Minna oli kirjoittanut mitä toivorikkaimman kirjeen, ja äiti
sanomattoman hellän, mutta samalla tutkivan. "Jos olisit luonani, pikku
Mie, täytyisi sinun tehdä tarkempaa selkoa asioista. Panisin sinut
oikein kovalle, sinä tuhma tyttö."
Hänen käsialansa oli entistä vakaantuneempi. Ilokseni sen huomasin.
Professorin kirje oli lystikäs ja iloinen. "Magneetti vetää minua
pohjoista kohti", kirjoitti hän.
Olin niin iloinen että vallan olin unohtanut uunit. Onneksi ei vielä
ollut myöhäistä ja kun valkea räiskyi kaikissa huoneissa, istuuduin
pianon ääreen ja lauloin "lapsesta, joka syntyi Betlehemissä".
Kello yksi tulivat vaunut. Minä juoksin alas ottamaan heitä vastaan,
hartaasti toivoen voivani jakaa heillekin hiukan joulu-ilostani.
"Iloista joulua!"
Everstinna katsoi minuun ikäänkuin olisi epäillyt minun sytyttäneen
talon palamaan tai varastaneen hopeatavarat. Amalia vastasi
koneellisesti: "Samaten".
"Hyi, kuinka minulla on ollut ikävä tänä iltana! Olipa se kuitenkin
harmillista että isoäidin piti antaa minulle kiinalainen saali ja vielä
aivan samanlainen kuin minulla jo ennestään on. Teidän täytyy käydä se
vaihtamassa, mamseli Staal."
Minä syleilin pientä Hennyä, kiittäen häntä toimittamastaan
yllätyksestä. Sitten näytin lapsille rannerenkaani.
"Luuletko sinä todellakin, että kyyhkynen merkitsee niin paljon.
Jumalan kiitos, silloin minun rukoukseni käy toteen, sillä rukoilin
aamulla oikein hartaasti, että sinä tulevana jouluna saisit olla äitisi
luona ja sinun olisi oikein hyvä olla."
"Hyi, Henny, kuinka voit semmoista toivoa? Ei Marie saa lähteä meiltä
pois, emme me tule toimeen ilman häntä, emme millään tavalla."
Suutelin heitä ja kiitin siitä rakkaudesta, jota he kumpikin omalla
tavallaan minulle osottivat.
Uudenvuoden aattona oli meillä suuret pidot tansseineen, arpajaisineen
ja joulupuineen. Joulukuusen koristaminen annettiin minun tehtäväkseni
ja aamusta varhain työskentelin minä numeroimisella ja ripustamisella.
Rypäleet, konvehdit, kallisarvoiset korutavarat sekä monenlaiset
ommellut esineet, jotka suurimmaksi osaksi olivat minun valmistamiani,
peittivät suuren kuusen melkein kokonaan, ja oikein oli vaikeata
saada tilaa kaikille kirjaville lampuille. Ajattelin meidän pientä
joulukuustamme kapeine vahakynttilöineen ja muutamine pähkinöineen
ja omenineen. Herättäisiköhän tämä puoleksikaan niin paljon iloa?
Ajattelin, että arpajaiset eivät ole minulle mieleen. Niistä puuttuu
se, mikä lahjassa enimmin miellyttää, nimittäin ystävällinen tapa
arvata ja täyttää toisen toivomus. Antaja ei ole rakkaudella lahjan
saajaa muistellut. Minun täten miettiessäni sain vihdoin puun valmiiksi
ja siinä se seisoi niin rikkaana, ylpeänä ja komeana, että en voinut
olla sitä ihailematta.
Vilkas ja iloinen oli se seura, joka illallisen jälkeen astui saliin
valaistua puuta ihailemaan. Kaikki kiittelivät Amaliata. "Neidillä
on verraton järjestämisen taito", sokelti kosija. Hän tarjoutui sen
jälkeen arpalippuja tarjoamaan ja tuli lopulta minunkin luokseni.
Minulla oli juuri aikomus kieltää, kun everstinna virkkoi:
"Mamseli ei ota osaa leikkiin, hän saa omansa huomenna."
Salaneuvoksetar Trolle lähestyi häntä ja kysyi hyvin kohteliaasti ja
tyynesti:
"Toivottavasti, rakas serkkuni, se ei ole kello."
"Kello?" toisti hämmästynyt everstinna.
"Sepä hyvä, ettei niin ole laita. Pelkäsin että olitte ehtineet ennen
minua. Minä olin jo aikoja sitten päättänyt antaa mamseli Staalille
tämän kellon kunnioitukseni ja ystävyyteni osotukseksi."
Kaikkien silmät olivat luotuina donna Grandezzaan ja minuun, kun hän
tavallista suuremmalla arvokkuudella otti vitjat ja kellon kaulastaan
ja ripusti ne minun kaulaani.
En tiedä, oliko hän todella edeltäpäin päättänyt sen tehdä, vai
päättikö hän nöyryytyksen hetkenä antaa minulle suurenmoisen hyvityksen.
"Ja nyt, rakas mamseli Staal", lisäsi hän hiljaa, "toivotan teille
parempaa vuotta ja uudistan kesäisen tarjoumukseni."
Kiitin häntä täydestä sydämmestäni, mutta kieltäydyin sekä kerroin,
että minulla oli entistä enemmän toivoa päästä takaisin omaisteni luo.
Niin ystävällisesti kuin salaneuvoksetar Trolle aina minua kohtelikin,
ei hän kuitenkaan ollut ensinkään tuttavallinen. Hänen hyvyytensä oli
vanhemman, ylhäisen naisen hyvyyttä vaatimatonta nuorta tyttöä kohtaan.
"Onnellista uutta vuotta, tuhat kertaa parempaa kuin edellinen on
ollut", huusi pikku Henny seuraavana aamuna.
"Onnellista uutta vuotta, ja toivon teidän pääsevän täältä pois", sanoi
Lise. "Ei elämä täällä ole nuorta ihmistä varten."
Kaikki ystäväni toivottivat minulle parempaa vuotta. Se varmaankin
merkitsi hyvää, ja minä alotin vuoden 1859 paraimmilla toiveilla.
Tullessani sisään sain minä "omani" yhdessä muitten palvelijain kanssa,
nimittäin kymmenen riksiä. Minua ei haluttanut käyttää niitä omiin
tarpeisiini, vaan päätin ostaa niillä kaksi hopealusikkaa Liselle ja
Anton Jensenille.
Luutnantti Due saapui kotiin iltapäivällä. Hän näytti onnelliselta ja
miehekkäältä. Ylimielisyys oli kuin poispuhallettu, mutta ei kestänyt
kauan ennenkuin rouva Bärenschildin ja Amalian pisteliäät huomautukset
saivat hänet entiselleen.
"Olen oikein ikävöinyt saada puhua kahden kesken kanssanne, hyvä neiti
Staal", sanoi hän seuraavana aamuna. "Minulla on teille kaikkein
lämpimimmät terveiset ja sen lisäksi kirje. Kenties tahdotte ensiksi
lukea sen."
Hän näytti kovin veitikkamaiselta ojentaessaan minulle kirjeen. Se
oli Maijalta, ja siinä hän mitä herttaisimmalla tavalla pyysi minua
pitämään hänen kotiansa omanani ja, niinpian kuin kevään tullen
matka kävisi vähemmän vaivaloiseksi, tulemaan sinne. Ystäviä heillä
oli melkein kaikkialla, kirjoitti hän. He ottaisivat minut avosylin
vastaan. Lähemmin voitaisiin asiasta sopia, kun olin tehnyt päätökseni.
"Totta puhuen, neiti Staal, ei minusta kirjeen pitäisi antaa itkun
aihetta."
"Minä itkenkin ilosta ja kiitollisuudesta. On suloista oppia tuntemaan
niin hyviä ihmisiä, mutta tarjoumusta en voi ottaa vastaan."
"Ette voi ottaa vastaan! No, sepä vasta on kaunis tapa osottaa iloaan
ja kiitollisuuttaan."
"Älkää toki pahastuko. Eihän semmoista tarjoumusta sovi hylätä väärästä
kunniantunnosta tai muista sentapaisista syistä. Empimättä ottaisin sen
vastaan, ellen toivoisi piakkoin voivani päästä takaisin omaisteni luo."
"Omaistenne luo! En anna tupakkapiippuakaan teidän omai... anteeksi.
Kuulkaapa nyt, hyvä neiti, kuvaus kodista, joka teille tarjotaan,
ennenkuin sen hylkäätte."
Luutnantti Due otti kahvimyllyn ompelulippaastani, asettui mukavasti
istumaan ja rupesi kertomaan, jota tehdessään hän lakkaamatta veti
kyynäränmitan ulos ja jauhoi sen takaisin sisään.
"Pappila on vanha ja rappeutunut, mutta niin vaatimattomia kuin
huonekalut ovatkin, tuntuvat nuo matalat, tilavat huoneet sanomattoman
hauskoilta ja kodikkailta. Puutarha on suuri ja täynnä ruusuja sekä
muita kukkasia. Niitä Maija yksin hoitaa. Eikö teitä haluttaisi
auttaa häntä? Seutu, -- no, semmoista minä en erikoisesti käsitä,
ihmiset ovat minusta pääasia. Alotan sen vuoksi talon isännästä. Älkää
odottako tapaavanne yhtä noita vakavia pappismiehiä, joiden synkistä
kasvoista kymmenen askeleen päästä voi lukea, että maailma on murheen
laakso. Päinvastoin, hän on iloinen, lystikäs, pitää puolenkillingin
vististä ja pienestä punssilasista hauskassa seurassa sekä muistoistaan
iloisilta ylioppilasajoiltansa. Hän rakastaa nuorisoa ja huvia, on
sukkela ja leikkisä, mutta -- niin, se seikka tulee kohottamaan häntä
teidän silmissänne -- eräässä asiassa ei hän kärsi pilaa. Kun joku
pastorin iloisen käytöksen rohkaisemana uskaltaa antaa ivan nuolien
eksyä uskonnon alalle, muuttuu vieraanvarainen isäntä aivan kokonaan,
ja tuo onneton ihminen saa kiittää onneaan, jos häntä ei ajeta ovesta
ulos. Hänen saarnojansa en rohkene arvostella, tiedän vain, että ne
Maijan mielestä ovat kauniit. Minä pidän enemmän teoista kuin sanoista
ja monena kylmänä, pimeänä yönä olen nähnyt hänen nurkumatta nousevan
vuoteeltaan lähteäkseen viemään sairaalle lohdutusta, eikä ainoastaan
henkistä, vaan Maijan täytyy myös pitää huolta siitä, että hän saa
vaunuihinsa korin, joka sisältää jotakin ravitsevaa potilaalle.
Auttaapa hän köyhiä seurakuntalaisiaan rahallakin, joita oikeastaan
ei olisi liikenemään asti, ja niin totta kuin elän, on hänen siitä
syystä pakko käyttää paikatuita saappaita juhlatilaisuuksissakin. Hänen
vaimonsa on itse hyväntahtoisuus. Hänen elämäntehtävänään on tehdä
vierasten -- siellä on aina vieraita -- ja talon omien asukkaiden
olo niin hauskaksi kuin mahdollista. Ken tahtoo hänet ystäväkseen,
ottakoon vain runsaasti lautaselleen hänen herkullisista ruuistaan.
Ihmisistä, joilla on huono ruokahalu, ei hän yleensä pidä. Mutta
teidän ei kuitenkaan tarvitse pelätä, että hän siitä syystä rupeaisi
teitä vihaamaan. Ei Maijakaan syö paljon. Kunnon anoppini pitää
lavertelemisesta hiukan enemmän kuin miehensä soisi, mutta ainakin
minun mielestäni se vain tekee hänet hauskemmaksi. Kas, semmoinen
on pariskunta. Nyt tulee Maijan vuoro ja minun täytyy koettaa
esittää hänet lyhyesti. Oikeastaanhan te hänet jo tunnette monista
kertomuksistani. Hän muistuttaa enimmin isäänsä ja on paras tyttö
taivaan alla. Hänen sydämmensä on avoin kaikkien suruille ja iloille
ja hän on aina valmis lohduttamaan, rohkaisemaan ja puolustamaan. --
Palvelijat ovat kaikki talon palveluksessa harmaantuneita. Minä tosin
vähän epäilen, että he salaa petkuttavat kelpo pastoriansa, mutta
mitäpä siitä, sitä enemmän he hänestä pitävät. No, neiti Staal, nyt
on kuvaukseni valmis. Pastori tulee olemaan isänne, hänen vaimonsa
äitinne, ja Maija sisarenne. Voitteko vastustaa semmoista sisarta,
hennotteko pahoittaa Maijan mieltä antamalla kieltävän vastauksen?"
"Ei se tule hänen mieltänsä pahoittamaan, vaan päinvastoin
ilahuttamaan, että minä pääsen omaisteni luo. Kun ensi kerran
kirjoitatte, annatte kai minun liittää pienen kirjelipun omaanne, jossa
saan häntä sydämmeni pohjasta kiittää."
"Enhän voi teitä pakottaa, mutta tätä en todellakaan olisi odottanut.
Käsitätte kai, että siitä, joka teistä pitää, ei tunnu hauskalta nähdä,
kuinka teitä täällä kohdellaan. Se tuntuu kerrassaan tuskalliselta,
varsinkin kun sekaantumalla asiaan ainoastaan pahentaisin asemaanne.
Te olette niitä ihmisiä, joista enimmin pidän, ja olin vilpittömästi
iloinnut siitä, että pääsisitte hyvään turvaan."
"Niin pääsenkin aikoinani. Kiitän teitä sydämmellisesti kaikesta
ystävällisyydestänne, eikä minun tarvinne sanoa, että minäkin pidän
paljon teistä."
"Sitä älkää tehkö. Minussa ei ole mitään, joka sitä ansaitsee. Uskokaa
pois, monta kertaa minä vihaan itseäni."
Luutnantti Due pyyhkäisi kädellä otsaansa ikäänkuin karkottaakseen
tulossa olevaa synkkää mielialaa, ja lisäsi puoleksi vakavalla,
puoleksi kevytmielisellä äänellä. "Minä olen pohjaltani kehno mies,
älkää naurako, siitä ei voi olla eri mieltä, että minä pohjaltani olen
kehno mies."