"Nyt jo, Marie! Ethän tarkoittane totta? Jää toki tänne täksi iltaa.
Emmehän päästä häntä mistään hinnasta, äiti?"
"En voi jäädä."
"Emme tahdo viekotella häntä laiminlyömään velvollisuuksiansa, sillä,
voi, onhan hän nyt riippuvainen muista. Kuinka mielelläni tahtoisinkaan
heidät tuntea, tietää mille perustalle lapseni lähin tulevaisuus on
rakennettu. Ei, en tahdo sinua kehottaa viipymään, en tahdo tuottaa
sinulle ikävyyksiä. Jumala ottakoon sinut turviinsa, hän siunatkoon ja
varjelkoon silmäterääni! Mene, Mie, mene, koska kerran niin on oleva."
Äiti sulki minut lujasti syliinsä sanoessaan: "mene", niin lujasti,
kuin ei olisi koskaan tahtonut minua hellittää, mutta minun täytyi
pois, viimeinen suutelo, Minnan vapiseva käsi päästi omani, ja minä
seisoin yksin kadulla. Kyyneleet himmensivät silmäni kiiruhtaessani
pois, ja kuitenkin olin paljoa onnellisempi kuin tulomatkalla.
Rikkaana lujassa luottamuksessa Jumalan armoon, rikkaana rakkaitteni
siunauksesta, lämpimästä molemminpuolisesta rakkaudestamme tunsin
omistavani voimia kärsivällisesti paljonkin kestämään. Sitä paitsi
oli minulla se suuri lohdutus, että heillä tulisi olemaan hyvä olla.
Verrattuna everstin perheeseen tuntui minusta äidin veli melkein
ylevältä olennolta. Hän oli tosin kopea, mutta halpamaisuuden rinnalla
kopeutta tuskin voi pitää paheenakaan. Äiti ja Minna kyllä voittaisivat
tuon kopeuden, hänen oli mahdoton vastustaa heitä.
Kun tulin kotiin, tuli luutnantti Due vastaani etehisessä.
"Oletteko te jo palannut", huudahti hän, "olisin ennemmin luullut,
ett'ette palaisi enää ollenkaan, ja niin totta kuin elän, en olisi
teitä siitä moittinut".
En vastannut mitään. Hänen kevytmielinen äänensä ei minua miellyttänyt,
vaikka olin hänelle kiitollinen siitä, että hän oli hankkinut minulle
luvan mennä.
Henriette ja Louise olivat Amalian huoneessa. Minä asetuin akkunan
ääreen ryhtyäkseni Amalian vihreätä kukkaroa valmistamaan.
"Tuleppa silkkiä pitämään, pikku Louise?"
Hän katsahti sisareen, mutta kun tämä näytti aivan välinpitämättömältä,
tuli hän lähemmäksi.
"Kiitos, palkaksi kerron sinulle tarinan tontusta muonakauppiaan luona."
"Sen olen kuullut."
"No, oletko kuullut viidestä yhdessä herneenpalossa?"
Kun rupesin kertomaan, seisoi Henriette katsomassa alas pihalle, mutta
vähitellen hän tuli lähemmäksi, liian ylpeänä salatakseen, että oli
sadustani huvitettu.
Voi, kuinka paljon iloa olivat Andersenin sadut meille tuottaneet.
Osasin ne melkein kaikki ulkoa. Professori Lange oli lukenut niitä
ääneen hupaisina talvi-iltoina, ja kun hän oli lopettanut ja äänekäs
mieltymyksemme soi äidille sananvuoron, oli hän selittänyt ne meille,
ja saimme tietää, että ne sisälsivät jotakin muuta, jotakin enemmän,
jotakin vielä herttaisempaa, kuin mitä me olimme ymmärtäneet. "Niissä
on voimaa hyvään", sanoi äiti. Minna ja minä luimme niitä yhdessä,
kun tulimme vanhemmiksi, ja vaivasimme päätämme saadaksemme selville
"tarinan tarinasta", joksi Minna sitä sanoi.
Kun olin lopettanut, syntyi hetken äänettömyys, jonka jälkeen Henriette
tuli luokseni, katsoi minua vakavasti silmiin ja virkkoi: "Siitä
kertomuksesta minä pidin paljon ja luulen myöskin, että vielä rupean
teistäkin pitämään."
Se tunnustus ilahutti minua sanomattomasti, paljoa enemmän kuin
uskalsin Henrietelle osottaa. Kunpa vain saisin hiukan vaikutusvaltaa
hänen suhteensa, voisin toivoa kaikkea hyvää luonteesta, joka, kuten
jo olin huomannut, tosin oli uhkamielinen ja ylpeä, mutta samalla
rehellinen ja suora. Päätin olla häntä liiaksi muistuttamatta, ja
koettaa etupäässä kylvää häneen hyvää siementä, vakuutettuna siitä että
hän omalla sielunvoimallansa voittaisi vikansa.
"Voi, kun minä en opi läksyäni!"
"Ehkä minä voin auttaa sinua, pikku Louise."
"Ei, sitä ette voi, sillä se on ranskankieltä."
"No, sitä parempi, sitä osaan jotensakin hyvin."
"Osaatteko te ranskaa? Sitä ei ole kukaan muu mamseli osannut."
Kukaan muu mamseli! Minua kauhistutti.
"Onko täällä siis ollut monta ennen minua?"
"Josko täällä on ollut! Täällä on ollut mamseli Paulsen, jolla oli
punainen nenä; silloin olin aivan pieni, ja mamseli Jensen, joka aina
tahtoi ulos, ja mamseli Schaum, joka pantiin pois, siksi että hän oli
nenäkäs, ja mamseli Munk, joka särki niin paljon tavaroita, ja mamseli
Olsen, joka myös oli nenäkäs ja varasti sokeria ja rahoja äidiltä, ja
mamseli Schmidt, viimeinen, jota sanoivat hutilukseksi, ja monta muuta
on täällä ollut, joita nyt en muista."
Eipä tuota kaikkea ollut hauska kuulla. Kaikki everstinnan kokemukset
tulivat tietysti minun niskoilleni. Minkähän mainesanan minä saisin
pois lähdettyäni?
"Tahtoisiko mamseli auttaa minuakin", kysyi Henriette.
"Oikein kernaasti." Suutelin häntä otsalle. Hän katseli minua hiukan
kummastellen, mutta kuitenkin ystävällisesti.
"Kertokaa meille vielä jotakin."
Kerroin heille "Uloimpana meressä" nimisen pienen tarinan, kerroin sen
enemmän itselleni kuin lapsille ja sain siitä lohdutusta.
Seuraavana aamuna istuin arkihuoneessa kukkaroa viimeistelemässä.
Ulkona oli kirkas ja kaunis sää. Tiesin, että he olivat lähteneet
kaupungista, että vierivät kauas pois, ja että olin yksin, ilman
ainoatakaan ihmistä, joka olisi voinut minua lohduttaa.
"Hyvää huomenta, mamseli Staal, no, kukkarohan on kohta valmis.
Tiedätte kai, että Amalia on sen itse valmistanut. Hänen on tapana
valmistaa kaikenlaisia töitä samalla tapaa. -- Me molemmat olemme
aikaisia ja saamme nyt huvittaa toisiamme miten parhaiten taidamme,
kunnes muut tulevat."
En keksinyt mitään sopivaa vastausta, jonka vuoksi olin vaiti.
Luutnantti rummutteli akkunanpieltä, avasi pienen lippaan ja sulki sen
jälleen -- hänen täytyi, kuten huomasin, aina jotakin hypistellä -- ja
jatkoi:
"Puhuimme äskettäin kansallisuuksista. Myöhemmin tulin ajatelleeksi,
että eri kansallisuuksilla on kullakin edustajansa tässä talossa.
Lankoni, kiivas ja rajuluontoinen, mutta pian leppyvä, rehellinen ja
vilpitön, voimatta kuitenkaan voittaa komeilemisen ja liioittelemisen
halua, on tietysti saksalainen. Amalia, vallanhimoinen, kopea, hän,
joka syrjäyttää kaiken muun saadakseen tahtonsa täytetyksi, on venakko.
Sisareni -- no, onneksi on hän harvinaisuus kaikkialla. Ja te, puhun
suoraan, mamseli Staal, te, joka aina näytätte niin tyyneltä, ja jonka
katseesta selvästi ilmenee: kolmen askeleen päähän minusta, mutta ei
lähemmäksi, te olette englantilainen missi. No, onpa hauska nähdä, että
voitte nauraa. -- Minä olen ranskalainen, kohtelias, hyväluontoinen,
pintapuolinen ranskalainen, joka ei tee pahaa eikä hyvää. Louise ja
Henriette ovat, Jumala paratkoon, nuori Tanska!"
"Minä toivon parasta nuoresta Tanskasta."
"Sitä minä en voi, ellei Englannin vaikutus mahdollisesti saisi
aikaan ihmeitä. Mutta, en ole vielä lopettanut: Espanjatarta,
donna Grandezzaa, joksi minä häntä sanon, ette vielä ole nähnyt.
Kukkaron, jota pitelette, on Amalia laatinut hänelle. Hän on vanha
nainen, Amalian isoäidin sisar. Oletteko koskaan kuullut puhuttavan
salaneuvoksetar Trollesta?"
"En."
"Hän tulee tänne tänään. Hän on itse ylpeys ja arvokkuus kiireestä
kantapäähän."
"Näyttää todella hullunkuriselta, äiti", huomautti Amalia myöhemmin,
"kun Louise täti tulee ajaen valkotukkaisen palvelijansa ja ajurin,
hänen poikansa kanssa, joka hänkin rupeaa käymään harmaaksi."
"Hullunkuriselta se kyllä näyttää, mutta sinusta sen ei oikeastaan
pitäisi tuntua niinkään hullunkuriselta. Tätisi on kertonut
määränneensä heille suuria lahjoja testamentissaan, ja sinähän tulet
siitä kärsimään, joka seikka on sitäkin surkuteltavampi, koska hän
minun tietääkseni on ainoa, jolta sinä voit toivoa periväsi."
"Siitä minä en ole millänikään, sillä sitä perintöä kyllä riittää.
En ole koskaan nähnyt niin kauniita koristeita kuin Louise-tädillä
on. Äidin eivät ole minkään näköisiä niiden rinnalla. Niiden joukossa
on etenkin eräs timanttikoriste, joka voittaa kaikki muut, ja sen
lisäksi on hänellä viisi kelloa vitjoineen, jotka ovat toinen toistaan
kauniimmat."
"Minun täytyy keskeyttää ihastuksesi, neitiseni", huomautti luutnantti
Due, "tuossa vaunut tulevat".
Komeat ajopelit pysähtyivät talon edustalle, valkohapsinen palvelija
auttoi rouvansa alas ja avasi portin, asettuen sitten jälleen
paikoilleen vaunujen taakse. Ajuri, hänen poikansa, napsahutti
piiskallaan, ja vaunut vierivät pois.
Salaneuvoksetar Trolle oli hyvin kaunis, vanha nainen, solakka ja suora
kuin salava, puettu mustaan silkkipukuun ja, toden totta, arvokas
kiireestä kantapäähän.
"Kuinka kiltti olit, pikku Amaliani, kun muistit vanhaa tätiäsi
lahjoittamalla hänelle kukkaron, joka päälle päätteeksi on aivan
samanlainen, kuin entinen kukkaroni."
"Sen valmistaminen huvitti minua suuresti, kun koko ajan toivoin, että
täti siitä tulisi pitämään."
"Amalia onkin oikea mestari naisten käsitöiden valmistamisessa",
huomautti luutnantti, "hänen tarvitsee vain koskea niihin, niin ne ovat
tuossa paikassa valmiit".
Kun salaneuvoksetar Trolle oli hetken aikaa jutellut everstinnan
kanssa, nousi hän ja lähestyi minua.
"Te olette siis talon uusi mamseli", virkkoi hän luoden minuun
terävän, tutkivan katseen, mutta vaikka punastuin, ei hänen katseensa
tuntunut epämiellyttävältä, päinvastoin tahdoin kernaasti olla hänen
tutkittavanaan.
"Olette hyvin nuori niin vastuunalaiseen toimeen, sillä onhan lasten
kasvatus koulun ulkopuolella suurimmaksi osaksi uskottu teille."
Vastuunalaisuus, kasvatus, ne olivat sanoja, joita ymmärsin, sanoja
jotka tapasivat minussa vastakaikua. Katsoin donna Grandezzaa suoraan
hänen kirkkaisiin, kieltämättä hiukan ankariin, harmaisiin silmiinsä ja
vastasin: "Se on todella suuri edesvastuu, mutta koetan tehdä, minkä
suinkin voin."