Nuo ystävälliset sanat lohduttivat alakuloista mieltäni. Oli niin
ihanaa ajatella saavansa nähdä heitä jälleen, ettei se tieto, jotta
se kestäisi vain hetken ja olisi viimeinen kerta pitkäksi aikaa,
ehtinyt mieltäni painaa. -- Mutta sallittaisiinko minun mennä heti? En
uskaltanut sitä toivoa.
"Minun täytyy pyytää anteeksi äkillisen poislähtöni vuoksi, mutta
kenties voi se minua hiukan puolustaa, että kirje sisälsi tietoja
eräästä rakkaasta sairaasta."
"En voi kieltää, hyvä mamseli, että teidän käytöksenne lievimmin sanoen
oli kovin sopimaton."
Hän näytti niin ankaralta ja kylmältä, huolimatta lempeästä, tyynestä
äänestään, että minulta katosi rohkeus kokonaan.
"Minulla olisi teille pyyntö, rouva everstinna. Saisinko tänään käydä
sukulaisteni luona?"
"Vai niin, te olette sitä lajia!" En saata kuvata sitä ärsyttävää
äänenpainoa, jolla hän lausui "sitä"-sanan. "Minulla on ollut useita
mamseleja, jotka alituiseen ovat tahtoneet juoksennella ulkona, mutta
nyt siitä ei tule mitään, sen sanon kerta kaikkiaan."
"Tästä lähtien tulen aina pysymään kotona, mutta omaiseni matkustavat
huomenna pois, ja minä tahtoisin vain sanoa heille jäähyväiset."
"Te puhutte ristiin, mamseli hyvä, äsken puhuitte sairaudesta,
nyt matkoista. Jos tahtoo kiertää totuutta, ei ainakaan saa olla
huonomuistinen."
Poskiani poltti, sydämmeni sykki kiivaasti, ja tunsin, että häntä
melkein vihasin.
"Äitini matkustaa juuri terveytensä vuoksi pois, -- älkää siksi
kieltäkö minua menemästä."
"Tekosyitä on helppo keksiä. Tänään hän matkustaa pois ja huomenna hän
palaa."
Hän katseli minua voittamattomalla epäluulolla.
"Minä uskon kautta autuuteni, että hän puhuu totta. Koeta luottaa
häneen, Helene?"
"Kukaan ei ole ollut herkkäuskoisempi kuin minä, Frederik, se on
oikeastaan luonteenvika minussa, mutta petos synnyttää epäluottamusta.
Tämän ainoan kerran olkoon kuitenkin menneeksi, saatte mennä, kun
olemme juoneet teetä."
"Voi, silloin on jo kovin myöhäistä enkä uskalla käydä yksin pimeässä."
"Anna palvelijan saattaa häntä, Helene."
"Mitä ihmettä sinä puhutkaan, Frederik, ikäänkuin palvelijalla ei olisi
muuta toimitettavaa."
"No, siinä tapauksessa saatan teitä itse, mutta luulen teidän pelkäävän
minua yhtä paljon kuin pimeyttä. Siihen teillä todellakaan ei ole
syytä."
"Kiitoksia paljon, mutta tahtoisin niin kernaasti mennä pian, kenties
voisin mennä päivällisen aikana?"
"Kuka sitten kahvin laittaa?"
Minä loin Amaliaan rukoilevan katseen, mutta hän ei kohottanut silmiään
keltaisesta villalanka-ruusustaan.
"Sen voi Lise-sisäkkö tehdä", vastasi luutnantti hetken kuluttua, "niin
se ainakin tulee maukkaampaa, kuin mitä Amalia toisinaan on meille
tarjonnut, sillä se on ollut joko laimeata, kylmää tai sameata."
Everstinna nauroi, Amalia puri huultaan.
"Saanko mennä?"
"Menkää, menkää, mutta tulee kestämään hyvin kauan ja riippumaan
käytöksestänne, saatteko luvan mennä toiste. Minä vihaan alituista
pyytelemistä, eikä teillä ole siitä vähintäkään apua."
Vihdoin viimein oli Amalia puettu. Minulla oli ollut todellinen
kärsivällisyyden koetus auttaessa häntä. Mutta nyt se oli kestetty,
olin vapaa ja voin mennä.
"Tiedättekö, mimmoisia vanhanaikaiset silkkikukkarot ovat, mamseli
Staal?" kysyi Amalia.
Tunsin ne hyvin, sillä isoäidin vihreä kukkaro oli vielä tallessa.
Sillä oli oma virkansa. Siihen pani äiti sen vähän, minkä taisi säästää
pienistä tuloistaan niitä varten, joilla oli vielä pienemmät. Se
sisälsi lesken rovon. Vastasin myöntävästi.
"Ostakaa sitten vihreätä silkkiä yhdeksi kukkaroksi ja älkää millään
muotoa olko kauan poissa, sillä sen pitää olla huomenna valmis."
Mieli kuohuksissa riensin melkein juosten läpi katujen. Olin
suutuksissani everstinnalle, iloitsin rakastettujen omaisteni
tapaamisesta ja ajattelin katkeruudella, että lyhyt yhdessäolon
hetkemme oli vielä lyhemmäksi tehty. Tultuani sillalle, alkoi
mieleni rauhoittua. Kuinka usein olinkaan kulkenut siellä äidin ja
Minnan kanssa, kuinka usein olimme katselleet kelloa, kuinka usein
surkutelleet vanhaa hedelmäinmyyjätärtä, joka istui kyyrysillään
kopissaan. Kodin muisteleminenkin jo yksistään rauhoitti, ja kun Minna
ovella sulki minut syliinsä ja kuiskasi: "Nyt olet siis vihdoinkin taas
luonani", alkoi suuttumus kadota, ja se rauha, joka hänen valtavasta
mielenliikutuksestaan, surustaan ja ilostaan huolimatta hänessä
vallitsi, vaikutti myöskin minuun.
Äiti istui akkunan ääressä. Kun tulin, ojensi hän kätensä vastaani.
"Mitä te molemmat lapset olettekaan tehneet? Marie, kuinka sinä
hennoit?"
Minä kätkin kasvoni hänen rintaansa vasten, itkin pois vihan ja
katkeruuden, itkin itseni hyväksi jälleen hänen hellää sydäntään vasten.
"Mimmoinen on perhe, jonka luona olet?"
"Siellä on kaksi somaa, pientä kaksoissisarta, joista minun on
pidettävä huolta, ja yksi sievä nuori tytär."
"Sinun pitää kirjoittaa hyvin usein, Marie, keventää sydäntäsi juurta
jaksain, kertoa meille kaikki. Tämä on katkera hetki, katkerimpia
elämässäni. Voi, kuinka koetan olla varovainen itseni suhteen, koska
yhtymisemme riippuu minun terveydestäni. -- Älä itke noin, Minnaseni.
Kun taas tavataan, ja uskokaa minua, lapset, Herra kyllä antaa meidän
tavata toisemme, niin tulemme tunnustamaan, että ero on ollut meille
hyödyksi, ja omasta elämämme kokemuksesta tulemme huomaamaan, että
kaikki vaiheet kääntyvät hyväksi niille, jotka rakastavat Jumalaa."