käyntiännekin ja
päättänyt: tämä mies löytää monta kaivosta.
— Käynnistäkö päättäen, hyvä rouva? — hymähti Mitja.
— Miksipä ei käynnistäkin. Mitä, kiellättekö todellakin, että käynnistä
voi nähdä luonteen, Dmitri Fjodorovitš? Luonnontieteet todistavat
tätä samaa. Oi, minä olen nyt realisti, Dmitri Fjodorovitš. Minä olen
eilispäivästä saakka, tuon luostarissa tapahtuneen jutun jälkeen, joka
minua niin on järkyttänyt, täydellinen realisti ja tahdon antautua
käytännölliseen toimintaan. Minä olen tullut terveeksi. Riittää! kuten
Turgenjev sanoi.
— Mutta hyvä rouva, nuo kolmetuhatta, jotka te niin jalomielisesti
lupasitte minulle lainata...
— Eivät mene teiltä sivu suun, Dmitri Fjodorovitš, — katkaisi rouva
Hohlakov heti hänen puheensa. — Nuo kolmetuhatta ovat aivan kuin
taskussanne, eikä vain kolmetuhatta, vaan kolme miljoonaa, Dmitri
Fjodorovitš, aivan lyhyen ajan kuluessa! Minä sanon teille teidän
ideanne: te etsitte käsiin kaivoksen, ansaitsette miljoonia, palaatte
takaisin ja teistä tulee toiminnan mies, työnnätte meitäkin eteenpäin
ohjaten hyvään suuntaan. Onko tosiaankin jätettävä kaikki juutalaisten
käsiin? Te panette pystyyn rakennuksia ja kaikenlaisia yrityksiä. Te
autatte köyhiä, ja nämä siunaavat teitä. Nykyinen aika on rautateiden
aikaa, Dmitri Fjodorovitš. Te tulette tunnetuksi ja välttämättömäksi
finanssiministeriölle, joka nyt on niin suuressa pulassa. Meidän
paperiruplamme arvon aleneminen riistää minulta yöunen, Dmitri
Fjodorovitš, tältä puolelta minua tunnetaan vähän...
— Hyvä rouva, hyvä rouva! — keskeytti Dmitri Fjodorovitš taas
jonkinmoisen levottoman aavistuksen valtaamana. — Minä kenties
hyvinkin, hyvinkin seuraan neuvoanne, — teidän viisasta neuvoanne, hyvä
rouva, — ja kenties lähden sinne... tuohon kaivokseen... ja tulen vielä
kerran puhumaan kanssanne tästä... montakin kertaa... mutta nyt nuo
kolmetuhatta, jotka te niin jalomielisesti... Oi, ne päästäisivät minut
vapaaksi ja jos mahdollista, niin tänään... se on näettekö, minulla ei
ole nyt aikaa tuntiakaan, ei tuntiakaan...
— Riittää, Dmitri Fjodorovitš, riittää! — keskeytti rouva Hohlakov
järkähtämättömästi. — Kysymys on: lähdettekö kaivokseen vai ettekö,
oletteko varmasti päättänyt, vastatkaa matemaattisesti.
— Lähden, hyvä rouva, sitten... Minä lähden minne tahdotte, hyvä
rouva... mutta nyt...
— Odottakaahan! — huudahti rouva Hohlakov, hyppäsi pystyyn ja riensi
komean kirjoituspöytänsä luo, jossa oli lukemattomia pikku laatikoita,
ja alkoi vetää auki laatikon toisensa jälkeen jotakin etsien ja hyvin
kiireissään.
»Kolmetuhatta», ajatteli Mitja ahdistuksissaan. »Ja aivan heti,
ilman mitään papereita, ilman virallista sopimusta... oi, se on
gentlemannimaista! Suurenmoinen nainen, ja jos hän vain ei olisi niin
puhelias...»
— Tässä! — huudahti iloissaan rouva Hohlakov palaten Mitjan luo. — Tätä
minä etsin!
Se oli pikkuruikkuinen hopeainen pyhäinkuva nauhassa, niitä, joita
toisinaan käytetään yhdessä iholla kannettavan ristin kanssa.
— Tämä on Kijevistä, Dmitri Fjodorovitš, — jatkoi rouva Hohlakov
hartaasti, — Pyhän Marttyyrin Barbaran jäännöksistä. Sallikaa minun
itseni ripustaa se teidän kaulaanne, ja sillä tavoin siunata teidät
uuteen elämään ja uusiin sankaritekoihin.
Ja hän pani kuvan todellakin hänen kaulaansa ja alkoi sitä asetella.
Mitja kumartui hyvin hämillään ja alkoi häntä auttaa sekä sai lopulta
kuvan kaulaliinansa ja paidanreunan taakse rintaansa vastaan.
— Kas nyt voitte lähteä! — lausui rouva Hohlakov istuutuen taas
juhlallisesti paikalleen.
— Hyvä rouva, minä olen niin liikutettu... enkä tiedä, kuinka
kiittäisin... tuollaisista tunteista, mutta... jospa te tietäisitte,
kuinka kallista aikani nyt on!... Se rahasumma, jota niin hartaasti
odotan teidän jalomielisyydeltänne... Oi, rouva, jos te kerran olette
niin hyvä, niin liikuttavan jalomielinen minua kohtaan (huudahti Mitja
äkkiä innostuneena), — niin sallikaa minun teille tunnustaa... minkä
te muuten olette jo kauan sitten tietänyt... että minä rakastan täällä
erästä olentoa... Minä olen pettänyt Katjan... Katerina Ivanovnan,
tahdoin sanoa... Oi, minä olin epäinhimillinen ja epärehellinen häntä
kohtaan, mutta minä olen alkanut täällä rakastaa toista... erästä
naista, hyvä rouva, jota te kenties halveksitte, sillä te tiedätte
jo kaiken, mutta jota minä en mitenkään voi jättää, en mitenkään, ja
sentähden nyt nuo kolmetuhatta...
— Jättäkää kaikki, Dmitri Fjodorovitš! — keskeytti rouva Hohlakov
hyvin päättävällä äänellä. Jättäkää kaikki ja varsinkin naiset. Teidän
päämääränne on kaivos, eikä sinne ole syytä kuljettaa naisia. Sitten
kun palaatte rikkaana ja kunniassa, te löydätte itsellenne sydämenne
ystävän korkeimmista piireistä. Se on nykyaikainen tyttö, tietorikas
ja ilman ennakkoluuloja. Siihen mennessä parahiksi kypsyy nyt alkanut
naiskysymys ja tulee uusi nainen...
— Hyvä rouva, ei se ole sitä, ei se ole sitä... — sanoi Dmitri
Fjodorovitš pannen rukoilevasti kätensä ristiin.
— Juuri sitä se on, Dmitri Fjodorovitš, juuri sitä, mitä te
tarvitsette, mitä te janoatte itse tietämättänne. Minä en ollenkaan
ole haluton kannattamaan nykyistä naiskysymystä, Dmitri Fjodorivtš.
Naisen kehitys, vieläpä naisen poliittinen toiminta kaikkein
lähimmässä tulevaisuudessa — se on minun ideaalini. Minulla on
itselläni tytär, Dmitri Fjodorovitš, ja tältä puolelta minua
tunnetaan vähän. Minä olen tämän asian johdosta kirjoittanut
kirjailija Štšedrinille. Tämä kirjailija on minulle osoittanut,
on niin paljon osoittanut naisen kutsumuksesta, että minä lähetin
hänelle viime vuonna kaksi riviä sisältävän nimettömän kirjeen:
»Syleilen ja suutelen Teitä, kirjailijana, nykyaikaisen naisen tähden,
jatkakaa.» Ja allekirjoitukseksi panin: »Äiti.» Aikomukseni oli
panna allekirjoitukseksi »Nykyaikainen äiti», ja minä epäröin, mutta
päätin sitten kirjoittaa yksinkertaisesti vain äiti: siinä on enemmän
moraalista kauneutta, Dmitri Fjodorovitš, ja sana »nykyaikainen» olisi
muistuttanut heille mieleen aikakauskirjan »Nykyaika», — heille katkera
muisto nykyisen sensuurin tähden... Ah, Jumalani, mikä teitä vaivaa?
— Hyvä rouva, — lausui Mitja hypäten lopulta pystyyn ja pannen
kämmenensä vastatusten hänen edessään voimattomaan rukoukseen, — te
saatatte minut itkemään, hyvä rouva, jos lykkäätte toistaiseksi sen,
mitä niin jalomielisesti...
— Itkekääkin, Dmitri Fjodorovitš, itkekää! Ne ovat ihania tunteita...
millainen tie teitä odottaakaan! Kyynelet tekevät olonne helpommaksi,
sitten palaatte takaisin ja iloitsette. Riennätte vartavasten luokseni
Siperiasta iloitaksenne kanssani...
— Mutta sallikaahan minunkin, — parkaisi Mitja äkkiä, — viimeisen
kerran rukoilen teitä, sanokaa, voinko saada teiltä tänään tuon
lupaamanne rahasumman? Jos en, niin milloin minun on tultava sitä
noutamaan?
— Mitä rahasummaa, Dmitri Fjodorovitš?
— Lupaamianne kolmeatuhatta... jotka te niin jalomielisesti...
— Kolmetuhatta? Ruplaako? Oh, ei, ei minulle ole kolmeatuhatta, —
lausui rouva Hohlakov jonkinmoisen rauhallisen ihmettelyn vallassa.
Mitja tyrmistyi...
— Kuinkas te... äsken juuri... te sanoitte... te lausuitte senkin, että
ne ovat aivan kuin taskussani...
— Oh, ei, te olette ymmärtänyt minut väärin, Dmitri Fjodorovitš, jos
niin on, niin te ette ole minua ymmärtänyt. Minä puhuin kaivoksista...
Tosin minä lupasin teille enemmän, määräämättömästi enemmän kuin
kolmetuhatta, minä muistan nyt kaikki, mutta minä tarkoitin ainoastaan
kaivosta.
— Entä rahat? Entä kolmetuhatta? — huudahti Dmitri Fjodorovitš
älyttömästi.
— Oi, jos te ymmärsitte olevan puheen rahoista, niin niitä minulla
ei ole. Minulla ei nyt ollenkaan ole rahaa, Dmitri Fjodorovitš, minä
taistelen parhaillaan voutini kanssa ja olen itse näinä päivinä
lainannut viisisataa ruplaa Miusovilta. Ei, ei, rahaa ei minulla ole.
Ja tiedättekö, Dmitri Fjodorovitš, jos minulla olisikin, niin minä
en antaisi teille. Ensiksikään minä en anna kenellekään lainaksi.
Velaksi antaminen on samaa kuin riitaantuminen. Mutta teille, teille
erityisesti en antaisi, teitä rakastaen en antaisi, pelastaakseni
teidät en antaisi, sen tähden, että teille on tarpeen vain yksi asia:
kaivos, kaivos ja kaivos!...
— Voi, perhana soikoon!... — karjaisi äkkiä Mitja ja löi kaikin voimin
nyrkillään pöytään.
— Ai-ai! — huusi rouva Hohlakov pelästyneenä ja lensi toiselle puolelle
vierashuonetta.
Mitja sylkäisi ja meni nopein askelin pois huoneesta, pois talosta,
kadulle, pimeyteen! Hän kulki kuin mieletön lyöden rintaansa, samaan
paikkaan rinnassaan, johon hän kaksi päivää aikaisemmin oli lyönyt
Aljošan nähden, kun tapasi tämän viimeisen kerran illalla, pimeässä,
tiellä, Mitä merkitsi tämä rintaansa lyöminen _tähän paikkaan_ ja mitä
hän sillä tahtoi osoittaa, — se oli vielä salaisuus, jota ei tietänyt
kukaan maailmassa ja jota hän ei ilmaissut silloin Aljošallekaan,
mutta tämä salaisuus sisälsi hänelle enemmän kuin häpeän, sisälsi
tuhon ja itsemurhan, hän oli sen jo niin päättänyt, jos ei saa noita
kolmeatuhatta, joilla maksaisi Katerina Ivanovnalle ja siten poistaisi
rinnastaan, »_siitä paikasta rintaa_», häpeän, jota hän siinä kantoi ja
joka niin painoi hänen omaatuntoaan. Kaikki tämä selviää täydellisesti
lukijalle myöhemmin, mutta nyt, sen jälkeen kuin viimeinen toivonsa
oli mennyt, tämä ruumiillisesti niin voimakas mies kuljettuaan vain
muutamia askelia rouva Hohlakovin talosta äkkiä puhkesi kyyneliin
niinkuin pieni lapsi. Hän kulki ja mistään tietämättä pyyhki nyrkillään
kyyneliä. Näin hän tuli torille ja tunsi töksähtäneensä jotakin vastaan
koko ruumiillaan. Kuului jonkun ämmän vinkuvaa uikutusta, kun hän oli
ollut vähällä kaataa tämän nurin.
— Herra Jumala, oli vähältä tappaa! Miksi kulkea tohotat tolkuttomasti,
hurjimus!
— Kuinka, tekö siinä olette? — huusi Mitja tunnettuaan pimeässä ämmän.
Se oli sama vanha palvelijatar, joka palveli Kuzjma Samsonovia ja jonka
Mitja hyvin oli huomannut eilen.
— Entä kuka te itse olette, hyvä mies? — alkoi eukko puhua aivan
toisenlaisella äänellä. — En voi tuntea teitä pimeässä.
— Tehän asutte Kuzjma Kutjmitšilla, palvelette häntä?
— Aivan niin, isäseni, käväisin juuri vain Prohorytšilla... Mutta mikä
siinä on, kun en vieläkään voi tuntea teitä?
— Sanokaa, muorikulta, onko Agrafena Aleksandrovna nyt teillä? —
lausui Mitja melkein poissa suunniltaan odotuksesta. — Äsken minä itse
saatoin hänet sinne.
— Oli, isäkulta, tuli, istui jonkin aikaa ja meni pois.
— Kuinka? Meni pois? — huudahti Mitja. — Milloin meni pois?
— Samaan aikaan sitten menikin, hetkisen vain oli meillä. Kertoi Kuzjma
Kuzjmitšille erään tarinan, sai hänet nauramaan ja karkasi pois.
— Valehtelet, kirottu! — parkaisi Mitja.
— Ai -ai! — alkoi eukko huutaa, mutta Mitja oli jo kadonnut
näkymättömiin; hän lähti kaikin voimin juoksemaan Morozovin taloa
kohti. Tämä sattui juuri siihen aikaan, jolloin Grušenjka oli
lähtenyt Mokrojeen, hänen lähdöstään ei ollut kulunut enempää kuin
neljännestunti. Fenja istui mummonsa, keittäjätär Matrenan kanssa
keittiössä, kun äkkiä sisälle juoksi »kapteeni». Nähtyään hänet Fenja
alkoi huutaa täyttä kurkkua.
— Huudat? — karjaisi Mitja. — Missä hän on? — Mutta antamatta kauhusta
tyrmistyneen Fenjan vastata vielä sanaakaan hän äkkiä lankesi Fenjan
jalkoihin:
— Fenja, Herramme Kristuksen tähden sano, missä hän on?
— Isäseni, en tiedä mitään, ystäväni Dmitri Fjodorovitš, en tiedä
mitään, vaikka tappakaa, niin en tiedä mitään, — alkoi Fenja vannoa ja
vakuutella, — itse te äsken läksitte hänen kanssaan...
— Hän tuli takaisin!...
— Hyvä ystävä, ei tullut, Jumalan kautta vannon, ettei tullut!
— Valehtelet, — huusi Mitja, — jo yksistään pelästyksestäsi tiedän,
missä hän on!...
Hän syöksyi pois. Pelästynyt Fenja oli iloissaan, että oli päässyt
niin vähällä, mutta hän ymmärsi sangen hyvin, että Mitjalla oli ollut
vain kiire, muuten kenties olisi käynyt hullusti. Mutta rientäessään
pois Mitja kuitenkin hämmästytti sekä Fenjan että mummo Matrenan aivan
odottamattomalla päähänpistolla: pöydällä seisoi vaskinen survinastia
ja siinä survin, pieni vaskinen survin, vain neljännesarssinan
pituinen. Ulos juostessaan ja avatessaan jo toisella kädellään ovea
Mitja yhtäkkiä sieppasi toisella kädellään survinastiasta survimen ja
pisti sen sivutaskuunsa mennen tiehensä se mukanaan.
— Ah, Herra Jumala, hän aikoo tappaa jonkun! — huudahti Fenja lyöden
käsiään yhteen.
4.