En tiedä mitään sen ihanampaa kuin, oman itsenäisen tahtonsa voimalla
pyrkien hyvää kohti, elää ihmisten parissa, jotka tietää itseään
paremmiksi, tuntea olevansa kaikkein pienin, avata sydämmensä
vastaanottamaan kaikkea sitä hyvää ja siunaustatuottavaa, mitä sanotaan
ja tehdään. Voi, kuinka olikaan puhe everstin talossa minua kiduttanut
ja loukannut, silloinkin kun se ei ensinkään minua itseäni koskenut.
Ajattelin melkein aina päinvastoin kuin he, mutta minun täytyi vaieta
ja sulkea itseeni, mitä minussa oli parasta.
Jaoimme vähitellen taloudenhoidon keskenämme, tietysti siten,
että nuorelle emännälle jätettiin hallitsijattaren oikeudet. Ei
aikaakaan, niin iloisuutemme -- olemme kaikki kolme iloisia, kukin
omalla tavallaan -- tarttui Gustaviin, ja entinen synkkä varjo näkyy
vain harvoin hänen kasvoillaan ja katoaa nopeasti. Kun hän katselee
suloista vaimoaan, joka askaroi niin naisellisena, niin herttaisena,
niin kokonaan tiedottomana omasta rakastettavuudestaan, luen hänen
katseistaan, että hän siunaa vaimoaan. Välistä hän silloin tarttuu
Minnan käteen ja kuiskaa: "Minna, me olemme äärettömän onnelliset." --
On kerrassaan uskomatonta, kuinka aika kuluu, kun elää hiljaista,
toimeliasta elämää. Olen ollut täällä yli kolme vuotta ja kuitenkin
tuntuu kuin se aika olisi ollut yksi ainoa pitkä pyhäpäivä.
Joka sunnuntai käymme kirkossa. Se on aivan vaatimaton, eikä ole urkuja
virrenveisuuta säestämässä, mutta se on täynnä rehellisiä, hartaita,
jyllantilaisia kasvoja, ja saarna on kaunis ja yksinkertainen. Me
tiedämme, ja seurakunta tietää, että pappi lujasti uskoo sanaa, jota
julistaa, että hän hengessä ja totuudessa sen mukaan toimii ja että
hän teoissaan osottaa rakkautta lähimmäistään kohtaan. Ja joskohta
hän onkin hiukan ankara, vaatii hän kuitenkin enimmin itseltään. Kun
hän saarnansa lopettaa, kiiltää kyynel monen silmässä ja monella
vanhalla, ryppyisellä poskella. Itse vanha, lystikäs kamarineuvoskin,
joka säännöllisesti istuu tyttärineen heidän omassa suletussa
penkissään, pyyhkii silmiään isolla silkkinenäliinalla ja ajattelee
vaimo-vainajaansa.
"Teidän täytyy syödä päivällistä meillä naisväkenne kanssa, herra
pastori. Minä en minkäänlaisista kielloista välitä", sanoo hän, kun
tapaamme toisemme kirkon edustalla, ja tyttäret, kaksi kaunista
nuorta tyttöä, yhtyvät pyyntöön niin ystävällisesti, että melkein on
mahdotonta kieltää.
Kartanossa on hyvin hupaista, kestitään vain hiukan liiaksi.
Aluksi luulivat he, että olimme joko sairaita, herkkusuita tai
teeskentelijöitä, sen vuoksi ettemme voineet alituiseen syödä.
"Kertokaa meille vähän Kööpenhaminasta. Ajatelkaa, emme koskaan
ole olleet siellä ja kuitenkin on meillä siellä setä, joka on
tukkukauppias, ja veli, joka on opiskelemassa. Kertokaa meille vähän
teattereista, tanssiaisista, Tivolista, Rundetaarnista ja Rosenborgin
puistosta."
"Ja muodeista", lisäsi vanhin, "lienee oikeastaan hirveän ikävää
kööpenhaminattaresta asua täällä".
Voi, he eivät paljoa tietäneet!
Kamarineuvos puhui toiseen tapaan: "Elämä maalla on terveellisintä ja
onnellisinta, lapset. Katsokaa vain neiti Staalia, kuinka reippaalta ja
terveeltä hän nyt näyttää, ja kun hän tuli tänne, olisi tyttöä voinut
luulla keuhkotautiseksi. Siihen oli syynä pääkaupungin huono ilma ja
hieno elintapa."
Kävimme tervehtimässä lähiseudun pappeja ja muutamia muita perheitä.
Kaikkialla meidät otettiin vieraanvaraisesti ja ystävällisesti vastaan.
Joulun aikaan pidetään täällä kaikkialla pieniä pitoja, ja kun me
iloisina ja lämpiminä tanssista ja leikeistä, joita äiti ja Gustav
kuitenkin vain syrjästä katsovat, ajamme kotiin kuunvalossa, täytyy
meidän aina myöntää että meillä on ollut erittäin hauska, vaikka yksi
ja toinen seikka olikin kenties ollut vähän omituista.
Meidän pappi, matami, rouva ja neitsy ovat kaikki suuressa suosiossa
kansan keskuudessa. Etenkin on rouva kovin alentuvainen puhelemaan
kaikkien kanssa.
Istuessamme yhdessä hämyhetkinä, puhumme usein rakkaista vainajista,
isoäidistä, isästä ja Hedevigistä, ja omituista on, etten ole ketään
heistä nähnyt, ja kuitenkin ovat he minulle niin rakkaat. Ajattelen
omia vanhempiani ja suloista on kuvitella, että heidän siunauksensa,
lämmin, harras siunaus, ympäröi äitiä kaikesta hänen sanomattomasta
hyvyydestään heidän lastaan kohtaan.
Joka viikko saan kirjeen pieniltä ystävättäriltäni ja kirjoitan heille
vastauksen. Huomaan selvästi, että vaikutusvaltani heihin on säilynyt.
He pääsevät keväällä ripille ja käyvät sitten meitä tervehtimässä. --
Silloin tällöin saan muutamia rivejä salaneuvoksetar Trollelta. Amalia
on mennyt kihloihin kosijansa kanssa ja viettää pian häitä.
Äidin veli käy meillä kesäisin. Pidän hänestä paljon, vaikka hänen
käytöksensä minua kohtaan onkin vähän omituinen. Epäkohtelias ei hän
suinkaan ole, päinvastoin, mutta hän ei voi -- tai oikeammin sanoen ei
tahdo -- mitenkään saada muuta päähänsä, kuin että olen Gustavin sisar.
Karen on ollut täällä pienen seitsenvuotiaan Louisensa kanssa.
Oli ollut merkillinen tapahtuma Karenille kulkea vettä myöten
höyrylaivassa. Hän oli saanut matkalla kokea äärettömän paljon, enemmän
kuin koko elämänsä aikana. Ja jyllantilaiset katselivat Karenia, ja
Karen katseli jyllantilaisia.
"Jopa puhuvat kummallista kieltä", virkkoi Karen hymyillen, mutta me
ajattelimme, ettei juuri ollut kehumisen varaa kummallakaan puolella.
"Nyt meidän täytyy matkustaa kotiin", sanoi hän oltuaan meillä kaksi
viikkoa, "täällä on ollut kaikin puolin hyvä, mutta en enää voi
laiskotella tällä tavalla".
Onnellinen Frederik on ollut täällä kahdesti nuoren, ruotsalaisen
vaimonsa kanssa. Hän on yhtä leikkisä ja vallaton kuin ennenkin, mutta
ei läheskään niin pilkallinen, ja jos hän milloin yrittääkin, saa
yksi ainoa rukoileva katse Maijan suurista, lempeistä silmistä hänet
vaikenemaan.
Tohtori Stub on kuollut. Sanomattomaksi hämmästyksekseni on hän
testamentannut minulle viisituhatta riksiä. Muuan nuori lääketieteen
ylioppilas, ja vanha kakkujenmyyjätär, joka harjoitti kauppaansa
tohtorin portin suussa, saivat kumpikin samankokoisen rahasumman. Muun
osan omaisuuttaan lahjoitti hän sairashuoneille. Tämä hänen hyvyytensä
teki minuun omituisen vaikutuksen; en tiedä itsekään, tuntuiko se
miellyttävältä vaiko epämiellyttävältä. Kuinka usein olinkaan katsellut
hänen tyyniä kasvojaan, toivoen saavani nähdä ystävällisen katseen
hänen silmistään, mutta turhaan.
Toisena kesänä lisääntyi perheemme uudella jäsenellä, kauniilla
pienellä pojalla, jolla on isänsä otsa ja äitinsä ja äidinisänsä
silmät. Kaunista on nähdä hänen istuvan nuoren äitinsä käsivarrella ja
taputtavan isänsä poskia pienillä pyöreillä kätösillään. Kaunista myös
on nähdä isoäidin hypyttelevän häntä polvellaan.
"Eikö ole merkillistä etten voi tuntea olevani vanha", sanoo hän
hymyillen, "olenhan jo kuitenkin isoäiti ja näin aamulla paljon
harmaita hiuksia päässäni".
Mette rakastaa pikku Haraldia melkein jumaloiden. Hän joutuu aivan pois
suunniltaan, kun joku uskaltaa jotakin Haraldilta kieltää. Puutarha
kaikkine kukkasineen, joita me muut ainoastaan Meten erityisellä
luvalla saamme poimia, on hänen käytettävänään. Mette sitoo tuoreista
provanssiruusuista paksuja seppeleitä, jotka hän kietoo lapsen pienten
vaunujen ympärille, työntäessään häntä puutarhassa. Kihlakunnanvouti
on laatinut Meten testamentin. Koko hänen omaisuutensa -- ja Meten
mielestä se on melkoinen -- saa Harald periä. Ja Mette ottaa esille
sukanjalkansa ja ravistaa ylpeillen niiden kiiltävän sisällön lapsen
jalkojen eteen, joka sitä viattomin silmin katselee.
Joka aamu ennen teenjuontia istuu pikku Harald Marie tädin käsivarrella
-- hän pitää jokseenkin paljon Marie-tädistä -- ja murentaa suuren
leipäpalasen linnuille.
Viime jouluaattona istuessamme paraikaa odottamassa, että Minna
avaisi oven saliin, rupesi Vahti kovasti haukkumaan. Samassa kuului
postitorven toitotus, ja avonaiset vaunut ajoivat pihaan.
Tuokion kuluttua astui rakas professori Langemme, jonka luulimme olevan
hyvissä turvissa lämpimässä Italiassa, valkoisena kuin lumiukko ovesta
sisään.
"Tulen kai hyvissä ajoin", huudahti hän. "Eihän joulupuu vielä ole
sytytetty?"
Mikä ilo siinä syntyi! Kaikki me häntä syleilimme. Mette aivan
raivostui ihastuksesta.
"Antakaa minun nähdä lapsi."
Minna ojensi hänelle äidillisellä ylpeydellä pienokaisen, joka
oli nukahtanut isoäidin helmaan. Professori katseli häntä vakavan
näköisenä, mutta kun Harald heräsi ja avasi suuret, hymyilevät
sinisilmänsä, nosti professori hänet korkealle ilmaan ja huudahti:
"Tämä poika on varmaan kevyesti kulkeva elämänsä läpi."
"Muistatteko, rouva Staal, kuinka isoäidin oli tapana torua sen
vuoksi, että ilta aina minut yllätti? Samaten on myöskin elämäni illan
laita. Huomasin äskettäin, että nyt olen vanha mies, seitsemänkymmentä
seitsemän vuotias, ja rupesin pelkäämään, etten enää saisi teitä nähdä.
Tuntui siltä kuin sydämmeni kaipaisi lämpöä, ja sitä tiesin löytäväni
täällä, ja nyt aijon asettua tänne lepoon pitemmäksi aikaa."
Siinä hän istui juhlapöydän ääressä, tuo kaunis valkohapsinen vanhus,
ja katseli meitä niin hellin katsein, siinä hän seisoi joulupuun
vieressä Harald käsivarrellaan ja oli itse kuin lapsi.
Tänään on uudenvuodenpäivä 1863. Kuule, kuinka kauniisti kellot
kutsuvat kirkkoon. Aurinko paistaa niin kirkkaasti tänne sisään,
mieleni on niin rauhallinen, olen täysin onnellinen. Ystäväni, --
eivät läheisimpäni, vaan muut hyvät ystävät kyllä puhuvat minulle
itsenäisestä onnesta, jostakin omasta, antavatpa sille määrätyn muodon
ja nimenkin, mutta minä en muutosta kaipaa. Koko sielustani rakastan
ympäristöäni, ja he rakastavat minua, kaipaisivat minua. Oi Jumala,
anna tämän kestää! Mutta ellei se voi tapahtua, en kuitenkaan pelkää.
Se Herra, joka lahjoitti köyhälle, hylätylle lapselle onnellisen kodin,
se Herra, joka piti hänet ja hänen rakkaansa huomassaan murheen päivinä
ja yhdisti heidät, se Herra ei koskaan häntä hylkää. En kysy mitä uusi
vuosi helmassaan kantaa, sillä tiedän, että Jumala minut johdattaa
perille tavalla, jonka minulle parhaaksi näkee, tulkoonpa sitten surua
tai iloa.
Ei rakas Isä, tiedän sen,
Suruihin sorra lastaan;
Myös johto teille murheiden
On armo ainoastaan.
Mun vaikka merten kuohuihin
Kätensä voima heittäis,
Niin Herran Henki sielläkin
Mun rauhan siivin peittäis.