"Onko tämä teidän työtänne?" kysyä Amalia, luettuani puolen tuntia,
"oletteko itse ommellut tuon korko-ompelun?"
"Olen."
"Sepä hauskaa! Voitte siis ehkä ommella tämän rintaliinan valmiiksi,
joka ei ota edistyäkseen minun käsissäni. Aijon käyttää sitä huomenna."
Hän otti vähääkään häikäilemättä kirjan kädestäni, ojensi minulle
käsityön ja rupesi itse lukemaan ääneen.
Vaikeata oli minun pysyä ulkonaisesti tyynenä, pidättää kyyneleitä,
rohkaista mieltäni.
"Välistä tulette syömään meidän kanssamme, välistä huoneessanne, miten
kulloinkin sattuu", sanoi everstinna päivällispöydässä.
Amalia oli pannut minut ankaraan työhön. Minun täytyi pitää kovaa
kiirettä, jotta rintaliina valmistuisi, ja kuitenkin häiritsi hän minua
mitä vähäpätöisimpien seikkojen tähden.
Iltapäivällä jäin pienen Louisen kanssa kahden kesken ja puhelin
hänelle ystävällisesti. Hän kuunteli minua kiltisti, mutta vetäytyi
heti kylmästi pois, kun sisar tuli sisään. -- Se koski sydämmeeni. Minä
ikävöin illan tuloa voidakseni muitten näkemättä ja kuulematta itkeä.
Pitkä ja surullinen se päivä oli, mutta vihdoin se kuitenkin päättyi,
kuten päättyy pisin ja surullisinkin päivä.