Taivas oli harmaa ja tuuli jokseenkin tuima. Useimmat naiset
vetäytyivät kannen alle, mutta minun ei tehnyt mieli seurata heidän
esimerkkiään. En saanut rauhaa, vaan kävelin, niin hyvin kuin kävi
laatuun, keinuvalla kannella edestakaisin. Meritauti ei jännitettyyn
mieleeni pystynyt.
"Neiti on hyvin rohkea", sanoi kapteeni ja koetti sitten ryhtyä
keskusteluun kanssani, mutta se ei oikein onnistunut. Lyhyet
hajamieliset vastaukseni varmaankin kummastuttivat tuota kohteliasta
miestä.
"Nyt olemme pian Aarhusissa."
Tuo tieto tuli melkein liian äkkiä, ja kuitenkin olin vastikään
ajatellut, ettei matkasta koskaan loppua tule.
Kun laiva laski maihin, sattui silmäni heti Gustaviin. Hän tervehti
iloisesti ja antoi merkin että kaikki oli hyvin. Minuutin kuluttua oli
hän luonani.
"Tervetuloa, rakas sisareni, onnea ja siunausta. -- Minna jäi äidin
luo, meistä se oli parasta."
Niin, se olikin parasta, mieleni keveni sen kuullessani. Hän tarjosi
minulle käsivartensa ja vei minut varovasti tungoksen läpi.
"Vaunut ovat tässä aivan lähellä, mutta etkö -- Minna on käskenyt minun
sanoa sinä -- etkö tahtoisi jotain virvoketta?"
"Voi en, ikävöin vain päästä matkalle."
Me kiiruhdimme pienten vaunujen luo. Leveäharteinen jyllantilainen
ajuri kohotti lakkiaan ja tervehti minua ystävällisesti sanoen: "Hyvää
iltaa ja tervetuloa."
Kun on syvän mielenliikutuksen vallassa, tekee omituisen vaikutuksen
katsella aivan levollisia kasvoja, ja semmoiset olivat ajuri
Sörenin. Hän oli hyvinvoivan, sanomattoman itseensä-tyytyväisen ja
hyväluontoisen näköinen. Kuitenkin vilkkui veitikkamaisuus hänen
pienistä, tirkistelevistä, sinisistä silmistään. Tyynesti ja varovasti
levitti hän lämpimän viitan ja kääri sen sitten ympärilleni.
"Matami sanoi, että tämä pantaisiin neitsyn päälle." Tottunein käsin
veti hän sen kokoon kaulan ympäriltä ja pani hakaan.
"Kuka on matami?"
"Hyvä ystävä, sehän on Minna."
En voinut olla nauramatta. En ollut voinut ajatella, että Minnaa
nimitettäisiin matamiksi, ketterää, solakkaa, pientä Minnaani. Matamit,
jotka olin nähnyt, olivat kaikki olleet suuria, paksuja ja hirveän
proosallisia. Onneksi ei Sören ymmärtänyt syytä nauruuni. Itse naurusta
hän kyllä piti. Ajatteli varmaankin, että tuo matamin sisar oli aika
iloinen neitsy.
"Koska saavumme perille?"
Sören käänsi päätään. "Nyt ovat hevoiskonit saaneet niin kauan
levähtää, että voidaan mennä hyvää kyytiä kotiin päin. Tulemme kai
perille ennen kuin kunnolla rupeaa hämärtämään."
"Katso, Marie, katso toki tuomiokirkkoa!"
Vanhalla kunnianarvoisella kirkolla oli suuri syy loukkaantua minuun.
Tähystelin sitä kyllä, mutta sieluni ei saanut minkäänlaista pysyvää
vaikutusta siitä, mitä silmäni näkivät.
"Onko äiti ajanut näissä vaunuissa?"
"Monta kertaa."
"Onko hän istunut tässä, missä minä istun?"
"Juuri siinä, ja Minna minun paikallani."
"Lupaathan sanoa minulle, koska aletaan kotia lähestyä."
"Sanon missä kotipitäjä alkaa." Hän kertoi sitten ajankuluksi jos
jotakin, seudun asukkaista, kamarineuvoksen perheestä herraskartanossa
eli kartanossa, joksi talonpojat sitä sanoivat, lähimmistä
naapureistamme. "Hyvin kelpo väkeä", sanoi hän, "sanomattoman
vieraanvaraisia", mutta näytti niin veitikkamaiselta, että nuo kelpo
ihmiset taisivat kuitenkin olla hiukan naurettavia.
Alkoi jo hämärtää kun poikkesimme toiselle tielle.
"Tässä pitäjä alkaa, Marie, voit nähdä kirkon tuolla ylhäällä mäellä."
"Anna vaunujen pysähtyä, Gustav hyvä, tahtoisin nousta pois, en uskalla
jäädä tähän istumaan, tahtoisin mieluummin kävellä."
Sören kuuli sanani ja selitti ne omalla tavallaan. "Hyvänen aika, onko
neitsy semmoinen pelkuri, on niitä pahempiakin mäkiä näillä seuduin
kuin tämä. Pysykää te vain rauhassa paikoillanne."
"Olisi monin verroin pahempi, jos nousisit pois, rakas ystävä. Koska
sinä sitten uskaltaisit tulla sisään? Tuskinpa ennen huomispäivää."
Hän hymyili ja otti käteni omaansa. Hänen luja kädenpuristuksensa
rauhoitti minua. Oikeastaan häpesin häntä. Hän varmaan paheksui
käytöstäni. Katsahdin salaa hänen kasvoihinsa, vaan en nähnyt niissä
ankaraa ilmettä, päinvastoin oikein lempeän ja hyvän.
"Näitkö mustan olennon, joka juoksi niityn poikki? Panenpa pääni
pantiksi siitä, että se oli Mette, joka on ollut vakoilemassa ja joka
nyt juoksee kotiin ilmoittamaan vaunujen olevan tulossa. Tässä on
lammikko ja tässä pappilan puutarha. Vahti antaa jo äänensä kuulua, ja
tuossa on Diana. Rohkeutta, Marie hyvä, rohkeutta!"
Nyt olin perillä! Voi, tuossa he seisoivat ovensuussa! En ollut enää
levoton, vaan rauhallinen, pyhä tunne valtasi sydämmeni.
"Tässä hän nyt on hyvässä tallessa", sanoi Gustav nostaessaan minut
alas.
Lepäsin heidän sylissään, ja me vuoroin itkimme, vuoroin nauroimme.
He veivät minut sisään hauskaan valaistuun arkihuoneeseen, riisuivat
minulta päällysvaatteet, kuin olisin ollut pieni lapsi. Oi, kuinka oli
suloista heitä katsella, kuulla heidän ääntään, puristaa heidän käsiään.
Äiti oli niin liikutettu, Minna niin iloinen, niin huoltapitäväinen.
Hän askaroitsi teepöydän ääressä. "Sinä varmaankin tarvitset jotain
lämmittävää, Mie."
Tarkastin häntä oikein tyystin. Hän oli muuttunut, mutta, jos
mahdollista, vielä kauniimmaksi ja suloisemmaksi kuin ennen. Surut
olivat häneen niin syvästi vaikuttaneet, että olivat jättäneet jälkiä.
Mutta katkeruutta ja vihaa eivät ne olleet sydämmessä synnyttäneet,
sillä ne eivät olleet ihmisten aikaansaamia, vaan Jumalan lähettämiä
suruja, ja olivat vain tehneet hänet entistä lempeämmäksi ja
hurskaammaksi.
Tuossa seisoi kirjakaappi ja kirjoituspöytä, ja tuossa riippui isän
muotokuva! Sydämmeni oli tunteista tulvillaan. Menin viereiseen
pimeään huoneeseen, heittäydyin polvilleni ja kiitin Jumalaa. Kaikki
tuska ja levottomuus olisi voinut säästyä, jos olisin turvallisesti
antanut kaikki hänen käsiinsä. -- He olivat tuolla sisällä, oi, se oli
ihastuttava ajatus. Valo tunkeutui sisään ovenraosta, siellä sisällä
tiesin rakkaitteni olevan.
"Mutta Marie, sinä, mitä teet siellä pimeässä huoneessa? En käsitä
sinua ja äitiä. Hän on myös mennyt huoneeseensa. Minun mielestäni
meidän nyt pitäisi olla yhdessä, kun niin kauan olemme toisiamme
kaivanneet."
"Tässä on sinun huoneesi, Mie", sanoi Minna illalla, "aivan äidin
huoneen vieressä. Ovi kai tulee olemaan auki välillänne, arvaan minä.
Voi, Jumalan kiitos, että olet luonamme, sisko!"
"Niin, Jumalan kiitos!" Äiti sulki minut syliinsä.
Olin kauan valveilla. Kellon lyödessä kaksitoista nousin ylös. En
tosin luullut unta näkeväni, kuten lapsena ensi kertaa nukkuessani
äidin katon alla, mutta halusin hartaasti äitiä nähdä. Hän nukkui
rauhallisesti, hän hymyili unissaan. Voi, olisin voinut seisoa koko yön
häntä katsellen, mutta siitä hän olisi torunut. Hiivin hiljaa takaisin
vuoteeseeni.
Aamulla heräsin -- kuten niin monesti entisinä aikoina -- hopeanheleään
nauruun. Kun avasin silmäni, seisoi Minna kumartuneena ylitseni, tuttu,
veitikkamainen hymy huulillaan.
"Hyvää huomenta, Marie! Etkö häpeä, kello on jo yli yhdeksän. Sinä ja
äiti saatte rangaistukseksi olla ilman teetä. Olen kolme kertaa sitä
kulettanut tänne, ja te vaan olette nukkuneet. Nyt on pian kahvinaika.
-- En voi tätä käsittää, sillä äiti tavallisesti herää kello neljä."
Samassa äiti astui sisään. Hän näytti terveeltä ja nuorekkaalta ja
tervehti meitä herttaisella, iloisella hymyllään.
"Minkä vuoksi olen maannut valveilla, Minnaseni? Sen vuoksi että olen
mietiskellyt, kuinka oli lapseni laita siellä kaukana, mimmoinen oli
hänen olonsa. Kas, se oli syynä unettomuuteen, jota lääkärit eivät
kyenneet karkoittamaan. Tänään heräsin myöskin kello neljä, mutta
silloin ajattelin, että Marie makaa tuolla vieressä hyvässä tallessa,
ja sitten käännyin toiselle kylelle ja vaivuin uudestaan uneen. -- Mene
sinä nyt, rakas tyttöseni, me tulemme kohta."
Äiti istuutui vuoteeni viereen ja tarttui molempiin käsiini.
"Nyt et pääse ylös, tupukkani, ennenkuin olet kertonut minulle kaikki,
mistä et kirjeissäsi puhunut. Alappa nyt heti kauniisti."
Mitä piti minun tehdä? Olin lujasti päättänyt vaieta, mutta äiti katsoi
niin tutkivasti silmiini, sydämmeni oli aina ennen ollut hänelle avoin
kirja. En voinut vastustaa, vaan hän sai tietää kaikki.
"Voi, sinä rakas lapsi parka! Mutta nythän se on kestetty.
Kiittäkäämme Jumalaa kärsimyksistäkin. Ne tekevät meidät paremmiksi,
tyytyväisemmiksi ja kiitollisemmiksi."
Kiireesti nousin, kurkistin puutarhaan, jossa Mette hypisteli niitä
harvoja kukkasia, joita siellä kasvoi. Olin niin onnellinen, mieleni
oli niin nuori ja kevyt. Juoksin arkihuoneeseen Minnan luo.
Se oli hyvin kodikas huone. Huonekalut ja tapetit olivat uudet ja
kauniit, akkunat täynnä kukkaruukkuja. Tosin näytti hirsikatto
ja kahden jalan nojassa oleva iso uuni vähän omituiselta, mutta
yleisvaikutus oli kuitenkin hauska.
Otin Minnaa vyötäisiltä ja pyöräytin häntä ympäri. "Sinä olet kaikkein
suloisin pikku matami koko avarassa maailmassa", sanoin.
"Marielle on tehnyt hyvää olla ulkona maailmassa. Everstiläiset ovat
paremmin ymmärtäneet herättää hänessä elävyyttä kuin me."
"Olet aina ollut erittäin teräväjärkinen, oma rakkaani", vastasi äiti
pyyhkäisten hellästi hiukset hänen korkealta, avoimelta otsaltaan.
Minna luuli hänen tarkoittavan täyttä totta tällä kiitoksella, siivilöi
kahvin vielä kerran ja lähestyi hiljaa akkunaa, jonka ääressä Gustav
istui lukemassa. Hän painoi hymyilevät huulensa Gustavin vakaville
silmille ja katsoi häneen sanomattoman hellästi ja luottavasti. Voi,
olisi ollut raskasta, äärettömän raskasta nähdä Minnan luovan semmoisen
katseen henkilöön, joka ei olisi sitä ansainnut, mutta Gustav sen kyllä
täysin ansaitsi.
Kun olimme juoneet kahvia, kävin tarkastamassa koko taloa, ja siinä
oli niin paljon tilaa ja mukavuuksia, että kyllä antoi anteeksi,
ettei kaikki ollut aivan kauneuden sääntöjen mukaista. Sen jälkeen
juoksin yksinäni ulos puutarhaan, ja Diana, Minnan suuri vaaleanharmaa
jahtikoira seurasi minua.
Seisoin mäellä lehmuksen alla ja katselin kartanoa, jossa
kamarineuvoksen herrasväki asui. Talo oli valkoinen, punakattoinen,
taustana metsä kellanruskeassa syyspuvussaan. Käännyin sitten
pappilaa katsomaan, joka näytti niin hauskalta savuavine piippuineen,
tyhjine haikaranpesineen ja monine kirkkaine akkunoineen. Siellä he
olivat! Minun ei tarvinnut astua kuin muutama askel, niin olin heidän
luonaan. Avasin portin, läksin astelemaan polkua pitkin, kanervakummun
yli, lähteen ohitse metsään. Diana juoksenteli edestakaisin aivan
haltioissaan. Keltaiset lehdet tanssivat jalkaini edessä, kävi vinha
tuuli ja tuon tuostakin tipahteli suuria, raskaita sadepisaroita.
Taivas oli lyijynharmaa, mutta minusta kaikki sittenkin oli ihanaa.
Iloni puhkesi lauluksi. Juoksin yhä edemmäksi metsään ja käännyin
sitten äkkiä takaisin. Olisin tahtonut syleillä koko maailmaa!
Nyykäytin päätäni pienelle kesakkokasvoiselle pojalle, joka oli
kiivennyt pähkinäpuuhun, torpparinvaimolle, joka nouti vettä kaivosta
lapsi käsivarrellaan, vanhalle rengille ja karjanhoitajalle, joka
ajoi karjaa lammelle juomaan, ja he nyökkäsivät kaikki ystävällisesti
minulle takaisin. Karjanhoitaja otti punaisen myssyn päästään, ja suu
vetäytyi leveään hymyyn, kun hän virkkoi: "Hyvää päivää ja tervetuloa,
pikku neitsy."