On kerrassaan tuskallista poissaolevana, kysellessään rakkaan sairaan
tilaa, aina saada vastaukseksi: hän on hiukan parempi. Miten kernaasti
olisin itse tahtonut nähdä äitiä, voidakseni itse huomata, ettei häntä
muu vaivannut kuin vähäinen voimattomuus, joka johtui unettomuudesta.
Ajattelin usein tohtori Stubin neuvoa, lämpimämpää ilmanalaa, ja
toivoin, että äidin veli panisi toimeen matkan Italiaan. Mutta niin
omituisen ristiriitainen on ihmisluonto, että kun toivoni täyttyi, kun
minulle ilmoitettiin, että he todella matkustaisivat, tunsin ennemmin
surua kuin iloa. Kuinka moni olikaan lähtenyt kuolemaan sinne, missä
luuli paranevansa. Jospa edes olisin saanut tavata heitä kerran ennen
heidän lähtöänsä, mutta se oli mahdotonta, ja kirjeenvaihtommekin,
ainoa, mutta suuri lohdutukseni, oli siitä lähtien käyvä harvemmaksi ja
epäsäännöllisemmäksi kuin ennen.
Lokakuun viidentenätoista päivänä he matkustivat, äiti, Minna, kreivi
Örnklo ja hänen poikansa. Sää oli kesäisen kaunis. Minä koetin mikäli
mahdollista heittää kaikki huolet sekä uskolla ja toivolla ajatella
tulevaisuutta.
Henriette oli uskottuni. Hänelle minä ilmaisin pelkoni ja toivoni,
hänelle kuvailin niitä onnen päiviä, joita ennen olimme viettäneet,
eikä hän koskaan kyllästynyt kuuntelemaan eikä kyselemään. Näen niin
selvään ajatuksissani, kuinka hänen pienet kasvonsa loistivat ilosta,
kun hän toi minulle kirjeen. Luutnantti Duelle en puhunut rakkaistani,
sillä minusta tuntui, kuin hän ei olisi sen enempää heistä välittänyt.
Sitä paitsi en tahtonut kuulla hänen mainitsevan äidin ja Minnan
nimeä tavallisella kevyellä äänellään. Muuten oli hän minulle aina
erinomaisen ystävällinen, ja minä rupesin pitämään hänestä yhä enemmän.
Hänen hyvät puolensa tulivat selvimmin näkyviin, -- luulenpa oikeastaan
vastoin hänen tahtoansa, -- kun hän puhui ruotsalaisesta morsiamestaan
ja heidän tulevasta kodistaan. Sitä vastoin tulivat hänen pahat
puolensa ilmi, -- niitä hänellä valitettavasti myöskin oli, eikä hän
tosiaankaan koettanut niitä peittää, -- kun hän arvosteli muita ihmisiä
ja salaisella nautinnolla luetteli heidän vikojaan.
Salaneuvoksetar Trolle ja luutnantti Due, -- tuntuu omituiselta
mainita kaksi niin vastakkaista luonnetta yht'aikaa, -- koettivat joka
tilaisuudessa minua korottaa, kun taas everstinna ja Amalia, juuri
siitä syystä, koettivat alentaa minua ja osottaa, että olin ainoastaan
palvelija. Eversti minua tuskin huomasi. Kerran kun hänen vaimonsa
valitti hänelle olevansa minuun tyytymätön, kuulin hänen tosin sanovan:
"Helene hyvä, onhan kokemus nyt osottanut, ettei kukaan heistä kelpaa.
Tämä tuntuu minusta kuitenkin olevan kunnollisimpia. Hänen aikanaan
on täällä ainakin ollut rauha, eikä minun ole tarvinnut asioihin
sekaantua."
"Voi, niitä miehiä", huokasi rouva Bärenschild, "itsekkäitä ovat alusta
loppuun asti. Tyhmin teko, minkä koskaan olen tehnyt, on se, että menin
naimisiin. Kun sinä vain olet ikävyyksistä vapaa, hyvä Bärenschild, et
välitä vähääkään siitä, että minua syrjäytetään."
"Kun kaksi ihmistä yhdessä ovat tehneet tyhmyyden, menettelevät he
viisaimmin, kun ovat toisiaan siitä muistuttamatta", vastasi eversti
lähtien uhkaavan näköisenä huoneesta pois.
Kun Amalian piti mennä teatteriin, oli hänellä paljon puuhaa
puvustansa. Se antoi paljon miettimisen aihetta, sillä sen piti
tietysti olla viimeisen muodin mukainen, mutta siinä piti sen
lisäksi olla hänen oman persoonallisuutensa leima. Harvinainen ja
silmiinpistävä oli sovitettava yhteen suurimman aistikkaisuuden kanssa.
Rahoja ei säästetty, ja minusta tuntui, kuin olisi näytelmäkappale
ollut aivan sivuseikka, ja hän olisi mennyt sinne ainoastaan tullakseen
ihailluksi.
"Pitäkää huolta lampuista ja tulesta, mamseli Staal", sanoi everstinna
heidän mennessään pois, "joka tunti täytyy teidän käydä kaikissa
huoneissa. Palvelija ei saa lisätä puita uuneihin, minua pelottaa niin
kovasti. Te ette saa lähteä minuutiksikaan pois talosta. Kenties minä
lähetän tänne jonkun katsomaan, onko täällä kaikki hyvin."
Tuo uhkaus ei koskaan toteutunut, mutta everstinna luuli yhä
vielä, että minussa piili halu juosta pois, ja sen vuoksi hän piti
tarpeellisena minua pelottaa.
Tohtori Stub kävi vähän väliä hoitelemassa rouvan itsepäistä
päänsärkyä. Vaikka hän ei millään tavalla osottanut minua muistavansa,
oli minusta kuitenkin hauska nähdä hänen juhlallisuuttaan ja
liikkumattomia kasvojaan. Järkähtämättömän tyynesti kuunteli hän rouva
Bärenschildin valituksia, antoi tarpeelliset määräykset ja poistui
sitten, ilmielävänä jääpuikkona, kuten Frederik Due sanoi.
"Jospa sinä olisit täällä, Marie", kirjoitti Minna Neapelista, "olisi
onnemme täydellinen. Nyt olemme onnellisia ainoastaan siinä toivossa,
että tämä verraton ilma tekisi äidin terveeksi, jotta me voisimme
jälleen yhtyä. Ystävämme professori Lange iloitsee meidän täällä
olostamme. Hän on täällä kuin kotonaan. Ylhäiset ja alhaiset, kaikki he
hänestä pitävät, ja hän tietysti myös pitää heistä. Me kävelemme pitkiä
matkoja tässä paratiisillisessa seudussa ja puhumme silloin enimmäkseen
sinusta, Mie. Professori on hyvin pahoillaan siitä, että sinä et ole
täällä. Hän tahtoisi niin kernaasti näyttää sinulle maalauksiansa. Joka
tapauksessa on hän hyvillään siitä, että olet joutunut hyvien ihmisten
luo, sillä hän tuntee eversti Bärenschildin perheen ja pitää heistä
paljon, etenkin tyttärestä. Christiankin tuntee heidät ja kiittelee
heitä, joka on äidille suuri lohdutus, sillä hän on aina huolissaan
sinun tähtesi, sisko kulta, vaikka kirjeissäsi tunnutkin tyytyväiseltä.
"Olemme tutustuneet erääseen nuoreen tanskalaiseen tyttöön, Hedevig
Bang'iin, joka on täällä veljensä kanssa. Hänellä on keuhkotauti
eikä häntä voitane pelastaa kuolemasta. Voi, Marie, sitä on niin
raskasta ajatella. Päivä päivältä hän käy heikommaksi, mutta hän on
niin kärsivällinen, niin ystävällinen ja iloinen. Hän rakastaa äitiä.
Sinutkin hän hyvin tuntee meidän kertomuksistamme ja lähettää sinulle
sydämmellisimmät terveisensä.
"Christian serkku on omituisesti muuttunut, on aivan kuin toinen
ihminen. Hän lukee melkein herkeämättä, mutta hänellä onkin paljon
opittavaa, tiedätkö. Hän on myös vakavampi, ja eno kehuu häntä siksi,
että hän ajattelee ennenkuin puhuu, jota hän ei ole ennen tehnyt.
Kummallinen Christian joka tapauksessa on, mutta hän on niin hyvä ja
hellä äitiä kohtaan, että oikein hänestä pidän.
"Hyvästi, Marie. Professorin mielestä eivät kirjeesi ole tarpeeksi
pitkiä. Hän tahtoisi kuulla jotakin uutta rakkaasta Kööpenhaminastaan,
jotakin joka ei seiso sanomalehdissä, kuten hän sanoo. Äiti ja minä
tahdomme vain kuulla sinusta itsestäsi, ajatuksistasi ja tunteistasi.
Olethan oikein terve ja pidät hyvää huolta itsestäsi? Oletko kasvanut?
"Hyvästi, Mie, ja ajattele edes puoleksi niin paljon Minnaasi, kuin hän
ajattelee sinua.
"P.S. Asuntomme vieressä on pieni puutarha, josta on näköala merelle
päin. Siellä äiti istuu koko aamupäivän akaasia-puun alla ja
katsellessaan tuota ihmeen ihanaa näköalaa, uneksii hän kodista
Tanskassa, jossa hän saa nähdä näön, joka kuitenkin on hänelle kaikkein
rakkain: sinun kasvosi."
Niin hellästi minua rakastettiin. Se kevensi sydäntäni, antoi voimaa
olemaan kärsivällinen ja katkaisi loukkauksilta odan.
Kun meillä oli vieraita, täytyi minun usein tuntikausia soittaa pianoa
nuorten tanssiessa. Toisinaan minut silloin valtasi omituinen mieliala.
Olisin paljoa mieluummin itkenyt kuin noita iloisia säveliä virittänyt.
Kun kuulin naurua ja riemua, mietiskelin, olivatko he todella
sydämmestään iloisia, ja kun näin nuo komeat herrat ja kauniit naiset,
tunsin vilkasta halua tietää, olivatko he sisimmässäänkin kauniit,
oliko heidän ystävällisyytensä tarkoitettua, ja olivatko sanat, jotka
tulvivat heidän huuliltaan, tosia. Toisin ajoin taas, kun mieleni oli
tasapainossa, iloitsin soitosta, huomasin että minäkin olin nuori, ja
jalkani liikkui vaistomaisesti tahdin mukaan. Jospa edes yhden ainoan
kerran saisin tanssia muitten mukana! Mutta eihän se käynyt laatuun,
minä olin mamseli Staal, jonka ainoastaan tuli soittaa.
Eräänä päivänä oli meillä tavallista suuremmat pidot sen johdosta, että
eräs kaukainen sukulainen oli mennyt kihloihin rikkaan tilanomistajan
kanssa. Silloinkin tanssittiin, enkä minä voinut kylläkseni katsella
nuorta paria, etenkin morsianta, joka oli niin naisellisen suloinen
kainossa rakkaudessaan. Suuressa onnessaan ei hän voinut nähdä
huolestuneita eikä edes vakavia kasvoja lähellään, jonka vuoksi hän
tuli luokseni, laski kätensä olkapäälleni ja virkkoi:
"Nyt te olette soittanut meille niin kauniisti ja niin kauan, nyt
teidän todellakin pitää tanssia."
En koskaan unohda hänen ystävällisyyttään, hänen kaunista hymyään ja
hänen säteileviä silmiänsä. Hän veti minut lempeästi ylös tuolilta,
viittasi sulhaselleen ja istuutui minun paikalleni.
Tuo komea herra kumarsi minulle ja pian me olimme tanssin pyörteessä.
Olin aivan päästäni pyörällä, sillä se oli tapahtunut niin odottamatta.
Minun olisi varmaankin pitänyt kieltäytyä.
"Tehän tanssitte mainiosti", huudahti Frederik. "Teidän täytyy totta
totisesti tanssia minunkin kanssani."
Hän ei välittänyt kiellostani, ja jälleen olin minä tanssivien joukossa.
"Olkoon tämä viimeinen kerta, mamseli Staal, kun te panette toimeen
tämmöisiä kohtauksia", kuiskasi rouva Bärenschild, "muuten minun on
pakko, niin ikävältä kuin se tuntuukin, mamseli hyvä, muistuttaa teille
julkisesti, kuka olette."
Menin takaisin pianon ääreen, saatuani nöyryytyksellä maksaa lyhyen
iloni.
Hyvin usein sain kokea vääryyttä, mutta samaten kuin ansaitsematon
kiitos synnyttää salaista katkeruutta, samoin herättää vääryys
salaista tyydytystä. "Niin et minua arvostelisi, jos voisit katsoa
sydämmeeni." Se on katkera ajatus edellisessä tapauksessa ja tyydyttävä
jälkimäisessä.
Monena raskaana hetkenä ajattelin sanoja, joita äiti oli lausunut oman
kokemuksensa nojalla: "Kaikkinainen henkinen hyvä tulee osaksemme siinä
määrin, kuinka vakavasti ja hartaasti me sitä pyydämme." -- Kun koko
sydämmestäni rukoilin itselleni kärsivällisyyttä, sainkin sitä, en
omasta voimastani, vaan se annettiin minulle korkeudesta.
Amalia kiivastui toisinaan kaksin verroin, kun minä tyynenä ja
äänettömänä kuuntelin hänen moitteitaan:
"On kuin kaataisin vettä hanhen päälle. Luulenpa todellakin, ettei
mikään pysty tuohon ihmiseen!"
Tuli kolkko ja kostea joulukuu pimeine aamuineen ja pitkine iltoineen.
Minä sain tavallista enemmän puuhaa, sillä Amalian piti, luutnantin
sanoja käyttääkseni, valmistaa koko joukko tavaroita jouluksi. Hänen
omat pukunsa olivat kuitenkin tärkeimmät, ja niitä parannellessani
tulin ajatelleeksi yhtä ja toista. Minkä vuoksi tehtiin kaikkia näitä
valmistuksia? Tiesivätkö he mitä joulu merkitsi? Onhan kuitenkin tapana
viettää ainoastaan ystävien syntymäpäiviä, eikä vierasten, ja silloin
vietetään niitä tavalla, jonka tiedetään ystäviä miellyttävän ja
ilahuttavan. Ja kiinnittäessäni reunusteita hameeseen lukemattomilla
pienillä nauhasolmukkeilla, mietin, mitä joulun Herra mahtoi arvella
heidän käytöksestään, mutta samassa kaduin ajatuksiani ja pyysin
hartaasti, että hän lahjoittaisi minulle sääliväisen ja lempeän mielen.
Luutnantti Due matkusti joulukuun alussa Ruotsiin, serkkunsa luo, kuten
sanottiin. Hän oli saanut loman uudenvuoden päivään asti.
Koko perheen piti viettää joulu-iltaa everstin äidin luona, joka oli
hyvin iäkäs eikä koskaan liikkunut talostaan, mutta juhlatilaisuuksina
kokosi lapset ja lastenlapset ympärilleen.
Amalia oli kaunis ja iloinen sinä iltana. Hän oli isoäidin suosikki ja
odotti suuremmoista joululahjaa. Louise ja Henriette taputtivat käsiään
ja näyttivät valkoisissa puvuissaan pieniltä enkeleiltä. Heillä oli
joulu sydämmessä, vaikka siihen tosin sekaantui joulukuusi, makeiset ja
lahjat, kuten lasten ajatuksissa ainakin, mutta se oli siellä kuitenkin.
"Vartioikaa tulta, mamseli Staal, älkääkä taivaan nimessä panko liian
paljon puita uuniin! Te vastaatte koko talosta ja pysytte tietysti
kotona. -- Tule Henriette! Onpa todella naurettavaa nähdä tuota
liikuttavaa hyvästijättöä sinun ja mamselin välillä. Sinun pitäisi
muistaa, että jo olet suuri tyttö."
Ja pois he ajoivat jättäen minut yksin, mutta ensi kertaa ilman työtä.
Kävelin edestakaisin isossa arkihuoneessa, lankesin polvilleni kiittäen
Jumalaa siitä, että minäkin olin osallinen joulun ihanuudesta, itkin ja
olin kuitenkin niin iloinen. Sieluni kohosi yli ajan ja paikan, kohosi
sinne, jossa surua ja eron katkeruutta ei enää ole olemassa. En ollut
pitkään aikaan saanut kirjettä enkä kuitenkaan pelännyt rakkaitteni
puolesta. Uskoin huoleni Herran huomaan, armollisen, rakkaan Herrani,
joka kyllä heitä varjelisi. Ajattelin äidin kysymystä: "Olemmeko hänen
nimessään voittaneet jonkun vian tai omistaneet jonkun hyveen?" Mitä
minä vastaisin?
Kulunut vuosi oli opettanut minua täysin tuntemaan puutteeni, mutta
oli samalla myöskin opettanut, mistä saisin voimaa ne voittamaan.
Vastoinkäymisen koulu oli tehnyt minulle hyvää. Minusta tuntui kuin
olisin tullut lähemmäksi Jumalaa. Hän oli minua vahvistanut, kun
olin masentunut, hän oli antanut minulle uusia ystäviä siellä, missä
vähimmin olin luullut niitä löytäväni.
Missähän tulisin ensi jouluni viettämään? Vastaukseksi johtui mieleeni
C. Hauch'in sepittämä värssy Paul Gerhard'in mukaan:
Se Herra, jonka Henki loi
Sun maasta voimallansa,
Myös varjella sun sielus voi
Hyvässä huomassansa.
Siis Herran aikaa vuota vaan,
Kun kärsimykset kohtaa!
Hän neuvon tietää ainiaan
Ja kaikki parhain johtaa.
Joku koputti ovea, ja hämmästyksekseni astui Lise sisään.
"Voi, mamseli Staal, olen niin monta kertaa ajatellut sitä, mitä
te sanoitte, että minun piti oppia teitä paremmin tuntemaan. Pikku
Henriette-neiti arveli, että minun pitäisi sanoa se teille. Jumala
tietää minun useasti katuneen, että olin vähän nenäkäs teitä kohtaan
alussa, mutta nyt tunnen mamselin, olen nähnyt kuinka kärsivällinen te
olette ollut, ettekä koskaan ole puhunut pahaa kestään ihmisestä, vaan
päinvastoin olette koettanut puolustaa, kun vain suinkin olette voinut.
-- Isä-vainajani sanoi, että on sanoja, jotka tarttuvat kurkkuun, ja
minä huomaan, että 'anteeksi' on yksi niitä, mutta sanotuksi sen pitää
tulla joka tapauksessa."
"Kiitos, Lise, olette tuottanut minulle todellisen ilon."
"Onpa minulla teille parempaakin."
Lise avasi oven ruokasaliin, jossa sievä teepöytä oli katettuna.
Keskellä sitä komeili suuri joulukakku vahakynttilöiden ympäröimänä,
kuusenoksa pistettynä keskelle.
"Tämän on Henriette-neiti toimittanut. Hän pitää mamselista aivan
kuin olisitte hänen oma sisarensa, ja parempi sisar olettekin häntä
kohtaan kuin tuo toinen, no, se on totta, niin kai minun ei pitäisi
puhua. Olkaa nyt hyvä ja istukaa, mamseli Staal, ja pitäkää hyvänänne.
Joulukakku on herkullinen, sen tiedän varmaan, sillä sulhaseni, Anton
Jensen, on leipurinkisälli ja hän on sen itse leiponut."
"Ettekö tahdo jäädä juomaan teetä kanssani, Lise."
Hän kiitti, istuutui ujostellen tuolin laidalle ja rupesi leikkaamaan
joulukakkua. Ennenkuin tee oli juotu, tiesin minä, mimmoiselta Anton
Jensen näytti kiireestä kantapäähän, tunsin hänen hyvät ominaisuutensa
ja vikansa, joista suurin oli halu olla hieno ja hiukan keikaileva,
vika, josta Lise kuitenkin puhui tuntuvalla ylpeydellä.
Ovikello soi, ja Lise riensi miespalvelijan poissaollessa avaamaan.
"No, Jumalan kiitos, onhan teilläkin siis ystäviä, jotka tahtovat teitä
ilahuttaa. Tässä on teille kääry."
Italiasta! Riemu täytti rintani. Otin pienen, kevyen kääryn käteeni
ja suutelin sitä moneen kertaan. Sitten menin arkihuoneeseen, asetin
kaksi kynttilää pöydälle rakkaan sotilastaulun alle ja panin kääryni ja
Hennyn kuusenoksan kynttilöiden väliin. Lise vetäytyi pois, minä olin
yksinäni ja sain rauhassa iloita pienestä joulupöydästäni.
Vasta jonkun ajan kuluttua avasin kääryn. Se sisälsi kauniin
hiusrannerenkaan. Äidin ihanien ruskeiden hiuksien tummalle pohjalle
oli kiinnitetty kullankiiltävä lehtikiehkura Minnan kutreista. Lukko
oli norsunluusta, ja sille oli professori maalannut kauniin pienen
kyyhkysen vihreä lehti nokassa: kyyhkyn öljypuunlehtineen. Sillä oli
oma merkityksensä, sen tiesin, sillä hän ei olisi minua pettänyt
väärällä toivolla.
Sydämmeni oli täynnä ylistystä ja kiitosta, ja minä rukoilin siunausta
rakkailleni.
Mutta kenenkä hiuksista oli tuo musta seppele, joka lukkoa ympäröi? Sen
kai kirje minulle sanoisi. Voi, se oli Hedevigin tukkaa, tuon lempeän,
suloisen Hedevigin. Hän oli myös kirjoittanut muutamia rivejä:
"Iloista joulua! Pidän teistä hyvin paljon ja tahtoisin niin
kernaasti teitä nähdä, mutta se kyllä ei tapahdu. Ensi joulua
tulen viettämään paremmassa paikassa. Mutta vaikka emme koskaan
tapaisikaan toisiamme, toivon että kuitenkin suotte minulle
toisinaan ystävällisen ajatuksen ettekä pahastu siitä, että
minun hiukseni ovat yhdistetyt niihin, jotka ovat teille paljon
rakkaammat, äitinne ja sisarenne hiuksiin. Koko sydämmestäni
toivotan teille iloista joulua.