Kolmantena päivänä tuloni jälkeen, lukiessani par'aikaa ääneen
"Setä Tuomon tupaa", toi palvelija minulle kirjeen. Ilossani ja
mielenliikutuksessani unohdin kokonaan asemani, panin kirjan pöydälle
ja riensin, sanottuani lyhyesti "anteeksi", pieneen huoneeseemme
aarteineni. Kirje oli Minnalta.
"Äiti on parempi, Marie, olkoot nämä sanat ensimmäiset, jotka
silmiisi sattuvat, sillä se tieto on kuitenkin sinulle tärkein.
Hän on parempi, kaikesta huolimatta. Eilen hän oli jo jalkeilla,
istui akkunan ääressä päivänpaisteessa ja odotti sinua, mutta
sinä et tullut. Miksi et tullut, Mie? Minä olin varmaankin
kaksikymmentä kertaa ovella kurkistamassa ulos kadulle, ja sisään
palatessani kysyi äiti aina: 'Joko häntä näkyy?' mutta minun
täytyi aina vastata kieltävästi. -- Ajattele, jo huomenna on
meidän matkustettava. Carl-eno oli täällä eilen. Hän oli hyvin
liikutettu. Heti minut nähdessänsä sulki hän minut syliinsä ja
painoi minua rintaansa vasten, mutta päästi minut sitten äkkiä,
aivan kuin olisi sydämmellisyyttään katunut. Verkalleen astui
hän äidin vuoteen ääreen ja seisoi äänetönnä hänen edessään.
Äiti ojensi hänelle kätensä ja hymyili hellästi kyynelsilmin.
Hetken piti eno sitä omassaan, kiiruhti sitten etuhuoneeseen,
heittäytyi sohvalle ja nyyhkytti kiivaasti ja kauan. Minun kävi
häntä syvästi sääli, vaan en tiennyt, kuinka häntä lohduttaisin.
Vihdoin hän kuitenkin nousi ja meni tyyntyneenä äidin luo. Hän
puhui sitten taudista, matkasta, vaunuista, valmistuksistamme
mitä hyväntahtoisimmalla tavalla, mutta ei virkkanut sanaakaan
entisyydestä. Olisin mieluummin suonut, että hän olisi ryhtynyt
selityksiin. Hänen kohteliaisuutensa tuntui myös hieman
vieraalta, mutta se kyllä katoaa aikaa myöten, siitä olen varma.
Voi, jospa sinä vain olisit luonamme, niin kaikki pian kääntyisi
hyvin päin.
On niin omituista kirjoittaa sinulle, Mie, niin vähän tyydyttävää
keskusteluun verraten, ja kuitenkin tulee pian olemaan suurin
ilomme kirjoittaa ja vastaanottaa kirjeitä. Et usko, sisko,
kuinka sinua kaipaan, kuinka kärsin nähdessäni tyhjän vuoteesi ja
tyhjän tuolisi. Tuhat kertaa päivässä tahtoisin puhua kanssasi,
katsella sinua, kysyä sinulta neuvoa, minusta tuntuu kuin olisin
niin epätäydellinen, kuin olisin puolinainen ihminen, ja äiti --
mutta hän on kieltänyt minua puhumasta itsestään. Joudu, Marie,
pane hattu ja takki päällesi ja riennä luoksemme, älä viivy
hetkeäkään, sillä muistathan että tämä on viimeinen päivä.