Ovi oli raollaan. Työnsin sen hiljaa auki ja astuin kauniiseen,
tilavaan etehiseen, jossa naulat ja pöydät olivat päällysvaatteita
täynnä. Siellä oli siis vieraita. Arastellen avasin oven, jonka kautta
tulin suureen ruokasaliin, missä hopealta hohtava illallispöytä oli
valmiiksi katettuna. Siellä ei näkynyt ketään, mutta viereisestä
huoneesta kuului silkkihameitten kahinaa, vilkasta, vaan ei millään
tavalla äänekästä puhelua, sekä sointuvaa, joskaan ei varsin
sydämmellistä naurua. En rohjennut mennä sinne enkä myöskään kernaasti
olisi jäänyt siihen, missä olin. Toivoin, että joku palvelijoista
tulisi viemään minut omaan huoneeseeni.
Seisottuani hyvän aikaa levottomana odottaen, kuulin vihdoin askeleita.
Nuori upseeri kulki kiirein askelin läpi huoneen. Hän ei huomannut
minua, ennenkuin seisoi aivan edessäni, jolloin hän tekeytyen
säikähtyneeksi astui kolme askelta taaksepäin ja huudahti:
"Näenkö aaveita keskellä kirkasta päivää!"
Hänellä oli omituiset kasvot. Niiden ilme olisi ollut kaunis ja
miellyttävä, ellei sitä olisi pilannut ivallinen piirre suun ympärillä.
"Oletteko elävä olento, vaiko henki?"
Veitikkamaisuus, hyväntahtoisuus ja ilkeys taistelivat yliherruudesta
hänen katseessaan ja äänessään.
"Olen saanut paikan tässä talossa, joka" --
"Joka! Niin, on parasta, ettette jatka, sillä kävisi liian laveaksi
luetella tulevia tehtäviänne. Olette siis mamseli Staal. -- Onko teitä
koskaan ennen mamseliksi sanottu?"
Hänen katseensa loukkasi minua. Vastasin hyvin kylmään kieltävästi.
"Eikö? No niin, siihen teidän täytyy tottua täällä. -- Koska meidän
on hiukan tutustuttava toisiimme, ja koska minä olen ensimmäinen,
jonka tapaatte, pyydän esitellä itseni: olen luutnantti Frederik Due,
everstinnan veli ja erittäin hyväluontoinen ihminen. Ei pidä itseään
kiitellä, mutta joka tapauksessa tahdon lisätä, -- herättääkseni teissä
luottamusta, -- että pidän itseäni yhtenä tämän rakastettavan perheen
parhaimmista jäsenistä."
Vereni kiehui. Mikä oikeutti häntä käyttäytymään noin tuttavallisesti
minua kohtaan.
"Kenties tahdotte olla hyvä ja käskeä jonkun osottamaan minulle
huoneeni."
"Kautta kunniani, tekisin sen kernaasti, mutta pelkään, että se käy
vaikeaksi, jopa mahdottomaksikin, koska mainittu huone -- minun
luullakseni -- löytyy ainoastaan mielikuvituksen maailmassa. Mutta
jos mamseli Staal tahtoo seurata minua, niin näytän teille, missä
sisäänkäytävä huoneeseenne on, jos semmoinen on olemassa, jota
kuitenkin, huomauttaakseni siitä vielä kerran, epäilen."
Hänen äänessään oli jotakin ärsyttävää, jos kohta se tavallaan oli
ystävällinenkin.
Menimme ulos pitkään käytävään. Ensimmäisen oven edessä hän pysähtyi,
kumarsi ja meni tiehensä.
Huoneessa, johon astuin, oli joukko kauniita huonekaluja ja tavaroita,
joita oli sinne asetettu ilman sanottavaa järjestystä. Nurkassa
seisoi englantilaisella peitteellä peitetty vuode, jolle oli viskelty
kukkasia, nauhoja ja muita koristeita. Suuri peili näytti minulle
kuvani kiireestä kantapäähän. Nuo kasvot olivat todella liian kalpeat
ja vakavat. Minun täytyi koetella rohkaista mieltäni.
Jospa täällä uskaltaisi hiukan siivota, ajattelin, sekä pyyhkiä tomun
kauniista kirjoituspöydän korutavaroista. Kun on tottunut kotonaan
täydelliseen järjestykseen ja puhtauteen, on vaikeata olla saattamatta
sitä käytäntöön kaikkialla, minne joutuu. En kuitenkaan uskaltanut
mitään muutosta tehdä, vaan tyydyin avaamaan akkunan, jotta väkevä
ruusuveden ja mantelin tuoksu huoneesta poistuisi.
Kaikesta päättäen oli tämä vanhimman tyttären huone. Minkähän lainen
olikaan hänen luonteensa? Sen mukaan, mitä täällä näin, kuvailin häntä
huikentelevaiseksi ja ajattelemattomaksi.
Viereisessä pienessä huoneessa oli kolme vuodetta, kaksi pientä ja
yksi iso, nukkekaappi, piironki, pesukaappi sekä hylly koulukirjoja
varten, kaikki hyvin yksinkertaista. Se huone ei minua ensinkään
miellyttänyt. Siellä tulisin siis asumaan lasten kanssa. Jospa siellä
olisi löytynyt edes joku hauskempi kolkka, mutta sitä ei ollut, ei
ainoatakaan paikkaa, johon olisin voinut mukavasti istahtaa rakkailleni
kirjoittamaan. Mutta, ajattelin minä, enpä huoli olla suruissani
semmoisesta ulkonaisesta seikasta. Lapsista ja minusta tulee oikein
hyvät ystävät, olenhan täällä etupäässä sen vuoksi, etteivät he
vaivaisi äitipuoltansa, pienet raukat. Ehkä he kaipaavat hellyyttä, ja
sitä koetan minä heillä antaa.
Istuuduin akkunan viereen etumaiseen huoneeseen ja odotin ikävöiden,
että joku tulisi. Arvelin ottaa kirjan suuresta kirjakaapista, jossa
näin monta rakasta, vanhaa tuttua, mutta en rohjennut eikä minulla
sitä paitsi olisi ollut kylliksi mielenrauhaa lukeakseni. Olihan tämä
kaikki tullut niin äkkiä, etten vielä aamulla voinut tämmöistä tapausta
aavistaakaan.
Rupesi jo hämärtämään, kun ovi äkkiä avautui, ja sisään astui kaunis,
nuori tyttö, jolla oli kiiltävä musta tukka, ruskeat silmät, komea
vartalo ja vielä komeampi puku.
Hän otti, luomatta minuun huomiota, pienen peilin käteensä, asettui
sitten selkä isoon peiliin päin tarkastamaan kuvaansa joka suunnalta,
jommoista temppua en koskaan ennen ollut nähnyt. Arvattavasti hän keksi
minut peilistä, sillä äkkiä hän kääntyi.
"Kas! Olette kai mamseli Staal." Hän ojensi kätensä. Ensin luulin, että
hän teki sen toivottaakseen vierasta tervetulleeksi kotiinsa, mutta
seuraavassa tuokiossa näin, että hän vain tahtoi saada hansikkaansa
napitetuksi.
"Pistäkää myöskin tukkani tukevammin kiinni, kas niin. Nyt lähetän minä
lapset luoksenne, heidän on mentävä nukkumaan. Pitäkää kaikella muotoa
huolta siitä, etteivät he pääse koskemaan minun koruihini. Voitte
muuten panna tavarani järjestykseen ja olette tietysti ylhäällä, kunnes
minä tulen."
Tätä sanoessaan katseli hän itseään lakkaamatta peilissä ja meni sitten
pois. Minä olin hämmästyksestä sanattomana. Hän oli tuskin minua
katsellut, vaan käyttäytyi, kuin olisin ikäni siellä ollut.
Hetken kuluttua ryntäsi sisään kaksi pientä tyttöä, jotka olivat
niin toistensa näköiset kuin kaksi kastehelmeä. Ensi silmäyksellä
näin kuitenkin ulkonaisesta yhtäläisyydestä huolimatta, että heidän
luonteensa olivat erilaiset, sillä toisen tarkastaessa minua rohkeasti,
melkeinpä uhkaavasti, loi toinen kainostellen katseensa alas.
"Hyvää iltaa, rakkaat pienokaiseni. Oikein ikävällä olen teitä
odottanut. Mikä on sinun nimesi ja sinun?"
Pieni kainoluontoinen vastasi: "Minun nimeni on Louise, hänen
Henriette."
"Me emme ole teidän rakkaita pienokaisianne", keskeytti hänet Henriette
kopeasti. "Tule, Louise, koettakaamme Amalian kaulaketjua."
"Ei, sen hän on kieltänyt, en voi sitä sallia."
"Mutta me teemme sen, joko te tahdotte, taikka ette."
Veri kohosi poskilleni. Minua rupesi suututtamaan. Kiireesti kokosin
kultakoristeet lippaaseen ja asetin sen kaapin päälle, mutta Henriette
kiipesi tuolille ottaakseen sen takaisin alas. Minun oli pakko ottaa
häntä vyötäisiltä ja väkisin kantaa hänet toiseen huoneeseen.
"Te ehkä luulette, mamseli, että saatte meitä komentaa, mutta siinä te
kokonaan erehdytte, sillä meillä päinvastoin on oikeus käskeä teitä.
Tule, Louise, riisukaamme itse päältämme."
Hänen silmänsä säkenöivät ja hän sulki oven välillämme.
Voi, miten olin suruissani, miten suutuksissa noihin lapsiin ja
kuitenkin vielä enemmän tyytymätön itseeni, kun en voinut vihaani
hillitä. Olinko siis ollut sävyisä ainoastaan sen vuoksi, ettei
ainoatakaan oljenkortta oltu pantu tielleni? Ehkä olinkin pohjaltani
kiivas, häijy, intohimoinen? Oliko minun taisteltava sekä ulkonaisia
ikäviä olosuhteita että sisäistä vihollista vastaan? Viha oli minulle
siihen asti ollut tuntematon. Lapsena olin ollut liiaksi tylsä ja
sorrettu vihaa tunteakseni, myöhemmin liiaksi rakastettu ja onnellinen.
Kävelin kiivaasti edes-takaisin huoneessa. Minkä vuoksi olinkaan
joutunut tänne? Tuo epäkohtelias, kopea lapsi ja tuo kylmä, nuori
tyttö olivat tehneet minuun mitä epämiellyttävimmän vaikutuksen. Mutta
kenties tarvitsin juuri tätä puhdistuakseni. Tämä oli koetus. Tulisinko
kestämään sen? -- Hänen avullaan, joka pelasti äidin hengen, toivoin
sen kestäväni.
Samoinkuin sairas kernaasti nauttii katkeran lääkkeen, kun hänelle
selviää, että se voi auttaa, samaten valmistauduin minäkin kernaasti
kärsimään kaiken, ja mieleni tyyntyi jälleen. Ajattelin kotolaisia,
näin Minnan puuhaavan ja järjestelevän yötä varten, näin hänen itkevän
minun tähteni.
"Onko mamseli Staal täällä? Mutta minkä ihmeen tähden ette ole
sytyttänyt kynttilöitä? Kylläpä on merkillistä kuinka tuommoiset
ihmiset ovat ajattelemattomia."
Kun autettuani Amaliaa tulin pieneen huoneeseemme, nukkuivat
lapset. Pieni Louise hymyili unissaan. Hänellä oli äitini nimi eikä
hän myöskään ollut käyttäytynyt sopimattomasti. Hänestä tulisin
pitämään, mutta tuosta toisesta -- niin, pitäisin hänestäkin. Kuinka
herttaiselta hän näytti nukkuessaan, voi, Jumalan kiitos, en enää
ollut suutuksissani. Minkä hän sille taisi, että häntä oli huonosti
kasvatettu. Kenties minulle oli suotu onni johtaa hänet parempaan päin.
-- Suutelin heitä varkain otsalle ennenkuin menin levolle.
Raskasta oli herääminen, mutta tultuani täyteen tuntooni kokosin kaiken
rohkeuteni, muistaen Olen hyväntahtoista neuvoa. Arkkuni oli tuotu
sisään. Olin vähällä menettää mielenrauhani tyhjentäessäni sitä ja
nähdessäni kuinka hellää huolta Minna oli minusta pitänyt, kuinka hän
oli riistänyt itseltänsä kaiken, mitä arveli minun tarvitsevan.
Kun olin valmis, heräsivät lapset. He kieltäytyivät apua ottamasta
pukeutuen äänettöminä ja nyrpeän näköisinä. Tuskin olivat he huoneesta
lähteneet, kun sisään astui sievä sisäkkö, joka tervehti niin
ystävällisesti, että oikein teki hyvää.
"Hyvää huomenta, te olette jo järjestänyt tavaranne, kuten näen, niin,
herrasväki täällä nousee myöhään, he juovat teetä vasta kello kymmenen,
mutta" -- sitä sanoessaan hiljensi hän ääntänsä melkoisesti ja viittasi
oveen päin -- "jos tahdotte kupin kahvia meidän toisten kanssa, niin
saatte sen kernaasti".
En ollut nauttinut mitään edellisestä aamupäivästä asti, jonka vuoksi
hänen tarjouksensa houkutteli minua, mutta salaperäinen tapa, jolla hän
sen esitti, sai minut kuitenkin kieltäytymään.
"No niin, kuten tahdotte. Voi sentään, kuinka mamseli on nuori, ei tämä
paikka sovi teille. Palkka on tosin kyllä hyvä ja saattaahan täällä sen
lisäksi koota hiukan juomarahojakin, mutta katkeralta tuntuu, kun ei
anneta arvoa enemmän kuin tomulle, jota tallataan. Everstinna varsinkin
on hirveän --"
"Älkää panko pahaksenne, mutta minä en todellakaan voi kuulla teidän
puhuvan sillä tapaa perheestä, jonka leivässä me molemmat olemme."
Tyttö mittasi minua kiireestä kantapäähän: "Vai niin, pikku mamseli,
olkaa hyvä ja kertokaa vain sisällä jok'ainoa sana, jonka olen sanonut,
mutta suurta kiitosta ette tule vaivastanne saamaan."
"Toivon, että opitte minut paremmin tuntemaan", sanoin. Tyttö vain
keikautti päätänsä. "Tahdotteko olla hyvä ja näyttää minulle tien
arkihuoneeseen."
Huone oli suuri, hieno ja miellyttävä, kaipasin vain kukkasia
akkunoissa, jotka kuitenkin koristavat enemmän kuin kirjavat matot ja
samettiverhot. Mutta kuka tuolla sohvan yläpuolella riippui! Tulin
niin sanomattoman iloiseksi, sillä vanha ystävänihän se oli, sotamies
kukkivan seljapuun alla. Kuinka hyvästi tunsinkaan hänen ylöspäin
luodun katseensa, josta ilmeni, ettei häneltä ajatuksia puuttunut, vaan
että hän vain etsi sanoja, joihin ne voisi pukea. Hän herätti minussa
paljon rakkaita muistoja. Eräänä päivänä olin kysynyt professori
Langelta, kenelle tuo sotilas kirjoitti.
"Tietysti morsiamelleen."
"Mutta eihän hänellä ole sormusta sormessaan."
Heti kohta ilmestyi hänen oikeaan käteensä paksu kultasormus, joka
vieläkin niin kirkkaana kiilsi.
"Eikö Minnalla ole mitään muistutettavaa?" kysyi professori sitten.
"On kyllä, hän voisi lähettää kirjeessään muutamia pieniä lemmikkejä,
joita tuolla ojassa kasvaa."
Ja professori maalasi kolme lemmikkiä laukulle alotetun kirjeen
viereen. Sen jälkeen hän kääntyi hymyillen äidin puoleen: "No, entä te,
rouva Staal?"
"Morsian tulisi varmaankin iloiseksi, jos saisi kiharan hänen
hiuksistaan."
Tuskin oli hän sen sanonut, kun sotilaan ohimon kohdalle ilmestyi selvä
jälki, ja paksu, keltainen, hiukan jäykkä kihara lemmikkien viereen.
Vaivuin kokonaan muistoihini enkä tullut ensinkään iloiseksi, kun
luutnantti Due astui sisään.
"Hyvää huomenta, mamseli Staal, näytätte olevan taideteosten tuntija."
"Ei tarvitse olla tuntija pitääkseen tätä kauniina."
"Kauniina? Tarkoitatte kai hyvin maalattuna, sillä kaunis se
todellakaan ei ole. Jos minä olisin maalari, niin maalaisin vain
semmoista, joka todella on kaunista."
"Minun mielestäni tarjoaa omituisuus, luonteenomaisuus yhtä paljon
mieltä kiinnittävää ja etenkin tämä taulu, jossa sotilas esittää
Tanskan kansallisuuden perikuvaa."
"Tuota Tanskan kansallisuuden perikuvaa", toisti hän, koettaen matkia
ääntäni, "ei minun, totta puhuen, suurestikaan tee mieli alituiseen
nähdä. Kenties johtuu se siitä että olen liian paljon tekemisissä
nahkapoikien kanssa, -- joista neljä viidestä ovat tuon näköisiä, --
antaakseni sille arvoa sen ansion mukaan. -- No, mitä arvelette talon
lapsista, eivätkö he ole verrattoman hyvin kasvatettuja, ja Amalia,
eikö hän ole lempeä kyyhkynen, nuoren tytön perikuva?"
"Olen ollut täällä liian lyhyen ajan voidakseni tuntea heitä vielä."
"Teissä taitaa olla hiukan valtioviisaan vikaa, luulen minä. -- Olette
varmaankin ensi kertaa poissa äidin siipien suojasta, eikö niin?"
"Niin olen." Otin työni, istuuduin akkunan ääreen ja näytin niin
kylmäkiskoiselta kuin suinkin. Hetken kuluttua tuli Amalia pieni
englantilainen sylikoira käsivarrellaan, ja heti sen jälkeen
everstinna. Hän oli kalpea, hento, nuorekas pieni nainen. Hän vastasi
tervehdykseeni pienellä päännyökkäyksellä ja tutki minua tarkoin
lorinetillaan. Poskiani poltti, niin kauan kuin tuo nöyryyttävä katse
oli minuun kiinnitettynä. Luin siitä hänen ajatuksensa: "mihinkähän
tuokin kelvannee". Se ilmaisi suurta epäluottamusta, ja tuntui siltä
kuin olisi hän voinut odottaa minulta mitä pahaa tahansa.
"Frederik, tunsin sikarisi hajun ruokasaliin asti. Älä hyvä ystävä
tuolla tavoin rummuta pöytää."
"Anteeksi, Helene, unohdin, että olet hermostunut."
"En minä ole hermostunut. -- Mamseli Staal, onhan nimenne Staal? Nyt
voitte laittaa teetä."
"Everstinna on kenties hyvä ja sanoo minulle, paljonko minun on
otettava."
"Mitä, ettekö edes osaa laittaa teetä! Amalia!"
Amalia nousi ja näytti minulle ivallisesti, paljonko teelehtiä minun
tuli ottaa.
"Se teidän tulee tietää", lausui everstinna pehmeällä, valittavalla
äänellä, "että saatte vastata sokerista, kahvista ja teestä. Minä
luonnollisesti tiedän, paljonko meidän on tapana kuluttaa, ja
vertailen."
"Niin, sisareni välistä laskee palasetkin sokerirasiassa. Olkaa siis
varuillanne, mamseli Staal."
He siis luulivat minun voivan varastaakin, mutta se ei minua
liikuttanut, se koski edeltäjiäni.
Kun teenjuonti jo melkein oli lopussa, astui eversti Bärenschild
sisään. Hän oli kookas, roteva mies, hänen kulmakarvansa olivat
kokoonrypistetyt, ja kasvonsa hyvin punaiset. Näytti aivan siltä kuin
olisi hänen ollut vaikea hengittää. Kiivaasti hän käveli edes-takaisin
huoneessa.
"Tuolla nousee raju-ilma", huomautti luutnantti Due osottaen kirkasta
taivasta, joka ei näyttänyt ensinkään uhkaavalta.
Eversti jatkoi marssimistaan. Joka kerta kun hän tuli pöydän luo, jossa
minä seisoin, kääntyi hän, luotuaan minuun uhkaavan katseen. Viimein
luulin sen sisältävän kehotuksen ja kysyin:
"Ehkä saan kaataa everstille teetä?"
Hän pysähtyi ja ärjäsi: "Mamseli, mikä teidän nimenne onkaan, sanon
teille kerta kaikkiaan, etten koskaan juo teetä ja tapani on itse
pyytää, kun jotakin tahdon."
Kyyneleet tulivat silmiini, sain ne töin tuskin pidätetyiksi.
"Karhu ei ole pahin eläin menaseriiassa", kuiskasi luutnantti
Due ystävällisesti, mutta en ollut sitä kuulevinani, sillä hänen
tuttavallisuutensa minua loukkasi.
Eversti avasi kaikki akkunat.
"Rakas Bärenschild, minä en siedä semmoista vetoa", huudahti everstinna.
"Miksi et sitä siedä? Siksi että olet terveytesi juurta jaksain
turmellut valvomisella ja alituisilla huvituksilla. Ei ainoatakaan
iltaa saa olla rauhassa."
"Päinvastoin, seurustelu tekee minulle hyvää, mutta mitä valvontaan
tulee, olet oikeassa. Syy siihen, että vieraat jäävät tänne niin
myöhään, on yksinomaan Amalian, joka aina tahtoo että tanssittaisiin."
"Voi, rakas isä kulta, ethän sinä toki voi pahastua siitä, että
mieluummin tahdon tanssia kuin istua jäykkänä tuolilla juttelemassa
ikäviä asioita. Sinä, joka tanssit niin kauniisti ja niin kernaasti
vielä pari vuotta sitten, suot varmaankin tyttärellesi sen ilon."
"Kyllä, kyllä, tyttöseni, kun täällä kerta vieraita on, saat kernaasti
tanssia. Olemme nuoria vain kerran elämässämme." Eversti suuteli häntä
ja meni melkoisesti leppyneenä tiehensä.
"En voi ymmärtää, Amalia hyvä, kuinka saatoit elää niin
vaatimattomasti, kuin sinun kuitenkin täytyi, ennenkuin isäsi ja minä
menimme naimisiin. Oletko aivan unohtanut sen ajan?"
"En, äiti, olet puhunut siitä niin usein, etten ole voinut sitä
unohtaa. Olin silloin lapsi, mutta muistan kuitenkin selvään, että
olomme olivat vähemmän suurenmoiset, mutta muutamissa suhtein
hauskemmat."
"Keskeyttäkäämme tämä keskustelu. -- Tässä on kirja, mamseli Staal,
josta teidän on luettava ääneen, sivulta 70, alimmaisesta kappaleesta
alkaen."
"Siitäpä tulee hauskaa lukemista", ilkkui hänen veljensä, "kun täytyy
alottaa keskeltä kirjaa, jota ei tunne".
"Ettekö voisi lukea vähän nopeammin?"
"Mitä ajatteletkaan, Amalia hyvä, minä juuri aijoin pyytää mamselia
lukemaan hitaammin."
"Joka tahtoo rakentaa talonsa joka miehen mielen mukaan, sen talo tulee
vinoksi", huomautti luutnantti. "Eikö tämä ole mielestänne tavattoman
yksimielinen perhe, mamseli Staal?"