Olin niin alakuloinen, että tuskin huomasin noita outoja
mielenilmauksia. Käänsin kuitenkin muitten tavoin katseeni oveen päin.
Se avautui ja -- pettivätkö silmäni? -- oma professorinihan sieltä
tuli. Ei, se ei ollut harhanäky, todellisuutta se oli. Hän ojensi
käsivartensa minua kohti, ja minä riensin hänen syliinsä.
Iloissani unohdin hetkeksi kaikki, mutta sitten vetäydyin hiljaa irti,
pitäen kuitenkin hänen kättään omassani, hänen uskollista kättään, joka
kyllä oli minua puolustava.
"Teitte kauniisti ja ystävällisesti, hyvä rouva Bärenschild", virkkoi
hän kääntyen hämmästyksestä sanattoman everstinnan puoleen, "kun
lähetitte palvelijanne höyrylaivalle tuomaan minut heti tänne, mutta
se oli, suoraan sanoen, turhaa. Olisin tullut joka tapauksessa, sillä
kaikkein ensimmäiseksi tahdoin tavata tätä lasta." Hän kohotti päätäni
ja katseli minua tarkkaan.
"Mutta, Mie kulta, sinähän näytät kovin kalpealta etkä ole sanottavasti
kehittynyt siitä kuin viimeksi sinut näin. -- Niin, hänellä on aina
ollut niin hellä sydän, kaipuu on syynä kaikkeen, ja kuitenkin olen
vakuutettu siitä, että olette tehneet parastanne häntä lohduttaaksenne
ja rohkaistaksenne, etenkin te, rakas neiti Amalia. Arvaan että teistä
ja Mariesta on tullut oikein hyvät ystävät, melkein kuin sisarukset."
Hän pani toisen käsivartensa Amalian vyötäisille, toisen minun
ympärilleni ja veti meidät aivan lähelle toisiamme. Amalia ei vastannut
mitään, mutta punastui korvia myöten.
Professori ei huomannut mitään. Hän suuteli minua otsalle, pisti käteni
kainaloonsa ja huudahti:
"Olette varmaankin jo odottanut minua, armollinen rouva, mutta nyt
teidän tosiaankaan ei tarvitse enää odottaa. Olen nyt aivan valmis
käymään pöytään. Niin, pienen neitini saan tietysti pitää."
Hän ei huolinut heikosta yrityksestäni vetää kättäni irti. Ei mikään
auttanut, minun täytyi häntä seurata. Luutnantti Due irvisteli
hullunkurisesti ja hyväntahtoisesti mennessämme hänen ohitsensa.
Siinä minä istuin, samalla kertaa onnellisena ja onnettomana
kunniavieraan vieressä. Pidot olivat meidän kunniaksemme. Se oli
hänestä luonnollinen asia, jota hän myöskään ei salannut.
"Sinä olet varmaankin sitonut kukkavihkoni? Kiitos, tyttö kultani,
oletko myös järjestänyt maljakot?"
Tällä kertaa ei Amalia kiitosta saanut.
Professori jutteli vilkkaasti ja iloisesti. Kaiken aikaa hän pakotti
minua ottamaan osaa keskusteluun. Hän piti minua päähenkilönä.
Everstinna istui äänetönnä, ja eversti näytti janoavan selitystä.
Amalia sitä vastoin koetti selvään professori Langea miellyttää.
Vierasten kesken vallitsi mitä iloisin mieliala.
"Kas niin, rakas ystäväni", sanoi eräs vakava herra, parooni Eberfeldt,
"nyt otan minä teidät takavarikkoon lopuksi iltaa. Se on vanha lupaus."
"Tulen heti paikalla", vastasi professori, "minun täytyy vain saada
puhua hiukan tyttöseni kanssa."
Menimme pieneen sivuhuoneeseen. Hän otti minut polvelleen, ja minä
suutelin hänen valkoista tukkaansa, hänen rakkaita silmiänsä, hänen
käsiänsä.
"No, Marie, kuinka Farumissa jaksetaan?"
"En ole käynyt siellä kertaakaan."
"Mitä! Miksi et ole pyytänyt, että pääsisit everstiIäisten vaunuissa
ajamaan sinne? Se ei ollut ystävällistä! Mette asuu Karenin luona ja
hänestä olisi varmaankin ollut hauska nähdä sinua."
"Kertokaa minulle vähän äidistä."
"Hyvin kernaasti. Hän kukoistaa uudelleen, on melkein samanlainen,
kuin teistä erotessaan. Niin, te olette saaneet kokea paljon surua sen
jälkeen. Ja Hedevig, voi Mie, hän on aivan kuin enkeli! Hänen nuori
sydämmensä on taivaassa, kun minua vanhaa miestä tuhannet siteet vielä
kiinnittävät maailmaan. -- Älkäämme ajatelko sitä. -- Et usko kuinka
kreivi Örnklo on hellä sisartansa kohtaan. Uskallanpa väittää, että hän
pitää enemmän sisarestaan kuin vaimostaan ja lapsistaan, ja kuitenkaan
ei tuolla muuten viisaalla miehellä vieläkään ole kaikki ruuvit
paikoillaan. Puhukaamme nyt Minnasta, hän on kuin ruusu! Pitkä, solakka
ja kaunis, sanomattoman kaunis hän on, ja kuitenkin hän itkee paljon
surusta ja säälistä sekä sinua ikävöidessään."
"Professori Lange, rohkenenko keskeyttää keskustelun, vaimoni odottaa
meitä."
"Tulen tuossa paikassa, hyvä parooni, kahden minuutin kuluttua.
-- Huomenna saamme puhua enemmän, Mie, matkustan Fyeniin varhain
ylihuomenna. Huomispäivän omistan sinulle. Minulla on vielä paljon
kerrottavaa, ei juuri semmoista, joka on tapahtunut, vaan jotain, joka
varmasti tapahtuu. Annan sinulle aineksia tuulentupien rakentamiseen,
ei tietysti mitään suurenmoisia. -- Tässä olen, herra parooni! Nöyrin
palvelijanne, armollinen rouva, ja kiitoksia näistä erinomaisen
hupaisista hetkistä. Huomenna palaan puhelemaan oikein kunnollisesti
tyttöseni kanssa."
Saatoin häntä portaita alas, oli niin vaikeaa hänestä erota.
"Pane yllesi ja tule mukaan, Marie! Eikö totta, hän on tervetullut?"
Parooni kumarsi ja sopersi muutamia kutsumasanoja.
"Kiitän nöyrimmästi, mutta se ei käy laatuun. Näkemiin asti."
Portti sulkeutui hänen jälkeensä. Menin hitaasti takaisin ylös,
peloissani odottaen mitä tuleman piti!
Rouva Bärenschild ja Amalia seisoivat keskeltä ruokasalin lattiaa.
Eversti käveli edestakaisin ja oli kuin purkautumaisillaan oleva
tulivuori.
"Onko teillä mitään sanottavaa puolustukseksenne?"
"Minkä vuoksi, rouva everstinna?"
"Tämäpä jo menee liian pitkälle, en ole koskaan sen hävittömämpää
kuullut! Miksi ette ennen kertonut, ihminen, että hän on teidän
sukulaisenne? Ellette olisi käyttäytynyt niin petollisesti, ei
semmoista häpeää olisi tapahtunut."
"Ette ole koskaan näyttänyt välittävänne oloistani tai kyselleet
omaisistani, yhtä vähän kuin koskaan olette kertonut minulle, keitä
tänne kutsuttaisiin. En aavistanut, että professori Langea odotettiin."
"Löytyneepä keino nenäkkäisyyttäkin vastaan. Menkää heti paikalla
huoneeseenne."
Eversti oli vaiti. Hän näytti siltä kuin olisi pitänyt puolustustani
verrattain järkevänä.
Viipyi kauan ennenkuin sain unta. Suru ja ilo, paha ja hyvä taistelivat
minussa ylivallasta. Päivä oli ollut surullisimpia ja kuitenkin oli
rakkaan vanhan ystäväni tapaaminen tuottanut minulle paljon iloa. Hän
oli luvannut palata huomenna. Mitäpä hän minulle kertoisi? Jotain
hyvää, sen olin lukenut hänen veitikkamaisista katseistaan. --
Ennenkuin vaivuin uneen, rukoilin Jumalalta voimaa antaakseni anteeksi
everstinnalle, pyysin häntä tukahuttamaan vihan, joka paha kyllä, kyti
sydämmessäni.
"Laittautukaa kuntoon, mamseli Staal", sanoi rouva Bärenschild
seuraavana aamuna, "lähteäksenne puolen tunnin kuluttua huvilalle
ottamaan vastaan tavaroita."
"Mutta huomennahan oli määrä lähteä."
"Olen muuttanut päätökseni."
"Enkö voisi viipyä kahteentoista, kenties silloin ehtisin tavata
professori Langea."
"Se ei käy päinsä."
"Olkaa vakuutettu siitä, neiti Staal", virkkoi hänen veljensä
kiivaasti, "että minä tulen kertomaan hänelle asian oikean laidan."
"Ei, sitä ette saa, en tahdo millään ehdolla häntä huolestuttaa.
Sanokaa hänelle lämpimimmät terveiseni, mutta älkää mitään kertoko. --
Rouva Bärenschild, suostukaa toki. Teette minulle äärettömän suuren
palveluksen, jos siirrätte asian huomiseksi. Suren suuresti, ellen saa
häntä enää nähdä."
"Kuinka monta kertaa minun täytyy sanoa, etten sitä salli."
Olisi ollut alentavaa enää pyytää ja sitä paitsi ei siitä olisi
hyötyä ollut. Koko tuuma oli kostoksi aijottu tai -- kuten everstinna
luultavasti sanoi -- rangaistus eilisestä.
"Oikein se on häpeällistä", sanoi Lise, "palvelija kertoi minulle koko
jutun. Eivät edes suoneet teille sitä iloa, että saisitte puhella
iso-isänne kanssa, tai mikä hän lienee."
Oli mitä ihanin sää ja kaikkialla niin kesäistä ja vihreätä, mutta
mieleni oli niin murheellinen, etten voinut siitä iloita. Huvila
sijaitsi Klampenborgin ja Charlottenlundin välillä. Se oli kaunis pieni
asunto, rakennus verannalla varustettu, edustalla puutarha täynnä
ruusupensaita.
Kun kaikki oli valmista illalla, olin kovin väsynyt, mutta tyynempi.
Katselin veden kirkkaaseen, siniseen kalvoon ja mietin professorin
sanoja: "Annan sinulle aineksia tuulentupien rakentamiseen."
Päivä kului kuten toinenkin. Nenäliina edistyi ripeään, sillä
"aamuhetki kullan kallis". Heinäkuussa sain Minnalta lyhyen,
liikuttavan kirjeen. Se oli tapahtunut, Hedevig oli kuollut. Ilman
tuskia oli hän nukahtanut, kuin väsynyt lapsi uneen vaipuu. Paperilta
näkyi kyynelten jälkiä. Kirjeessä ei ollut mainittu mitään matkasta
eikä heidän aikeistaan.
Ikävöiden odotin seuraavaa kirjettä, mutta viikko kului viikon jälkeen,
eikä mitään tullut. Eräänä päivänä valitin sitä Amalian läsnäollessa.
"Kyllä teille on tullut kirje", huudahti hän. "Kun viimeksi kävin
kaupungissa, pyysi Frederik minua ottamaan sen mukaani. Minä olin sen
aivan unohtanut! Se on varmaankin laukussani tai hatturasiassa tai
jossain muualla, en enää muista missä."
Etsin laukusta, hatturasiasta ja kaikista mahdollisista paikoista,
mutta turhaan.
"Minua suututtaa, että olen hukannut kirjeenne, mamseli Staal, mutta ei
minusta siitä kannata niin suurta melua nostaa. Eihän onnettomuus ole
korvaamaton. Kyllä te pian saatte uuden kirjeen."
Mutta onnettomuus oli minusta kuitenkin suuri. Kirjoitin ja ilmoitin
heille kuinka oli käynyt. Kuinka kauan tulisi kestämään, kunnes saisin
vastauksen? Mitähän kadonnut kirje lienee sisältänyt? Mitä päätöksiä he
olivat tehneet? Oliko onni lähellä, vai oliko se yhä vielä kaukainen
utukuva vain?
"En voi hyvin", sanoi Henriette eräänä aamuna. Hän oli luonnostaan
hyvin reipas eikä olisi syyttä valittanut. Koetin hänen otsaansa. Se
poltti. Hänen kaulansa oli kipeä, eikä hän voinut mitään syödä.
"Eikö everstinnan mielestä olisi parasta kutsua lääkäri?"
"En luule sitä tarpeelliseksi. Hän on varmaankin jo illalla terve,
ellei, tulee lääkäri ylihuomenna minun luokseni."
Otin työni ja menin Hennylle seuraksi. Hän makasi kärsivällisenä
vuoteellaan ja katseli minua ystävällisesti. "Jumalan kiitos että olet
täällä", sanoi hän.
Seuraavana päivänä sairastui Louise. Hän itki ja valitti. Menin taas
everstinnan luo.
"Eikö pitäisi kutsua lääkäri?"
"Oikein on naurettavaa, kuinka te lapsia hemmottelette. Olenhan
sanonut, että hän tulee huomenna."
"Teidän olisi pitänyt kutsua minut aikaisemmin", sanoi lääkäri
seuraavana päivänä, tutkittuaan tarkasti potilaita. "Heillä on
tuhkarokko. Akkunat ovat niin pian kuin mahdollista peitettävät. --
Saisinko kirjoitustarpeita."
"Teillä on tietysti ollut tuhkarokko", kysyi Amalia lääkärin lähdettyä.
"On."
"Minä arvasin sen, mutta minulla ei ole sitä ollut, jonka vuoksi minun
täytyy matkustaa kaupunkiin."
"Ja minä en kestä kaikkia näitä toimenpiteitä", valitti rouva
Bärenschild, "minun täytyy myöskin pois".
"Ei kukaan voi pakottaa teitä jäämään, neiti Staal", huudahti
luutnantti innokkaasti, "te lähdette myöskin kaupunkiin".
"Pakko ei tässä tule kysymykseenkään. Minun olisi päinvastoin hyvin
vaikea jättää rakkaat pienet potilaamme."
"Toisin ette voinut ajatella, olisihan minun pitänyt se tietää. --
Toivon, ett'ette luule minun pelkurimaisuudesta tai halpamaisuudesta
pakenevan tautia, vaan että matkustan sen vuoksi, että sopivaisuus, tuo
sydämmetön hirviö, ei salli meidän olla kahden täällä maalla."
"Huonekalut ja palvelijat viemme tietysti mukanamme", huomautti
everstinna, "mutta lähetämme tänne hoitajattaren Kööpenhaminasta öitä
valvomaan".
"Tässä on hajuvettä, kenties se saattaisi lapsia virkistää, ja tässä on
muutamia kalentereita ja pikkutavaroita heille huvitukseksi."
Olin Amalialle niin kiitollinen, kuin olisivat he olleet minun eikä
hänen sisariaan.
Eipä tuntunut varsin hauskalta olo tuossa autiossa talossa, jossa minä
yksin kuljeskelin. Puutarhan puoleisessa huoneessa oli pyöreä pöytä
ja muutamia tuoleja. Kaikki muut huoneet olivat tyhjät. Ikävöin hyvin
hoitajatarta, mutta kun hän vihdoin tuli, ei hän minua tyydyttänyt.
Hänellä oli epämiellyttävät kasvot, joista heti huomasin, että
sairaanhoito oli hänellä vain elinkeinona eikä yhtään sydämmen asiana.
"Minä en ollenkaan sovi maalla olemaan", sanoi hän, "kaikkein vähimmin
tämmöisessä syrjäisessä paikassa ilman miesväkeä, Jumal'auttakoon!"
Hän meni ulos puutarhaan, tutki tarkkaan akkunaluukut, pudisti päätään
ja läksi sitten keittiöön keittämään itselleen kahvitilkkasen, kuten
hän sanoi.
Myöhään illalla tuli eversti ratsastaen lapsia katsomaan. Hän oli hyvin
hellä heitä kohtaan ja minulle hän sanoi lähtiessään: "Hoitakaa nyt
lapsia oikein hyvin, mamseli Staal. Voitte olla vakuutettu siitä, että
runsaasti tulen korvaamaan vaivanne."
"Älä toki semmoista puhu, isä!" huudahti Henny, "sitä hoitoa, jota
Marie meille antaa, ei voida rahalla maksaa."
Eversti katsahti häneen kummastellen ja nyykäytti sitten minulle
päätään, joka varmaankin merkitsi, että hän pitäisi lupauksensa.
Kun tohtori Stub seuraavan kerran tuli, katseli hän ympärilleen ja
jotakin, joka muistutti tyytyväisyyttä, kuvastui hänen kasvoillaan.
"Herrasväki on matkustanut pois, näen minä. Olen hyvilläni siitä, että
hoito on uskottu teille, sillä silloin se tulee toimitetuksi tyynesti
ja tarkkaan."
Hänen sanansa eivät minua ilahuttaneet, huolimatta tunnustuksesta,
jonka sisälsivät, sillä hän ei näyttänyt paljoa välittävän omasta
mukavuudestani.
Tauti oli ankaraa laatua, etenkin Hennyn, ja kuitenkin hän oli heistä
kärsivällisempi. Hän tahtoi niin kernaasti minua säästää ja herätti
minut hyvin harvoin öisin. Pikku Louise raukalla ei ollut niin paljon
sielunvoimaa. Hän tahtoi, että aina olisin hänen läheisyydessään. Minun
piti kertoa hänelle juttuja, laulaa hänelle ja lohduttaa häntä. Olin
hyvilläni siitä, että Hennykin samalla siitä hyötyi.
"Tule tänne, Marie! Anna minulle vähän juotavaa. Voi, kaulani on niin
kipeä! Kuule, lupaathan jäädä tänne yöksi etkä anna tuon ilkeän matamin
tänne tulla. Huu, minä pelkään häntä, tulen kipeäksi, ellet lupaa."
Eversti tuli joka päivä ratsastaen lapsia tervehtimään. Tohtori Stub
kävi joka aamu potilaiden luona, joi lasillisen vettä, joka oli
asetettu valmiiksi häntä varten puutarhahuoneeseen, ja läksi jälleen
pois sanomatta muuta, kuin mikä oli aivan välttämätöntä.
Oli kulunut noin yhdeksän, kymmenen päivää. Kuumetta ei enää ollut
eikä minkäänlaista vaaraa. Olin nukahtanut sohvalle, kun Louise minut
herätti.
"Marie, ukkonen käy! Jumalan tähden, nouse ylös. Mitä nyt teemme!"
Siniset salamat välähtelivät akkunaluukkujen rakojen läpi himmentäen
kokonaan yölampun heikon valon. Koko rakennus tärisi joka jyräykseltä,
myrsky ulvoi savupiipussa, aallot kohisivat ulkopuolella.
"Marie, mitä me teemme, mitä me teemme!"
"Ole hiljaa, rakas lapsi, ja pysy vuoteessasi. Olit niin sairas, ja
Jumala on tehnyt sinut jo melkein terveeksi. Voit olla varma siitä että
hän antaa tämänkin tau'ota."
Samassa tempaistiin ovi auki ja hoitajatar syöksyi sisään kalman
kalpeana.
"Maailman loppu on tulossa", sanoi hän, "mutta vielä pahempaa on, että
puutarhassa liikkuu ja akkunain luona rapisee. Tämmöinen ilma on kuin
luotu varkaita ja rosvoja varten. Jumala armahtakoon meitä heikkoja
naisia!"
"Tuuli se vain on, joka saa puunoksat rapisemaan."
Salama seurasi toistaan; heidän valituksensa hämmentyivät voimakkaaseen
ukkosenjyrinään.
"Marie", kuiskasi Henriette, "etkö luule, että maailman loppu todella
on lähellä?"
"En, pikku Henny, sitä en luule ja tiedän, ettei Jumala meitä missään
tapauksessa hylkää. -- Teidän täytyy todellakin hiukan hillitä
itseänne, matami Olsen, lapset ovat muutoinkin peloissaan. Usko minua,
Louise, parin tunnin kuluttua on kaikki tämä oleva lopussa, ja päivä
koittaa entistä kauniimpana."
"Parin tunnin! Voi, sen ajan kuluessa saattaa paljon tapahtua. Mitä se
oli? Ettekö kuulleet jotakin, askeleita?"
"Ei, rankkasade sen aikaansai."
Vihdoin päivän koittaessa taukosi raju-ilma. Aurinko nousi kaikessa
komeudessaan, tomu oli huuhtoutunut lehdiltä ja kukkasilta, kaikki
näytti niin nuorentuneelta ja keväiseltä. Hengitin raitista,
puhdistunutta ilmaa verannalla ja kiitin Jumalaa, joka oli meitä
suojellut.
Hoitajatar oli mennyt ylös huoneeseensa. Lapset nukkuivat. Tunsin
olevani hyvin raukea, voimaton, rasittunut. Asetuin sohvan nurkkaan ja
elin pian unessa uudestaan tuon kamalan yön.