En tiedä, tunsiko hän suuttumusta minua kohtaan, mutta sen vain tiedän,
että minä tunsin sitä häntä kohtaan. Mielialani ei ollut semmoinen,
kuin olisin tahtonut. En tosin suorastaan häntä vihannut, vaan olin
tyly, arvostelin häntä ankarasti, ja huomaanpa, että vielä nytkin sen
teen.
"Hyvästi, mamseli."
"Toivotan teille paljon onnea", sanoi eversti. "Voitte olla vakuutettu
siitä, että saatte kaikkein parhaimman suosittelutodistuksen."
"Tuhannet kiitokset, mutta sitä ei tarvita. Lähden nyt kotiin."
"Kenties olisi se kuitenkin myöhemmin hyvä olemassa."
Uudistin toistamiseen etten sellaista tarvitse. Hän pudisti kättäni ja
niin me erosimme. Jos hän olisi suvainnut luoda minuun hiukan enemmän
huomiota, luulen että meistä olisi tullut hyvät ystävät. Näin ollen hän
tuskin tunsi minua ollenkaan. Minä sitä vastoin tunsin häntä tarpeeksi
kunnioittaakseni häntä.
"Hyvästi, te paha tyttö." Amalia suuteli minua. "Kuinka hauska meillä
nyt olisi voinut olla yhdessä, jos olisitte jäänyt. Olen varma siitä,
että tulen teitä monta kertaa kaipaamaan."
Viimeiset ja lämpimimmät jäähyväiseni sai sotamies. Kuinka kernaasti
olisinkaan ottanut hänet mukaani.
Kuu oli viimeisellä neljänneksellään, sen valo himmeni päivän
sarastukseen, kun salaneuvoksetar tuli minua noutamaan.
"Olisin voinut vannoa, etten koskaan tulisi ajamaan donna Grandezzan
vaunuissa", kuiskasi Frederik nauraen, kun hänelle tarjottiin
sijaa. Kylmä aamutuuli puhalsi suoraan vasten kasvojani. Istuin
salaneuvoksetar Trollen vieressä pitäen hänen kättään omassani.
Luutnantti Due istui lasten välissä koettaen näyttää iloiselta.
Henriette teki samoin, mutta Louise itki.
Astuessani alas vaunuista, näin Lise-sisäkön olevan minua vastassa.
Hän oli tullut Antoninsa kanssa kiittämään minua hopealusikoista.
Leipurinsälli-parka oli hämillään ja uninen. Ei hän aivan vastannut
Lisen kaunistettua kuvausta. Hän levitteli käsivarsiaan, joka
varmaankin oli olevinaan hienoa, ja rupesi pitämään pientä puhetta,
josta kuitenkin tuli sangen epäonnistunut, vaikka tarkoitus oli
hyvä. Mutta kuka se tuolla seisoi kylmäkiskoisena ja jäykkänä, takki
napitettuna kaulaan asti? Voinko uskoa silmiäni, vaivautuisiko tohtori
Stub näin varhain nousemaan sanoakseen minulle jäähyväiset?
"Tämä on aivan liikaa ystävällisyyttä, herra tohtori. Olen siitä
sanomattoman kiitollinen."
Tuskin olin sen sanonut, kun kaduin. Olin varmaan kuitenkin erehtynyt.
Hän ei näyttänyt ollenkaan siltä, kuin olisi tullut minun tähteni. Joka
tapauksessa tarttui hän kuitenkin ensi kertaa käteeni ja puristi sitä
omituisella tavalla.
Salaneuvoksetar uskoi minut kapteenin huostaan. Sen jälkeen hän syleili
minua.
"Jumala teitä siunatkoon, rakas lapseni. Jos elän, kun te tulevan
kerran käytte Kööpenhaminassa, vaadin minä teidät vieraakseni."
Henriette riippui kaulassani. Hän ei enää voinut pidättää itkuaan.
Louise painautui vastaani. Frederik kuiskasi: "Kesällä tulen teitä
tervehtimään vaimoni kanssa." Kello soi, ja siinä seisoin sitten
yksinäni höyrylaivan kannella nyökäyttäen päätäni ystävilleni, noille
uskollisille ystäville, joille olin niin suuressa kiitollisuuden
velassa, joiden hellyys ja hyvyys oli helpottanut niin monta katkeraa
hetkeä. He olivat kaikki suruissaan eronhetkellä, mutta minä en voinut
surra. Siteet, jotka minua vetivät Jyllannin rannikolle, olivat paljoa
vahvemmat kuin ne, jotka minua Själlantiin kiinnittivät.