KAHDESTOISTA LUKU.

Äiti ja Minna eivät voineet aavistaa, mihin aikaan ja minkälaisissa

oloissa heille kirjoitin. He olisivat suuresti hämmästyneet, jos

olisivat nähneet minun istuvan yöllä kirjoittamassa päällystakki yllä

ja pesukaapin kansi pöytänä, pakkasen piirtäessä koreita kukkasiaan

akkunaruuduille. Meillä ei näet ollut uunia pienessä huoneessamme,

vaan oli tyydyttävä siihen lämpöön, minkä Amalia meille huoneestansa

soi, ja kuta kovempi pakkanen oli, sitä vähemmän hän tahtoi luovuttaa

muille. Välistä voin tuskin pitää kynää kädessäni, niin kohmettuneet

olivat sormeni. Jalat sitä vastoin olivat mukavasti asetetut pehmeään

nukensänkyyn, jonka Henriette oli minulle luovuttanut siihen

tarkoitukseen.

"Tässä on teille työtä, mamseli Staal", huudahti Amalia eräänä päivänä

kasvot ilosta loistavina. "Varmasti tulet kadehtimaan minua, äiti.

Katsoppa tätä nenäliinan mallia! Se on äskettäin tullut Parisista, ja

keisarinnalla on samanlainen. Eikö se ole kaunis? Nyt on vain saatava

nimi, joka siihen sopii. Teidän täytyy mennä Davidsenille, mamseli

Staal, sitä tilaamaan. Kuta pikemmin voimme alkaa, sitä parempi."

Katselin kauhistuksella leveätä reunusta, jonka muodostivat

kukkaiskiehkurat ja melkein näkymättömät rei'ät ja pohjat. Tulisinko

jäämään sinne niin pitkäksi aikaa, että saisin sen valmiiksi? Se hetki

tuntui melkein juhlalliselta, jolloin ensimmäiset pistot ompelin.

Kevät teki vähitellen tuloaan. Sain sen ensi tervehdykset

orvokkikimppujen kautta, jotka ostin pieneltä tyrkyttelevältä myyjältä.

Huhtikuun puolivälissä valmistui kahdeskymmenes osa nenäliinasta. Muistan

hyvin, kuinka mieleni oli raskas sinä päivänä. Salaneuvoksetar Trolle oli

matkustanut erään sukulaisen luo Holsteiniin epämääräiseksi ajaksi. En

ollut pitkään aikaan saanut kirjettä omaisiltani. Everstinna oli hyvin

ärtyisä, ja Henriette sai toria sen vuoksi, että hän -- aivan vastoin

tahtoani -- rupesi minua puolustamaan. Näytti siltä kuin kaikki olisi

kääntynyt minua vastaan tuottaakseen minulle huolta. Mutta iltapuolella

tuli Frederik tuoden jotakin kädessään.

"Tässä on teille vähän lohdutusta, jota te varmaan kovin kaipaattekin."

Se oli kirje Minnalta. Rouva Bärenschild huomasi iloni ja samassa

silmänräpäyksessä otti hän ompelupöydästään lankavyyhdin.

"Tulkaapa pitämään minulle tätä, mamseli Staal."

"Enkö minä saa, äiti, Marie tahtoo kernaasti lukea kirjettään."

"Et, Henriette, sinä pidät käsiäsi niin levottomasti. -- Kerimme nyt

yhdellä kertaa nämä kaksi naulaa mattoa varten, mamseli hyvä."

Teinkö väärin luullessani hänen keksineen sen minua kiusataksensa?

En voinut muuta. Mutta olihan kirje taskussani, ja se antoi minulle

voimaa pitää nuo kaksi naulaa loppuun asti hymyssä suin. Sen jälkeen

oli Amalia koristettava, he ajoivat pois, ja minä saatoin häiritsemättä

lukea kirjettäni.

"Minulla on niin paljon kerrottavaa, Marie, ja tänään tunnen vielä

tavallista selvemmin, kuinka huonosti kynä ja muste korvaavat suullisen

keskustelun. Osaisin niin helposti kertoa sinulle kaikki, mutta kaikkea

ei ole helppo kirjoittaa, ja kuitenkaan en voi pitää mitään sinulta

salassa.

"Ajatteleppa, Mie, Christian-serkku piti minusta, ymmärrätkö, hän piti

minusta niin paljon, että olisi tahtonut minut vaimokseen. Sinä et

voi hämmästyä enemmän kuin minä, kun sen kuulin. Minulla ei ollut

vähintäkään aavistusta siitä ja hämmästyin kovin, mutta kävin myös

hyvin surulliseksi. Hän oli niin vakava, niin kiihkeä, oli kuin hänen

elämänsä onni olisi riippunut minun vastauksestani, enkä kuitenkaan

voinut vastata myöntävästi. Jos minä joskus maailmassa menisin

naimisiin, täytyisi minun rakastaa miestäni enemmän kuin kaikkia

muita, mutta minä pidän äidistä ja sinusta kymmenen kertaa enemmän

kuin Christianista. Minuun koski sydänjuuria myöten nähdessäni, kuinka

onnettomaksi hän kiellostani tuli. Olin vihoissani itselleni enkä

kuitenkaan mistään hinnasta maailmassa olisi peruuttanut sanojani.

Viimein pyysin häntä menemään äidin luo, ja sen hän tekikin. Minä menin

ulos puutarhaan itkemään, mutta hetken kuluttua tuli Carl-eno luokseni,

sulki minut syliinsä, puhutteli hellillä hyväilysanoilla ja vei

minut sisään äidin luo. 'Kaikki on sovitettu, Louise', huudahti hän,

'tyttäresi on tehnyt kaiken hyväksi jälleen. Suhdettamme ei vähänkään

varjo enää saa synkistyttää. Jos kohta sinä olet minua vastaan

rikkonut, on tämä jalomielinen tyttö tehnyt niin suuren uhrauksen, että

se sovittaa kaikki.'

"Voitko käsittää sitä, Marie, että Carl-eno sanoo rakastavansa minua

kuin omaa tytärtään, ja kuitenkin on hän niin iloissaan siitä, etten

rupea hänen tyttärekseen. Minusta siinä on käsittämätön ristiriita. En

myöskään mitenkään saa häntä ymmärtämään, etten mitään uhrausta tehnyt,

kun annoin Christianille rukkaset. Sanonpa mitä hyvänsä, on hän siitä

kuitenkin vakuutettu. Se minua oikeastaan hiukan loukkaa, mutta hänen

rakkautensa ja hellyytensä on niin suuri, että minun on mahdotonta olla

hänelle suuttunut.

"Christian on nyt matkustanut pois maailmaa näkemään. Carl-enon mielestä

ei meidän ollenkaan olisi pitänyt puhua keskenämme, mutta siihen

minä en suostunut, se tuntui niin kylmältä ja tylyltä. Me kävelimme

yhdessä päivää ennen hänen lähtöänsä, hän avasi minulle koko sydämmensä

ja se kevensi hänen mieltään. 'Älä ole suruissasi minun tähteni,

Minna', sanoi hän, 'kyllä minä tulen onnelliseksi, monta vertaa

onnellisemmaksi, kuin jos en olisi sinuun tutustunut'.

"Carl-eno puhuu nyt usein isästä ja ottaa osaa keskusteluun, kun puhumme

sinusta, sisko, jota hän -- nyt voin sen sanoa -- ei ennen ole tehnyt.

Äiti voimistuu päivä päivältä, ja sitä on äärettömän hauska nähdä ja

suloista on ajatella, että pian saamme tavata toisiamme. Voi, kuinka

olisin onnellinen, jos Hedevig voisi parantua, mutta se on mahdotonta.

Hän ei enää voi olla jalkeilla. Hänen veljensä kantaa häntä joka päivä

vuoteelta sohvalle ja sohvalta vuoteelle. Voi, hän on niin huolissaan

ja kuitenkin hän sisartansa lohduttaa ja rohkaisee, jopa laskee

leikkiäkin hänen kanssaan. Välistä toivon, että Jumala kutsuisi minut

luokseen ja armahtaisi Hedevigiä. Sinulla ja äidillä on kuitenkin

toisenne, mutta Hedevigin veljellä ei ole ketään koko suuressa avarassa

maailmassa paitsi sisartaan. Kun he puhelevat keskenään tulevasta

elämästä, panen minä käteni ristiin. Sitä on ihanaa kuunnella, mutta

kuitenkin sydäntä särkevää. Professori ei voi sitä kestää; hän

menee ulos ja itkee. Äiti sitä vastoin ottaa osaa keskusteluun. He

rakastavatkin häntä sydämmellisesti.

"Tämä on surullinen kirje, Marie, enkä kuitenkaan kernaasti tahtoisi

mieltäsi pahoittaa. Olen meikein iloissani siitä, ettet ole täällä,

sisko. Suru valtaisi sinut liian voimakkaasti. -- Jumala olkoon

kanssamme koetuksen aikana!"

Äiti kirjoitti:

"Olen melkein entiselläni, tyttöseni! Pian voimme ruveta ajattelemaan

lähtöä, mutta onkohan meidän lähdettävä? Päätä itse, silmäteräni,

onko meidän jätettävä Hedevig? En sitä usko. Tiedät, kuinka ikävöin,

mutta nyt kun olen parempi, ei ikävöimiseni enää ole niin sairaloista.

Tunnen että täälläolomme lohduttaa sekä häntä että veljeä, enkä luule

koskaan voivani antaa itselleni anteeksi, jos jättäisin heidät yksin

murheineen."

Vastasin paikalla, ettei kukaan voinut tuntea ja arvostella äidin

läsnäolon siunausta paremmin kuin minä, ja etten millään ehdolla

tahtoisi sitä kuolevalta riistää. Minulla oli voimaa odottaa.

Mutta voimani ei ollut niin suuri, kuin sanoin sen olevan.

Epätietoisuus aina on tuskallista. Nyt en enää edes saanut toivoa heitä

takaisin, sillä samallahan olisin toivonut Hedevigin kuolemaa. Minnan

kirje antoi kyllä paljon ajattelemista. Christian raukka! Raskaalta

mahtoi tuntua rakastaa häntä ja tulla hyljätyksi, ja kuitenkin kiitin

Jumalaa, että niin oli käynyt, sillä mitä suruja ja nöyryytyksiä

olisivatkaan äiti ja Minna saaneet kokea, jos Minna olisi vastannut

Christianin tunteisiin.

Rouva Bärenschild oli huonoissa voimissa. Lääkäri määräsi merikylpyjä,

ja päätökseksi tuli, että me kesäkuun keskivaiheilla muuttaisimme ulos

Strandvejenin varrelle. Edellisenä kesänä kun Amalia sinne tahtoi,

olivat tuhannet seikat esteenä, mutta tällä kertaa ei vaikeuksia ollut

ensinkään. Lapset voivat joka aamu ajaa kouluun, ja kaikki voitiin

varsin hyvästi järjestää.

Pari päivää ennen muuttoa piti meillä olla suuret päivällispidot.

Everstinna tuli luokseni seisoessani pyyhkimässä tomua lukemattomista

hyllyille asetetuista pikkutavaroista.

"Ompelupöydälläni oli rubinisormus ja nyt se on poissa. Täällä ei ole

käynyt kukaan muu kuin te."

"En ole sitä nähnyt."

"Ettekö? Vai niin, mutta löytyä sen pitää."

Vasta silloin ymmärsin, mitä hän tarkoitti: "Voi, eihän se ole

mahdollista, rouva Bärenschild, ettehän toki minua epäile."

"Vastaiseksi en epäile ketään, mutta sormuksen pitää löytyä."

Hän loi minuun kylmän katseen ja meni huoneesta pois. Mitä oli minun

tehtävä? Kätkin kasvot käsiini ja nyyhkytin ääneen.

"Älkää olko houkkio, mamseli Staal", virkkoi Amalia puoleksi äkäisellä,

puoleksi lohduttavalla äänellä, "sormus kyllä löytyy. Tietysti te

olette viaton. Älkää huoliko välittää äidin puheista. -- Nyt teidän

todellakin pitää kuivata silmänne, sillä kokonainen korillinen kukkasia

on pantava maljakkoihin oikein kauniisti ja aistikkaasti. Kaikkein

hienoimmista on sidottava pieni vihko, joka asetetaan kunniasijan

eteen."

Minä tein kuten hän käski, mutta kyyneleeni putosivat kukkasille,

joilla niitä kuitenkaan kukaan ei nähnyt.

"Mutta äiti", huudahti Amalia myöhemmin, "sormushan on sormessasi".

"Niin, tietysti, se joka sen otti, pani sen takaisin."

"Niin totta kuin Jumalaa on olemassa, minä en ole sitä nähnyt."

"Älkää toki noin kiivastuko, mamseli hyvä. Valitin, kun se oli poissa,

nyt olen saanut sen jälleen, emmekä huoli puhua siitä sen enempää."

Eikö hän voinut huomata olleensa väärässä, vai eikö hän tahtonut? Tämä

oli katkerinta, mitä minulle koskaan oli tapahtunut. Pyysin Amalialta

saada jäädä huoneeseemme päivällisen ajaksi.

"Ei, se ei käy päinsä. Lapsia varten katetaan eri pöytä ruokasaliin ja

sen ääressä teidän täytyy istua."

Päätäni poltti ja silmäni olivat väsyneet itkusta, kun astuin

ruokasaliin pienten ystävättärieni kanssa, jotka turhaan olivat

kyselleet, mikä minua vaivasi.

"Kello on kymmenen minuuttia yli viisi", sanoi hymyilevä, rakastettava

emäntä vieraillensa, "pelkäänpä melkein, ettei hän tule ollenkaan. Se

olisi todellakin pettymys".

Nuoren tytön elämäntarina · 第 22 / 29 题