Muutaman päivän kuluttua matkusti Gustav laittamaan pappilaa kuntoon,
ja pari päivää sen jälkeen muutimme me kaupunkiin.
"En ole ikänä moista kuullut", sanoi Amalia, "kuin että aijotte lähteä
pois. En sitä myöskään oikein usko. Kyllä te vielä muutatte mieltänne.
Jos päätätte jäädä, korotetaan palkkaanne."
"En ole valittanut palkan pienuutta, neiti Amalia, mutta te kyllä
ymmärrätte, että kernaasti palaan takaisin rakkaitten omaisteni luo."
"En, sitä en ymmärrä. Hyi, tuota ikävää Jyllantia! Sinnehän te aijotte
matkustaa. Jääkää tänne, mamseli Staal. Saatte enemmän vapautta,
pääsette teatteriin vähintäin neljää kertaa talven kuluessa. Kukaan ei
tule panemaan oljenkorttakaan tiellenne."
Kun hän huomasi ettei päätöstäni voinut järkyttää, kääntyi hän Louisen
puoleen, jonka pyyntöjä ja kyyneleitä hän ei luullut minun jaksavan
vastustaa.
Se oli varsin epämiellyttävää. Tuo herttainen tyttö itki, pyyteli
ja soimasi välinpitämättömyyttäni joka kerta kun minut näki. Mutta
lohdutin itseäni sillä, että hän näytti olevan yhtä tyytyväinen kuin
ennenkin, milloin en ollut läsnä.
Ja päivät kuluivat, mutta kuluivat äärettömän hitaasti. Milloin oli
mieleni toivehikas, milloin alakuloinen, aina levoton. Voi, varmaankin
tulisi vielä joitakin esteitä. Välistä tunsin itseni hyvin heikoksi.
Ajattelin kuolemaa. Ennen en ollut koskaan sitä pelännyt, mutta nyt
se ajatus minua kauhistutti. Ompelin ompelemistani nenäliinaa, pistin
piston toisensa jälkeen. En voinut sitä kestää, vaan minun täytyi tuon
tuostakin hypähtää ylös hengähtämään!
"Taistelin urhoollisesti sen puolesta, että pääsisitte täältä pois",
sanoi luutnantti Due. "Mutta minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että
tunsin itsekästä iloa, kun se kuitenkaan ei tapahtunut. En olisi
kernaasti tahtonut kadottaa teitä niin pian ja niin äkkiä. Meillä
on ollut niin hauskaa yhdessä aamusin, vaikka te harvoin tai tuskin
koskaan olette myöntänyt valitukseni oikeutetuiksi. -- Uskokaa
pois, tuntuu hyvin raskaalta kun ei voi pitää niistä, joihin on
veren siteillä sidottu. Tuskin on olemassa kahta niin vastakkaista
luonnetta kuin Helenen ja minun. Me olemme sitä paitsi toisistaan
eronneitten vanhempien kasvattamat, hän äidin, minä isän. Myönnän,
että minä suureksi osaksi olen syypää kiistoihimme. Ärsytän, kiusaan
ja pilkkaan, mutta en koskaan ilman syytä. Itseänihän se vähimmin
hyödyttää, sillä se tekee minut ilkeäksi. -- Mutta mitä minä tässä
juttelenkaan. Te kai tuskin enää tunnette vanhaa ystäväänne, sillä hän
ei tunne itseään. Varmaankin ovat happamet karhunvaaramet, joita eilen
söimme, vaikuttaneet minuun pahasti ja saaneet minut synkkämieliseksi.
-- Maaliskuussa täytän kaksikymmentä viisi vuotta ja sen jälkeen en
viivy täällä ainoatakaan päivää enää. Katsokaapa, neiti Marie, minun
on odotettava puoli vuotta ja olen kuitenkin kärsivällinen, teidän
ainoastaan kuukausi ja teistä se on hirveätä. Pidän teistä hyvin
paljon, mutta tuo jännitys on todellakin vähän naurettavaa. Olette
tunteellinen, neiti Staal, liian tunteellinen. Teidän pitäisi koettaa
pysyä levollisempana."
"Mitä aijot lahjoittaa sisarellesi?" kysyi pikku Henny.
Se oli vaikea kysymys. Ei voinut olla puhettakaan siitä, että ompelisin
jotakin. Ajattelin ostaa korko-ompeleilla kirjatun nenäliinan, mutta en
sitä sitten kuitenkaan tehnyt. Minna olisi siitä pitänyt, luullen sitä
minun tekemäkseni. Se olisi tuntunut petokselta. Antaisinko hänelle
jonkun hopeakalun? Hyi, ei, en voinut antaa hopeakalua Minnalle.
Loppupäätökseksi tuli, että läksin erään puutarhurin luo, sidoin
myrttiseppeleen hänen ansarissaan ja lähetin sen kosteisiin sammaleihin
käärittynä morsiamelle.
Syyskuun viides päivä oli sunnuntai. Menin kirkkoon, vaan en kuunnellut
saarnaa yhtä tarkkaan kuin tavallisesti, ja kuitenkin palvelin Jumalaa
sydämmessäni. Näin rakkaani ajatuksissani, tiesin että heidän onnessaan
oli aukko, kun en ollut heidän luonaan, enkä ollut parempi kuin että
iloitsin siitä.
Iltapäivällä ajoin salaneuvoksetar Trollen kanssa Frederiksbergiin.
Joimme vettä lähteestä, ja vanha vartijatar tunsi minut.
"Kas, tekö se olette? Siitä on hirveän pitkä aika kun te viimeksi
olitte täällä. Niinhän se on, niinhän se on. -- Eivätkö äitinne ja
sisarenne enää elä?"
"Elävät kyllä, Jumalan kiitos, molemmat."
Kolme päivää sen jälkeen, juuri kun ajattelin Minnaa, kuinka herttainen
hän mahtoi olla emäntänä, ja äitiä, näyttikö hän oikein terveeltä ja
laskiko hänkin päiviä, ilmoitti palvelija kreivi Örnklon.
"Sepä minua ilahuttaa, kreivi Örnklo, on sangen ystävällistä, että
tulette tänne niin pian kotiintulonne jälkeen."
"Minun täytyy tunnustaa, rouva everstinna, että tällä kertaa koskee
tuloni pääasiallisesti serkkuani, neiti Staalia."
Everstinna kävi aivan jäykäksi, ja Amalian kauniit silmät laajenivat
tavallista suuremmiksi.
"Tuon teille tuhansia terveisiä, Marie hyvä, tädiltä ja Minnalta.
Viimeksimainitulta on minulla myös moitteita. Hän sanoi, ettei mikään
voima maailmassa olisi voinut estää häntä olemasta teidän luonanne
semmoisessa tilaisuudessa."
"Syy on minun", virkkoi Amalia kiireesti, "en tahtonut päästää häntä
niin vähällä".
"En luullut neitiä itsekkääksi. -- Kenties voimme mennä tuonne
viereiseen huoneeseen, serkku hyvä, puhelemaan lähemmin keskenämme."
Hän kertoi minulle juhlasta vilkkaasti ja tarkkaan yksityiskohtia
myöten. Hän oli suuresti muuttunut, lausui ajatuksensa paljoa paremmin,
näytti miehekkäämmältä ja vakavammalta sekä vähemmän tyytyväiseltä
itseensä, vaan ei oloonsa, joka minua hiukan kummastutti.
"Eikö ole omituista mielestänne, että minulla, sen jälkeen mitä on
tapahtunut, -- jonka tietysti tiedätte -- oli halua tulla häihin?"
"Se minua päinvastoin ilahuttaa."
"Älkää luulko, että olen kevytmielinen. Alussa surin syvästi, mutta
kauan ei kestänyt, ennenkuin minulle yht'äkkiä selveni, etten minä
ollut se mies, joka hänelle olisi sopinut. Hän oli minua etevämpi joka
suhteessa, ja sitä ei vaimon tule olla. Se olisi ollut epäsäätyinen
avioliitto, ei minulle, vaan hänelle. Kun kuulin hänen menneen
kihloihin, en tuntenut rahtuakaan mustasukkaisuutta ja minulle selveni,
että olin häntä oikeastaan rakastanut kuin ihannetta, kuten rakastin
tätiäni, ensimmäisiä olentoja, jotka olivat herättäneet eloon paremman
itseni. Ilman koetusta en kuitenkaan uskaltanut luottaa muuttuneisiin
tunteisiini. Häät olivat se koetus, ja minä olen sen kestänyt. En
aijo, kuten ensi silmänräpäyksessä päätin, jäädä poikamieheksi elämäni
ajaksi, aijon aikanani mennä naimisiin ja toivon, ettei valintani ole
tuottava häpeää sille naisihanteelle, jonka Minna on minulle luonut."
En ole koskaan voinut kärsiä naimiskauppain välittäjiä, mutta kun
hän seisoi siinä niin avomielisesti puhuen, solmin ehdottomasti
ajatuksissani liiton hänen ja pikku Hennyni välillä. He tulisivat
varmaankin sopimaan hyvin toisilleen.
Kun hän oli mennyt, tuli Amalia luokseni ja pani kätensä ystävällisesti
olkapäälleni. "Saatte kiittää itseänne kaikista ikävyyksistä, joita
teillä tässä talossa on ollut. Teidän olisi heti pitänyt esiintyä
itsenäisesti, puhua omaisistanne, eikä pysyä niin vaatimattomana, ettei
kukaan voinut aavistaa, että kuuluitte kunnollisten ihmisten joukkoon."
"Minun mielestäni, neiti Amalia, on jokainen, joka täyttää
velvollisuutensa ja sen lisäksi esiintyy vaatimattomasti, kunnollinen
ihminen ja on häntä semmoisena kohdeltava."
"Niin, mutta huonommat ihmiset eivät koskaan tee tehtäviään, ellei
heitä pidetä kovalla. He ovat niin kovin välinpitämättömiä, semmoiset
ihmiset. -- Kuulkaa, hyvä ystävä, olkaa nyt oikein herttainen ja kiltti
tyttö ja jääkää tänne. Kaikki asiat kyllä järjestetään paremmalle
kannalle."
Pudistin päätäni.
Siitä päivästä alkaen kohteli Amalia minua vuoroin uskottuna
ystävättärenä, vuoroin alamaisena. Rouva Bärenschild ei käytöstään
muuttanut. Everstin mielestä -- luulen minä -- nosti Amalia liian
suuren melun mamselista.
Rakas ystäväni salaneuvoksetar Trolle, joka koskaan ei tehnyt mitään
puolinaista, piti minusta äidillistä huolta.
"Näyttää siltä kuin luutnantti Due pitäisi teistä sangen paljon", sanoi
hän eräänä päivänä luoden minuun niin läpitunkevan katseen, etten
voinut olla nauramatta.
"Sen toivonkin hänen tekevän, ainakin pidän minä hänestä paljon. Sitä
paitsi voin salaneuvoksettarelle kertoa, että olen hänen uskottunsa."
Hän hymyili tyytyväisesti.
"On todellakin naurettavan surkeaa", sanoi hän toiste, "kuinka kiire
teillä on. Tuskinpa voitte uhrata hetkeäkään omiin vaatteisiinne.
Lähetän tänne neitsy Baggen pariksi tunniksi päivässä, jotta saatte
vaatevarastonne kuntoon."
Kukkaroni oli hyvin varustettu, koska tuskin olin ensinkään palkkaani
kajonnut. Tuo kunnon neitsy Bagge osti ja ompeli minulle uuden, mustan
silkkipuvun -- vanha oli pantava viralta -- ja toimitti minulle kaikki,
mitä tarvitsin. Pikku Henny auttoi häntä uskollisesti.
Minut oli vallannut omituinen rauhattomuus. Ainoastaan suurimmalla
voimanponnistuksella saatoin siinä määrin malttaa mieltäni, etten
laiminlyönyt tai unohtanut velvollisuuksiani.
Syyskuun kahdentenakymmenentenä kahdeksantena päivänä leikkasin irti
nenäliinan ja ompelin pitsit sen ympärille. Tuntui kuin olisi taakka
pudonnut hartioiltani.
Amalia oli haltioissaan ihastuksesta, ja everstinna katseli sitä
kateellisin silmin.
"Siinä on melkein liian paljon koristuksia", sanoi hän. "Minun
mielestäni, Amalia hyvä, olisit voinut käyttää mamselin aikaa
hyödyllisemmällä tavalla."
"En mitenkään! Voi, se on ihana, se on kaunein nenäliina koko maassa."
Hän heilutti sitä ilmassa. Kosija sattui juuri olemaan läsnä. Hän
katseli ihastuksella Amalian lapsellista iloa.
"Minulla on vain yhdessä kohden muistuttamista liinan suhteen", sanoi
hän, "nimittäin että siinä on A.B. Minun silmissäni olisi se vasta
täydellisen kaunis, jos siinä olisi A.R."
"Sitä te ette ymmärrä arvostella, herra kapteeni", vastasi Amalia
lapsekkaasti. "Näyttää paljon kauniimmalta, kun kirjain pyöristyy
sisäänpäin kuin ulospäin. -- Voi, kiitoksia hyvä mamseli Staal, mikä
kaunis muisto teistä tämä on. Nyt on vain yksi asia jälellä, jota
teiltä pyytäisin. Tuskin uskallan sitä sanoakaan. Kaikki minun pitsini!
Te pesette ne niin verrattomasti ettekä kieltäydy sitä tekemästä, jos
teidät tunnen oikein."
Taaskin tuli minulle kiire. Pullot olivat päällystettävät
villavaatteella ja pitsit harsittavat päälle. Luutnantti härnäsi
Amaliaa minun puolestani. Salaneuvoksetar moitti häntä myöskin, mutta
hän sai tahtonsa täytetyksi, ja se oli pääasia.
Henriette ei hetkeksikään minua jättänyt. "Kun tulemme
täysikasvuisiksi, tulemme sinua tervehtimään, Marie. Siihen asti
kirjoitamme oikein usein. Kuinka usein saamme sinulle kirjoittaa?"
"Kerran viikossa. Minä sitten vastaan teille myöskin kerran viikossa,
ja sinun täytyy luvata, Henny kulta, olla hyvin hyvä mamselia kohtaan,
joka tulee minun jälkeeni, ja sinun pitää oikein koettaa olla isällesi
mieliksi ja tehdä, mikäli voit, hänen olonsa hauskaksi, josta hän niin
paljon pitää."
Vihdoin valkeni viimeinen päivä. Pitsit olivat valmiit ja tavarani
matkakunnossa päivällisaikaan.
"Nousen aina hyvin varhain", sanoi salaneuvoksetar, "ja huomenaamuna
tulen teitä vaunuillani noutamaan. Älkää ollenkaan vastustelko, olen
monesti tehnyt sen palveluksen läheisimmille sukulaisilleni, ja harva
heistä on sydäntäni niin lähellä kuin te, lapseni."