Dmitri Fjodorovitš, jolle Grušenjka lentäessään uuteen elämään oli
»käskenyt» sanomaan viimeisen tervehdyksensä ja käskenyt ikuisesti
muistamaan hänen lempensä tunnin, oli tällä hetkellä, tietämättä
mitään siitä, mitä Grušenjkalle oli tapahtunut, niinikään suuren
ahdistuksen ja huolten vallassa. Viimeisinä kahtena päivänä hän oli
ollut sellaisessa sanoin kuvaamattomassa tilassa, että olisi todellakin
voinut saada aivokuumeen, niinkuin hän itse myöhemmin sanoi. Aljoša
ei ollut edellisen päivän aamuna voinut saada häntä käsiinsä, eikä
veli Ivan samana päivänä saanut toimeen kohtausta hänen kanssaan
ravintolassa. Hänen asuntonsa isäntäväki peitti hänen käskystään
hänen jälkensä. Hän oli näinä kahtena päivänä aivan sananmukaisesti
häärinyt joka puolella, »taistellen kohtaloaan vastaan ja koettaen
pelastaa itsensä», kuten hän myöhemmin lausui, olipa muutamaksi
tunniksi erään polttavan asian vuoksi kiitänyt pois kaupungista, vaikka
hänestä oli kauheata poistua ja jättää Grušenjka vaikkapa hetkeksikin
näkyvistään. Kaikki tämä selvitettiin myöhemmin mitä seikkaperäisimmin
ja asiakirjain perusteella, mutta nyt mainitsemme vain kaikkein
välttämättömimmät kohdat näiden hänen elämänsä kahden kauhean päivän
historiasta, jotka hän eli sen hirveän katastrofin edellä, joka niin
äkkiä järkähdytti hänen kohtaloaan.
Vaikka Grušenjka todella oli häntä rakastanut tunnin verran totisesti
ja vilpittömästi, niin hän oli myös kiusannut häntä tänä aikana jonkin
kerran tosiaankin julmasti ja säälimättömästi. Pääasia tässä on,
että Mitja ei voinut arvata mitään Grušenjkan aikeista; mahdotonta
oli myös päästä niiden perille houkuttelemalla hellyydellä tai
väkivallalla: Grušenjka ei olisi millään ehdolla antautunut, vaan
ainoastaan suuttunut ja jättänyt hänet kokonaan, sen hän ymmärsi
silloin selvästi. Hän epäili silloin varsin oikein, että Grušenjka
itsekin kävi jonkinmoista taistelua ja oli jonkinmoisen tavallisuudesta
poikkeavan epäröinnin vallassa, aikoi tehdä jonkin päätöksen eikä
voinut päästä tulokseen, ja siksipä hän syystä kyllä otaksui, sydämen
ahdistusta tuntien, että joinakin hetkinä Grušenjkan suorastaan täytyi
vihata häntä ja hänen intohimoaan. Kenties olikin niin, mutta mitä
Grušenjka nimenomaan kaihosi, sitä hän ei kuitenkaan ymmärtänyt.
Oikeastaan häntä kiusaava kysymys hänen mielessään kiteytyi ainoastaan
kahteen määritelmään: Joko hän, Mitja, tai Fjodor Pavlovitš. Tässä
on sivumennen merkittävä eräs varma tosiseikka: hän oli varma siitä,
että Fjodor Pavlovitš ehdottomasti esittää (jollei jo ollut esittänyt)
Grušenjkalle laillista avioliittoa, eikä hän hetkeäkään uskonut, että
vanha irstailija toivoo selviävänsä vain kolmellatuhannella. Tähän
johtopäätökseen Mitja oli tullut tuntien Grušenjkan ja tämän luonteen.
Siksipä hänestä aika ajoin saattoi näyttääkin siltä, että koko
Grušenjkan kärsimys ja koko hänen epäröintinsä johtui ainoastaan siitä,
että hän ei tietänyt, kumman heistä valitsisi ja kumpi heistä olisi
hänelle edullisempi. »Upseerin», t.s. Grušenjkan elämän kohtaloihin
niin paljon vaikuttaneen miehen, pikaista palaamista, jota Grušenjka
odotti niin kiihtyneenä ja peloissaan, ei Mitja — omituista kyllä —
näinä päivinä edes ottanut ajatellakseen. Totta oli, että Grušenjka
aivan viime päivinä ei ollut hänen kanssaan ollenkaan puhunut tästä.
Kuitenkin hän tiesi aivan hyvin Grušenjkan itsensä kertomuksesta siitä
kirjeestä, jonka tämä kuukausi sitten oli saanut tuolta entiseltä
viettelijältään, tiesipä osittain kirjeen sisällyksenkin. Silloin oli
Grušenjka eräänä ilkeänä hetkenään näyttänyt hänelle tämän kirjeen,
mutta Grušenjkan ihmeeksi hän ei antanut sille juuri mitään arvoa. Ja
hyvin vaikeata olisi selittää, mistä syystä: kenties yksinkertaisesti
sen tähden, että kun häntä itseään näännytti sen taistelun koko
säädyttömyys ja kauheus, jota hän kävi omaa isäänsä vastaan tämän
naisen tähden, niin hän ei enää voinut ajatellakaan mitään hänelle
itselleen peloittavampaa ja vaarallisempaa, ei ainakaan siihen aikaan.
Sulhaseen, joka oli ilmestynyt jostakin oltuaan viisi vuotta kateissa,
hän suorastaan ei uskonut, varsinkaan ei siihen, että tämä saapuisi
kohta. Ja itse tuossa »upseerin» ensimmäisessä kirjeessäkin, joka oli
näytetty Mitenjkalle, puhuttiin tämän uuden kilpailijan saapumisesta
sangen epämääräisesti: kirje oli hyvin hämärä, hyvin korkealentoinen ja
täynnä vain tunteellisuutta. On huomattava, että Grušenjka sillä kertaa
ei ollut näyttänyt hänelle kirjeen viimeisiä rivejä, joissa puhuttiin
paluusta jonkin verran täsmällisemmin. Lisäksi vielä Mitenjka muisteli
jälkeenpäin huomanneensa tuolla hetkellä Grušenjkan kasvoissa ikäänkuin
jonkinmoista tahdotonta ja ylpeätä halveksimista tuota Siperiasta
tullutta tervehdystä kohtaan. Tämän jälkeen ei Grušenjka ollut kertonut
Mitenjkalle mitään muusta yhteydestään tämän uuden kilpailijan kanssa.
Näin hän oli vähitellen kokonaan unohtanut upseerin. Hän ajatteli
ainoastaan sitä, että kävipä miten tahansa ja saipa asia minkä käänteen
tahansa, niin tulossa oleva lopullinen yhteentörmäys hänen ja Fjodor
Pavlovitšin välillä oli kovin lähellä ja oli saatava selvitetyksi ennen
kuin mikään muu. Mielenahdistuksen vallassa hän odotti joka hetki
Grušenjkan ratkaisua ja uskoi kaiken aikaa sen tapahtuvan odottamatta,
hetken hurmiossa. Grušenjka sanoo äkkiä hänelle: »Ota minut, olen
ikuisesti sinun», — ja kaikki on päättynyt: hän ottaa Grušenjkan ja
vie hänet heti maailman ääriin. Oi, hän vie hänet heti mahdollisimman
kauas, jollei maailman ääriin, niin jonnekin Venäjän rajoille, menee
siellä hänen kanssaan naimisiin ja asettuu hänen kanssaan asumaan
incognito, niin ettei kukaan tiedä heistä kerrassaan mitään, ei täällä
eikä siellä eikä missään. Silloin, oi, silloin alkaa heti aivan toinen
elämä! Tästä toisesta, uudistuneesta ja »hyveellisestä» elämästä
(»ehdottomasti, ehdottomasti hyveellisestä») hän haaveksi joka hetki
ja kiihkeästi. Hän janosi tätä ylösnousemusta ja uudistusta. Iljettävä
liejuhauta, johon hän oli takertunut omasta tahdostaan, tuntui hänestä
kovin vastenmieliseltä, ja kuten hyvin monet tämmöisissä tapauksissa,
samoin hänkin pani uskonsa ensisijassa paikan muutokseen: kunhan
vapautuisi näistä ihmisistä, näistä oloista, kunhan vain pääsisi pois
tästä kirotusta paikasta, niin — kaikki syntyisi uudelleen, kaikki
lähtisi menemään uutta latua! Niin hän uskoi ja tätä hän ikävöi.
Mutta näin kävisi vain, jos kysymys saisi ensimmäisen, _onnellisen_
ratkaisun. Oli olemassa toinenkin ratkaisu, mieleen nousi toinenkin,
mutta kauhea mahdollisuus. Grušenjka sanoo yhtäkkiä hänelle: »Mene
pois, minä olen juuri sopinut Fjodor Pavlovitšin kanssa ja menen
hänen kanssaan naimisiin enkä tarvitse sinua», — ja silloin... mutta
silloin... Mitja ei kylläkään tietänyt, mitä silloin tapahtuisi,
ei tietänyt aivan viimeiseen hetkeen asti, se on mainittava hänen
puolustuksekseen. Hänellä ei ollut mitään täsmälleen määriteltyjä
aikeita. Hän vain piti silmällä, vakoili ja kiusasi itseään, mutta
valmistautui muutoin vain kohtalonsa ensimmäisen, onnellisen ratkaisun
varalta. Vieläpä hän karkoittikin mielestään kaikki muut ajatukset.
Mutta tässä alkoi jo aivan toinen vaikeus, aivan uusi ja syrjäinen,
mutta myös kohtalokas seikka, joka ei ollut ratkaistavissa?
Nimittäin jos Grušenjka sanoo hänelle: »Minä olen sinun omasi, vie
minut pois», niin kuinka hän hänet vie? Mistä hän saa siihen keinot,
rahat? Häneltä olivat juuri nyt tyrehtyneet kaikki tähän saakka niin
monen vuoden kuluessa yhtä mittaa jatkuneet tulonsa, jotka johtuivat
Fjodor Pavlovitšin antimista. Tietysti Grušenjkalla oli rahoja,
mutta tässä suhteessa ilmeni Mitjassa äkkiä suuri ylpeys: hän tahtoi
viedä itse hänet pois ja aloittaa hänen kanssaan uutta elämää omilla
eikä hänen varoillaan; hän ei voinut kuvitellakaan, että ottaisi
Grušenjkalta rahoja, ja tämä ajatus tuotti hänelle niin suurta
kärsimystä, että hän lopulta tunsi kiusallista inhoa. En syvenny
tässä tähän tosiasiaan, en ryhdy sitä analysoimaan, vaan huomautan
ainoastaan: sellainen oli hänen sielunsa rakenne tällä hetkellä. Tämä
kaikki saattoi välillisesti ja ikäänkuin tiedottomasti johtua myös
hänen salaisista omantunnontuskistaan sen johdosta, että hän oli
tavallaan varastanut Katerina Ivanovnan rahat: »Toisen edessä olen
konna ja toisen edessä osoittaudun heti taas konnaksi», ajatteli hän
silloin, kuten myöhemmin itse tunnusti: »Ja jos Grušenjka saa tietää,
niin hän ei itsekään tahdo ottaa tämmöistä konnaa.» Mistä siis oli
otettava varat, mistä otettava nämä kohtalokkaat rahat? Muuten on
kaikki hukassa eikä synny mitään, »ja yksinomaan sen tähden, ettei
ollut riittävästi rahaa, oi, se on häpeä!»
Menen kertomuksessani kauemmaksi eteenpäin: siinäpä se onkin, että
hän ehkä tiesikin, mistä voisi saada nämä rahat, tiesi ehkä, missä
ne olivatkin. Yksityiskohtaisemmin en tällä kertaa esitä mitään,
sillä kaikki selviää myöhemmin; mutta hänen suurin onnettomuutensa,
— sanon sen, vaikkapa se on epäselvää, — oli tämä: voidakseen ottaa
nuo jossakin olevat varat, _ollakseen oikeutettu_ ne ottamaan, hänen
oli ensin palautettava kolmetuhatta ruplaa Katerina Ivanovnalle —
muuten »minä olen taskuvaras, konna, mutta uutta elämää en tahdo
aloittaa konnana», päätti Mitja, ja siksi hän oli päättänyt mullistaa
koko maailman, jos niin tarvittiin, mutta ehdottomasti toimittaa nuo
kolmetuhatta takaisin Katerina Ivanovnalle millä tavalla tahansa ja
_ennen kaikkea_. Tämän päätöksen syntymisen lopullinen prosessi oli
hänessä tapahtunut niin sanoakseni hänen elämänsä aivan viimeisinä
hetkinä, nimittäin kun hän viimeksi oli tavannut Aljošan kaksi päivää
sitten illalla tiellä, sen jälkeen kuin Grušenjka oli loukannut
Katerina Ivanovnaa ja Mitja, kuultuaan Aljošan kertomuksen tästä
tapahtumasta, oli tunnustanut olevansa konna ja käskenyt kertoa sen
Katerina Ivanovnalle, »jos tämä voi jossakin määrin tehdä hänen oloansa
helpommaksi». Silloin, tuona samana yönä, hän oli erottuaan veljestään
tuntenut kiihkoissaan, että hänen on parempi vaikkapa »tappaa ja
ryöstää joku, mutta maksaa Katjalle velka». »Olkoon mieluummin niin,
että minä tuon murhatun ja ryöstetyn edessä ja kaikkien ihmisten
silmissä olen murhaaja ja varas ja menen Siperiaan, kuin että Katjalla
olisi oikeus sanoa, että minä petin hänet ja varastin häneltä rahat
sekä karkasin näillä rahoilla Grušenjkan kanssa aloittamaan hyveellistä
elämää! Tätä minä en voi!» Näin lausui hampaitaan kiristellen
Mitja ja saattoi aika ajoin todellakin kuvitella saavansa lopuksi
aivotulehduksen. Mutta nyt hän vielä kamppaili...
Omituista: luulisi, että kun hän oli näin päättänyt, niin hänellä ei
enää voinut olla jäljellä mitään muuta kuin epätoivo; sillä mistä
saattoi äkkiä ottaa sellaisen rahasumman, varsinkin hänen kaltaisensa
köyhä raukka? Mutta kuitenkin hän koko tuon ajan loppuun asti toivoi,
että saa nuo kolmetuhatta, että ne tulevat, lentävät hänelle ikäänkuin
itsestään, vaikkapa taivaasta. Niinpä juuri onkin sellaisten laita,
jotka niinkuin Dmitri Fjodorovitškin koko elämänsä ajan osaavat
vain tuhlata ja panna menemään perittyjä, vaivatta saatuja rahoja,
mutta joilla ei ole mitään käsitystä siitä, miten rahaa hankitaan.
Mitä fantastisimpia ajatuksia oli alkanut pyöriä hänen päässään heti
sen jälkeen kuin hän toissa päivänä oli eronnut Aljošasta, ja hänen
kaikki ajatuksensa menivät aivan sekaisin. Siitä johtui, että hän
ensimmäiseksi ryhtyi sangen hurjaan yritykseen. Niin, kenties juuri
tämmöisissä tiloissa tämänkaltaisista ihmisistä kaikkein mahdottomimmat
ja fantastisimmat yritykset näyttävät ensimmäisiltä mahdollisilta.
Hän päätti äkkiä mennä kauppias Samsonovin, Grušenjkan suojelijan
luo ja esittää hänelle erään »suunnitelman», saada häneltä tätä
»suunnitelmaa» vastaan heti koko tarvitsemansa rahasumman; suunnitelmaa
liikeyrityksenä ajatellen hän ei epäillyt ollenkaan, vaan epäili
ainoastaan sitä, miten arvostelee hänen päähänpälkähdystään itse
Samsonov, jos hän ei tahdo katsoa sitä ainoastaan liikeyrityksen
kannalta. Vaikka Mitja tunsikin tämän kauppiaan ulkonäöltä, niin hän
ei kuitenkaan ollut tuttu hänen kanssaan eikä edes ollut kertaakaan
puhunut hänen kanssaan. Mutta jostakin syystä hänessä jo kauan
sitten oli syntynyt vakaumus, että tämä vanha irstailija, joka nyt
oli henkihieverissä, nyt kenties ei ollenkaan olisi sitä vastaan,
että Grušenjka järjestäisi elämänsä jollakin kunniallisella tavalla
ja menisi naimisiin »luotettavan miehen» kanssa. Eikä hän vain ole
panematta vastaan, vaan haluaa itsekin sitä ja tilaisuuden ilmaantuessa
itsekin on valmis asiaa edistämään. Joistakin huhuistako vai joistakin
Grušenjkan sanoistako Mitja lienee myös tehnyt sen johtopäätöksen,
että ukko kenties soisi Grušenjkalle mieluummin hänet kuin Fjodor
Pavlovitšin. Kenties monen kertomuksemme lukijan mielestä tämä hänen
luulonsa, että saisi tuolla tavoin apua, ja hänen aikeensa ottaa
morsiamensa niin sanoakseni tämän suojelijan käsistä, tuntuu liian
karkealta ja häikäilemättömältä Dmitri Fjodorovitšin puolelta. Voin
huomauttaa vain sen, että Grušenjkan entisyys näytti Mitjan mielestä
olevan jo kokonaan lopussa. Hän katseli tätä menneisyyttä rajattomalla
säälillä ja päätti intohimonsa koko hehkulla, että kun Grušenjka lausuu
hänelle rakastavansa häntä ja menevänsä hänen kanssaan naimisiin, niin
samassa heti on olemassa uusi Grušenjka ja yhdessä hänen kanssaan myös
aivan uusi Dmitri Fjodorovitš, ilman mitään vikoja ja vain hyveellinen:
he kumpikin antavat anteeksi toisilleen ja alkavat elää aivan uudella
tavalla. Mitä taas tulee Kuzjma Samsonoviin, niin tätä hän piti tuossa
Grušenjkan entisessä, jo ohitse menneessä elämänkaudessa Grušenjkan
elämään kohtalokkaasti vaikuttaneena miehenä, jota Grušenjka ei
kuitenkaan koskaan ollut rakastanut ja joka myös, se oli tässä
tärkeintä, jo oli »mennyt ohi», oli loppunut, niin että häntäkään nyt
ei lainkaan ollut olemassa. Kaiken lisäksi Mitja ei voinut enää pitää
häntä ihmisenäkään, sillä tunnettua oli kaikille ja koko kaupungille,
että hän oli vain sairas raunio, joka oli säilyttänyt Grušenjkaan
niin sanoakseni vain isällisen suhteen, aivan toisella pohjalla kuin
ennen, ja että näin oli ollut jo pitkän aikaa. Joka tapauksessa tässä
oli paljon vilpittömyyttäkin Mitjan puolelta, sillä kaikista vioistaan
huolimatta hän oli sangen suora mies. Tämän suoruutensa vuoksi hän
muun muassa oli vakavasti vakuutettu siitä, että vanha Kuzjma nyt
valmistautuessaan lähtemään toiseen maailmaan tuntee vilpitöntä
katumusta entisen käytöksensä johdosta Grušenjkaa kohtaan ja ettei
Grušenjkalla ole uskollisempaa suojelijaa ja ystävää kuin tämä nyt jo
vaaraton ukko.
Keskusteltuaan Aljošan kanssa kedolla ei Mitja ollut nukkunut juuri
ollenkaan koko yönä, ja seuraavana päivänä hän ilmestyi Samsonovin
taloon kello kymmenen tienoissa aamulla ja käski ilmoittaa tulostaan.
Tämä talo oli vanha, synkkä, hyvin iso, kaksikerroksinen, ja
siihen kuului piha- ja sivurakennuksia. Alakerroksessa asuivat
Samsonovin kaksi nainutta poikaa perheineen, hänen hyvin vanha
sisarensa ja yksi naimaton tytär. Sivurakennuksessa asusti kaksi
hänen kauppa-apulaistaan, joista toisella oli myös iso perhe. Sekä
lapsilla että kauppa-apulaisilla oli ahdasta asunnoissaan, mutta
talon yläkerroksen piti ukko yksin hallussaan eikä päästänyt luokseen
asumaan edes tytärtäänkään, joka hoiti häntä ja jonka piti määrättyinä
tunteina ja epämääräisinä aikoina ukon kutsuessa joka kerta juosta
alhaalta hänen luokseen ylös, huolimatta häntä jo kauan vaivanneesta
hengenahdistuksesta. Tämän »yläkerran» muodosti joukko suuria
loistohuoneita, jotka oli kalustettu vanhanaikaiseen kauppiastapaan,
pitkät, ikävät rivit kömpelötekoisia mahonkisia tuoleja ja nojatuoleja
seinustoilla, verhoihin käärittyjä kristallisia kynttiläkruunuja
katoissa, kolkon näköisiä kuvastimia seinillä ikkunain välissä.
Kaikki nämä huoneet seisoivat aivan käyttämättöminä, sillä sairas
ukko oli vetäytynyt yhteen ainoaan huoneeseen, kaukana perällä
olevaan makuuhuoneeseensa, jossa häntä palveli vanha palvelijatar,
tukka huiviin käärittynä, ja palvelijapoika, joka oleili eteisessä
laatikkopenkillä. Kävellä ei ukko juuri ollenkaan voinut, kun hänen
jalkansa olivat turvonneet, ja vain harvoin hän nousi nahkaisesta
nojatuolistaan, jolloin eukko tukien häntä kainalosta kävelytti häntä
kerran tai pari ympäri huoneen. Hän oli ankara ja harvapuheinen
myös tätä eukkoa kohtaan. Kun hänelle ilmoitettiin »kapteenin»
tulo, niin hän heti käski ilmoittaa, ettei ota vastaan. Mutta Mitja
oli itsepintainen ja pyysi uudelleen ilmoittamaan itsensä. Kuzjma
Kuzjmitš tiedusteli tarkasti palvelijapojalta: miltä se näyttää,
eikö ole juovuksissa? Eikö se räyhää? Vastaukseksi hän sai, että »ei
ole päissään, mutta ei tahdo mennä pois». Ukko käski viedä uudelleen
kieltävän vastauksen. Silloin Mitja, joka oli aavistanut tätä ja tämän
varalta vartavasten ottanut mukaansa paperia ja lyijykynän, kirjoitti
selvästi paperipalalle yhden rivin: »Mitä tärkeimmän asian johdosta,
joka läheisesti koskee Agrafena Aleksandrovnaa», ja lähetti sen ukolle.
Vähän aikaa ajateltuaan ukko käski palvelijapojan viedä vieraan saliin
ja lähetti eukon alas käskemään hänen nuorinta poikaansa tulemaan heti
hänen luokseen ylös. Tämä nuorin poika, joka oli noin kuuden jalan
mittainen mies ja määrättömän väkevä sekä oli aina sileäksi ajettu ja
saksalaiseen tapaan puettu (itse Samsonov oli puettu viittaan ja oli
pitkäpartainen), saapui heti ja mitään puhumatta. Kaikki he vapisivat
isän edessä. Isä ei ollut kutsunut tätä nuorta miestä sen tähden,
että olisi pelännyt »kapteenia», sillä hän ei ollut ensinkään arka
luonteeltaan, vaan muuten vain kaiken varalta, etupäässä todistajaksi.
Poikansa kanssa, joka talutti häntä, ja palvelijapojan seuraamana hän
viimein tulla laahusti saliin. Täytyy otaksua, että hän tunsi myös
jonkinmoista varsin voimakasta uteliaisuutta. Tämä sali, jossa Mitja
odotti, oli hyvin iso, synkkä, mieltä ikävystyttävä huone, jossa oli
kaksi ikkunaa, »marmoriset» seinät ja kolme hirveän isoa kristallista
kynttiläkruunua katossa. Mitja istui pienellä tuolilla ulos johtavan
oven luona ja odotti hermostuneen kärsimättömästi kohtaloansa.
Kun ukko saapui vastapäätä olevasta ovesta, jonne oli kymmenkunta
syltä matkaa Mitjan tuolista, niin tämä äkkiä hypähti pystyyn ja
lähti astumaan häntä vastaan lujilla, pitkillä sotilaan askelilla.
Mitja oli hyvin puettu, napitetussa takissa, pyöreä hattu ja mustat
hansikkaat kädessä, aivan samoin kuin oli ollut puettu kolme päivää
aikaisemmin luostarissa luostarinvanhimman luona, perhekokouksessa
Fjodor Pavlovitšin ja veljiensä seurassa. Ukko odotti, häntä
arvokkaana ja ankarana seisoen paikallaan, ja Mitja tunsi heti, että
hänen lähestyessään ukko oli päässyt täysin selville hänestä. Mitjaa
hämmästyttivät Kuzjma Kuzjmitšin viime aikoina tavattomasti pöhöttyneet
kasvot: hänen muutenkin paksu alahuulensa oli nyt kuin riippuva
makkara. Arvokkaasti ja ääneti hän kumarsi vieraalle, osoitti hänelle
sohvan luona olevaa nojatuolia ja alkoi itse hitaasti poikansa käteen
nojaten ja sairaan tavoin ähkien laskeutua istumaan vastapäätä Mitjaa
sohvalle, niin että tämä nähdessään sairaan miehen ponnistukset heti
alkoi tuntea sydämessään katumusta ja herkkää häpeän tunnetta nykyisen
mitättömyytensä johdosta niin arvokkaan henkilön edessä, jota hän oli
tullut vaivaamaan.
— Mitä te, hyvä herra, tahdotte minusta? — lausui ukko, päästyään
viimein istumaan, hitaasti, selvästi, mutta kohteliaasti.
Mitja hätkähti, aikoi hypähtää pystyyn, mutta istahti taas. Sitten
hän heti alkoi puhua kovalla äänellä, nopeasti, hermostuneesti,
eleitä tehden ja hyvin kiihtyneenä. Näkyi, että siinä mies on mennyt
äärimmäiselle rajalle, on tuhon oma ja etsii viimeistä pelastuskeinoa,
ja jos ei onnistu, niin on valmis heti hukkumaan. Kaiken tämän ukko
Samsonov luultavasti ymmärsi silmänräpäyksessä, vaikka hänen kasvonsa
kaiken aikaa olivat liikkumattomat ja kylmät kuin kuvapatsaan.
— Jalosukuinen Kuzjma Kuzjmitš on luultavasti jo useasti kuullut minun
riidoistani isäni Fjodor Pavlovitšin kanssa, joka on ryöstänyt minulta
äitini perinnön... sillä koko kaupunki juoruaa tästä... koska täällä
kaikki juoruavat siitä, mistä ei tarvitsisi... Ja sitäpaitsi on voinut
tulla tiedoksi myös Grušenjkan... anteeksi: Agrafena Aleksandrovnan
kautta... kunnioitettavan ja suuressa arvossa pitämäni Agrafena
Aleksandrovnan... — näin alkoi Mitja ja sekaantui jo ensimmäisissä
sanoissaan. Mutta me emme tässä esitä sananmukaisesti hänen koko
puhettaan, vaan ainoastaan selostamme sen. Asia muka on semmoinen,
että hän, Mitja, vielä kolme kuukautta sitten vasiten neuvotteli (hän
lausui nimenomaan »vasiten» eikä vartavasten) asianajajan kanssa
läänin pääkaupungissa, kuuluisan asianajajan, Kuzjma Kuzjmitš,
Pavel Pavlovitš Korneplodovin kanssa, olette varmaankin kuullut?
Perin viisas mies, miltei valtiomiehen äly... tuntee teidätkin...
mainitsi teitä mitä mairittelevimmin... takertui Mitja toistamiseen
puheessaan. Mutta nämä katkeamiset eivät saaneet häntä pysähtymään,
hän hyppäsi heti niiden yli ja riensi yhä eteenpäin. Tämä samainen
Korneplodov, kyseltyään asioita seikkaperäisesti ja tarkastettuaan ne
asiakirjat, jotka Mitja saattoi hänelle esittää (asiakirjoista Mitja
puhui epäselvästi ja kiiruhti erityisesti tässä paikassa), oli sitä
mieltä, että Tšermašnjan kylään nähden, jonka kylän muka pitäisi kuulua
hänelle, Mitjalle, äidin perintönä, voisi todellakin aloittaa jutun
ja sillä ahdistaa hävytöntä ukkoa... »sillä eivät kaikki tiet ole
tukossa, ja oikeudenhoito kyllä tietää, mistä on tunkeuduttava läpi».
Sanalla sanoen, voisi toivoa saavansa Fjodor Pavlovitšiltä, lisää vielä
kuusi- tai seitsemäntuhatta, koska Tšermašnja on kuitenkin vähintään
kahdenkymmenenviidentuhannen arvoinen, tai oikeastaan varmastikin
kahdenkymmenenkahdeksan, »kolmenkymmenen, kolmenkymmenentuhannen,
Kuzjma Kuzjmitš, enkä minä, ajatelkaahan, ole tältä kovasydämiseltä
mieheltä saanut seitsemäätoistakaan!...» Niin että minä, Mitja, silloin
tämän asian jätin sikseen, sillä en minä ymmärrä mitään oikeusjutuista,
mutta tänne tultuani jouduin ällistyksekseni uloshaun alaiseksi (tässä
Mitja taas sekaantui ja hyppäsi taas jyrkästi toiseen asiaan): niinpä
että ettekö te, jalosukuinen Kuzjma Kuzjmitš, haluaisi ottaa kaikkia
minun oikeuksiani tuota petoa kohtaan ja antaa siitä minulle vain
kolmetuhatta... Tehän ette missään tapauksessa voi joutua kärsimään
tappiota, sen vannon kunniani kautta, kunniani kautta, vaan voitte
päinvastoin ansaita kuusi- tai seitsemäntuhatta kolmen asemesta...
Mutta pääasia on, että asia päätetään »jo tänään». »Minä toimitan
notaarille taikka miten vain tarvitaan... Sanalla sanoen, minä olen
valmis kaikkeen, annan kaikki asiakirjat mitä vaaditte, allekirjoitan
kaikki... ja me laittaisimme heti kuntoon tämän paperin, ja jos suinkin
mahdollista, jos suinkin mahdollista, jo tänä aamuna... Te antaisitte
minulle nuo kolmetuhatta... sillä kukapa muu on teidän veroisenne
rahamies tässä kaupungissa... ja sillä te pelastaisitte minut...
sanalla sanoen, pelastaisitte minut hyvää asiaa varten, jaloa asiaa
varten, voi sanoa... sillä minulla on mitä kunniallisimmat tunteet
erästä henkilöä kohtaan, jonka te hyvin tunnette ja josta pidätte
huolta isällisesti. En olisi muuten tullutkaan, jos ette tekisi
sitä isällisesti. Ja, jos niin tahdotte, niin tässä on kolahtanut
kolme päätä yhteen, sillä kohtalo — se on hirvitys, Kuzjma Kuzjmitš!
Realismia, Kuzjma Kuzjmitš, realismia! Mutta koska teidät on jo kauan
sitten pitänyt jättää huomioon ottamatta, niin jää jäljelle kaksi
päätä, kuten lausuin, kenties lausuin kömpelösti, mutta minä en olekaan
kirjailija. Se on, toinen pää on minun, ja toinen on tuon pedon. Siis
valitkaa: minäkö vai peto? Kaikki on nyt teidän käsissänne — kolme
kohtaloa ja kaksi arpaa... Antakaa anteeksi, minä sekaannuin, mutta
te ymmärrätte... minä näen teidän kunnioitettavista silmistänne, että
te olette ymmärtänyt... Mutta jos ette ole ymmärtänyt, niin hukun jo
tänään, siinä se!»
Mitja katkaisi järjettömän puheensa tuohon »siinä se» ja hypähti
paikaltaan odottaen vastausta typerään ehdotukseensa. Lausuessaan
viimeisen lauseensa hän tunsi äkkiä ja toivottomasti, että kaikki oli
mennyt myttyyn ja, mikä oli tärkeintä, että hän oli puhunut hirmuisen
joukon pötyä. »Omituista, tänne tullessani näytti kaikki hyvältä, ja
nyt se on pötyä!» välähti äkkiä hänen toivottomassa päässään. Kaiken
aikaa hänen puhuessaan oli ukko istunut liikkumatta ja jäisin katsein
tarkannut häntä. Pitäen häntä kuitenkin noin minuutin verran odotuksen
vallassa Kuzjma Kutzjmitš viimein lausui mitä päättävimmällä ja
lohduttomimmalla äänenpainolla:
— Suokaa anteeksi, me emme harjoita tämänlaatuisia liiketoimia.
Mitja tunsi äkkiä jalkojensa pettävän.
— Kuinkas minä nyt, Kuzjma Kuzjmitš, — mutisi hän hymyillen
hervottomasti. — Minähän olen nyt mennyttä miestä, vai mitä te
arvelette?
— Suokaa anteeksi...
Mitja seisoi yhä ja katseli jäykästi ja liikkumattomana, ja huomasi
yhtäkkiä, että jotakin liikahti ukon kasvoissa. Hän vavahti.
— Katsokaahan, hyvä herra, tämmöiset asiat ovat meille hankalat, —
lausui ukko hitaasti, — alkaa käräjöinnit, täytyy käyttää asianajajia,
siinä on ihan hukassa! Mutta jos tahdotte, niin täällä on eräs mies,
jonka puoleen voisitte kääntyä...
— Herra Jumala, kuka se on!... Te saatte minut jälleen elämään, Kuzjma
Kuzjmitš, — alkoi Mitja äkkiä epäselvästi puhua.
— Hän ei ole täkäläinen, se mies, eikä häntä nyt täällä ole. Hän
tekee talonpoikien kanssa metsäkauppoja, on nimeltään Ljagavyi. Jo
vuoden verran hän on hieronut Fjodor Pavlovitšin kanssa kauppaa tuosta
lehdostanne Tšermašnjassa, mutta eivät sovi hinnasta, olette kukaties
kuullut. Nyt hän on taas tullut ja asustaa nyt pappi Iljinskin luona,
Volovjan kievarista lienee sinne noin kaksitoista virstaa, Iljinskin
kylässä. Hän on kirjoittanut tänne minullekin tästä asiasta, nimittäin
tästä metsiköstä, pyysi neuvoa. Fjodor Pavlovitš aikoo itse mennä hänen
luokseen. Niin että jos te ennättäisitte ennen Fjodor Pavlovitšia ja
esittäisitte Ljagavyille samaa, mitä puhuitte minulle, niin kenties
syntyy hänen kanssaan kaupat...
— Nerokas ajatus! — keskeytti Mitja innostuneena. — Hän juuri, hänelle
se juuri sopii! Hän hieroo kauppaa, häneltä pyydetään paljon, ja
nyt hän juuri saakin omistuskirjan siihen, hahaha! — Ja Mitja alkoi
äkkiä nauraa lyhyttä, puisevaa nauruaan, aivan odottamatta, niin että
Samsonovinkin pää nytkähti.
— Kuinka voin kiittää teitä, Kuzjma Kuzjmitš, — intoili Mitja.
— Ei mitään, — sanoi Samsonov kumartaen päätään alemmaksi.
— Te ette tiedäkään, te olette pelastanut minut, oi, minut toi teidän
luoksenne aavistus... Siis tuon papin luo!
— Ei kestä kiittää.
— Riennän ja lennän. Olen käyttänyt väärin teidän terveydentilaanne.
En ikänäni unohda tätä, venäläinen mies sanoo teille tämän, Kuzjma
Kuzjmitš, v-venäläinen mies!
— Jaa-hah.
Mitja oli tarttumaisillaan ukon käteen puristaakseen sitä, mutta
jotakin ilkeämielistä välähti tämän silmissä. Mitja veti takaisin
kätensä, mutta soimasi heti itseään epäluuloisuudesta. »Hän on
väsynyt»... välähti hänen mielessään.
— Hänen tähtensä! Hänen tähtensä, Kuzjma Kuzjmitš! Te ymmärrätte,
että se on hänen tähtensä! — rääkäisi hän äkkiä, niin että koko
sali kajahti, kumarsi, kääntyi jyrkästi ympäri ja lähti entiseen
tapaan nopein ja pitkin askelin taakseen katsomatta ovea kohti. Hän
värisi innostuksesta. »Olinhan ihan tuhon omaksi joutumassa, ja
nyt suojelusenkeli pelasti», liikkui hänen mielessään. »Jos kerran
sellainen käytännön mies kuin tämä ukko (ihmeen jalo ukko, ja millainen
ryhti!) osoitti tälle tielle, niin... niin tietysti voitto on varma.
Heti ja aika kyytiä! Ennen yön tuloa palaan, yöllä palaan, mutta
asia on voitettu. Saattoiko ukko todellakin pitää minua pilkkanaan?»
Näin huudahteli Mitja astellessaan asuntoonsa, eikä hän mielessään
tietysti muuta voinut kuvitellakaan, t.s. joko se oli asiallinen
neuvo (semmoisen käytännöllisen miehen antama), — joka johtui
asiantuntemuksesta ja tuon Ljagavyin (omituinen sukunimi!) tuntemisesta
tai — tai ukko oli tehnyt hänestä pilaa! Voi! Tuo jälkimmäinen ajatus
vain olikin oikea. Myöhemmin, pitkän ajan kuluttua, kun koko katastrofi
jo oli tapahtunut, ukko Samsonov itse nauraen tunnusti pitäneensä
silloin »kapteenia» pilanaan. Hän oli ilkeä, kylmä ja ivallinen mies,
jolla sen lisäksi oli sairaalloiset antipatiat. Kapteenin innostunut
muotokuva, tämän »tuhlarin ja rahojen syytäjän» typerä uskoko, että
hän, Samsonov, voi tarttua sellaiseen mielettömyyteen kuin oli hänen
»suunnitelmansa», mustasukkaisuusko Grušenjkaan nähden, jonka nimeen
»tämä huimapää» oli tullut hänen luokseen hupsuttelulla saamaan rahoja,
— en tiedä, mikä nimenomaan sai silloin ukon toimimaan, mutta sillä
hetkellä, kun Mitja seisoi hänen edessään tuntien jalkojensa pettävän
ja älyttömästi huudahteli olevansa mennyt mies, — sillä hetkellä ukko
katsoi häneen rajattoman ilkeyden valtaamana ja keksi pitää häntä
pilkkanaan. Mitjan mentyä Kuzjma Kuzjmitš kalpeana kiukusta kääntyi
poikansa puoleen ja käski laittamaan niin, ettei vastedes tuota
kerjäläistä täällä näkyisi, eikä häntä saisi päästää pihallekaan,
muuten...
Hän ei lausunut julki, mikä olisi seurauksena, mutta hänen poikansakin,
joka usein oli nähnyt hänet vihastuneena, vavahti pelästyksestä.
Kokonaisen tunnin sen jälkeen ukko tärisi vihasta ja tuli iltaan
mennessä niin sairaaksi, että lähetti hakemaan lääkäriä.
2.