Elokuu tuli. Lapset pääsivät kesälomalle ja se oli päätetty viettää
eräässä huvilassa Frederiksbergallee'n varrella. Amalia olisi
mieluimmin asunut Strandvejen'in varrella, mutta rouva Bärenschild
pani vastaan, ja luulenpa todella että hän teki sen vain Amaliaa
kiusatakseen.
"Teidän täytyy, mamseli Staal, lähteä edeltä sisäkön kanssa,
ripustamaan ylös akkunaverhot ja panemaan kaikki kuntoon."
Lise-sisäkkö, joka ensimmäisestä keskustelustamme asti oli osottanut
minulle tuntuvaa epäsuosiota, ei ollut ensinkään hyvillään tästä
toimenpiteestä. Hänen käsityksensä mukaan olin minä jonkinlainen
vakoilija, joksi everstinna todellakin oli kehottanut minua rupeamaan,
vaikka tosin menestyksettä.
Pöly tuprusi sisään täyteen ahdatun omnibuksen akkunoista, ajaessamme
Vesterbro-katua, tuota rakasta Vesterbro'ta, jolle en ollut kertaakaan
astunut eromme jälkeen. Minusta tuntui kuin tekisi entisen kotimme
näkeminen minulle hyvää. Pistin pääni akkunasta ulos, mutta mitä
näinkään! Talo oli melkein kokonaan alas revitty, rakas arkihuoneemme
oli avoinna kaikkien katseille, kauniit vihreät seinäpaperit riippuivat
repaleina. Ruokasalin läpi saatoin katsoa puutarhaan. Missä ennen oli
ollut kukkapenkereitä ja sieviä käytäviä, näkyi nyt soraläjiä ja kiviä.
Hetkinen vain, ja vaunut vierivät pois, mutta olin nähnyt kylläksi.
Tuntui, kuin olisin jäänyt kodittomaksi, ajattelin professorin
lintuja ja voin tuskin pidättää kyyneleitäni. Voi, olin aina luullut,
että muuttaisimme sitten kaikki vanhaan kotiimme, mutta tätenhän me
joutuisimmekin siis aivan vieraaseen ympäristöön. Pääsisimmekö edes
ollenkaan enää yhteen. Jumala sen yksin tiesi. Yhtymisemme tuntui
minusta entistä kaukaisemmalta ja epätodellisemmalta.
"Teille tulee vedet silmiin", virkkoi muuan lihava eukko, jonka
syli oli täynnä kääröjä ja laukkuja, ja joka lakkaamatta pyyhki
hikisiä kasvojaan, "se tulee pelkästä kuumuudesta, näen mä, eikä
minunkaan laitani ole juuri kehuttava, ja kuitenkin saamme me
Frederiksbergiläiset olla kiitollisia näistä siunatuista omnibuksista.
Ovat ne kuitenkin suurena helpotuksena, kun pääsee omia jalkojaan
vaivaamasta."
Vaikka en voinut olla hänen kanssaan yhtä mieltä siinä asiassa, olin
kuitenkin niin kiitollinen tuon lihavan eukon ystävällisistä katseista,
että tarjouduin pitämään kahta hänen kääröistään. Toinen sisälsi
kahvipapuja, kuten hajusta heti päätin, toisen, joka oli laukku, otin
vähällä pudottaa säikähdyksestä maahan, sillä sen sisältö liikkui
sangen epämiellyttävällä tavalla.
"Hyvänen aika, luulenpa että pelkäätte", huudahti eukko ja nauroi
haletakseen, "ei siinä ole kuin muutamia viattomia kaloja, jotka ostin
lapsilleni, sillä nähkääs, niillä on ollut hinkuyskä, eivätkä saa vietä
syödä lihaa."
Lise-sisäkkö veti hamettaan puoleensa, nyrpisti nenäänsä ja katsahti
kopeasti kalalaukkuun.
Olin koko päivän ankarassa työssä. Luutnantti Due tuli antamaan minulle
hiukan neuvoja huonekalujen sijoittamisessa, kuten hän sanoi. Se oli
suuri apu, sillä muuten olisin ollut sangen pahassa pulassa.
Herrasväki saapui illalla. Ei minua sanallakaan kiitetty, mutta ei
myöskään moitittu, ja sekin oli jo paljon.
Amalia oli saanut kaavapiirustukset pitsimantiljaan, joiden mukaan
minun piti ommella korko-ompelua. "Teidän täytyy pitää kiirettä,
mamseli Staal", sanoi hän, ja minä koitin kiirehtää minkä jaksoin.
Kävellä en ehtinyt, vaan istuin käsitöilleni puutarhassa iloiten
kukkaintuoksusta, vihreistä puista ja päivänpaisteesta.
Olimme siellä useammin yksinämme kuin kaupungissa ja yleensä vallitsi
ikävänlainen mieliala. Everstinnalle kävi aika pitkäksi ja hän oli
pahalla päällä. Amalialla oli ikävä, jonka vuoksi hän oli entistä
tuittupäisempi. Luutnantti Duella oli myös ikävä ja ajan kuluksi teki
hän herkeämättä pientä pilaa, etenkin sisarestaan. Everstistä sitä
vastoin tuntui hauskalta olo perheen keskuudessa, lukuunottamatta
muutamia ukkoskohtauksia. Hän oleskeli paljon lasten kanssa, jotka
rouva Bärenschild ja Amalia kokonaan laiminlöivät.
"Louise täti tulee tänne viikon päiviksi", ilmoitti Amalia eräänä
aamuna suuruspöydässä. Kukaan ei virkkanut mitään, mutta selvästi
näkyi, etteivät he olleet siitä hyvillään. Ainoastaan eräs iloitsi
vilpittömästi hänen tulostaan. --
Kun ensimmäinen auringonsäde pilkisti sisään huoneeseemme, joka
sijaitsi idänpuoleisessa tornissa, herätin minä pienet ystävättäreni,
ja nopeasti pukeuduttuamme menimme ulos huvimajaan, käyttääksemme
rauhalliset aamutunnit lukemiseen. Autoin heitä kirjoituksissa ja
läksyjenluvussa tutkintoa varten ja rupesin opettamaan heille vähän
englanninkieltä.
"Mikä salaliitto tämä on?" kuului eräänä aamuna odottamatta
salaneuvoksetar Trollen ääni, "näin teidän menevän ulos eilen ja nyt
taas tänään ja tulin siitä oikein uteliaaksi. -- Näytätte lukevan
oikein mielellänne. Te pidätte varmaankin paljon mamseli Staalista,
lapset?"
Louise päästi käteni, mutta Henriette kietoi käsivartensa ympärilleni.
"Me rakastamme häntä", sanoi hän.
Salaneuvoksetar istuutui, selaili hiukan kirjoja, ojensi minulle
ranskalaisen kirjan ja pyysi minua lukemaan ääneen.
"Hyvin, oikein hyvin. Ja nyt kerron teille erään tuuman, kuullakseni
hyväksyttekö sen, ennenkuin esitän sen everstinnalle. Suostuisitteko
te, mamseli Staal, -- sillä että kykenette, siitä olen varma, --
suostuisitteko opettamaan Louisea ja Henrietteä? Se olisi heille
suureksi hyödyksi. Voitte olla vakuutettu siitä, että olen huomannut
kuinka hyvä teidän vaikutuksenne heihin on ollut."
"Jos minä todella siihen kykenisin, suostuisin hyvin kernaasti."
Henriette riemuitsi, eikä Louisekaan iloaan peitellyt.
Salaneuvoksetar nyykäytti meille ystävällisesti päätään ja meni pois.
Hetken kuluttua hän palasi. Hänellä oli suuri itsensähillitsemis-kyky
ja hän olikin aivan tyyni, mutta poskilla näkyi kuitenkin tavallista
tummempi puna.
"Kuulen, hyvä mamseli Staal, että olette tuiki välttämätön nykyisessä
asemassanne, jonka vuoksi teillä kuitenkaan suinkaan ei ole syytä
siihen jäädä. Olen pitkän elämänvaellukseni aikana koonnut koko joukon
ihmistuntemusta, minulla on jotensakin terävä huomiokyky ja olen aikoja
sitten huomannut, että kasvatuksenne asettaa teidät aivan toiselle
sijalle, kuin missä nyt olette. -- Minun ei ole tapana helposti
lahjoittaa kellekään ystävyyttäni, mutta kun sen teen, toivon myöskin
antavani lämpimän ystävyyden, joka näyttäytyy enemmän teoissa kuin
sanoissa. Luulen helposti voivani hankkia teille kotiopettajan toimen
ja tulee olemaan todellinen ja suuri ilo auttaa teitä semmoiseen
paikkaan, jossa teille annetaan arvoa ansionne mukaan."
"Olen teille sanomattoman kiitollinen suuresta ystävällisyydestänne,
mutta tarjoustanne en voi ottaa vastaan."
Salaneuvoksetar tuli luokseni, katsoi minua suoraan silmiin ja huudahti:
"Olisiko se mahdollista, voisitteko te noiden äidittömien tähden siinä
määrin uhrautua?"
"En, rouva salaneuvoksetar, minun olisi kyllä tosin hyvin vaikeata
erota lapsista, mutta syy on itsekkäämpää laatua."
"Saisinko kysyä, mikä se syy on?"
"Omaisistani tuntui raskaalta, että minun olosuhteitten pakosta täytyi
lähteä vierasten ihmisten pariin. He luulevat nyt, että olen löytänyt
kodin, jossa minun on hyvä olla. Jos vaihtaisin paikkaa, tuntisivat he
uudestaan samaa tuskaa, kuin heistä erotessani."
"Sekö oli se itsekäs syy?" Salaneuvoksetar Trolle laski kapean kätensä
hyväillen pääni päälle ja kuiskasi hellällä äänellä: "Te olette hyvä
pieni tyttö."
Iltapäivällä oli Amalia pahalla tuulella. "Te tuhlaatte liian paljon
aikaa lasten hyväksi", sanoi hän, "en ymmärrä kuka on pannut noita
opettajanoikkuja päähänne. Te laiminlyötte ompelemisen, eihän mantilja
ole vielä edes puoleksi valmis. Nyt täytyy teidän jättää kaikki muu,
poimia kukkia ja asettaa ne oikein kauniisti maljakkoihin."
Kapteeni Ridderspore, kosija, joksi luutnantti Due häntä nimitti, tuli
sitten illalla Amaliaa tervehtimään, ihaili kukkia ja sanoi: "Neiti on
varmaankin järjestänyt ne itse. Tuskin voi nähdä mitään sen ihanampaa."
"Kuinka te arvasitte, että minä olin ne järjestänyt", virkkoi Amalia
nauraen, "niin, luulenpa todella olevani jotensakin lahjakas siihen
suuntaan. Täytyyhän jollakin tavoin huvitella täällä maalla."
Kapteeni Ridderspore otti ruusunnupun ja kiinnitti sen rintaansa. Hän
ansaitsi todellakin kosijan nimen. Väsymättä hän palveli Amaliaa,
joka ei taipunut häntä ottamaan, mutta ei häntä hylkäämäänkään.
Aatelismiehenä, upseerina ja varakkaana miehenä ei hänelle sopinut
antaa rukkasia. Mutta hyvin vähälahjaisena sekä järjen että ulkomuodon
puolesta ei hän Amaliata varsin miellyttänyt, jonka vuoksi hän näki
parhaaksi antaa kapteenin odottaa. --
Palatessani eräänä sunnuntai-aamuna elokuun puolivälissä kirkosta,
ylläni vaalean sininen puku, äidin viimeinen joululahja, tuli Amalia
vastaani käytävässä.
"Mitä näenkään, mamseli Staal, tuommoinen kaunis puku yllä? Kuinka
sopimatonta! Olettehan aina ennen valinnut tummia kankaita. Minun
mielestäni on luonnollista, että aina olette siististi puettu, mutta
niin vähän silmäänpistävästi kuin mahdollista."
En tehnyt vastaväitteitä, vaan ripustin pois kauniin sinisen pukuni.
Sen alla olisikin todella kevyemmän sydämmen pitänyt sykkiä. Pukeuduin
vanhaan mustaan silkkipukuuni, joka mielestäni oli säädyllisin ja teki
minut enimmin näkymättömäksi.
Eräänä hyvin helteisenä päivänä läksi eversti ajelemaan lasten
kanssa metsään, rouva Bärenschild meni kylpemään, ja Amalia sekä
Frederik-luutnantti tulivat viileyttä etsimään huvimajaan, jossa minä
istuin.
"Mikä sietämätön helle! Ei voi kävellä, ei lukea eikä tehdä niin
mitään."
"Se on teidän mielipiteenne, Amalia, ja kieltämättä myöskin minun,
mutta neiti Staal näyttää olevan toista mieltä."
"Kaikki ihmiset eivät ole samassa asemassa. Näyttäisipä
hullunkuriselta, jos kaikki panisivat kätensä ristiin vähäisen
helteen tähden. En ymmärrä muuten, minkä vuoksi te, Frederik, viime
aikoina olette ruvennut sanomaan mamselia neidiksi. Se on todellakin
sopimatonta."
"Minulla on kyllin ikää toimiakseni omin päin, Amalia. Meidän entiset
mamselimme ovat tehneet sen nimen minulle vastenmieliseksi. Tätä nuorta
naista sanon minä ehdoin tahdoin neidiksi. Mutta mitä näenkään! Tuolla
tulee Helene ajaen upean ritarin rinnalla. Sehän on 'kosija', niin
totta kuin elän!"
Amalia odotti hetken, kunnes oli saanut nyrpeän ilmeen kasvoistansa
poistumaan, ja riensi sitten vaunujen luo.
"Kaunis tyttö", huomautti luutnantti katsellen hänen jälkeensä.
"Erinomaisen kaunis."
"Kuulkaa, neiti Staal, tahtoisin kysyä teiltä neuvoa eräässä asiassa.
Sallittehan." Hän otti ompelulippaastani lävistimen ja piirteli sillä
kuvioita pöytään. "Lupaatteko vastata suoraan?"
"Kyllä, toivoakseni."
"Luuletteko te, että Amalia voisi tehdä minut onnelliseksi? Luuletteko,
että me sopisimme hyvin toisillemme? Neuvotteko minua anomaan hänen
kättään?"
"Kuinka minä uskaltaisin siinä suhteessa neuvoa, tunteehan luutnantti
hänet paljoa paremmin kuin minä."
"Tuota en olisi uskonut teistä, neiti Staal, se ei ollut ystävän
vastaus. Jos pahin viholliseni seisoisi papin edessä Amalian kanssa,
tarttuisin hänen käsivarteensa ja huutaisin: seis, seis, ennenkuin on
myöhäistä."
"Minun täytyy tunnustaa, etten pitänyt mahdollisena, että te olisitte
Amalia-neitiin kiintynyt."
"No, se minua ilahuttaa. Mutta mitä arvelette siitä, että Helene
usein on viitannut siihen suuntaan, että minun pitäisi naida Amalia.
Sisar tahtoo päästä hänestä ja suo hänet veljelleen. Sydämmeni on
muuten kaukana poissa, kaukana Ruotsissa asti. Kyllä te todella olette
omituisin ihminen, minkä eläissäni olen tavannut. Nyt te ensimmäisen
kerran katsotte minuun oikein ystävällisesti, kun kuulette, että
sydämmeni on Ruotsissa. -- Minulle on käynyt sangen omituisesti. Olen
aina tavallani kammoksunut papintyttäriä, ruotsittaria, pitkiä naisia
yleensä ja etenkin Maija-nimisiä, ja ajatelkaa, lähden tervehtimään
pohjois-Ruotsissa asuvaa serkkuani ja kun palaan kotiin, olen kihloissa
pitkän, ruotsalaisen papintyttären kanssa, jonka nimi on Maija. Se on
syvä salaisuus, minulla on ainoastaan yksi ainoa uskottu. Teitä en
pyydä vaikenemaan, sillä vaikenette pyytämättäkin. Jos olisin vähääkään
tunteellinen, luettelisin kaikki hänen suloutensa ja hyvät avunsa,
mutta sitä en ole ja tyydyn sen vuoksi lyhyesti selittämään hänet
kaikkein herttaisimmaksi olennoksi maan päällä. Te muistutatte häntä,
niin käsittämätöntä kuin se onkin. Ulkonaista yhtäläisyyttä ei ole, hän
on -- ettehän pahastune, se onkin kenties vain minun luuloni -- hän
on teitä kauniimpi. Hän on avomielinen, te suljettu. Hän on iloinen,
te vakava. Eihän teillä tosin ole syytä ollakaan täällä muunlainen,
-- te sysäätte luotanne, peräydytte, hän tulee vastaan, ja kuitenkin
te mielestäni muistutatte häntä. Tuntuu siltä kuin teidän molempien
sydämmissä asuisi salainen voima, joka vastoinkäymisten kohdatessa
selvimmin ilmenisi. Minulla on rajaton luottamus teidän kumpaisenkin
menettelytapaan. Niin, se on arvoitus, jota en voi selittää, ja te ette
tietysti voi minua ymmärtää."
"Luulenpa kuitenkin voivani. Yhtäläisyys johtuu varmaankin siitä, että
palvelemme samaa isäntää."
"Niinkö luulette!" -- Luutnantti Due käänsi kasvonsa puoleksi poispäin,
painoi lävistimen niin syvälle vihreään puutarhapöytään, että kärki
katkesi, ja kysyi: "Enkö minä sitä isäntää palvele?"
"Minun täytyy sanoa: ette. Te ette ole ruvennut vakinaiseen
palvelukseen, mutta toisinaan, eikä niin aivan harvoinkaan, minun
luullakseni, työskentelette te talossa tunnittain. Mutta teillä
on ominaisuuksia, jotka asettavat teidät talon parhaimpien ja
hyödyllisimpien palvelijoiden joukkoon, kun te kerran otatte pestin
koko elinajaksenne, ja niin kyllä lopulta käykin."
"Ei mitään saarnaa, neiti Staal, taivaan tähden, ei mitään saarnaa!"
Luutnantti Due painoi sormillaan korvansa kiinni, juoksi pois
huvimajasta ja viskasi tietämättänsä pahoinpidellyn lävistimen
porkkanapenkereelle.
Hetken kuluttua hän palasi. "Tahdotteko nähdä hänet? Tämä on
valitettavasti sangen kurja kuva, erään vaeltavan tuhertajan maalaama."
"Erinomaisen miellyttävät kasvot. En väsyisi niitä katselemasta."
"Hän on komean näköinen todellisuudessa, paljoa komeampi kuin tuossa,
ja kun lisäksi ajattelee, kuinka hyvä ja herttainen hän on! Ainoastaan
yhdessä kohden on minulla muistuttamista häntä vastaan, mutta se onkin
seikka, jota en koskaan voi oikein antaa anteeksi, seikka, joka on
ristiriidassa kaikkien hänen hyvien ominaisuuksiensa kanssa. Voitteko
arvata, mikä se on?"
"En mitenkään!"
"Se, että hän valitsi minut, että hän voi minuun mieltyä, että
hän rakastaa minua uskollisen sydämmensä syvyydestä. Suuri vika
niin puhtaassa ja lujassa luonteessa on valita kevytmielinen,
huikentelevainen luutnantti elämäntoverikseen. Olen monta kertaa
sanonut Maijalle, että se alentaa häntä minun silmissäni. Mutta mitä
arvelette? Jos hän olisi antanut minulle rukkaset, olisin tullut
onnettomaksi elinajakseni. Kaikella tässä maailmassa on valo ja
varjopuolensa. -- Kun minä täytän kaksikymmentä viisi vuotta ja saan
itse omaisuuteni haltuuni, matkustan tyttöäni noutamaan, ja kun hän
vaimonani tulee tänne, niin varokoot ne sukulaiseni itseään, jotka
eivät tahdo osottaa hänelle kyllin suurta kunnioitusta. -- Olen avannut
teille sydämmeni, neiti Staal, osaksi sen vuoksi, että minun teki
mieli jutella teidän kanssanne Maijasta, ja osaksi siitä syystä, että
se oli ainoa keino, jonka kautta voimme joutua hauskaan, avomieliseen
suhteeseen keskenämme. Toivon, että tästä lähtien olemme hyviä ystäviä."
"Oikein hyviä ystäviä", vastasin minä puristaen lämpimästi hänen
kättään.
Tämä ystävyys tuotti minulle suurta lohdutusta. Me puhuimme usein
Maijasta, joka toisinaan lähetti minulle ystävällisen tervehdyksen.
Luutnantti Due osotti minulle aina sydämmellistä ja vakavaa
kohteliaisuutta, joka sangen räikeästi erosi hänen toisinaan melkein
sietämättömästä käytöksestään rouva Bärenschildiä ja Amaliaa kohtaan.
Nämä viimeksimainitut kohtelivat minua sensijaan entistä ankarammin ja
usein sain kuulla, että olin oikullinen, vaikka todellakaan en sitä
itse huomannut.
Luulen pohjalta heidän pitäneen suurimpana vikanani sitä, etten koskaan
alentunut kielimään enkä imartelemaan -- ne näet olivat ainoat tiet,
joita myöten luutnantti Duen vakuutuksen mukaan pääsi heidän suosioonsa.
Salaneuvoksetar Trolle puolusti aina minua voimakkaalla tavallaan,
ja kirjeissäni rakkaille omaisilleni ylistelin kaikin tavoin hänen
hyvyyttään, ja kuvailin myöskin uutta ystävääni, hänen Maijaansa sekä
suhdettani lapsiin. "Mutta kerro meille jotakin rouva Bärenschildistä
ja vanhimmasta tyttärestä. Miksi et koskaan heitä mainitse, Marie?"
ja minä vastasin, että rouva Bärenschild oli kivuloinen ja alituisen
päänkivun vaivaama, ja että tytär oli ruskeasilmäinen kaunotar ja
isänsä ylpeys. -- Päivää ennen poislähtöämme tuli Amalia juosten
arkihuoneeseen. "Ajatteleppas, äiti, kreivi Christian Örnklo on
pysähtynyt portille ja puhelee Frederikin kanssa. Toivottavasti hän ei
ratsasta tiehensä tulematta meitä tervehtimään."
Onneksi seisoin minä selin Amaliaan päin, sillä muuten hän olisi
huomannut mielenliikutukseni, mainitessaan äitini veljenpojan kreivi
Christian Örnklon nimen.
Muutaman minuutin kuluttua astui hän sisään, tervehti tuttavallisesti
rouvaa ja neitiä ja heittäytyi nojatuoliin, jossa minulla oli hyvä
tilaisuus häntä tarkastaa.
Hän oli äidin näköinen, siinä nimittäin, että kasvonpiirteet
muistuttivat toisiaan, mutta ilme oli aivan erilainen. Näki selvään,
että hänellä aina oli ollut hyvät päivät, että hän oli aika lailla
kopea, mutta samalla hyvänsävyinen, ja ettei hän koskaan ollut
ponnistanut sielunsa eikä ruumiinsa voimia.
Amalia keskusteli hänen kanssaan vilkkaasti hevosista ja koirista,
jotka nuori kreivi näytti perinpohjin tuntevan.
"Teidän täytyy nähdä minun pieni, englantilainen koirani. Spilop!
Spilop! Spilop!"
Spilop hyppäsi emäntänsä syliin ja heilutti keikaillen pitkiä korviaan.
"Se ei ole puhdasta englantilaista rotua", huomautti kreivi Örnklo
hiukan ylenkatseellisesti.
Se oli kipeä kohta Amaliassa. Frederik oli usein kiusannut häntä
samalla väitteellä, ja hän oli silloin suuttunut pahanpäiväisesti.
Nyt hän osasi hillitä itseänsä siinä määrin, että ainoastaan hiukan
punastui.
"Eikö se todellakaan ole puhdas englantilainen? Sitä tuskin voin uskoa.
Se oli ainakin sangen kallis. Katsokaa, kuinka komea häntä sillä on.
Mutta tietysti te sen asian paremmin ymmärrätte."
"Se on jotensakin puhdasrotuinen, mutta ei aivan. -- Minä tilasin
äskettäin yhden sen rotuisen Englannista, kaikkein somimman pienen
otuksen. Olin aikonut antaa sen eräälle serkulleni, mutta en saanut
suurtakaan kiitosta vaivastani, sillä hän lahjoitti sen pienelle
Therese siskolleni ja valitsi sen sijaan ison vaaleanharmaan,
ruskeatäpläisen jahtikoiran. Oikeastaan olin kyllä hyvilläni siitä,
että serkkuni tahtoi uskollisen, viisaan koiran, joka voi häntä
puolustaa hänen kuleksiessaan yksin metsissä, siis tavallaan ystävän,
kuin tyhmän, itsekkään pienen sylikoiran, joka ei kelpaa muuhun kuin
hyväiltäväksi ja hemmoteltavaksi."
Amalia puri huulta, kreivi Örnklo jutteli vielä hetkisen ja nousi
sitten sanoakseen jäähyväiset.
Hän ei aavistanut, mikä taistelu riehui sen vaatimattoman olennon
rinnassa, joka istui akkunan ääressä ommellen, kuinka kernaasti hän
olisi lähettänyt tervehdyksen serkulle ja kuinka tervetullut se
tervehdys olisi ollut. -- Mutta tuskin hän koskaan oli kuullut minusta
puhuttavankaan. Minä olin alhaisemmassa asemassa enkä tahtonut saattaa
häntä hämilleen.
"Hyvästi, hyvä kreivi Örnklo, suokaa meille pian taasen ilo nähdä
teitä. Sydämmelliset terveiset kreiville ja kreivittärelle."
Vastattuaan akkunasta hymyillen poisratsastavan kreivin tervehdykseen,
huudahti Amalia: "Mimmoinen tyhmä, epäkohtelias, hävytön poika!"
"Kerrassaan kelpo poika eikä niin tuhmakaan", väitti luutnantti,
"vaikka en tahdo väittää, että hän on ruudin keksijöitä. Hän on
kieltämättä hiukan narrimainen, mutta se johtuu varmaankin ainoastaan
siitä, ettei hän ole tahtonut mitään oppia. Sanotaan että hänen herra
isänsä, joka on puolittain tiedemies, on sitä kovasti surrut. Kreivitär
sitä vastoin oli poikansa puolella. Hänelläkään ei liene varsin
syvällisiä tietoja ja hänen kävi poikaa sääli. Tuo pikku mies, joka
muutoin on itse mukautuvaisuus, kuuluu opettajiansa kohtaan olleen
uppiniskainen kuin vanha kyyti hevonen."
"Nyt teidän pitää ryhtyä kokoamaan kapineita muuttoa varten, mamseli
Staal", käski everstinna.
Tein työtä minkä jaksoin, mutta käsien kootessa laseja,
posliinitavaroita ynnä muuta, seurasivat ajatukset siroa ja somaa
olentoa, joka laulellen riensi metsäpolkua pitkin, ison vaaleanharmaan,
ruskeatäpläisen jahtikoiran seuraamana.
Minusta tuntui tavallaan ikävältä jättää huvila ja muuttaa takaisin
suureen rakennukseen Bredgaden varrelle, jossa tunsin olevani enemmän
sisään teljetty ja jossa minulla oli harvemmin tilaisuutta olla
yksin. Frederiksbergin puistossa en ollut, vaikka se kuuluu melkein
uskomattomalta, kertaakaan käynyt. Ajaessamme Vesterbron yli, näin
minä suuren rakennuksen kohonneen meidän pienen talomme paikalle. Se
oli äskettäin saatu katon alle, sillä harjalla komeili vihreä seppele
liehuvine nauhoineen kirkasta taivasta vasten.