Kolme päivää oli kulunut. Äiti oli paljon parempi, ja niin suuri riemu
meidät täytti nähdessämme hänen voimistuvan, että melkein kokonaan
voitimme levottomuuden, jolla muuten olisimme vastausta odottaneet.
Minna oli mennyt ulos hengittämään raitista ilmaa, kun kirjeenkantaja
kirjeen toi. Ajattelin viimeistä, jonka äiti sieltä päin oli saanut.
Mitä tämä sisältäisi, suruako vai iloa? Katselin hienoa kuorta, varmaa
käsialaa, vaakunaa, yhdeksänpalloista kruunua. Vapisevin käsin avasin
sen ja luin:
"Rakas sisarentyttäreni!
Kirjeesi tuotti minulle sekä surua että iloa, surua sen vuoksi,
että kerroit äitisi olevan sairaana, ja iloa sen vuoksi, että
näin hänen kuitenkin puhuneen tyttärellensä minusta ja puhuneen
niin, että tunsit minua kyllin kääntyäksesi luottamuksella
puoleeni, ja sitä et ole tehnyt turhaan.
Syvemmin tuskin lienee vielä ketään rakastettu, kuin minä
rakastin sisartani. En ole koskaan ollut täysin onnellinen siitä
hetkestä asti, kun hän minut jätti.
Vuodet ovat vihaani lauhduttaneet, oikeutettua vihaani. Olen
kaivannut häntä niin paljon, että annan hänelle anteeksi, vaikkei
hän syyllisyyttänsä tunnustaisikaan, kuten aikoja sitten olisin
katuvaiselle anteeksi antanut. Sinä arvostelet isäsi tyttärenä
asiaa toisella lailla, ja minä kyllä aina tulen pitämään arvossa
tunteitasi. Isälläsi oli jaloja ja suuria ominaisuuksia, hän oli
ystäväni. Kaksin verroin katkeralta tuntuu, kun meidät pettää se
ihminen, johon rajattomasti luotamme.
Pari päivää sen jälkeen kun olet tämän kirjeen saanut, tulen
luoksenne ja suurella, jos kohta surunsekaisella ilolla tulen
saattamaan sairaan sisareni ja hänen tyttärensä kotiini,
jossa kaikki, mitä voidaan, koetetaan tehdä, jotta hän saisi
terveytensä takaisin.
Minulle on kerrottu, että äitisi on kasvattanut erästä lasta,
luultavasti jotakin isäsi sukulaista. Jos hän vielä on teillä,
jota tuskin kuitenkaan voin uskoa, lienee hän siinä iässä, että
voi itse elättää itsensä. Minä en tietysti voi hänestä huolta
pitää.
Siinä toivossa että tapaan sisareni terveempänä, lopetan,
kiittäen sinua avomielisestä, luottavaisesta kirjeestäsi.
Enosi Carl,
Örnklon kreivi."
Minä luin joka sanan, ja sydämmeni taukosi sykkimästä. Laupias Jumala,
minne minä joutuisin! Kuten lapsena ollessani toivoin pois, kauas pois,
jotta en olisi rakkailleni esteenä.
"Siinä iässä, että voi itsensä elättää." Niin, hän oli oikeassa, mutta
miten? Koetin turhaan koota ajatuksiani.
Tohtori Stub tuli samassa ja meni äidin luo. Hänet nähdessäni juolahti
mieleeni ajatus. Hän oli kerran kysynyt, tuntisimmeko me jonkun
nuoren tytön, joka tahtoisi paikan eräässä perheessä, vaan en oikein
muistanut, mikä tulisi hänen toimenansa siellä olemaan. Kenties olisi
se juuri minulle sopiva toimi.
Kokosin kaikki voimani ja koetin näyttää niin tyyneltä kuin mahdollista
-- mutta voi, kuinka levoton olinkaan pohjaltani -- ja pyysin saada
puhutella häntä.
Tuntui melkein siltä, kuin olisin puhunut lumiukolle, sillä niin
tyynenä hän istui, minun selittäessäni olosuhteitamme ja ansion
etsinnän välttämättömyyttä.
"Vai niin, en ole koskaan aavistanut, että te olette kasvattitytär.
Tahtoisitte paikan, josta olen puhunut, eikä se olekaan vielä täytetty,
mutta minä tuskin luulen sen teille sopivan."
"Olisiko minun opetettava lapsia?"
"Ei, lapset käyvät koulua. Teidän tulisi lukea ääneen, soittaa
pianoa, auttaa milloin missäkin, luulenpa myöskin vanhimman tyttären
pukemisessa, ja sen lisäksi olla lasten kanssa heidän joutoaikanaan,
jotteivät he liiaksi vaivaisi rouvaa, joka on heidän äitipuolensa.
Lapset ovat kahdentoista vuotiaat kaksoset. Palkka on viisi riksiä
kuukaudelta."
"Palkataanko minut kuukausittain?"
"Niin, ikävä kyllä. Myönnän, ettei se ole hyvä merkki. Mutta joka
tapauksessa täytyy teidän pian tehdä päätöksenne, sillä luulen
tietäväni toisen, joka paikkaa haluaa."
En uskaltanut ruveta asiaa tarkemmin ajattelemaan, sillä pelkäsin,
että voimani pettäisivät, pelkäsin, että Minna vastustaisi päätöstäni.
Tunsin että oli oikeinta ottaa vastaan tarjoumus ja että tulisin
levollisemmaksi, kun päätös oli peruuttamattomasti tehty. Heikko kuin
olin, oli minun heti sitouduttava.
"Tahdotteko suositella minua?"
"Sen kyllä teen, mutta voitteko astua virkaan näinä päivinä?"
"Vaikka vielä tänään."
"Hyvä, tänä iltana siis, teidän sisarenne voi varsin hyvästi yksin
hoitaa potilasta. Perhe on eversti Bärenschild'in, Bredgade n:o --,
ensimmäinen kerros."
Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Minä toivoin hartaasti, ettei Minna
vielä palaisi, jotta ajatukseni ehtisi sitä ennen tottua uuteen
tulevaisuuteeni.
"Marie pikkuinen, tule tänne luokseni, vedä ylös akkunaverho, anna
minun taas nähdä Jumalan kirkas taivas, anna minun jälleen tuntea hänen
siunausta tuottavan aurinkonsa lämpöä. Oi, olen niin iloinen tänään,
hengitän niin keveästi. Tule tänne, Marieseni, anna minun katsella
sinua. Poskesi ovat niin kalpeat ja vieläpä minun tähteni. Ansaitsenko
niin paljon rakkautta? -- Pelkäsit minut kadottavasi, tyttö riepu,
kyllä minä sen huomasin. Itse en luullut kuolevani. Minusta tuntui,
kuin olisi Herra kuullut rukouksenne, kuin olisi hän tahtonut palkita
niin suuren uhrautumisen ja hellyyden. Sitä paitsi minusta tuntui
siltä, kuin eivät pienet tyttöni vielä voisi tulla ilman minua toimeen."
Painoin itkien pääni alas tyynyyn, tuntui, kuin olisin ollut
rikoksentekijä. Ensi kertaa salasin jotakin äidiltä, ensi kertaa olin
ehdoin tahdoin tehnyt jotakin, joka tuottaisi hänelle tuskaa. Ja
kuitenkin, olisinko voinut menetellä toisin?
"Kutsu Mette tänne, en ole nähnyt häntä niin pitkään aikaan. Pyydä
häntä tuomaan minulle muutamia kukkasia."
Sitä ei tarvinnut Metelle sanoa kahteen kertaan. Hän karsi säälimättä
rakkaita puitaan ja pensaitaan, kunnes esiliina oli täynnä, riensi
sitten äidin luo, sirotti kirjavan taakkansa tyynylle, taputti käsiään
ja juoksi ympäri huonetta.
Äiti nauroi niin makeasti, että melkein unohdin kirjeen ja piakkoin
tapahtuvan eron.
Hetken kuluttua tuli Minna: "Terve, Marie, etpä usko kuinka ilma on
virkistävä ja suloinen. Pane kauniisti päällesi ja mene hiukan ulos."
En uskaltanut häneen katsoa: "Minna, minulla on sinulle suuri pyyntö.
Lupaa, ettet tee sitä, minkä täytyy tapahtua, vielä raskaammaksi
valituksilla ja soimauksilla. Rakkauden nimessä, jota minua kohtaan
tunnet, älä tee minua heikoksi, vaan vahvista minua."
"Hyvä Jumala, mitä sitten on tapahtunut?"
Kerroin hänelle paikasta, jonka olin saanut, kuvailin sitä valoisimmin
värein. Sen jälkeen luin hänelle kirjeen, joka, lukuunottamatta sitä
paikkaa, jossa minusta puhuttiin, oli ystävällisempi kuin olimme
uskaltaneet toivoa.
"Kuinka kadunkaan, että olen toivonut tätäkin parempaa kohtaloa. Voi,
Marie, minun olisi vain pitänyt rukoilla, ettei meitä erotettaisi.
-- En voi sitä vielä oikein uskoa, se soi korvissani, vaan ei tahdo
tunkeutua sydämmeeni. Semmoista mahdollisuutta en koskaan ole
ajatellut, että sinun pitäisi lähteä pois vieraitten ihmisten pariin.
En voi olla vahva, Marie, minun täytyy saada itkeä. Kuinka paljoa
mieluummin lähtisinkään itse pois. Minusta tuntuu, kuin melkein voisin
olla onnellinen missä tahansa, kun vain tietäisin, että sinä olisit
äidin tuona ja sinun olisi hyvä olla."
Ihminen on itsekäs, Minnan lämmin rakkaus ja hänen kyyneleensä
lohduttivat mäeltäni ja lievensivät suruani.
"Jumala on pannut raskaan ristin kannettavaksemme, Marie."
"Emme saa olla kiittämättömiä. Jumala suojeli äitiä. Jos olisimme
hänet kadottaneet, olisi se ollut niin raskas risti, että tämä
siihen verrattuna tuntuu minusta kevyeltä kuin höyhen. Sitä paitsi
on meille hyödyksi nähdä hiukan maailmaa, tulla hiukan itsenäisiksi.
Kirjoittakaamme toisillemme joka viikko, ja kun äiti on tullut täysin
terveeksi ja täysin on sopinut veljensä kanssa, silloin muutamme taas
yhteen ja nautimme entistä enemmän onnestamme."
"Isku tuli liian äkkiä, sisko. En voi rakentaa tuulentupia, en voi
toivoa. Mene istumaan äidin viereen, ole hänen luonaan niin kauan
kuin voit. Voi, Mie, kuinka minä voin sanoa sen hänelle, kuinka häntä
lohduttaa? Mutta, olen paha kun teen sinut surulliseksi, mene sinä vain
huoletta äidin luo, minä kyllä sill'aikaa pidän huolen tavaroistasi."
Pieni päivällispöytämme oli kukkasilla koristettu kuin juhlaksi,
mieliruokani olivat tarjolla, mutta me emme niihin koskeneet. Minna
salasi minulta kyyneleensä, kuten minä omani häneltä.
Iltapäivällä menin keittiöön Meten luokse sanomaan hänelle jäähyväiset.
Hän joutui aivan pois suunniltaan kuullessaan, että äiti ja Minna
pian matkustaisivat pois, minä nyt heti. Hän ei voinut sitä ensinkään
käsittää, se oli hänestä aivan uskomatonta. Hänen ajatuksensa menivät
vallan sekaisin. Uudestaan ja yhä uudestaan piti minun selittää
se hänelle, kunnes hän viimein ymmärsi. Siiloin hän kiirehti ylös
huoneeseensa ja palasi tuoden minulle yhden riksin. Minun täytyi
se ottaa vastaan. Vastustuksestani hän ei vähääkään välittänyt. Se
tuottaisi minulle onnea, vakuutti hän, tulisi olemaan oikea onnenraha.
Sen kyllä vielä saisin kokea.
Hyvin kaunistahan oli, että Mette antoi minulle osan "hyvistä
vanhuudenpäivistään". Hiivin sisään ja pistin sen talousrahastoon, joka
oli melkein tyhjiin kuivunut. Tuottakoon se onnea, ajattelin minä.
Äiti nukkui. Suutelin hänen otsaansa, hänen suljetuita silmiänsä,
kättänsä.
"Hyvästi, Minna."
"Hyvästi, sisko, sydämmeni on niin täynnä, etten voi sinulle mitään
sanoa."
Minunkin sydämmeni oli täynnä, niin täynnä, että tuntui olevan
pakahtumaisillaan. Kaikella ajatusvoimallani siunasin sitä kotia, johon
minut niin hellästi oli vastaanotettu, ja joka minun nyt piti jättää.
"Tulethan pian luonamme käymään, Marie."
"Tulen, tulen varmaan."
Lihakauppiaan renki, joka meitä välistä auttoi, kantoi matka-arkkuani.
Kiiruhdin pois uskaltamatta katsoa taakseni.
"Minuun koskee kipeästi, neiti hyvä, että teidänkin täytyy lähteä
maailmalle taistelemaan leivän edestä. Eipä totta tosiaan ole hauskaa
lähteä kotoa pois. Muistan kyllä kuinka minäkin kärsin, mutta kun vain
miehuullisesti kestää ensi ajan, menee se sitten itsestään. -- No, nyt
kai ollaan perillä."
Sydämmeni sykki ääneensä levottomuudesta, meidän noustessamme leveitä,
komeita portaita. Ole asetti arkkuni oven ulkopuolelle, lupasi viedä
terveisiä kotiin ja läksi pois. -- Voi, miten tunsin olevani yksin ja
turvaton, mutta ei, olihan Jumala luonani, isistä parhain kaitsi minua,
sen tunsin selvään. Uskoni oli sinä hetkenä vahvempi kuin koskaan. Hän,
jonka tahtomatta ainoakaan varpunen ei maahan putoa, oli kyllä pitävä
huolen minustakin.