Ljagavyi

Piti siis lähteä »laukkaamaan», mutta rahoja hevosten tilaamiseen ei

ollut kopeekkaakaan, t.s., oli kaksi kaksikymmenkopeekkaista, mutta

siinä olikin kaikki, kaikki, mitä oli jäänyt niin monien vuosien

entisestä omaisuudesta! Mutta hänellä oli kotona vanha hopeainen kello,

joka jo kauan sitten oli lakannut käymästä. Hän sieppasi sen ja vei

juutalaiselle kellosepälle, jolla oli pieni kauppa markkinapaikalla.

Tämä antoi hänelle siitä kuusi ruplaa. »En odottanut saavani

niinkään paljoa!» huudahti ihastunut Mitja (hän oli yhä edelleen

ihastuksissaan), kaappasi kuusi ruplaansa ja juoksi kotiinsa. Kotona

hän täydensi rahamääräänsä lainaamalla isäntäväeltään kolme ruplaa,

minkä nämä antoivat hänelle mielellään, vaikka ne olivatkin heidän

viimeiset rahansa, niin paljon he hänestä pitivät. Innostuksensa

tilassa Mitja samassa ilmoitti heille, että hänen kohtalonsa nyt

ratkaistaan, ja kertoi heille, hyvin kiireesti tietenkin, melkein koko

»suunnitelmansa», jonka hän äsken juuri oli esittänyt Samsonoville,

sekä Samsonovin antaman ratkaisun, tulevat toiveensa ym. Isäntäväelleen

hän oli ennenkin uskonut monta salaisuuttaan, ja senvuoksi nämä

pitivätkin häntä _omana_ ihmisenä eikä ollenkaan ylpeänä herrana.

Saatuaan tällä tavoin kokoon yhdeksän ruplaa Mitja lähetti tilaamaan

kyytihevoset Volovjan majataloon. Mutta tällä lailla painui mieliin ja

tuli pannuksi merkille se tosiasia, että »erään tapahtuman edellisenä

päivänä Mitjalla ei ollut kopeekkaakaan ja että hän saadakseen rahoja

möi kellonsa ja lainasi isäntäväeltään kolme ruplaa, kaikki todistajain

läsnäollessa».

Huomautan tästä asiasta ennakolta; myöhemmin selviää, miksi teen niin.

Volovjan majataloon ajettuaan Mitja tosin säteili iloisesta

aavistuksesta, että viimeinkin saa loppumaan ja selvitetyksi »kaikki

nämä asiat», mutta hän vapisi myös pelosta: mitä tapahtuu nyt

Grušenjkalle hänen poissaollessaan? Entäpä jos hän päättääkin juuri

tänään lopultakin mennä Fjodor Pavlovitšin luo? Tästä syystä Mitja

oli lähtenyt matkaan ilmoittamatta mitään Grušenjkalle ja käskien

isäntäväkeään tarkoin pitämään salassa, minne hän oli joutunut,

jos joku häntä kysyisi. »Ehdottomasti, ehdottomasti on tänä iltana

palattava takaisin», hoki hän rattailla täristessään, »ja tuo Ljagavyi

on kenties kuljetettava tänne... tämän asian loppuunsuorittamista

varten»... näin ajatteli Mitja mielen ahdistusta tuntien, mutta

voi! — hänen haaveittensa ei oltu ollenkaan sallittu toteutua hänen

»suunnitelmansa» mukaisesti.

Ensiksikin hän myöhästyi, kun lähti oikotietä Volovjan kievarista.

Tämä kyläntie ei ollutkaan kahdentoista, vaan kahdeksantoista virstan

pituinen. Toiseksi hän ei tavannut pappi Iljinskiä kotona, sillä

tämä oli mennyt naapurikylään. Sill'aikaa kuin Mitja etsiskeli

häntä ja ajoin naapurikylään yhä samoilla, jo matkasta väsyneillä

hevosilla, ennätti miltei yö tulla. Pappi, aran ja ystävällisen

näköinen mies, selitti hänelle heti, että Ljagavyi tosin oli aluksi

asunut hänen luonaan, mutta on nyt Suhoi Poselokissa ja yöpyy sinne

metsänvartijan mökkiin, sillä hänellä on sielläkin metsäkauppoja. Kun

Mitja innokkaasti pyysi pappia opastamaan hänet Ljagavyin luo heti

paikalla ja »siten tavallaan pelastamaan» hänet, niin pappi aluksi

hiukan epäröityään suostuikin opastamaan hänet Suhoi Poselokiin;

nähtävästi hänessä oli herännyt uteliaisuus. Mutta pahaksi onneksi

hän neuvoi menemään sinne jalkaisin, koska sinne oli vain virstan

verran ja »pikkuisen päälle». Mitja tietysti suostui ja lähti

harppaamaan pitkillä askelillaan niin, että pappi-rukka miltei

juoksi hänen jäljessään. Tämä ei ollut vielä vanha mies ja oli hyvin

varovainen. Mitja alkoi hänen kanssaan heti puhua suunnitelmistaan,

pyysi kiihkeästi ja hermostuneesti neuvoja Ljagavyihin nähden ja oli

äänessä koko matkan. Pappi kuunteli tarkkaavaisesti, mutta antoi

vähän neuvoja. Mitjan kysymyksiin hän vastasi vältellen: »En tiedä,

oh, en tiedä, mistäpä minä sen tietäisin» jne. Kun Mitja alkoi puhua

perintöriidoistaan isänsä kanssa, niin pappi ihan pelästyi, sillä hän

oli jossakin riippuvaisuussuhteessa Fjodor Pavlovitšiin. Ihmetellen hän

muuten tiedusteli, miksi Mitja nimitti tätä kauppaa käyvää talonpoika

Gorstkinia nimellä Ljagavyi, ja selitti vakavasti Mitjalle, että vaikka

tuo toinen todella on Ljagavyi, niin hän ei kuitenkaan ole Ljagavyi,

sillä tästä nimestä hän suuresti loukkaantuu, ja että häntä on

ehdottomasti nimitettävä Gorstkiniksi, »muuten ette saa mitään toimeen

hänen kanssaan eikä hän rupea edes kuuntelemaan», lopetti pappi.

Mitja hämmästyi heti jossakin määrin ja selitti, että niin oli tätä

nimittänyt itse Samsonov. Tämän asianhaaran kuultuaan pappi heti sotki

pois koko asian, vaikka hän olisi tehnyt hyvän työn, jos olisi silloin

kohta selittänyt Dmitri Fjodorovitšille arvelunsa: nimittäin että

jos itse Samsonov oli lähettänyt hänet tuon talonpojan luo nimittäen

tätä Ljagavyiksi, niin eiköhän hän ollut jostakin syystä tehnyt sitä

piloillaan ja eiköhän siinä ollut jotakin kieroa? Mutta Mitjalla ei

ollut aikaa takertua »sellaisiin pikkuseikkoihin». Hän harppaili

kiireesti ja arvasi vasta heidän tultuaan Suhoi Poselokiin, että he

eivät olleet kulkeneet virstaa eikä puoltatoista, vaan varmaankin kolme

virstaa; se harmitti häntä, mutta hän nieli harminsa. He astuivat

sisälle mökkiin. Metsänvartija, papin tuttu, asui mökin toisessa

puoliskossa, ja toisessa, siistillä puolella eteisen takana, piti majaa

Gorstkin. Mentiin tuohon siistiin tupaan ja sytytettiin talikynttilä.

Tupaa oli kovasti lämmitetty. Honkaisella pöydällä seisoi sammunut

teekeitin sekä tarjotin, jolla oli kuppeja, tyhjennetty rommipullo,

ei aivan tyhjäksi juotu viinapullo sekä vehnäleivän tähteitä. Itse

matkamies makasi pitkällään penkillä, päällysnuttu mytyksi käärittynä

pään alla tyynyn virkaa toimittamassa, ja kuorsasi raskaasti. Mitja jäi

seisomaan neuvottomana. »Tietysti hänet on herätettävä: minun asiani on

hyvin tärkeä, minä olen kovin kiiruhtanut ja minulla on kiire palata

kotiin vielä tänään», alkoi Mitja puhua hätäisesti; mutta pappi ja

vartija seisoivat äänettöminä lausumatta mielipidettään. Mitja astui

nukkuvan luo ja alkoi itse häntä herätellä, teki sen tarmokkaasti,

mutta nukkuva ei herännyt. »Hän on juovuksissa», päätteli Mitja, »mutta

mitä minun on tehtävä, Herra Jumala, mitä minun on tehtävä!» Ja äkkiä

hän hirveän kärsimättömänä alkoi nykiä nukkuvaa käsistä ja jaloista,

heilutella hänen päätään, nostaa häntä istumaan penkille, ja sai

sentään varsin kauan ponnisteltuaan vain sen verran aikaan, että toinen

alkoi järjettömästi mörähdellä ja pontevasti, joskin epäselvin sanoin,

kiroilla.

— Ei odottakaa mieluummin jonkin aikaa, — lausui viimein pappi, — sillä

nähtävästi hän ei mihinkään kykene.

— On juonut koko päivän, — lausui vartija.

— Herra Jumala! — huudahteli Mitja. — Jospa te vain tietäisitte, miten

välttämätöntä tämä minulle on, ja miten epätoivoissani nyt olen!

— Ei, parempi olisi teidän odottaa aamuun, — sanoi pappi uudelleen.

— Aamuun? Armahtakaa, se on mahdotonta! — Ja epätoivoissaan hän oli

vähällä taas syöksyä juopuneen kimppuun tätä herättämään, mutta luopui

heti aikeestaan ymmärtäen kaikki ponnistelunsa hyödyttömiksi. Pappi oli

vaiti, uninen vartija oli synkkä.

— Kuinka kauheita murhenäytelmiä ihmisille tuottaakaan realismi! —

lausui Mitja aivan epätoivoissaan. Hiki valui hänen kasvoistaan.

Käyttäen hetkeä hyväkseen pappi varsin järkevästi selitti, että vaikka

onnistuttaisiinkin herättämään nukkuja, niin hän juovuksissa ollen ei

kuitenkaan pysty mihinkään keskusteluun, »mutta koska teillä on tärkeä

asia, niin on varmempaa jättää se aamuun»... Mitja levitti käsiään ja

suostui.

— Pastori, minä jään tänne kynttilän kera ja otan otollisesta

silmänräpäyksestä vaarin. Kun hän herää, niin silloin heti alan...

Minä maksan sinulle kynttilästä, — kääntyi hän vartijan puoleen, — ja

yösijasta myös, muistat vielä myöhemminkin Dmitri Karamazovin. En vain

tiedä, miten teidän olonne, pastori, nyt järjestyy: mihin te käytte

makaamaan?

— Ei, minä menen kotiini. Ajan sinne hänen tammallaan, — sanoi pappi

näyttäen vartijaa. — Hyvästi nyt vain, toivon asianne menestyvän hyvin.

Niin päätettiinkin. Pappi lähti matkaan tammalla, iloissaan siitä,

että oli lopultakin päässyt irti, mutta pyöritellen yhä ymmällä

ollen päätään ja ajatellen: eiköhän pitäne huomenna hyvissä ajoin

ilmoittaa tästä mielenkiintoisesta tapahtumasta hyväntekijälle

Fjodor Pavlovitšille, »muuten hän, kun sattuu paha onni, voi saada

tietää asiasta, suuttuu ja lakkaa osoittamasta suosiotaan». Vartija

lähti korvallistaan raapien ääneti omaan tupaansa, ja Mitja istuutui

penkille ottaakseen, kuten oli sanonut, vaarin silmänräpäyksestä. Syvä

surumielisyys laskeutui raskaan sumun tavoin hänen sieluunsa. Syvä,

kauhea suru! Hän istui, mietti eikä voinut mitään keksiä. Kynttilä

alkoi olla lopussa, sirkka alkoi sirittää, lämmitetyssä huoneessa alkoi

olla sietämättömän tukahduttavaa. Hänen mieleensä nousi äkkiä puutarha,

käytävä puutarhan perällä, isän talossa avautuu salaperäisesti ovi, ja

ovesta juoksee sisälle Grušenjka... Hän hypähti lavitsalta.

— Murhenäytelmä! — lausui hän hampaitaan kiristellen, astui,

koneellisesti nukkuvan luo ja alkoi katsella hänen kasvojaan. Tämä

oli laiha, ei vielä vanha talonpoika, jolla oli sangen pitkulaiset

kasvot, ruskeat kiharat ja pitkä, ohut parta, yllä karttuunipaita ja

musta liivi, jonka taskusta näkyivät hopeisen kellon perät. Mitja

katseli näitä kasvoja hirveätä vihaa tuntien, ja jostakin syystä

hänessä herätti erityisesti vihaa se, että miehellä oli kihara tukka.

Pääasiassa oli sietämättömän harmillista se, että hän, Mitja, joka

oli niin paljon uhrannut, niin paljon jättänyt, seisoo tässä hänen

edessään kiireellisen asiansa kanssa perin kiusattuna, mutta tuo

vetelehtijä, »josta nyt riippuu koko minun kohtaloni, kuorsaa niinkuin

ei olisi mitään tapahtunut, aivan kuin olisi kokonaan toiselta

taivaankappaleelta». »Oi kohtalon ironiaa!» huudahti Mitja ja hyökkäsi

äkkiä aivan pyörällä päästään taas herättämään juopunutta talonpoikaa.

Hän herätteli tätä aivan raivostuneena, nyki häntä, töykki, löikin,

mutta puuhattuaan noin viisi minuuttia saamatta taaskaan mitään toimeen

hän palasi voimattoman epätoivon vallassa penkille ja istuutui.

— Tyhmää, tyhmää! — huudahteli Mitja. — Ja... miten epärehellistä

onkaan tämä kaikki! — lisäsi hän äkkiä jostakin syystä. Hänen päätään

alkoi hirveästi kivistää: »Olisikohan jätettävä asia sikseen? On

mentävä kokonaan pois», välähti hänen mielessään. »Ei, on oltava

aamuun. Jään kuin jäänkin suottakin! Miksi minä tulinkaan, jos nyt

lähden? Eikä tässä pääse lähtemäänkään, miten täältä nyt voisi ajaa

tiehensä, oi, se on hullutusta!»

Mutta hänen päätään alkoi kivistää yhä enemmän. Hän istui liikkumatta

eikä ymmärtänyt itsekään, kun alkoi torkahdella ja äkkiä nukkui

istualleen. Nähtävästi hän oli nukkunut pari tuntia tai enemmänkin.

Hän heräsi päänkivistykseen, joka oli niin sietämätön, että pani

huutamaan. Ohimoissa jyskytti, päälakea kivisti; herättyään hän ei

pitkään aikaan päässyt täysin selville itsestään eikä tajunnut, mitä

hänelle oli tapahtunut. Viimein hän arvasi, että lämmitetyssä huoneessa

oli hirveästi häkää ja että hän kenties olisi voinut kuolla. Mutta

juopunut talonpoika makasi yhä kuorsaten; kynttilä oli sulanut ja oli

sammumaisillaan. Mitja huudahti ja lähti hoippuen rientämään eteisen

läpi vartijan tupaan. Tämä heräsi pian, mutta kuultuaan toisessa

huoneessa olevan häkää hän, vaikka lähtikin liikkeelle ryhtyäkseen

tarpeellisiin toimenpiteisiin, otti koko asian niin hämmästyttävän

tyynesti, että se kummastutti ja loukkasi Mitjaa.

— Mutta hän on kuollut, hän on kuollut, ja silloin... mitä silloin? —

huuteli Mitja hurjistuneena hänen edessään.

Ovi avattiin, avattiin myös ikkuna, avattiin savutorvi, Mitja toi

eteisestä vesiämpärin, kasteli ensin oman päänsä ja sitten, löydettyään

jonkin rievun, pisti sen veteen ja asetti sen sitten Ljagavyin päähän.

Vartija suhtautui edelleen koko tapahtumaan ikäänkuin halveksivasti

ja lausui jurosti, kun oli avannut ikkunan: »Hyvä on näinkin», sekä

meni taas makaamaan jättäen Mitjalle sytytetyn rautaisen lyhdyn. Mitja

puuhasi häkää saaneen juopuneen kanssa puolisen tuntia kostutellen

tavan takaa hänen päätään ja oli jo vakavasti aikeissa valvoa koko yön,

mutta perin nääntyneenä hän sattui hetkiseksi istahtamaan vetääkseen

henkeä ja silloin hän samassa sulki silmänsä sekä ojentautui sen

jälkeen itse tietämättään penkille ja nukkui sikeään uneen.

Hän heräsi hirveän myöhään. Oli arviolta jo kello yhdeksän aamua.

Aurinko paistoi kirkkaasti sisälle tuvan kahdesta ikkunasta. Eilinen

kiharatukkainen talonpoika istui penkillä jo alustakkiin pukeutuneena.

Hänen edessään seisoi taas teekeitin ja uusi pullo. Entinen, eilinen,

oli jo tyhjennetty ja uudesta oli juotu enemmän kuin puolet. Mitja

hypähti ylös ja huomasi yhdellä silmäyksellä, että kirottu moukka oli

taas juovuksissa, pahasti ja auttamattomasti juovuksissa. Hän katseli

miestä minuutin verran silmät pullollaan. Talonpoika puolestaan

katseli häntä ääneti ja viekkaasti, suututtavan tyynesti, vieläpä

jonkinmoisella halveksivalla ylemmyydellä, näytti Mitjasta. Hän riensi

miehen luo.

— Anteeksi, nähkääs... minä... te olette luultavasti kuullut

täkäläiseltä vartijalta toisessa tuvassa: minä olen luutnantti Dmitri

Karamazov, sen ukko Karamazovin poika, jonka kanssa suvaitsette hieroa

kauppaa metsiköstä...

— Sen sinä valehtelet! — tokaisi talonpoika äkkiä lujasti ja

rauhallisesti.

— Mitenkä valehtelen? Tunnette kai Fjodor Pavlovitšin?

— En mitenkään tunne sinun Fjodor Pavlovitšiasi, — lausui talonpoika ja

hänen kielensä toimi omituisen kankeasti.

— Metsikköä, metsikköä te häneltä ostelette; herätkää toki, muistakaa.

Isä Pavel Iljinski opasti minut tänne... Te olette kirjoittanut

Samsonoville, ja hän lähetti minut teidän luoksenne... — puhui Mitja

läähättäen.

— V-valehtelet! — tokaisi taas Ljagavyi. Mitja tunsi jalkojensa

kylmenevän.

— Armahtakaa, eihän tämä ole leikkiä! Te olette kenties päissänne.

Voittehan lopultakin puhua, ymmärtää... muuten... muuten minä en

ymmärrä mitään!

— Sinä olet värjäri!

— Paratkoon, minä olen Karamazov, Dmitri Karamazov, minulla on teille

tarjous... edullinen tarjous... sangen edullinen... nimenomaan

metsikköä koskeva.

Talonpoika siveli arvokkaasti partaansa.

— Ei, sinä teit urakkasopimuksen ja kähvelsit kuin konna. Sinä olet

konna!

— Minä vakuutan teille, että te erehdytte! — Mitja väänteli käsiään

epätoivoissaan. Talonpoika siveli yhä partaansa ja siristi äkkiä

viekkaasti silmiään.

— Ei, tiedätkö, mitä sinun pitää minulle näyttää: näytä sinä minulle

sellainen laki, että on lupa laitella vahinkoja, kuuletko! Sinä olet

konna, ymmärrätkö sen?

Mitja vetäytyi synkkänä takaisin, ja äkkiä ikäänkuin »jokin iski häntä

otsaan», kuten hän itse myöhemmin sanoi. Silmänräpäyksessä jokin

valaisi hänen järkensä, »syttyi soihtu, ja minä ymmärsin kaikki». Hän

seisoi jähmettyneenä eikä voinut käsittää, kuinka hän, älykäs mies, oli

voinut antautua tämmöiseen tyhmyyteen, takertua tuommoiseen juttuun

ja jatkaa tätä kaikkea melkein kokonaisen vuorokauden, puuhata tuon

Ljagavyin kanssa, kostutella hänen päätään... »No, mies on humalassa,

niin että näkee jo pikku piruja, ja juopi vielä yhtä painoa viikon,

— mitäpä tässä maksaa odottaa? Entäpä jos Samsonov on tahallaan

lähettänyt minut tänne? Entäpä jos Grušenjka... Voi hyvä Jumala, mitä

olenkaan tehnyt!...»

Talonpoika istui, katseli häntä ja naureskeli. Jossakin muussa

tapauksessa Mitja kenties olisi tappanut tuon hölmön vihapäissään,

mutta nyt hän itse oli mennyt niin heikoksi kuin lapsi. Hän astui

hiljaa lavitsan luo, otti päällystakkinsa, puki ääneti sen ylleen ja

meni ulos tuvasta. Toisessa tuvassa hän ei tavannut vartijaa, siellä

ei ollut ketään. Hän otti taskustaan pientä rahaa viisikymmentä

kopeekkaa ja pani ne pöydälle maksuksi yösijasta, kynttilästä ja

häiriöstä. Mentyään ulos tuvasta hän näki ympärillään vain metsää

eikä mitään muuta. Hän lähti kulkemaan umpimähkään, muistamatta edes

mihin suuntaan oli lähdettävä mökiltä — oikeaanko vai vasempaanko;

kiiruhtaessaan edellisenä yönä tänne papin kanssa hän ei ollut

tarkannut tietä. Ei minkäänlaista kostonhalua ollut hänen sielussaan,

ei edes Samsonovia kohtaan. Hän asteli kapeata metsätietä ajattelematta

mitään, hajamielisenä, »kadonnein aattein», huolehtimatta vähääkään

siitä, minne meni. Vastaan tuleva lapsi olisi voittanut hänet, niin

voimattomaksi hän oli äkkiä tullut sielun ja ruumiin puolesta.

Jotenkuten hän kuitenkin joutui ulos metsästä: hänen edessään oli äkkiä

niitettyjä paljaita peltoja silmänkantamattomiin: »Mikä toivottomuus,

mikä kuolema ylt'ympäri!» toisteli hän astuen yhä vain eteenpäin.

Ohikulkijat pelastivat hänet: ajomies kyyditsi kyläntietä jotakin

ukkoa, joka oli kauppias. Kun he saapuivat kohdalle, kysyi Mitja tietä,

ja selville kävi, että toisetkin olivat menossa Volovjaan. Ryhdyttiin

neuvottelemaan, ja Mitja pääsi rattaille mukaan. Noin kolmen tunnin

kuluttua oltiin perillä. Volovjan majatalossa Mitja tilasi heti kyydin

kaupunkiin, mutta huomasi äkkiä olevansa hirveän nälkäinen. Hevosia

valjastettaessa hänelle laitettiin munakokkeli. Hän söi sen kaikki

silmänräpäyksessä, söi ison leivänkimpaleen, söi esille ilmestyneen

makkaran ja joi kolme ryyppyä viinaa. Vahvistettuaan itseään hän

reipastui ja hänen mielensä kirkastui taas. Hän kiiti tietä pitkin,

hoputti kyytimiestä ja teki yht'äkkiä uuden ja aivan »muuttumattoman»

suunnitelman, miten saisi vielä ennen saman päivän iltaa »nuo

kirotut rahat». »Ja ajatella, ajatella, että noiden jonninjoutavien

kolmentuhannen takia tuhoutuu ihmiskohtalo!» Ja jollei hän olisi

lakkaamatta ajatellut Grušenjkaa ja sitä, eikö tälle ollut jotakin

tapahtunut, niin hän kenties olisi taas tullut aivan iloiseksi. Mutta

Grušenjkan ajattelu tunkeutui joka hetki hänen sieluunsa terävän

veitsen tavoin.

3.