Ne päivät, jolloin hän tuli meille, olivat todellisia juhlapäiviä
minulle. Niin ylpeä kuin hän olikin, osotti hän kuitenkin itsekullekin
tarpeellista kohteliaisuutta ja antoi jokaiselle tunnustusta
ansion mukaan. Hän oli itse kunnianarvoisuus. Se säteili hänen
sormenpäistään ja hänen silkkihameensa siroista poimuista. Minä
oikein lämmittelin itseäni sen loisteessa. Hän oli minusta kuin hyvä
hengetär. Amalia hillitsi kiivauttaan hänen läsnäollessaan, everstinna
pisteliäisyyttään, ja luutnantti Due, joka ei välittänyt hienoista
tavoista eikä mielellään luopunut huolettomasta käytöksestään, meni
tavallisesti tiehensä. -- Minun täytyi oikein hillitä itseäni ollakseni
katsomatta häneen liian ystävällisesti. Aikaa myöden rupesi minusta
tuntumaan, kuin olisi hänkin hiukan minuun mieltynyt.
"Te soitatte hyvin kauniisti, mamseli Staal", sanoi hän kerran,
"Amalialle tulee olemaan hyödyksi harjoitella teidän johdollanne."
Kerran hän huomautti: "Te olette kalpea, te kaipaatte varmaankin
liikettä. Noin nuorta tyttöä ei pitäisi sulkea huoneisiin. Kävelkää
reippaasti lasten kanssa, se tulee tekemään teille kaikille kolmelle
hyvää. Amalia, sinun täytyy pitää huolta siitä, että mamseli Staal
pääsee ulos, sillä hän on todellakin liian kalpea."
"Enhän minä voi pakottaa häntä menemään vastoin tahtoansa, täti kulta."
Salaneuvoksetar heristi minulle sormea. Hän ei aavistanut, että jos
olisin pyytänyt päästä kävelemään, olisin saanut ankaran kiellon.
Ulkoilmaan pääsin ainoastaan silloin, kun minun piti toimittaa ostoksia
Amalialle, joka kyllä tapahtui sangen usein.
Minulla oli alituinen kiire, sillä minun piti ommella koru- ja
liinaompelua, pestä pitsejä pullojen päällä, lukea ääneen, soittaa
pianoa ja aina olla valmiina auttamaan. Minun oli mahdoton uhrata
lapsille niin paljon aikaa, kuin olisin tahtonut.
Perheen suuri seurapiiri oli, kuten pian huomasin, hyvin harvoja
poikkeuksia lukuunottamatta parempi kuin perhe itse, jonka vuoksi
olinkin tyytyväisempi, kun meillä oli vieraita, vaikka olemassaoloani
silloin tuskin huomattiinkaan. Seurassa oli everstinna vilkas ja
kaunis, Amalia iloinen, lapsellisen avomielinen, hyväluontoinen ja
rakastettava. Tuskin heitä silloin tunsin samoiksi ihmisiksi, mutta
kun vieraat sydämmellisten jäähyväisten jälkeen olivat menneet pois,
rupesivat äiti ja tytär, ennenkuin vieraat vielä olivat ehtineet
portaita alaskaan, heitä panettelemaan ja säälimättömimmällä tavalla
pilkkaamaan heitä mitä vähäpätöisimmistä sanoista ja teoista. Se
teki minuun tuskallisen vaikutuksen. Tuskastuttavaa oli kuulla,
kuinka huolettomasti, aivan kuin leikkiä laskien everstinna kertoi
aviopuolisoiden epäsovusta ja perheonnettomuuksista, joille minä
ennemmin olisin itkenyt kuin nauranut, tuskalliselta tuntui lempeä ääni
ja imelät sanat, joilla hän taisi lausua mitä katkerimpia asioita.
-- Kun rouva Bärenschildiä päänsärky vaivasi, tunsi hän luullakseni
tarvetta antaa muitten tuntea hänen kipuaan, ja ikävä kyllä oli
hänellä usein päänsärky. Toisinaan olin häneen kovin vihoissani, mutta
milloin taas mieleni oli lempeä ja hyvä, säälin häntä syvästi. Kuinka
äärettömän surkealta mahtoikaan tuntua epäillä lähimpiä omaisiaan,
miestään, veljeään, niitä, joita hänen tuli pitää lapsinaan. Amalialla
oli päinvastainen vika: hän uskoi, -- ei, se ei ole oikea sana -- hän
vaati, että kaikki muut olisivat parempia kuin hän itse. Rahansa jätti
hän, minun pyynnöistäni huolimatta, aina esille. Palvelijan, joka oli
suoranaisesti hänen käskettävänään ja jonka sijalle minut oli asetettu,
piti olla toimelias, kätevä, huolellinen, kekseliäs, kärsivällinen ja
tottelevainen. Minulla ei ollut kaikkia näitä ominaisuuksia, jonka
vuoksi Amalia-neiti usein olikin minuun tyytymätön.
Everstin kanssa en ollut paljon tekemisissä. Kahdesti käännyin
kuitenkin hänen puoleensa. Kerran täytyi minun näet kysyä häneltä, ketä
minun oikeastaan tuli totella, hänen vaimoaanko vai tytärtään, koska
molemmat yhtaikaa tahtoivat käyttää apuani. Kysyin lyhyesti ja muitta
mutkitta, mikä oli hänen tahtonsa, sillä olin huomannut, että hän
rakasti suoraa puhetta.
"Everstinnalla on ranskalainen kamarineitinsä ja talon muut palvelijat
käskettävinään. On sen vuoksi kohtuullista, että te olette yksinomaan
tyttäreni käytettävänä", vastasi hän päättäväisesti. Olin iloinen kun
sain tietää, mitä minun oli tehtävä, mutta rouva Bärenschild ei koskaan
antanut anteeksi tekoani.
Toisen kerran menin everstin luo pyytääkseni lupaa päästä toisinaan
kirkkoon.
"Se on kohtuullinen pyyntö, mamseli Staal, pidän siitä, että taloni
väki käy kirkossa, tietysti sotilaskirkossa."
Aika kului. Kesä oli täydessä kukoistuksessaan, mutta minä huomasin sen
ainoastaan lämmöstä ja painostavasta ilmasta. Ei kulunut päivääkään,
jona minua ei olisi nöyryytetty tavalla tai toisella, vaikka tein
parastani täyttääkseni velvollisuuteni. Onneksi läksivät everstinna ja
Amalia usein ulos, ja yksin istuessani kului aika hupaisasti, vaikka
minulla olikin yltäkyllin työtä. Uneksin silloin entisyyden iloista
ja toivoin valoisampaa tulevaisuutta, vaikka toivoni tosin oli hyvin
heikko. Joka viikko sain kirjeen ja opin vähitellen pysymään tyynenä
työssäni, kätkien kirjeen ompelulippaaseeni sopivampaan tilaisuuteen.
Äitini tila oli jotensakin muuttumaton, hän oli kenties hiukan parempi,
mutta hyvin uneton.
"Carl-eno", kirjoitti Minna, "pitää äidistä hyvää huolta ja
on toisinaan hyvin helläkin häntä kohtaan, mutta tuntuu siltä
kuin pelkäisi hän sitä osottaa, kuin olisi hänessä vielä vanhaa
vihankaunaa, jota hän ei saa itsessään voitetuksi. Julia-täti on
lempeä ja hellä meitä kuten kaikkia kohtaan, serkut ovat herttaisia,
rakastettavia pieniä tyttöjä, ja Christian-serkku tekee parastaan meitä
ilahuttaakseen, -- ja kuitenkin, Marie, kuinka onnellisia olimmekaan
ennen! Me kaipaamme sinua aamusta iltaan, kaipaamme sinua tuhat kertaa
enemmän kuin sinä meitä. Älä luule että sanon sen soimatakseni sinua,
sisko, päinvastoin, Jumalan kiitos, että sinun on niin hyvä olla." --
Äiti ei oikeastaan olisi saanut kirjoittaa, mutta tavallisesti oli hän
kuitenkin itse liittänyt kirjeeseen pari riviä.
"Kirjeesi eivät minua tyydytä, Marie. Minusta tuntuu kuin jotakin
peittelisit. Ole suora, jos sinulla on ikävyyksiä, niin ja'a ne
kanssamme. Saat siitä lohdutusta ja minä myöskin, kun saan tietää
totuuden."
Mutta suora en voinut olla enkä myöskään tahtonut totuudesta poiketa.
Sen vuoksi tulivat kirjeet kieltämättä yksipuolisiksi. En maininnut
sanaakaan ikävyyksistä ja esitin pienimmänkin hyvän, mikä osakseni
tuli, niin edullisesti kuin mahdollista. Kirjeeni olivatkin minulle
vain puolinaisena helpotuksena. Ei niissä ollut ainoatakaan valheen
sanaa, ja kuitenkin tuntuivat ne minusta läpilukiessa valheellisilta,
kun niissä ilmeni vain elämäni valopuolet, ilman ainoatakaan varjoa.
Herttainen Minnani, rehellinen Minnani, joka kirjoitti suoraan
sydämmensä syvyydestä, antoi pettää itsensä, vaan ei äiti.
Kirjeissä kerrottiin, että herra Höppe oli saanut halvauksen, ei voinut
puhua eikä liikkua paikaltaan, mutta oli kuitenkin täydessä tajussa.
Häntä hoidettiin huolellisesti, mutta hän oli melkein aina yksin ja oli
sen vuoksi kaksin verroin kiitollinen äidille, kun äiti tuntikausia
istui hänen luonaan ja jutteli hänelle ystävällisesti, tai kun Minna
toi hänelle kukkia. Äidin käly oli kertonut, että herra Höppe aina oli
yllyttänyt hänen miestään vihaan äitiä kohtaan, mutta se ei muuttanut
mitenkään äidin käytöstä. Herra Höppe oli avuton, ja äiti tahtoi
lievittää ja lohduttaa, mikäli taisi.
Aikaa myöden kävivät pienet oppilaani, etenkin Henriette, minulle hyvin
rakkaiksi, ja ilokseni kiintyivät hekin kumpikin omalla tavallaan
sydämmellisesti minuun. Louise oli äärettömän altis vaikutuksille.
Vaikka hänellä oli hyvä sydän, ei hänellä ollut rohkeutta vastustaa
pahaa, omistaa hyvää, asettua virtaa vastaan. Sitä voimaa taas ei
puuttunut Henrieteltä, vaan hän oli vähän liiankin kova, vähän
riitaisa, kiivas, uhkamielinen, ylpeä, mutta jalomielinen, uskollinen
ja uhrauksiin kykenevä. Nämä ominaisuudet eivät luonnollisesti olleet
täysin kehittyneitä lapsen luonteessa, mutta ne olivat versomassa.
Usein istui pikku Henriette iltaisin vuoteessaan, kun Louise nukkui,
ja minä tein työtä, ja kiisteli kanssani oikeasta ja väärästä. Hän ei
kernaasti taipunut, mutta kun hän sen teki, oli hän vakuutettu olleensa
väärässä, ja hänen käytöksestään huomasin pian, että totuus oli
juurtunut hänen sydämmeensä.
"Voi, mamseli Staal, äiti ja Amalia ovat todellakin hyvin pahoja."
"Kavahda, Henriette, älä rupea muita tuomitsemaan. Meillä on kyllin
tekemistä itsessämmekin. Äidilläni oli aina tapana sanoa, että
lähimmäisemme viat eivät saa meissä herättää muuta tunnetta kuin surua
sekä halua peittää ne rakkauden vaipalla."
"Teidän äitinne on hyvin hyvä."
"Ja hyvin vaatimaton."
"Minä en ensinkään pidä erikoisen paljon vaatimattomuudesta. Se, jolla
kerran on jokin ansio, tietäköön siitä myös, minun mielestäni."
"Mitä mittaa sinä käytät arvostellessasi itseäsi, pikku Henny? Jos
mittaat itseäsi syntisten ihmisten mukaan, voit helposti tulla
suureksi, mutta jos mittaat itseäsi ainoan täydellisen olennon mukaan,
tulet äärettömän pieneksi, nöyräksi ja vaatimattomaksi. Eikö niin?"
"Niin kyllä."
"Nyt sinun pitää nukkua, Henriette. Hyvää yötä, uneksi kauniita unia,
pikku tyttöseni. Kun olen ommellut tämän viimeisen reunuksen Amalian
hameeseen, olen valmis ja menen minäkin nukkumaan."