Kuultuamme äidin kertomuksen, rakastimme häntä, jos mahdollista, vielä
enemmän kuin ennen. Minna rakenteli tuulentupia, miten sisaren ja
veljen sovinto olisi tapahtuva, mutta äidille ei siitä mitään puhuttu.
"Hän tulee aivan varmaan kerran kolkuttamaan meidän oveamme, Marie,
tunnustamaan olevansa väärässä ja pyytämään äidiltä anteeksi. Sitten me
oikein paljon pidämme kiltistä Carl enosta, ja hänen lapsensa, pienet
herttaiset serkkumme, tulevat meitä tervehtimään. Hänen vaimostaan,
tädistä, -- on niin hauska ajatella että meillä on tätikin, -- hänestä
tulen äärettömästi pitämään, mutta herra Höppeä en voi kärsiä. Mutta
kenties hänkin on tullut toisenlaiseksi, paremmaksi ihmiseksi."
Kun Minna ja minä olimme kuudentoista ikäiset, kävimme rippikoulua
ystävämme pastori Skaun luona yhdessä hänen tyttärensä kanssa.
Pikku Nicoline raukka itki katkerasti, kun opetusaika oli kulunut, ja
isän selitykset kristinuskosta olivat saaneet kaikki hyvät tunteet
hänen sydämmessään hereille.
"Voi, minä olen niin paha, niin kovin paha! Se on totinen tosi.
Tulisihan minun aina olla semmoinen kuin olla pitäisi, vaikkapa vain
ilahuttaakseni isääni, omaa hyvää isääni. Ette tiedä kuinka hirmuisen
kärkäs minä olen pilkkaamaan ihmisiä ja valehtelemaan, niin, olen
lisäksi tottelematonkin. Eilen luin erästä kirjaa, jota isä oli
kieltänyt minua lukemasta. Mutta tästä lähtien koetan tulla paremmaksi.
Isällä on kyllin huolia muutenkin; minä en tahdo että hän saa useampia
ryppyjä otsalleen, vaan koetan poistaa nekin, jotka hänellä jo on."
Lohdutettuna tästä hyvästä päätöksestä pyyhki hän kyyneleet
poskiltaan, hengitti nenäliinallensa ja painoi sen kauniita ruskeita
silmiään vasten, pyörähti sitten peilin eteen, sitoi hattunsa
nauhat komeaksi ruususolmuksi, silitti tukkaa kädellään, näytteli
pikkuruisen valkoisia hampaitaan, järjesteli mantiljaansa, oikaisi
itseään ja kuiskasi mennessään ohitsemme: "Äiti ja minä ostimme eilen
silkkikangasta minulle puvuksi. Se on niin paksua, että melkein pysyy
pystyssä itsestään. Minä saan kellon ja kellonvitjat isoäidiltä sekä
timanttisoljen täti Janelta."
Meidän ajatellessamme ripillemenon tärkeyttä, kasteemme liiton
vahvistusta, tuntui siltä kuin muut toverimme -- eivät kaikki, mutta
useimmat -- olisivat pitäneet sitä ainoastaan tilaisuutena saada
kaikenlaisia koristeita, tulla täysikasvuiseksi ja päästä mukaan
seuraelämään. He toivoivat itselleen kaikkein parasta tavaraa, jota
vastoin me tahdoimme tuottaa äidille niin vähän kustannuksia ja vaivaa
kuin suinkin. Säästölaatikko, johon äiti monen vuoden kuluessa oli
pistänyt pienet säästönsä tätä tilaisuutta varten, särettiin ja sen
sisältö riitti hyvästi meidän tarpeisiimme.
Kun heräsin ripillemenon päivänä, oli Minna jo noussut. Minä kiiruhdin
etuhuoneeseen ja tapasin hänet seisomassa isän muotokuvan edessä.
"Marie, minä olen hartaasti rukoillut Jumalaa, että hän auttaisi
minua pitämään lupauksen, jonka tänään tulen tekemään, sillä omasta
voimastani en siihen kykene, sen tunnen niin selvään, ja ellen sitä
pitäisi, en enää koskaan voisi olla iloinen. Anna anteeksi, Marie,
kaikki millä olen mieltäsi pahoittanut."
"Voi, Minna, sinä saatat minut punastumaan. Mitäpä minä vastaisinkaan
sinulle, sinulle, joka aina olet ollut hyvä minua kohtaan. Sydämmeni
on täynnä kiitollisuutta Jumalaa, äitiä, sinua ja professoria kohtaan.
Olen sanomattoman iloinen, mutta kuitenkin minäkin pelkään, etten
aina ole semmoinen kuin olla pitäisi, niinhyvin pikkuseikoissa kuin
tärkeimmissäkin asioissa."
"Hyvää huomenta, lapseni! Joka seisoo, katsokoon ettei lankee. Iloitsen
kuullessani, ett'ette luota omiin voimiinne, vaan Jumalaan. Hän kyllä
teitä tukee. -- Jos sydämmenne ovat hänen omansa, tulette myöskin
toimimaan hänen tahtonsa mukaan."
Mette toi Minnalle erinomaisen sievän ruusunnupuista, kieloista
ja myrtinoksista solmitun kukkaisvihkon, jotka hän salassa oli
lemmikilleen kasvattanut pienessä kamarissaan. Minulle hän ojensi
kirjavan kimpun keltaisia, sinipunaisia ja valkoisia kevätsahrameja,
jotka hän oli poiminut puutarhasta.
Äiti ja Minna melkein suuttuivat Metelle tästä erotuksesta, mutta minä
kiitin häntä sydämmellisesti ja kehuin häntä siitä, että hän antoi
sisarelleni ne kukat, jotka hänelle paraiten sopivat.
"Mutta kevätsahramit eivät sovi sinulle, Marie", väitti professori.
"Jos Minna muistuttaa ruusuja, liljoja ja myrtinoksia, kuten hän
todella tekeekin, niin muistutat sinä kainoja orvokkeja, ja kimpun
niitä minä annan sinulle."
"Nyt on minun aika lähteä", sanoi ystävämme, kun palasimme kotiin
käytyämme yhdessä Herran ehtoollisella. "Maa on jo kauan polttanut
jalkojeni alla, ja olen viipynyt täällä näin kauan ainoastaan teidän
tähtenne, lapset. -- Tässä on rahaa lintujani varten, rouva Staal.
Hyvästi ja voikaa hyvin! Jospa kuitenkin voisin ottaa teidät mukaani
'la bella Italiaan'!"
Hän sulki meidät kaikki kolme syliinsä, suuteli jokaista erikseen
otsalle ja katseli meitä sanomattoman hellästi. En silloin voinut
aavistaa, kuinka toisenlaisessa ympäristössä hänet seuraavan kerran
tapaisin.
Kaikki rakkaat ystävämme jättivät meidät. Niinpä pastori Skaukin, joka
sai papinviran maaseudulla.
"Parhaasta päästä olen sitä hakenut Nicolinen tähden", sanoi hän
suoraan. "Hänen äitinsä varakas, laaja suku häntä hemmottelee ja pilaa.
Voidakseni säilyttää kotirauhan ja perheonnen, täytyy minun muuttaa
maalle. Voidakseni suojella lastani tulemasta huikentelevaiseksi,
kevytmieliseksi ja turhamaiseksi on minun muutettava maalle, ja
voidakseni jotain varsinaista toimittaa Herrani palveluksessa, on minun
myöskin muutettava maalle. Täällä kaupungissa en enää kelpaa. Olen
liian vanhanaikainen, en voi asettua nykyisen itseviisaan nuorison
kannalle, enkä sen vuoksi kykene heihin vaikuttamaan."
Rouva Skau oli epätoivon partaalla, mutta rauhoittui vähitellen
ajatellessaan suurempia tuloja ja vierailemista talvisaikaan
pääkaupungissa. Nicoline ei oikein tiennyt, ollako iloinen vai
surullinen.
"Ajatelkaa, mitä kaikkea minulta menee hukkaan", sanoi hän
jäähyvästellessään, "tanssiaiset, teatteri, meidän pienet
sunnuntaipitomme, Jane tädin kutsut! Jospa, minusta nyt edes tulisi
parempi ihminen, kuten isä luulee. Rupean oikein voimieni takaa
kirnuamaan voita, valmistamaan juustoa ja makkaroita. Lähetän
kyllä niitä teillekin. Ja sitten aion kävellä yksinäni suuressa
puutarhassamme haaveilemassa. Lupaattehan pian tulla meillä käymään ja
kirjoittaa minulle, te rakkaat, rakkaat tytöt. Arvatkaapa muuten, miten
Ludvig serkku minulle sanoi eilen, voinenkohan sitä kertoa? Ettehän
minua ankarasti tuomitse, äläkä sinä, Marie, heti rupea noin vakavan
näköiseksi, sillä enhän minä voi sille mitään, että Ludvig serkku puhuu
semmoisia tuhmuuksia, kuin että: 'kun tuommoinen näppärä, pieni sievä
Kööpenhaminatar joutuu maalle, panee hän kaikkien nuorten miesten päät
pyörälle kymmenen peninkulman alalla'."
"Luulen todellakin", sanoi äiti, joka oli kuullut hänen lörpötyksensä,
"että pikku Nicolinen on aika joutua toiseen seurapiiriin ja saada
toisia ajatuksia pieneen päähänsä".
Seurasi sitten ihana kesä. Äiti ja me olimme kuin ystävättäriä,
ja kuitenkin oli hän meitä niin paljon etevämpi, kuitenkin olivat
keskustelumme hänen kanssaan meille niin suuresti opettavaisia.
-- Miten selvään muistan suuren puun Söndermarkenissa ja sen
siimeksessä penkin, jolla istuimme lukien kukin vuoroomme ääneen David
Copperfield'iä. Meillä oli evästä mukanamme ja Minna jakoi osansa
lintujen, professorin lasten kanssa, joiksi hän niitä sanoi.
Me pidimme vuoroon talousviikkoa ja kilpailimme ruuan valmistamisessa
saadaksemme sen niin maukkaaksi kuin mahdollista, käyttämällä niin
vähän aineksia kuin suinkin.
Minna oli kasvanut pitkäksi ja solakaksi tytöksi. Hänellä ei tosin
ollut äidin moitteettoman kaunista profiilia, mutta kuitenkin hän
oli hyvin kaunis. Hänen ruusunpunaiset poskensa, kirkkaat, syvät
siniset silmänsä, kiiltävä tukkansa, mutta ennen kaikkea tuo melkein
häikäisevä hyvyyden ilme, joka kirkasti hänen kasvojaan, tekivät hänet
hurmaavaksi. Miten helläsydämminen ja avomielinen hän olikaan ja uskoi
hyvää kaikista ihmisistä aivan ihmeteltävässä määrässä. Olisi voinut
siihen katsoen luulla häntä hiukan typeräksi, ellei hän muuten olisi
ollut erittäin lahjakas tyttö. Tuo rajaton luottamus ihmisiin johtui
siitä, että hänen ylevä, viaton henkensä ehdottomasti luuli muidenkin
olevan yleviä ja viattomia. Kun hän kuuli jotakin pahaa, suri hän sitä,
mutta se ei opettanut häntä tarkemmin ihmisiä tuntemaan. Jokainen
yksityinen henkilö, jonka hän tapasi, oli yhtä kaikki hänen mielestään
hyvä ja oivallinen. -- "Autuaat ovat puhdassydämmiset."
Kun kuulin Minnan laulavan sointuvalla äänellään tai hänen raikkaan,
nuorekkaan naurunsa, kävin toisinaan hyvin alakuloiseksi ja rukoilin
hartaasti Jumalaa, että kun suru kerran tulisi, -- sillä kerran se oli
tuleva, tätä ei voinut alati kestää, -- se silloin ei kohtaisi häntä
eikä kohtaisi äitiä, vaan minua yksin. Mutta toinen oli Herran tahto.
Se kohtasi meitä kaikkia: Huhtikuussa, juuri vuosi ripillepääsymme
jälkeen sairastui äiti.
Ensiksi luulimme, että hän oli hiukan vilustunut, valmistimme hänelle
seljakeitettä sekä keitimme siirappia lusikassa kynttilän päällä, mutta
siitä ei ollut mitään apua. Hänen tilansa huononi huononemistaan, kuume
yltyi, äiti ei enää saanut öisin unta, ja me päätimme vihdoin äidin
vastustuksesta huolimatta kutsua lääkärin.
Valitsimme professori Langen monivuotisen ystävän, tohtori Stub'in.
Heti tuli hän luoksemme. Hän oli omituinen, kuivakiskoinen vanha herra,
joka aina piti takkiaan napitettuna kaulaan asti. Hänen kasvoistaan
näki kyllä, että hän oli kokenut, kyvykäs ja tunnollinen, mutta näki
myös, -- niin ainakin meistä tuntui, -- että hänen sydämmensä oli
tunteeton, ja vaikkakin hän tunnollisesti täytti velvollisuutensa, oli
tulos hänelle kuitenkin yhdentekevä.
"Se on keuhkokuumetta", vastasi hän tyynesti minun pelokkaaseen
kysymykseeni. Sitten hän kirjoitti reseptin ja antoi meille tarkkoja
ohjeita hoidon suhteen.
Seurasi pitkä, raskas aika. Me valvoimme vuorotellen ja huolestuneina
nukahdimme väliin pariksi tuntia, herätäksemme jälleen säikähtyneinä
levottomasta unesta. Äiti houraili usein, mutta oli houreissaankin
hellä ja herttainen. Hän melkein pyysi anteeksi sairaana oloaan ja
valitti hyvin harvoin.
"Marie", virkkoi Minna eräänä päivänä minulle, kyynelten vieriessä
pitkin hänen kalpeita poskiaan, "rukoilkaamme koko sydämmestämme
Jumalaa olemaan luonamme tänä aikana, että voisimme nöyrästi täyttää
velvollisuutemme loppuun asti, että hän antaisi meille voimaa kantamaan
kaikki, sillä jos hän tahtoo, täytyy meidän, eikö niin, sisko, nöyrästi
kantaa kaikki".
Hän sulki minut syliinsä, ja minä toistin: "Kaikki", mutta tunsin, että
yhtä en voisi kantaa, tunsin, että minun oli mahdoton edes rukoilla
voimaa sen kantamiseen.
"Armahda häntä, Herra! Varjele häntä, Herra! Laske kätesi hänen
päällensä, Vapahtajani, ja tee hänet terveeksi! Kaiken muun voin
kantaa, vaan en tätä." Nämä olivat ainoat rukoukseni, jotka lakkaamatta
kohosivat sydämmestäni. -- Minna oli tuhannen vertaa parempi minua.
Mette askaroi itkien keittiössä. Me emme uskaltaneet ollenkaan päästää
häntä sisään äidin luokse, sillä hän oli niin meluava surussaan.
"Onko vaaraa?" kysyi Minna lääkäriltä odottaen vavisten hänen
vastaustaan.
"Kyllä tämä on vaarallinen tulehdus", kuului hänen jääkylmä
vastauksensa.
"Jos se tulee vielä pahemmaksi, Marie, kirjoitan minä Carl enolle;
minusta olisi syntiä menetellä toisin. Voi, Marie, ole järkevä, Jumala
voi vielä meitä auttaa."
Pieni yölamppu valaisi himmeästi huonetta, kello naksutti
tuskastuttavan kuuluvasti. Minna lepäsi unen horroksissa sohvalla. Tuon
tuostakin nousi hän istualleen ja kysyi, miten oli äidin laita. Minulla
oli käsityö helmassani, mutta en siihen koskenut. Kirja oli avoinna
polvellani ja katseeni oli siihen luotuna, mutta rivit sulivat yhteen
silmissäni. Ajatukseni eivät siinä pysyneet, vaan palasivat alati
äidin luokse, joka kalpeana, mutta rauhallisena makasi vuoteellaan,
vaipuneena omituisen tyyneen uneen, jommoinen ei koskaan ennen ollut
häntä tavannut. Minua rupesi pelottamaan, kumarruin hänen ylitsensä,
panin käteni hänen sydämmelleen ja kuuntelin. Se sykki heikosti, mutta
kuitenkin jotensakin tasaisesti. -- Voi, se oli pitkä, pitkä yö. Kun
Minna aamulla nousi, makasi äiti vielä samassa asennossa. Minna tahtoi,
että kävisin nukkumaan, mutta minun olisi ollut mahdoton sitä tehdä.
Tunti kului tunnin jälkeen. Meidät valtasi entistä suurempi pelko.
Istuimme käsi kädessä ja katselimme äitiä.
Vihdoinkin tuli lääkäri. Tyynesti ja arvokkaasti astui hän vuoteen
ääreen, otti äidin pienen, laihan käden omaansa ja koetti valtasuonta.
Turhaan koetimme me hänen liikkumattomista kasvoistaan arvata hänen
ajatuksiaan.
"Kauanko tätä unta on kestänyt?"
"Kello kahdestatoista yöllä."
Jälleen koetti hän valtasuonta, kääntyi sitten meidän puoleemme ja
virkkoi vetäessään hansikasta käteensä: "Nyt voin ilmoittaa että vaara
on ohi."
"Sanokaa se vielä kerta."
Ikäänkuin olisi luullut meitä hiukan kuuroiksi, toisti hän lujemmalla,
mutta yhtä tyynellä äänellä: "Teidän äitinne elämä ei enää ole
vaarassa".
Minä heittäydyin Minnan syliin. Me itkimme molemmat, kuin olisivat
sydämmemme olleet pakahtumaisillaan.
"Olisi varmaan parasta, että menisitte toiseen huoneeseen. Jos sairas
sattuisi heräämään, ei mielenliikutus tekisi hänelle hyvää."
"Kuinka voimme teitä kiittää, herra tohtori?"
"Olen vain tehnyt velvollisuuteni, nuoret neitini. Muuten olisi minulla
muutamia määräyksiä annettavana, mutta odotan kernaammin huomiseen,
sillä tänään tuskin minua ymmärtäisitte."
Arvokkaasti astui hän ovesta ulos. Hänen kasvonsa ilmaisivat, että hän
syvästi paheksui meidän mielenliikutustamme ja iloamme.
Ilma huoneissa kävi minulle liian raskaaksi. Juoksin ulos pieneen
puutarhaamme, jossa en ollut käynyt yli kuukauteen. Silloin se oli
ollut autio, talvisen lumen peittämä, mutta nyt se oli ikäänkuin ihmeen
kautta, kuten minusta tuntui, puhjennut täyteen kevätkukoistukseensa.
Pähkinäpuut olivat tuoreen vihreät, syreenit kukkivat, tulpaanit
loistivat kirjavissa puvuissaan, linnut lauloivat, kirsikkapuun
valkokukkaiset oksat huojuivat leppeässä kevättuulessa.
Minut valtasi sanomaton onnen tunne. Lankesin polvilleni ja rukoilin
kuiskaten: "Suo minulle anteeksi, Jumala, etten murheen hetkellä
täydellä luottamuksella sanonut: tapahtukoon sinun tahtosi."
Kun tulin sisään, istui Minna kirjoittamassa.
"Onneni oli niin suuri, Marie, etten voinut sitä yksin kantaa, vaan
täytyi minun siitä jakaa professorille ja pastori Skaulle."
Hän oli niin suloisen näköinen. Hänen poskensa olivat jälleen käyneet
ruusunpunaisiksi. Näytti siltä kuin yövalvonta ja ponnistukset, nyt kun
suru oli poissa, eivät olisi jättäneet häneen mitään jälkiä.
Kun äiti vihdoin heräsi, näytti hän hyvin voimattomalta,
voimattomammalta kuin ennen, mutta hän oli aivan tyyni ja täydessä
tajunnassaan. Hän nyökkäsi minulle, veti pääni alas tyynylleen ja
suuteli minua otsalle.
"Nyt sinä pian paranet, äiti kulta."
"Niin, minä voin sen nähdä niin hyvin yhtäältä kuin toisaaltakin",
kuiskasi hän ja katseli hymyillen ensin Minnaan ja sitten minuun.
Seuraavana päivänä istuutui tohtori Stub sohvaan, osotteeksi että
hänellä oli meille tavallista enemmän sanottavaa.
"Tauti, tulehdus, on pian kokonaan parantuva, mutta sitä tulee
seuraamaan jotensakin pitkällinen, joskaan ei tuskallinen eikä
sairaalle epämiellyttävä, heikkous. Sitä on valvottava suurella
tarkkaavaisuudella. Lämpimämpi ilmanala olisi paras keino, mutta
joka tapauksessa on teidän muutettava maalle, sillä puhdas ilma on
potilaalle aivan välttämätön. Joka iltapuoli täytyy äitinne päästä
ajelemaan. Hänen ravintonaan pitää pääasiallisesti olla metsänriistaa,
ostereita, väkilientä. Myöskin pitää hänen saada lasillinen hyvää
viiniä aamu- sekä iltapäivin. Koska paraneminen näin huomattavassa
määrässä edistyy, arvelen minä, että piankin voitte matkustaa maalle."
Kun tohtori oli mennyt, katsahdimme Minna ja minä toisiimme, ja niin
kevyt ja iloinen oli mielemme, että ensi hetkellä purskahdimme nauruun.
"Mistä ne varat otetaan, Mie?"
Hätävarat, joita äiti aina säästi odottamattomia menoja varten, eivät
enää tulisi pitkälle riittämään. Niin, mistäpä sitten varoja saataisiin?
"Ne täytyy saada, Minna."
Me katsoimme huolestuneina toisiimme, ajattelimme molemmat samaa, mutta
kumpainenkaan emme tahtoneet sitä ensiksi sanoa.
"Mitä sinä ajattelet, Mie?"
"Samaa kuin sinäkin."
"Tuleeko meidän se tehdä? Olemme näet niin yksinkin! Jospa meillä edes
olisi rakas pastorimme neuvoa antamassa, sillä olemmehan niin nuoret
toimimaan omin päin. -- Olisiko isä suostunut siihen, että kääntyisimme
Carl enon puoleen?"
"Luulen että hän olisi suostunut, rakastihan hän äitiä ylitse kaiken.
Sitä paitsi voi kenties sovinto, jota niin usein olet toivonut, siten
tulla solmituksi."
Minna etsi heti paperin ja kynän. "Kun me toimimme parhaimman
ymmärryksemme mukaan, kääntää Jumala kyllä asiat parhain päin", sanoi
hän.
Minna kirjoitti herttaisen, mutta samalla kuitenkin ylpeän kirjeen. Hän
ei salannut käsitystään sedän käytöksestä, ei salannut sitä, ettei äiti
koskaan tahtoisi eikä voisi katua avioliittoaan.
"Vielä voimme hylätä tuuman", sanoi hän, kun oli kirjeen sulkenut ja
kirjoittanut päällekirjoituksen.
"Mutta sitä emme tee", vastasin minä siepaten sen häneltä ja vieden
sen kiireesti ulos Meten luo, joka uteliaana tarkasteli sen pitkää
päällekirjoitusta.