Äiti ja Minna eivät voineet aavistaa, mihin aikaan ja minkälaisissa
oloissa heille kirjoitin. He olisivat suuresti hämmästyneet, jos
olisivat nähneet minun istuvan yöllä kirjoittamassa päällystakki yllä
ja pesukaapin kansi pöytänä, pakkasen piirtäessä koreita kukkasiaan
akkunaruuduille. Meillä ei näet ollut uunia pienessä huoneessamme,
vaan oli tyydyttävä siihen lämpöön, minkä Amalia meille huoneestansa
soi, ja kuta kovempi pakkanen oli, sitä vähemmän hän tahtoi luovuttaa
muille. Välistä voin tuskin pitää kynää kädessäni, niin kohmettuneet
olivat sormeni. Jalat sitä vastoin olivat mukavasti asetetut pehmeään
nukensänkyyn, jonka Henriette oli minulle luovuttanut siihen
tarkoitukseen.
"Tässä on teille työtä, mamseli Staal", huudahti Amalia eräänä päivänä
kasvot ilosta loistavina. "Varmasti tulet kadehtimaan minua, äiti.
Katsoppa tätä nenäliinan mallia! Se on äskettäin tullut Parisista, ja
keisarinnalla on samanlainen. Eikö se ole kaunis? Nyt on vain saatava
nimi, joka siihen sopii. Teidän täytyy mennä Davidsenille, mamseli
Staal, sitä tilaamaan. Kuta pikemmin voimme alkaa, sitä parempi."
Katselin kauhistuksella leveätä reunusta, jonka muodostivat
kukkaiskiehkurat ja melkein näkymättömät rei'ät ja pohjat. Tulisinko
jäämään sinne niin pitkäksi aikaa, että saisin sen valmiiksi? Se hetki
tuntui melkein juhlalliselta, jolloin ensimmäiset pistot ompelin.
Kevät teki vähitellen tuloaan. Sain sen ensi tervehdykset
orvokkikimppujen kautta, jotka ostin pieneltä tyrkyttelevältä myyjältä.
Huhtikuun puolivälissä valmistui kahdeskymmenes osa nenäliinasta. Muistan
hyvin, kuinka mieleni oli raskas sinä päivänä. Salaneuvoksetar Trolle oli
matkustanut erään sukulaisen luo Holsteiniin epämääräiseksi ajaksi. En
ollut pitkään aikaan saanut kirjettä omaisiltani. Everstinna oli hyvin
ärtyisä, ja Henriette sai toria sen vuoksi, että hän -- aivan vastoin
tahtoani -- rupesi minua puolustamaan. Näytti siltä kuin kaikki olisi
kääntynyt minua vastaan tuottaakseen minulle huolta. Mutta iltapuolella
tuli Frederik tuoden jotakin kädessään.
"Tässä on teille vähän lohdutusta, jota te varmaan kovin kaipaattekin."
Se oli kirje Minnalta. Rouva Bärenschild huomasi iloni ja samassa
silmänräpäyksessä otti hän ompelupöydästään lankavyyhdin.
"Tulkaapa pitämään minulle tätä, mamseli Staal."
"Enkö minä saa, äiti, Marie tahtoo kernaasti lukea kirjettään."
"Et, Henriette, sinä pidät käsiäsi niin levottomasti. -- Kerimme nyt
yhdellä kertaa nämä kaksi naulaa mattoa varten, mamseli hyvä."
Teinkö väärin luullessani hänen keksineen sen minua kiusataksensa?
En voinut muuta. Mutta olihan kirje taskussani, ja se antoi minulle
voimaa pitää nuo kaksi naulaa loppuun asti hymyssä suin. Sen jälkeen
oli Amalia koristettava, he ajoivat pois, ja minä saatoin häiritsemättä
lukea kirjettäni.
"Minulla on niin paljon kerrottavaa, Marie, ja tänään tunnen vielä
tavallista selvemmin, kuinka huonosti kynä ja muste korvaavat suullisen
keskustelun. Osaisin niin helposti kertoa sinulle kaikki, mutta kaikkea
ei ole helppo kirjoittaa, ja kuitenkaan en voi pitää mitään sinulta
salassa.
"Ajatteleppa, Mie, Christian-serkku piti minusta, ymmärrätkö, hän piti
minusta niin paljon, että olisi tahtonut minut vaimokseen. Sinä et
voi hämmästyä enemmän kuin minä, kun sen kuulin. Minulla ei ollut
vähintäkään aavistusta siitä ja hämmästyin kovin, mutta kävin myös
hyvin surulliseksi. Hän oli niin vakava, niin kiihkeä, oli kuin hänen
elämänsä onni olisi riippunut minun vastauksestani, enkä kuitenkaan
voinut vastata myöntävästi. Jos minä joskus maailmassa menisin
naimisiin, täytyisi minun rakastaa miestäni enemmän kuin kaikkia
muita, mutta minä pidän äidistä ja sinusta kymmenen kertaa enemmän
kuin Christianista. Minuun koski sydänjuuria myöten nähdessäni, kuinka
onnettomaksi hän kiellostani tuli. Olin vihoissani itselleni enkä
kuitenkaan mistään hinnasta maailmassa olisi peruuttanut sanojani.
Viimein pyysin häntä menemään äidin luo, ja sen hän tekikin. Minä menin
ulos puutarhaan itkemään, mutta hetken kuluttua tuli Carl-eno luokseni,
sulki minut syliinsä, puhutteli hellillä hyväilysanoilla ja vei
minut sisään äidin luo. 'Kaikki on sovitettu, Louise', huudahti hän,
'tyttäresi on tehnyt kaiken hyväksi jälleen. Suhdettamme ei vähänkään
varjo enää saa synkistyttää. Jos kohta sinä olet minua vastaan
rikkonut, on tämä jalomielinen tyttö tehnyt niin suuren uhrauksen, että
se sovittaa kaikki.'
"Voitko käsittää sitä, Marie, että Carl-eno sanoo rakastavansa minua
kuin omaa tytärtään, ja kuitenkin on hän niin iloissaan siitä, etten
rupea hänen tyttärekseen. Minusta siinä on käsittämätön ristiriita. En
myöskään mitenkään saa häntä ymmärtämään, etten mitään uhrausta tehnyt,
kun annoin Christianille rukkaset. Sanonpa mitä hyvänsä, on hän siitä
kuitenkin vakuutettu. Se minua oikeastaan hiukan loukkaa, mutta hänen
rakkautensa ja hellyytensä on niin suuri, että minun on mahdotonta olla
hänelle suuttunut.
"Christian on nyt matkustanut pois maailmaa näkemään. Carl-enon mielestä
ei meidän ollenkaan olisi pitänyt puhua keskenämme, mutta siihen
minä en suostunut, se tuntui niin kylmältä ja tylyltä. Me kävelimme
yhdessä päivää ennen hänen lähtöänsä, hän avasi minulle koko sydämmensä
ja se kevensi hänen mieltään. 'Älä ole suruissasi minun tähteni,
Minna', sanoi hän, 'kyllä minä tulen onnelliseksi, monta vertaa
onnellisemmaksi, kuin jos en olisi sinuun tutustunut'.
"Carl-eno puhuu nyt usein isästä ja ottaa osaa keskusteluun, kun puhumme
sinusta, sisko, jota hän -- nyt voin sen sanoa -- ei ennen ole tehnyt.
Äiti voimistuu päivä päivältä, ja sitä on äärettömän hauska nähdä ja
suloista on ajatella, että pian saamme tavata toisiamme. Voi, kuinka
olisin onnellinen, jos Hedevig voisi parantua, mutta se on mahdotonta.
Hän ei enää voi olla jalkeilla. Hänen veljensä kantaa häntä joka päivä
vuoteelta sohvalle ja sohvalta vuoteelle. Voi, hän on niin huolissaan
ja kuitenkin hän sisartansa lohduttaa ja rohkaisee, jopa laskee
leikkiäkin hänen kanssaan. Välistä toivon, että Jumala kutsuisi minut
luokseen ja armahtaisi Hedevigiä. Sinulla ja äidillä on kuitenkin
toisenne, mutta Hedevigin veljellä ei ole ketään koko suuressa avarassa
maailmassa paitsi sisartaan. Kun he puhelevat keskenään tulevasta
elämästä, panen minä käteni ristiin. Sitä on ihanaa kuunnella, mutta
kuitenkin sydäntä särkevää. Professori ei voi sitä kestää; hän
menee ulos ja itkee. Äiti sitä vastoin ottaa osaa keskusteluun. He
rakastavatkin häntä sydämmellisesti.
"Tämä on surullinen kirje, Marie, enkä kuitenkaan kernaasti tahtoisi
mieltäsi pahoittaa. Olen meikein iloissani siitä, ettet ole täällä,
sisko. Suru valtaisi sinut liian voimakkaasti. -- Jumala olkoon
kanssamme koetuksen aikana!"
Äiti kirjoitti:
"Olen melkein entiselläni, tyttöseni! Pian voimme ruveta ajattelemaan
lähtöä, mutta onkohan meidän lähdettävä? Päätä itse, silmäteräni,
onko meidän jätettävä Hedevig? En sitä usko. Tiedät, kuinka ikävöin,
mutta nyt kun olen parempi, ei ikävöimiseni enää ole niin sairaloista.
Tunnen että täälläolomme lohduttaa sekä häntä että veljeä, enkä luule
koskaan voivani antaa itselleni anteeksi, jos jättäisin heidät yksin
murheineen."
Vastasin paikalla, ettei kukaan voinut tuntea ja arvostella äidin
läsnäolon siunausta paremmin kuin minä, ja etten millään ehdolla
tahtoisi sitä kuolevalta riistää. Minulla oli voimaa odottaa.
Mutta voimani ei ollut niin suuri, kuin sanoin sen olevan.
Epätietoisuus aina on tuskallista. Nyt en enää edes saanut toivoa heitä
takaisin, sillä samallahan olisin toivonut Hedevigin kuolemaa. Minnan
kirje antoi kyllä paljon ajattelemista. Christian raukka! Raskaalta
mahtoi tuntua rakastaa häntä ja tulla hyljätyksi, ja kuitenkin kiitin
Jumalaa, että niin oli käynyt, sillä mitä suruja ja nöyryytyksiä
olisivatkaan äiti ja Minna saaneet kokea, jos Minna olisi vastannut
Christianin tunteisiin.
Rouva Bärenschild oli huonoissa voimissa. Lääkäri määräsi merikylpyjä,
ja päätökseksi tuli, että me kesäkuun keskivaiheilla muuttaisimme ulos
Strandvejenin varrelle. Edellisenä kesänä kun Amalia sinne tahtoi,
olivat tuhannet seikat esteenä, mutta tällä kertaa ei vaikeuksia ollut
ensinkään. Lapset voivat joka aamu ajaa kouluun, ja kaikki voitiin
varsin hyvästi järjestää.
Pari päivää ennen muuttoa piti meillä olla suuret päivällispidot.
Everstinna tuli luokseni seisoessani pyyhkimässä tomua lukemattomista
hyllyille asetetuista pikkutavaroista.
"Ompelupöydälläni oli rubinisormus ja nyt se on poissa. Täällä ei ole
käynyt kukaan muu kuin te."
"En ole sitä nähnyt."
"Ettekö? Vai niin, mutta löytyä sen pitää."
Vasta silloin ymmärsin, mitä hän tarkoitti: "Voi, eihän se ole
mahdollista, rouva Bärenschild, ettehän toki minua epäile."
"Vastaiseksi en epäile ketään, mutta sormuksen pitää löytyä."
Hän loi minuun kylmän katseen ja meni huoneesta pois. Mitä oli minun
tehtävä? Kätkin kasvot käsiini ja nyyhkytin ääneen.
"Älkää olko houkkio, mamseli Staal", virkkoi Amalia puoleksi äkäisellä,
puoleksi lohduttavalla äänellä, "sormus kyllä löytyy. Tietysti te
olette viaton. Älkää huoliko välittää äidin puheista. -- Nyt teidän
todellakin pitää kuivata silmänne, sillä kokonainen korillinen kukkasia
on pantava maljakkoihin oikein kauniisti ja aistikkaasti. Kaikkein
hienoimmista on sidottava pieni vihko, joka asetetaan kunniasijan
eteen."
Minä tein kuten hän käski, mutta kyyneleeni putosivat kukkasille,
joilla niitä kuitenkaan kukaan ei nähnyt.
"Mutta äiti", huudahti Amalia myöhemmin, "sormushan on sormessasi".
"Niin, tietysti, se joka sen otti, pani sen takaisin."
"Niin totta kuin Jumalaa on olemassa, minä en ole sitä nähnyt."
"Älkää toki noin kiivastuko, mamseli hyvä. Valitin, kun se oli poissa,
nyt olen saanut sen jälleen, emmekä huoli puhua siitä sen enempää."
Eikö hän voinut huomata olleensa väärässä, vai eikö hän tahtonut? Tämä
oli katkerinta, mitä minulle koskaan oli tapahtunut. Pyysin Amalialta
saada jäädä huoneeseemme päivällisen ajaksi.
"Ei, se ei käy päinsä. Lapsia varten katetaan eri pöytä ruokasaliin ja
sen ääressä teidän täytyy istua."
Päätäni poltti ja silmäni olivat väsyneet itkusta, kun astuin
ruokasaliin pienten ystävättärieni kanssa, jotka turhaan olivat
kyselleet, mikä minua vaivasi.
"Kello on kymmenen minuuttia yli viisi", sanoi hymyilevä, rakastettava
emäntä vieraillensa, "pelkäänpä melkein, ettei hän tule ollenkaan. Se
olisi todellakin pettymys".