Kun avasin silmäni, näin hämmästyksekseni kookkaan olennon seisovan
edessäni. Pimeässä en voinut tuntea, kuka se oli, mutta kuulin pian
äänestä, että se oli salaneuvoksetar Trolle.
"Olen pahoillani, jos herätin teidät."
Hän ojensi minulle kätensä, ja minusta tuntui kuin se olisi hiukan
vapissut.
"En tiennyt tästä mitään ennenkuin eilen. Menkäämme tuonne toiseen
huoneeseen."
Kun tulimme valoisaan puutarhahuoneeseen, katsoi hän minua tutkivasti
silmiin.
"Äiti ja sisar matkustivat pois, ja te jäitte!"
"Onhan se luonnollista, kun minulla on tuhkarokko ollut."
"Onko sekin luonnollista, että teidät jätettiin tänne melkein yksin?
Onko se luonnollista, että täällä kaikki on niin epämiellyttävää
teille kuin suinkin? Onko luonnollista, että teidän nuoruuttanne ja
terveyttänne tuhlataan, ikäänkuin niillä ei olisi mitään arvoa? Minusta
tuntuu kuin kuuluisin minäkin syyllisten joukkoon, vain siksi että
kuulun sukuun."
Hän sulki minut syliinsä. Hän ei enää ollut donna Grandezza, ylhäisyys
oli haihtunut pois, ja hellä sydän yksin saanut vallan.
"Olette varmaan hyvin rasittunut, lapsi parkani. Näytätte siltä
kuin ette olisi saanut nukkua, ette sopivaa ravintoa nauttia ettekä
raitista ilmaa hengittää. Luulen melkein, että enimmin kaipaatte
viimeksimainittua. Senpä vuoksi lähetän teidät nyt vähän ajelemaan
vaunuissani ja jään siksi aikaa lasten luo."
Hän pani itse omin käsin saalin hartioilleni, sitoi hatunnauhat leukani
alle, saattoi minut ulos vaunujen luo ja antoi ajurille määräyksen ajaa
Rungstediin ja takaisin. "Aja alussa hiljaa", sanoi hän.
Palvelija työnsi oven kiinni, ajuri napsahutti piiskaansa ja niin sitä
mentiin. Kaikki oli kuin unta.
Raitis ilma ja outo liike vaikuttivat minuun hyvin voimakkaasti. Minua
oikein pöyrrytti aivan kuin keinussa kiikkuessa. Kirkas päivänpaiste
häikäisi pimeään tottuneita silmiäni. Yhä nopeammin kulkivat vaunut.
Asunnot, puutarhat, pellot ja metsät kiitivät ohitseni. Se tuntui
melkein tuskastuttavalta ja sen lisäksi painosti minua oma pienuuteni
ja vähäpätöisyyteni istuessani siinä yksin noissa komeissa vaunuissa.
"Huomenna uudistatte retken", sanoi salaneuvoksetar takaisin
palatessani. "Nyt lähden heti pois ja lähetän sitten kamarineitini
tänne, neitsy Baggen, josta sinä niin paljon pidät, Louise. Hän saa
pitää teistä huolen, niin että rakas Marienne voi vähän hoitaa itseään
ja levätä kunnollisesti."
Parin tunnin kuluttua saapui neitsy Bagge tuoden mukanaan koko
joukon kaikenlaista hyvää. Hän oli salaneuvoksettaren palveluksessa
harmaantunut, ja hänen ulkomuotonsa, jossa ilmeni tyyneyttä ja
hyväntahtoisuutta, hidasluontoisuutta ja yksinkertaisuutta, teki
väsyneeseen mieleen rauhoittavan vaikutuksen.
Hän levitti pöydälle liinan, otti korista esille viinipullon, muutamia
ostereita ja kylmän kananpojan sekä toivotti minulle hyvää ruokahalua.
Vaikka en laisinkaan ole herkkusuu, maistui ruoka mainiolta, vahvisti
ja teki oikein hyvää. Siitä oli kauan kun minulle oli tarjottu hellin
käsin valmistettu ateria. Viime aikoina olin elänyt kahvilla, sen
vuoksi että matami Olsen, joka itse rakasti kahvia enemmän kuin kaikkea
muuta, ei kernaasti tahtonut vaivautua valmistamaan minulle ruokaa.
Aterian jälkeen vei neitsy Bagge minut yläkertaan kauniiseen, ilmavaan
huoneeseen, jonne hän oli laatinut minulle hyvin houkuttelevan vuoteen.
Oikein ihastuin sen nähdessäni. Nuo häikäisevän valkoiset, pehmeät
tyynyt ja vihreä silkkipeite tekivät todellakin virkistävän vaikutuksen
siihen, joka kauan oli maannut kovalla sohvalla. Neitsy Bagge oli
tuonut kaiken mukanaan, hän katseli tyytyväisen näköisenä kättensä
töitä, sulki akkunat ja jätti minut yksin.
Sain siis antautua pitkällisen unen helmaan, jota ei häiritsisi pelko,
että lapset jotakin tarvitsisivat, tai etten heräisi Louisen kutsuessa.
Väsyneenä ja voimattomana katselin vuodetta. Voi, kuinka hyvältä uni
tulisi maistumaan! Kello oli vasta kuusi, ja minä saisin nukkua aamuun
asti. Kuinka tulisinkaan nauttimaan.
"Anteeksi, että häiritsen, mamseli Staal, mutta siellä on muuan herra,
joka tahtoo teitä tavata."
"Onko se eversti? Tai ehkä luutnantti Due?"
"Ei, se on aivan vieras herra."
"Silloin se varmaankin on erehdys."
Hetken kuluttua palasi neitsy Bagge. "Hän pyysi sanomaan olevansa
pastori -- niin, mikä se nyt olikaan."
"Voi, se oli varmaankin Skau, eräs vanha herra?"
"Nuori herra hän on, mutta eikö liene viisainta, että mamseli menee
alas häntä puhuttelemaan."
Kun tulin puutarhahuoneeseen, oli vieras mennyt verannalle. Hattunsa
hän oli jättänyt pöydälle. Sen ympärillä oli suruharso. Minut valtasi
outo tunne. Näin hänet lasioven läpi, hän oli kookas, tumma mies, ja
hänen kasvonsa olivat hyvin syvämietteiset ja kauniit, varsinkin mitä
niiden ilmeeseen tuli. En ollut häntä ennen koskaan nähnyt, sillä jos
hänet kerran olisi nähnyt, ei häntä olisi voinut unohtaa.
Siirsin tuolin herättääkseni hänen huomiotaan, ja samassa
silmänräpäyksessä hän astui sisään. Omituinen oli katse, jonka hän
minuun loi.
"Voi, ette taida olla oikein terve!" Hän tarttui tuttavallisesti
käteeni.
"En tiedä, ketä minun on kunnia puhutella?"
"Olen Gustav Bang, mutta ettekö siis ole saanut kirjettä?"
"Viime kirjeeni joutui hukkaan. Onko teillä uutisia Italiasta? Jumalan
tähden, eihän vain mitään pahaa?"
"Ei suinkaan, päinvastoin hyvää, toivoakseni. Te katselette minua
niin vieraasti, ja minä teitä niin tuttavallisesti. Teillä on jo
suuri sija Gustav Bangin sydämmessä, vaikka ette koskaan ole kuullut
hänestä puhuttavankaan. Ettekö myöskään ole kuullut Hedevig Bangia
mainittavan?" Surumielinen ilme hänen kasvoissaan synkkeni.
"Kyllä toki, tunnen sekä teidät että hänet. Minna on teistä niin paljon
kirjoittanut."
"Huomaan, ettei Minna ole ennenkuin tuossa kadonneessa kirjeessä
kirjoittanut mitään, joka voisi olla valmistuksena sille, mitä
minulla on teille sanottavaa. Pelkään melkein ettei se tule teitä
miellyttämään. Antakaa minulle kätenne, Marie, ja luvatkaa olla Minnan
sulhaselle hänen kadottamansa sisaren sijassa."
Minnan sulhaselle! Oliko se mahdollista! Katselin häntä tutkien, vaan
en nähnyt muuta kuin hyvää hänen kirkkaissa, syvissä silmissään.
"Niin, katsokaa minua vain, hän on aarre, kallis aarre, uskallatteko
uskoa hänet minulle?"
"Voi, kyllä, mutta älkää pahastuko, jos käyttäydyn vähän omituisesti,
sillä tämä tuli niin äkkiä. Olen aivan ymmälläni. Siitä siis kerrottiin
tuossa kirjeessä, ja minä kun olisin voinut jo kolme viikkoa sitten
saada sen tietää."
"Menkäämme istumaan ulos puutarhaan. Pelkään, että olen säikähyttänyt
teitä, aivanhan te vapisette, hyvä Marie."
"Kuinka äiti voi?"
"Varsin hyvin. Lääkäri on selittänyt, ettei ihaninkaan ilmanala voi
hänelle lahjoittaa sitä, mikä häneltä nyt puuttuu, ja se on hänen
hartaimman toiveensa täyttyminen."
Tuntui siitä, kuin olisin hänet jo kauan tuntenut, ja
kuitenkin vaikutti tämä kaikki niin oudosti minuun. Hän kertoi
sisar-vainajastaan, kertoi äidistä ja Minnasta. Erittäin miellyttävää
oli kuulla, kuinka oikea ja kaunis hänen käsityksensä heidän
luonteistaan oli.
"Ensi alussa", sanoi hän, "soimasin melkein itseäni siitä, että olin
sitonut Minnan kohtalon omaani, peläten, että hänen raitis, toivehikas
mielensä tulisi kärsimään vakavuudesta, joka on luonteelleni ominainen,
ja joka johtuu siitä, että tähän asti olen tuntenut parhaasta päästä
elämän varjopuolia. Mutta nyt olen tullut siihen päätökseen, että
me Jumalan avulla kyllä voimme vaikuttaa hyvää toisiimme. Hänen
luottavainen, anteeksiantava, hellä sydämmensä tulee lieventämään
ankaraa elämänkatsomusta, jonka minä kovissa elämäntaisteluissa olen
itselleni muodostanut, ja minä taas kokemukseni perusteella voin
suojella häntä pettymyksiltä. -- Mutta, rakas sisareni, puhukaamme nyt
teistä. Minusta tuntuu hyvin omituiselta, että olette täällä niin yksin
sairasten lasten kanssa tyhjässä, kolkossa talossa. Näytätte itse hyvin
rasittuneelta. Pelkäänpä melkein, että äidin aavistuksessa, jolle Minna
aina on nauranut, kuitenkin oli perää. He ovat varmaankin tunnottomia,
tylyjä ihmisiä."
Hänen tummat silmänsä ilmaisivat tahdonlujuutta hänen luodessaan minuun
läpitunkevan katseensa. En voinut häneltä salata asian todellista
laitaa, mutta vetosin hänen hyvään sydämmeensä pyytäen, ettei hän
enempää kyselisi.
"Tuo pyyntö todistaa arveluni oikeaksi. Marie raukka, kuinka
tulemmekaan teitä hoitelemaan, kun kerta olette luonamme. Ette edes
kysy milloin ja missä."
"En voi sitä oikein käsittää."
"Ensiksi pitää teidän saada tietää missä." Sitten hän kertoi
vanhanaikaisesta pappilasta Jyllannin itärannalla, sammaltuneesta
katosta haikaranpesineen, lammikosta kiviaitoineen ja salavapuineen,
puutarhan satavuotisesta lehmuksesta, sekä polusta, joka johti
kanervikkokumpujen yli lähteen sivutse läheiseen metsään. Näin kaiken
ilmielävänä edessäni, ja usko, että me todella tulisimme siellä yhdessä
elämään, rupesi juurtumaan sydämmessäni.
"Ja nyt tulemme kysymykseen: milloin. He ovat jo matkalla. Häät
vietetään ainoan sukulaiseni, isä-vainajani veljen luona, joka on
pappina Slesvigissä. Sinne me molemmat matkustamme heitä vastaan.
Syyskuun viidennen päivän, professorin syntymäpäivän, olemme valinneet
hääpäiväksemme. -- Mutta alkaa jo hämärtää! Minun täytyy rientää pois.
Huomenna palaan takaisin."
Hän meni, mutta minulle oli kaikki jo selvinnyt. Toivoni ei enää ollut
kaukainen, epämääräinen. Tiesin jo ajankin, jolloin se täyttyisi:
syyskuun viidentenä päivänä. Tänään oli elokuun kuudestoista päivä.
Kaksikymmentä päivää, oi Jumalani, voinko tätä onnea kestää!
"No, olipa hyvä että hän meni, että mamseli vihdoinkin pääsee levolle."
"Levolle?" Katselin häntä kummastellen. "Sitä en suinkaan aijo tehdä,
se on aivan mahdotonta. Menkää te levolle, neitsy Bagge, minä en voi."
"Marie, kerro minulle, mitä asiaa hänellä oli, se oli varmaankin jotain
hauskaa. Sinä ansaitset jotain hauskaa."
Kerroin pikku Hennylle kaikki. Hän taputti käsiään, mutta virkkoi
kuitenkin: "Meidän täytyy siis erota." Se minuun koski keskellä
riemuani.
Neitsy Bagge pani lopulta maata. Lapset nukkuivat; minä hiivin ulos
puutarhaan. Kuu paistoi kirkkaalta taivaalta. Se loi väräjävän loisteen
rannan aalloille, hopeaisen hohdon puutarhan georgiineille. Talo näytti
niin rauhalliselta. Ajattelin edellistä yötä ja sydämmeni oli täynnä
hartautta.
Kun salaneuvoksetar Trolle tuli ajaen seuraavana päivänä, seisoin minä
ovella häntä vastaanottamassa.
"No, totta tosiaankin", sanoi hän hymyillen, "yhden ainoan yön uni voi
tehdä ihmeitä."
Purskahdin nauruun. Siitä oli kauan kun viimeksi olin nauranut. Se
kuului omituiselta, aivan kuin ei olisi ollut omaa nauruani, ja
kuitenkin se teki niin hyvää.
Otin hänen kätensä ja suutelin sitä. "Suokaa anteeksi, teidän armonne,
mutta minä en ole ensinkään ollut levolla."
Sitten istuuduin jakkaralle hänen jalkainsa juureen ja kerroin hänelle
historiani. Hän kuunteli tarkkaan, ja kun olin lopettanut kertomukseni,
suuteli hän minua otsalle ja sanoi:
"Ylpeilisin teidän laisestanne tyttärestä ja kuitenkin minun täytyy
teitä torua. Pelkonne huolestuttaa omaisianne paikkaa vaihtamalla on
ollut oikein naurettavaa. Ette voi sitä puolustaa. Luulen, että jos
tätä olisi kestänyt vielä kauan, olisivat voimanne murtuneet. Ei, älkää
väittäkö vastaan. Henriette on kertonut minulle paljon, ja itsekin olen
huomannut yhtä ja toista. -- Louise Örnklo on siis kasvattiäitinne.
Olen hänet tuntenut, hän oli kaunein ja lahjakkain nuori tyttö, minkä
koskaan olen tavannut. Tiesin, että hän oli mennyt naimisiin erään
upseerin kanssa, mutta huhu kertoi, että mies oli tehnyt itsemurhan
velkojen tähden, ja että hänen vaimonsa sen johdosta menetti järkensä.
En ole koskaan huhuihin luottanut, mutta tämäpä vasta hullunkurista
oli. -- Nyt tahdon koettaa keventää mieltänne sen ainoan seikan
suhteen, joka vielä sitä painaa. Olette tietysti huolissanne lasten
tähden ja pelkäätte, että laiminlyönti ja aika tulevat turmelemaan,
mitä vaivoin olette istuttanut heidän nuoriin sydämmiinsä. Luottakaa
te huoletta minuun, minä lupaan heistä pitää hyvää huolta ja suojella
teidän kylvöänne."
Puutarhan portti avautui, joku tuli sisään. Ei sieltä kuulunut everstin
raskaita sotilasaskeleita, eikä luutnantin tanssimestarin-käyntiä,
vaan reipasta, miehekästä astuntaa. Vannaankin ne olivat uuden veljeni
askeleita, eikä aikaakaan, niin hän seisoi ovessa. Salaneuvoksetar
Trolle otti hänet hyvin kohteliaasti ja ystävällisesti vastaan, mutta
vanhalla arvokkuudellaan, jonka niin hyvin tunsin, mutta joka oli
haihtunut pois hänen suhteestaan minuun.
"Menkää nyt pukemaan yllenne, pikku ystäväni. Arvelen, että herra
lankonne kernaasti lähtee hiukan ajelemaan kanssanne."
Takaisin palatessani heristi hän minulle sormea. "Olkaa varoillanne,
mamseli Staal, olette nyt saanut päästökirjanne."
Siinä me istuimme yhdessä, ja se oli yht'aikaa niin käsittämätöntä
ja niin luonnollista. Katsoin hänen miehekkäisiin ja kuitenkin niin
lempeisiin kasvoihinsa ja tein hänelle tuhansia kysymyksiä. Kirkas,
valoisa auringonpaiste ei minua tänään häikäissyt. Se ei ollut
valoisempaa kuin toiveeni. En nyt ollut yksin, hyljättynä, sillä ystävä
ja veli istui vieressäni.
Meri siinti niin sinisenä. Laivojen ja veneitten valkoiset purjet
näyttivät niin hauskoilta. Maakartanot puutarhoineen olivat niin
viehättäviä, eikä metsä ollut mielestäni koskaan ollut niin viheriä.
Tuon tuostakin näki vilahdukselta peltoja ahkerine leikkuumiehineen.
Pienet porsaat juoksivat tien poikki. Rattaita vieri sivutsemme.
Kaikkialla näki iloisia kasvoja. Sydämmessäni lauloin:
Maa on niin kaunis,
Kirkas Luojan taivas,
Ihana on sielujen toiviotie.
Mutta kuka tuolla tuli ratsastaen? Voi, sehän oli ystäväni Frederik
luutnantti. Nyykäytin hänelle päätäni. Hän ei vastannut tervehdykseeni,
niin hämmästyksissään hän oli, jäi vaan tuijottamaan jälkeemme. Mutta
olihan siinä todella näky, joka olisi voinut muuttaa hänet vaikka
suolapatsaaksi, nähdä minut ajavan salaneuvoksetar Trollen vaunuissa
vieraan herran vieressä.
Gustav puhui sydämmellisesti ja kiitellen Christian Örnklosta.
"Mitä Minnan eno oikeastaan pitää liitostanne?" kysyin.
Hän hymyili, ja minä huomasin kuinka hymy kaunistaa vakavia kasvoja.
"Se on hyvin sopiva liitto hänen isänsä tyttärelle. Sitä paitsi
luulen sen tiedon enoa rauhoittavan, että Minna on peruuttamattomasti
sidottu." --
"Teidän täytyy totella minua, kuin olisitte pieni lapsi", sanoi
salaneuvoksetar, kun tulimme kotiin, "ensiksi juotte tämän lihaliemen
ja sitten menette nukkumaan".
"Älkää toki semmoista vaatiko! En saata nukkua näin ihanana, valoisana
päivänä."
"Te saatatte kyllä ja teidän täytyy se tehdä. Menkää nyt heti,
ja neitsy Bagge ei saa teitä jättää, ennenkuin nukutte. Olkaa
tottelevainen lapsi ja sanokaa hyvää yötä. Nyt pastori ja minä ajamme
tiehemme."
Luulin että minun olisi mahdoton nukkua, mutta kun olin hetken
aikaa maannut katsellen neitsy Baggea, joka kaikessa rauhassa istui
akkunan ääressä sukkaa kutoen, menivät silmäni ehdottomasti umpeen,
ja minä vaivuin uneen hänen sukkapuikkojensa hiljaa, yksitoikkoisesti
raksuttaessa.
Kun heräsin, oli aamu. Olin nukkunut seitsemäntoista tuntia yhtä mittaa
ja tunsin saaneeni runsaasti uusia voimia. Kiireesti pukeuduin ja
juoksin alas puutarhaan. Korvissani soi lakkaamatta: kahdeksantoista
päivää, vain kahdeksantoista päivää.
Poimin koko joukon kukkasia, annoin Henrietelle ja Louiselle
kummallekin kimpun ja panin yhden tohtorin lasin viereen, ajattelematta
tarkemmin, mitä tein.
Tullessaan antoi hän lapsille luvan olla hiukan jalkeilla. Sen jälkeen
hän kääntyi minun puoleeni kysyen:
"Kuka on pannut kukkaset lasini viereen?"
Minusta tuntui kuin olisin tehnyt rikoksen. Olin vähällä pyytää häneltä
anteeksi.
"Kyllä minä olen ne pannut, antakaa anteeksi, olin niin iloinen."
"Pidän kaikkea liikanaista iloa ja surua sairaloisena", vastasi hän
jörösti.
Näin kuitenkin ihmeekseni, että hän poislähtiessään kiinnitti kukkaset
napinläpeen.
Myöhemmin iltapäivällä tuli salaneuvoksetar Gustavin seurassa. He
näyttivät sangen vakavilta.
"Saakoon hän kuulla sen samalla, koska se joka tapauksessa on
sanottava", virkkoi hän.
Jäätävä pelon tunne valtasi sydämmeni.
"Älkää pelästykö, ei mitään onnettomuutta ole tapahtunut, vaikka
se, mitä tulen teille kertomaan, ei juuri ole hauskaakaan. Olin
everstiläisten puheilla, ja he suorastaan eivät salli teidän
lähteä ennen lokakuun ensimmäistä päivää. He vetoavat siihen, että
irtisanominen on tapahtuva ennen kuukauden puoliväliä. Sijaisesta eivät
he tahdo kuulla puhuttavankaan. Olen hyvin pahoillani, mutta pelkään,
että teidän täytyy siihen mukautua."
"Parasta on siis että häät siirretään tuonnemmaksi", arveli Gustav.
"Ei millään ehdolla. Mieleni tulee olemaan paljoa kevyempi ja iloisempi
kun tiedän, että se on tapahtunut, kun voin ajatella teidät kaikki
hyvässä rauhassa kotilieden ääressä."
"Tämä on katkera pettymys! Mitä sanonkaan heille, kun palaan yksinäni?"
"Mitä teidän on sanottava äidille, en tiedä. Minnalle voitte vain
kertoa, etteivät everstiläiset mitenkään voineet tulla toimeen
ilman minua. Olen vakuutettu siitä, että hän selittää sen kaikkein
parhaimmalla tavalla."
Hymyilimme molemmat, mutta sydämmeni oli raskas. Taaskin lykkäys!
Päämäärä tuntui minusta hyvin kaukaiselta. Neljäkymmentä kolme päivää,
ajattelin.