Kun tulimme kotiin, meni äiti makuuhuoneeseen, vaan kumpikaan meistä ei
häntä seurannut. Minna kiersi käsivartensa minun vyötäisteni ympäri,
oli aivan kalpea ja pelästynyt kuin pieni lintu. Minäkin tunsin
omituista levottomuutta eikä mieleni tehnyt katkaista äänettömyyttä.
Pieni huoneemme oli yhtä kodikas ja hauska kuin kaksi tuntia sitten,
kun me kevyin ja iloisin mielin sen jätimme. Auringon viimeiset
säteet leikkivät isän kuvalla, ja me lähestyimme sitä vaistomaisesti,
ikäänkuin olisimme toivoneet siltä selitystä ja lohdutusta.
Kun äiti palasi makuuhuoneesta, näytti hän tyyneltä, melkeinpä
tyytyväiseltä, mutta näin kuitenkin selvästi, että hän oli itkenyt. Hän
pisti pari puunkalikkaa uuniin, ja kun ne alkoivat iloisesti loimuta,
tuli hän luoksemme.
"En laisinkaan pidä siitä", virkkoi hän, "että pienet tyttöni ovat
niin miettiväisen ja huolestuneen näköisiä ja päälle päätteeksi aivan
ilman syytä. Mitä siis on tapahtunut? -- niin, sitä ette tiedä ja sen
vuoksi olette peloissanne. Mielikuvitus elämöi pahimmin pimeydessä,
jonka vuoksi aijonkin toimittaa teille valoa, ja koska nyt olette
uskottuni, aijon kertoa teille menneisyyteni, jotta voisitte päättää,
olenko menetellyt oikein veljeäni kohtaan, jonka ilokseni sain jälleen
nähdä pitkistä ajoista. Sillä vaikka emme ole tavanneet toisiamme
viiteentoista vuoteen, rakastan minä häntä ja tiedän myöskin, että hän
rakastaa minua."
Äiti asettui sohvaan ja me kummallekin puolen häntä. Hän painoi
kätensä otsaa vasten ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan ja rupesi
sitten kertomaan: "Komea oli lapsuuteni koti, kaunis pieni linna,
jonka tornit kuvastuivat järven kalvoon. Keskellä suurta linnanpihaa
loiski suihkulähde, ja molemmin puolin linnaan vievää ajotietä
kasvoi satavuotisia lehmuksia, muodostaen pitkän, pitkän kujan.
Puutarha sijaitsi järveen viettävällä rinteellä ja oli täynnä mitä
harvinaisimpia kukkasia, ja suuressa ansarissa oli kesä keskellä
talvea. Kesällä oli meillä aina vieraita. Komeita ajoneuvoja vieri
tuon tuostakin linnan pihalle, jolla kaiken kokoiset ja rotuiset
koirat telmivät, ja livreijaan puettuja palvelijoita liikkui kiirein,
hiljaisin askelin kaikkialla. Vietimme lyhyesti sanoen todellista
suuremmoista herraskartanon elämää, jommoista te, lapsukaiseni, jotka
olette kasvaneet vaatimattomissa oloissa, tuskin voitte itsellenne
kuvaillakaan, niin loistavaa, etteivät Minnan uhkarohkeimmatkaan
mielikuvitukset ole voineet semmoista luoda. -- Isäni kuoli minun
pienenä ollessani. Hän oli paljoa vanhempi äitiäni, vähintäin
kolmekymmentä vuotta oli heidän välillään iässä eroa. Äitini ei
häntä rakastanut, kuten minulle sittemmin on kerrottu, vaan rakasti
ainoastaan miehensä rikkautta ja loistoa. En tiedä, onko se totta; hän
puhui hyvin harvoin isästäni, mutta käytti ainakin isäni kuoltua aina
surupukua."
Äitini oli erinomaisen kaunis, mutta ylpeilikin kauneudestaan. Muuten
hän oli lempeä ja hellä, ja ken hänet ohimennen tapasi, ei olisi voinut
aavistaa, miten kopea hän todellisuudessa oli.
"Veljeni Carl oli kahtatoista vuotta vanhempi minua. Meidän välillämme
oli kolme sisarusta kuollut. Carl oli kaunis poika, mutta hiukan
hento ja heikko, joita puutteita hän koetti peitellä osottamalla
suurta rohkeutta ja uskallusta. Hän kävi pää pystyssä, tietäen varsin
hyvin olevansa suvun pää, omaisuutemme perillinen, jota hän antoi
ympäristönsä, jopa äidinkin tuntea, vaikka tosin aina sävyisällä
tavalla. Minä rakastin häntä hartaasti ja hän palkitsi rakkauttani
sanomattomalla hellyydellä, joka ei ensinkään äitiä miellyttänyt, sillä
äiti tunsi, että rakastimme toisiamme enemmän kuin häntä. Lapset ovat
paljoa tarkkanäköisemmät kuin täysikasvuiset yleensä luulevat. Huomasin
selvään, että äiti hyväili minua enemmän muiden läsnäollessa, että hän
tahtoi näytellä kaunista, hellää äitiä, ja se minut hänestä vieroitti.
Sitä on raskasta ajatella, mutta velvollisuuteni on sanoa teille totuus."
Äidin ja Carlin kesken syntyi usein pieniä riitoja minun tähteni. Carl
väitti että kasvatustani laiminlyötiin, että minun olisi pitänyt saada
oppia paljoa enemmän, eikä aina saada tahtoani täytetyksi. Semmoisissa
tilaisuuksissa vastustin häntä, sillä vapauteni oli minulle hyvin
kallis ja kernaasti soin tahtoni täyttyvän, mutta hän oli oikeassa,
sillä minua todella hemmoteltiin ja laiminlyötiin.
Talossamme oli omituinen henkilö, joka oli yhtä omituisella tavalla
sinne joutunut. Kun isäni nuorempana kerran kävi Kööpenhaminassa,
tutustui hän erääseen nuoreen iloiseen mieheen, joka lueskeli
lakitiedettä. Isäni mieltyi häneen, pyysi häntä käymään luonaan maalla,
ja hän tulikin. Vierailut uudistuivat tiheään, siksi kunnes isä ei
enää tullut toimeen ilman häntä, ja tuo nuori mies siinä määrin oli
ehtinyt tottua ylellisyyteen ja mukavuuteen, että oli kadottanut kaiken
tarmonsa, kaiken halun omin neuvoin hankkia itselleen tulevaisuutta.
Hän tunsi olevansa kykenemätön jatkamaan opintojaan ja entistä
yksinkertaista elintapaansa ja jäi siis meille. Isä lupasi hänelle
määrätyn palkkion, ja korvaukseksi siitä oli hän talon huvimestari,
jonka aina piti olla valmis sukkeluuksineen jokaista huvittamaan.
Tämä on surullinen juttu, mutta kotona ollessani tuntui se minusta
hupaiselta.
Isäni kuoltua jäi herra Höppe, joka silloin jo oli vanhanpuoleinen
mies, rauhallisesti paikallensa. Äiti, jolle aika usein kävi pitkäksi,
ei voinut tulla toimeen ilman häntä. Herra Höppe luki hänelle ääneen,
kertoi hänelle paikkakunnan uutiset ja kehui hienoin peitetyin sanoin
hänen kauneuttaan ja rakastettavaisuuttaan. Carlin kanssa pelasi
hän biljardia ja höyhenpalloa, minua hän keinutti, kertoi taruja ja
leikkeli niihin kuvia.
Sinä näytät alakuloiselta tämän kertomuksen kuultuasi, pikku Marie, ja
se sisältääkin jotain ihmiskuntaa alentavaa, jotain kauhistuttavaa.
En käsitä kuinka silloin saatoin olla niin huvitettu hänen suuresta
ruokahalustaan, hänen herkullisuudestaan ja ahneudestaan. Palvelijoita
kohtaan oli hän yhtä kopea kuin meidän seurassamme nöyristelevä, jonka
vuoksi he kaikki häntä vihasivatkin.
Kun olin yhdeksän vuoden ikäinen, en ollut vielä paljoakaan oppinut.
Osasin puhua ranskaa, tanssia ja vähän rimputtaa pianoa. Muu ei muka
ollut niin tärkeätä, ilmankin voi tulla varsin hyvin toimeen, arveli
äiti, kenties omasta kokemuksestaan. Carl sitävastoin oli opiskellut
verrattain paljon. Kahdessa ensimmäisessä tutkinnossa oli hän saanut
paraimman arvolauseen. Pitemmälle hän ei tahtonut pyrkiä. "Olisi
sopimatonta minun antautua jotain tieteenhaaraa tutkimaan", sanoi hän
hyvin arvokkaasti. "Luonnollisesti", arveli äiti, "se olisi mieletöntä
sinun asemassasi. Sinun pitäisi sen sijaan matkustaa ulkomaille", ja
sen hän tekikin.
Kun toisinaan käyttäydyin pahasti kamarineitiäni kohtaan, kutsui äiti
minut luoksensa ja piti pienen varoituspuheen, joka minusta siihen
aikaan tuntui korkeimmalta siveysopilta.
"Sinun tulee aina olla alentuvainen ja ystävällinen alhaisempia
ihmisiä kohtaan, pikku Louise, kun he osottavat sinulle tarpeellista
kunnioitusta. Meidän on myös annettava heille heidän pienet vikansa
anteeksi, josta Jumala meitä palkitsee, mutta jos he vähimmässäkään
määrässä laiminlyövät jotakin kunnioituksessaan meitä kohtaan, on
velvollisuutemme oman arvomme tähden rangaista heitä kovasti ja
ankarasti, kerrassaan masentaa heidät, ja ellei se auta, niin heti
paikalla talosta pois. Ymmärrätkö? Semmoisessa täytyy näet olla ankara.
Suutele nyt minua, pienokaiseni, ja lue sitten rukouksesi."
Minä panin käteni ristiin ja lausuin Isämeidän rukouksen. Äiti
oli minulle opettanut missä kohden minun piti katsoa ylöspäin ja
missä luoda katse alas. Semmoisina hetkinä tunsin itseni varmasti
vakuutetuksi siitä, että Jumalalla oli täysi syy olla minuun
tyytyväinen, joka tunne äidissä, hänen itsensä suhteen, varmaankin
lienee ollut vielä valtavampi.
Talvella vietimme pari kuukautta Kööpenhaminassa, missä alituiseen
pidettiin pitoja. Semmoinen elämä kulutti kovin äidin terveyttä, mutta
hän ei välittänyt yskästään eikä enentyvästä voimattomuudestaan.
Olihan hän vielä kynttiläkruunujen valossa, lumivalkeine ihoineen
mustaa pukua vasten, suurine silmineen ja säännöllisine piirteineen,
nuoriakin kaunottaria kauniimpi. Kun hän ja Carl palasivat kotiin
kutsuista, olivat he usein sangen pahalla tuulella. "Kaikenlaisten
ihmisten seuraan sitä tuleekin kutsutuksi!" huudahti äiti. "Niin, on se
kiusallista", vastasi Carl, "että tuommoiset sivistymättömät henkilöt
pääsevät tuppautumaan maan hienoimpien sukujen seuraan. Meillä, meidän
kutsuissamme on onneksi toisin. Me olemme yksimieliset siitä, äiti,
ettemme koskaan kutsu luoksemme ketään, joka ei kuulu meidän säätyymme,
ellei ole kysymys nerosta tai taiteilijasta, sillä heidän suhteensahan
on asian laita toinen."
Minä kuuntelin heidän puhettaan ja iloitsin siitä, että
suonissani virtasi hienonhienoa aatelisverta ja että sukuni oli
kuusitoista-polvinen. Luulisi, etteivät semmoiset seikat pieneen
lapseen vaikuttaisi, mutta niin ei ole laita. Carlin ja äidin alituiset
puheet arvostamme sekä palvelijain ja melkein kaikkien alempiarvoisten
imartelu täytti sydämmeni kopeudella. Huomasin, että ihmisiä oli monta
laatua, että itse kuuluin paraimpien joukkoon, ja iloitsin siitä.
Pastori Skau oli siihen aikaan kirkkoherrana Carlin maatilalla. Hän
kävi usein meillä ja puheli kauan ja vakavasti äidin kanssa. Hän
oli suora puheissaan ja innokas, aivan kuin nytkin, eikä sen vuoksi
miellyttänyt äitiä.
"Sepä vasta on omituinen mies", kuulin kerran äidin sanovan eräälle
ystävättärelleen, "kehottaa minua kristilliseen nöyryyteen, aivan
kuin en olisi ennestään jo nöyrä. Nöyryytänhän itseäni Jumalan edessä
ja olenhan opettanut lapsianikin sitä tekemään. Käyn joka sunnuntai
kirkossa ja olen sen lisäksi hyvä köyhille. Minun mielestäni pitäisi
papin kiittää ja kehua sitä, joka niin tekee, mutta syynä siihen on --
olen pahoillani, että minun täytyy se sanoa, koska hänellä muuten on
hyvinkin hyviä ominaisuuksia, -- se, että hän on ruvennut harrastamaan
vapaamielisiä aatteita."
Te ette voi sitä ymmärtää, pienet tyttöni, mutta kasvatus voi
ihmeellisellä tavalla himmentää ihmisen käsitystä asioista. Äitini
lausui, mitä ajatteli, varmasti vakuutettuna siitä, että ajatteli
oikein.
Luulen isäni kuitenkin olleen hiukan toisenlaisen, sillä pastori Skau
oli hänen ystävänsä, ja kuollessaan antoi isäni hänelle todisteen
luottamuksestaan määräämällä hänet holhojaksemme.
Kun tuo kunnon mies nosti minut syliinsä ja koetti pienten kertomusten
ja vertausten kautta antaa minulle vastamyrkkyä sitä myrkkyä vastaan,
jota joka päivä imin itseeni, huomasin heti hänen tarkoituksensa ja
suljin tunnollisesti sydämmeni kaikilta semmoisilta pelottavilta
aatteilta, jotka opettivat minulle aivan päinvastaista, kuin mitä
äidiltä, Carlilta ja herra Höpeltä olin kuullut. Viimeksi mainittu
vihasi pastoria koko sydämmestään ja teki hänet aina naurettavaksi
matkimalla meidän suureksi huviksemme hänen käytöstään, mikä
kieltämättä ei ollut aivan virheetön.
Kun olin kymmenen vuoden ikäinen, matkusti äitini erääseen saksalaiseen
kylpylaitokseen. Hän oli hyvin heikko eikä tahtonut minua mukaansa,
mutta Carl sai häntä seurata. Kuukauden kuluttua palasi Carl yksinään
takaisin.
Me kyllä itkimme hiukan, mutta osanotto, jota kaikilta puolin runsain
määrin tuli osaksemme, lohdutti pian orvoiksi jääneitä, niinkin pian,
että ystävämme ihmettelivät, ettemme niin hellää äitiä sen enempää
surreet. Mutta te varmaankin sen käsitätte. Hän oli elänyt enemmän
maailmaa kuin meitä varten, ja sen vuoksi kaipasimme häntä vähemmin,
kuin meidän maailman mielestä olisi pitänyt.
"Pikku Louise", sanoi minulle Carl jonkun aikaa sen jälkeen, "sinä olet
minun lemmikkini, paras aarteeni, monessa suhtein ylpeytenikin. Sinusta
pitää tulla ylpeyteni joka suhteessa, ja siksi me ryhdymme vakavasti
miettimään kasvatustasi. Tietosi eivät saa jäädä pintapuolisiksi, kuten
useimpien nuorten tyttöjen, vaan niiden pitää olla oikein loistavia.
Sen vuoksi on sinun tästä lähtien kuudenteentoista ikävuoteesi asti
ponnistettava kaikki voimasi, mutta voit myöskin olla vakuutettu
siitä, ettei sinulta vapaahetkinäsi kielletä minkäänlaista toivomaasi
virkistystä tai huvitusta."
Tämä puhe teki minuun syvän vaikutuksen. Tunsin äkkiä kunnianhimon
itsessäni heräävän. Sitä paitsi tahdoin kernaasti tehdä veljelleni
mieliksi ja rupesin heti ahkerasti lueksimaan. Carl hankki minulle
opettajattaren, joka oli yhtä taitava kuin kalliskin. Hänellä oli
laajat ja perinpohjaiset tiedot, mutta itse oli hän vähäpätöinen
henkilö, joka ei ensinkään vaikuttanut luonteeni kehitykseen. Herra
Höppe, joka rupesi tuntemaan olevansa jotakuinkin syrjäytetty,
tarjoutui hänkin opettamaan minua useissa aineissa, ja kello
kahdeksasta aamulla neljään iltapäivällä sullottiin joka päivä päähäni
tietoja, mutta neljän jälkeen olin vapaa, sain tehdä mitä halusin. Carl
toimitti minut ajelu-, ratsastus- ja purjehdusretkille, lastenkutsuihin
ja tanssiaisiinkin. Kaikkialla minua jumaloitiin, sillä ihmiset
huomasivat siten paraiten saavuttavansa veljeni ystävyyden. Etenkin ne
perheet, joissa oli nuoria naimaikäisiä tyttäriä, osottivat minulle
runsasta hellyyttä. Minusta tuli narrimaisen itserakas pieni otus.
Turhamaisuudessani ja kopeudessani loukkasin varmaankin tietämättäni
monta ihmistä, jota nyt jälkeenpäin mielipahalla ajattelen.
Carl oli aina sanomattoman hellä minua kohtaan. Alustalaisiaankin
kohtaan oli hän hyvänsävyinen ja köyhille antelias, etenkin kun he
osasivat häntä sopivalla tavalla imarrella. Hän oleskeli parhaasta
päästä Kööpenhaminassa, ja kun hän kävi maatilallaan, toi hän
tavallisesti joukon ystäviä mukanaan, jotka kuitenkaan eivät kaikki
olleet hänen säätyynsä kuuluvia, sillä oman tuttavapiirinsä suhteen ei
Carl ollut erittäin tarkka. "Nuorimies tehköön kernaasti poikkeuksen
valinnassaan, kun kysymyksessä on joku hauska veikko, varsinkin jos hän
on sotilas", arveli hän.
Noiden vieraiden joukossa oli isännekin. Taisin olla noin
kolmetoistavuotias, kun hänet ensi kerran näin. Hän näytti muita
viisaammalta, miehekkäämmältä ja reippaammalta. Muistan että katselin
häntä tarkkaan ja ihmettelin, ettei hän haukotellut ja ettei hänellä
kesken iloa näyttänyt olevan ikävä kuten muilla. Hän joi myöskin
vähemmin kuin muut eikä pitänyt herra Höppeä pilkkanaan.
"Onko tuo teidän äitinne?" kysyi hän minulta eräänä päivänä, osottaen
salin seinällä riippuvaa taulua, joka esitti äitiä luonnollisessa
koossa. Kun minä vastasin myöntävästi, katseli hän minua hyvin hellästi
ja sääliväisestä ja kysyi, muistinko äitiäni.
"On varmaankin suloista voida muistella niitä, jotka on kadottanut.
Minä olin ainoastaan kahden vuoden vanha, kun isäni, joka oli lääkärinä
Länsi-Intiassa, kuoli. Äitini kuoli lahjoittaessaan minulle elämän.
En käsittänyt miten äärettömän paljon olin kadottanut, kun minut
sitten lähetettiin laivalla takaisin tänne, jossa ainoa sukulaiseni,
isoäitini, otti minut huostaansa. Hän on ollut minulle kaikki kaikessa,
mutta siitä huolimatta olen usein toivonut, että olisin tuntenut
vanhempani, että muistaisin heidän hellyyttään, että olisin saanut
heidän siunauksensa, tajuten sen täydellisesti."
Hänen sanansa tekivät minuun omituisen valtavan vaikutuksen. Kertomus
tuosta pienestä lapsesta suurella aavalla merellä oli niin liikuttava.
Vahinko vain, että hänen isänsä oli ollut ainoastaan lääkäri
Länsi-Intiassa.
Paitsi opettajatarta ja herra Höppeä oli minulla talvikuukausina
kaupungissa ollessamme eri opettajat soittoa, piirustusta ja tanssia
varten. Viimeksi-mainittu tuli toisinaan kesälläkin luoksemme maalle,
sillä Carl tahtoi, että ryhtini, käyntini ja tanssimistapani olisi
moitteeton.
Surkeata on tavoitella täydellisyyttä kohotakseen sen avulla muita
korkeammalle. Tosin en tietänyt siten tekeväni syntiä, ja kun me
tietämättämme teemme väärin, säälii taivaallinen Isämme meitä ja avaa
silmämme, ennenkuin se on liian myöhäistä. Sen uskon varmasti. Minulle
on suotu ääretön armo, sillä minä olin kaukana Jumalasta, vaan Hän
valvoi parastani ja johdatti minut luoksensa.
Käydessäni rippikoulua pastori Skaun luona olin rakentanut sydämmeni
ympärille kaksinkertaiset varustukset. Olin näet ensiksikin päättänyt
olla lähemmin tutustumatta tovereihini, joista ei kukaan kuulunut
meidän tuttavapiiriimme, ja toiseksi vastustaa eräänlaisia pastorin
neuvoja ja kehotuksia, jotka, kuten minusta silloin tuntui, kävivät
melkein jumalattomaan suuntaan. Luulin tekeväni vilpittömän lupauksen
paeta perkelettä ja kaikkia hänen tekojaan, enkä aavistanut, että
kopeus asui sydämmessäni, ja että se juuri on hänen pääominaisuuksiaan.
Koko linna oli täynnä vieraita ripillepääsyni päivänä. Minä olin ilosta
aivan päästäni pyörällä, sillä nythän oli vaivaloinen työaikani loppuun
kulunut, nyt seisoin täydellisyyksillä koristettuna määrän päässä
valmiina niittämään, mitä olin kylvänyt. Sinä näytät epäluuloiselta,
Marie kulta, et voi oikein käsittää, että minä, äitisi, ajattelin
niin turhamaisia ja syntisiä ajatuksia niin juhlallisena päivänä, ja
kuitenkin on se, Jumala paratkoon, täyttä totta.
Seuraavana päivänä antoi Carl minulle äitini koristukset. Hän kiersi
käsivartensa vyötäisilleni, suuteli ensi kerran kättäni ja piti puheen,
joka selvästi ilmaisi, millä tapaa hän minua rakasti.
"Sinä olet nyt täysikasvuinen, Louise. Olet kaunis, lahjakas,
rakastettava, ylhäistä sukua ja voit päästä loistaviin naimisiin. Rikas
et sinä itse tosin ole, mutta sitä minä sen sijaan olen, ja koska sinua
sydämmestäni rakastan, on se yhdentekevää. Sitä paitsi merkitsevät
kreivitär Örnklo'n sukulaissuhteet enemmän kuin rikkaus. Älä siis
tyydy vähään, Louise, hylkää ja valikoi, kunnes löydät miehen, joka
kaikissa suhteissa sopii sinulle, on ylhäinen, rikas ja samalla kaunis
ja rakastettava. Eläkkeesi, 400 riksiä, ei tietysti riitä pukuusi.
Minä annan saman verran lisää, ja jos haluat jotain erikoista, jotain
erittäin kallista tavaraa, on sinun vain sanottava sananen, niin saat
sen. Iloitse elämästä, oma ystäväni, korista itseäsi, huvittele,
astu esiin ja saata itsesi huomatuksi. Toivon saavani sinusta paljon
kunniaa."
"Minä en voi kärsiä veljeäsi", huudahti Minna keskeyttäen äidin
kertomuksen, "oliko tuo sopivaa puhetta semmoisessa tilaisuudessa, hyi!"
"Ja kuitenkin hän rakasti minua, Minna, kuitenkin hän on hyvä ihminen,
huolimatta kaikista turhamaisista ennakkoluuloistaan, joihin hän
itse ja muut olivat hänet kietoneet. Näen Marien poskien hohtavan
kilpaa sinun poskiesi kanssa. Minäkin punastuin veljeni sanoista enkä
kiellä ylpeyteni nousseen ajatellessani, että kaikkia erinomaisia
ominaisuuksiani pidettäisiin keinona edullisen avioliiton solmimiseen."
Jonkun aikaa sen jälkeen matkustimme Italiaan, jossa tutustuin
professori Langeen. Taiteilijana oli hän arveluni mukaan tavallaan
seremonia-sääntöjen ulkopuolella, ja minä olin häneen hyvin mieltynyt.
Kaikki oli hänelle niin tuttua, Rooma oli kuin puoleksi hänen kotinsa,
ja suurella hyväntahtoisuudella hän sitä meille näytteli ja selitti
sen merkillisyyksiä. Tosin hän oli yhtä hyväntahtoinen muutamia muita
tanskalaisia naisia kohtaan, jotka mielestäni eivät millään tavoin
huomiota ansainneet, ja se ei minua miellyttänyt. Mutta hän oli nero,
suuri nero, ja niille on paljon anteeksi suotava, niin ajattelin.
Nyt, rakkaat lapseni, luulen teidän saaneen selvän ja todenmukaisen
käsityksen siitä, mimmoinen silloin olin. Sekä silmäni että sydämmeni
oli hunnun peitossa, ja kuitenkin olin itse täysin vakuutettu siitä,
että olin tavattoman tarkkanäköinen. Vielä on olemassa sentapaisia
ihmisiä, mutta luulen, että niiden luku vuosi vuodelta vähenee, sillä
valistus tunkeutuu tuon hunnun läpi.
Talvi kului humussa ja sumussa, pidoissa kotona ja muualla. Minä en
ehtinyt juuri lueksia, sillä aika meni vierailuihin ja pukupuuhiin,
mutta loistelin sillä, mitä olin oppinut. Moni kosija sai rukkaset.
Surulla en niitä jaellut, enkä myöskään luule kenenkään minua
rakkaudesta kosineen, ei, siitä kyllä voin olla varma.
Herra Höppe imarteli minua lakkaamatta. Carl täytti kaikki
toivomukseni, asetti minut etusijalle kaikissa tilaisuuksissa ja osotti
minulle aina mitä suurinta rakkautta. Minä sain toimia kutsuissamme
emäntänä, mikä minua suuresti huvitti. Teidän isänne oli ainoa veljeni
porvarillisista ystävistä, joka edelleen kävi luonamme. Veljeni pyysi
minua erityisesti olemaan hyvin kohtelias häntä kohtaan. "Hän on
kerrassaan kunnon poika", sanoi hän. "Vahinko ettei hän ole aatelista
syntyperää, sillä hänellä on tosi aatelismiehen sydän, rehellinen
kuin kulta. Hän on liian hyvä tähän kirottuun maailmaan. Uljas hän
on ja itsenäinen. Hän on ainoa niin sanotuista ystävistäni, joka ei
ole tahtonut käyttää minua hyödykseen, petkuttaa minua tavalla tai
toisella, onpa hän kieltäytynyt vastaanottamasta useita tarjouksiakin,
joita olen hänelle tehnyt. Vapaamielinen hän muuten on, mutta hän on
oikeudenmukainen jokaista kohtaan, ja jokaiselle suotakoon ajatuksen
vapaus."
Tämän suosittelun jälkeen käyttäydyin, kuten veljeni tahtoi, erittäin
kohteliaasti luutnantti Staalia kohtaan, mutta hän ei viihtynyt
seurassamme ja kävi sen vuoksi hyvin harvoin luonamme.
Siihen aikaan mieltyi veljeni erääseen hyvin kauniiseen, nuoreen
tyttöön, mutta ennen kosimistaan kysyi hän, oliko minulla mitään sitä
vastaan, sillä siinä tapauksessa hylkäisi hän koko tuuman. Se osotti
sydämmellistä rakkautta ja rajatonta luottamusta minuun, mutta samalla
siitä huomasi, ettei hänen rakkautensa tyttöön ollut juuri kaikkein
syvintä laatua.
Jos hän kerta tyydytti veljeäni, niin minä puolestani en olisi
voinut parempaa kälyä toivoa. Hän oli hyväntahtoisin, mukautuvaisin,
yksinkertaisin pieni olento, mitä ajatella voi. He menivät naimisiin ja
meidän kolmen välillä vallitsi erinomaisen hyvä suhde. Minä luovutin
hänelle emännän paikkani, mutta pysyin yhä kuitenkin etusijalla
niinhyvin mitä talon johtoon kuin veljeni rakkauteen tulee.
Kului kaksi vuotta. Me elimme entiseen iloiseen ja loistavaan tapaamme,
mutta semmoinen elämä ei enää minua tyydyttänyt. Ikävöin jotain
ylevämpää. Jumalallinen kipinä, joka on kätketty jokaisen ihmisen
sydämmeen, kaipasi ravintoa. Huomasin että paljon tässä hymyilevässä
maailmassa oli tyhjää ja pintapuolista, ja ikävöin jotain, tietämättäni
itsekään mitä. Carlin pieneen poikaan olin syvästi kiintynyt ja hänen
luonaan vietin suuren osan aikaani. Rupesin myöskin paremmin tajuamaan
luonnon viehätystä, mutta kaipasin kuitenkin alati jotain muuta, jotain
korkeampaa, elävää harrastusta.
Eräs hyvin kaunis nainen, jolle uskoin mielentilani, vakuutti, että
minussa varmaankin piili jokin luonnonlahja, joka vielä murtautuisi
esiin. Hänenkin laitansa oli ollut semmoinen, sanoi hän, mutta kun
hän oikein toden teolla oli ruvennut soitantoa harrastamaan, oli hän
saanut mielenrauhansa takaisin. -- Lapsena ollessani kehuttiin paljon
minun piirustustaitoani, jonka vuoksi minussa heräsi ajatus ruveta sitä
kehittämään.
Käännyin heti kunnon professorimme puoleen, mutta hän oli päättänyt
viettää kesänsä erään vanhan ystävättären luona Farumissa, eikä hänen
päätöstään voitu järkyttää. Carl ja hänen vaimonsa aikoivat lähteä
erääseen saksalaiseen kylpypaikkaan. Minua ei haluttanut seurata
heitä ja olin aivan epätoivoissani siitä, etten voinut käyttää heidän
poissaoloaan opetellakseni maalaamaan. En ollut tottunut esteitä
tapaamaan, ja ne vain kiihottivat minua. Vihdoin tuli Carl eräänä
päivänä luokseni ja sanoi:
"No, pikku siskoni, nyt voit saada tahtosi täytetyksi, jos vain itse
haluat. Professori ei tahdo päätöksestään luopua, mutta sinä saat
kernaasti, jos tyydyt vaatimattomiin oloihin, oleskella samassa
paikassa, jonne hän matkustaa, nimittäin erään papinlesken luona,
joka on luutnantti Staalin äidinäiti. Olen häneltä kuulustellut, ja
hän ottaa sinut kernaasti vastaan. Nyt sinulla on kokonaista kolme
kuukautta aikaa maalaamiseen, ja siellä maankolkassa ei sinua tietysti
kukaan tule häiritsemään, niin että toivon sinun maalanneen ja
piirtäneen tarpeeksi koko elämäsi ajaksi, kun me palaamme kotiin."
Kun Carl matkusti, sulki hän minut syliinsä virkkaen: "Yhdeksän
vuotta sitten, Louise, matkustin samaan kylpypaikkaan ja tulin kotiin
surupukuun puettuna. Jumala meitä tällä kertaa varjelkoon."
"Tuskin saatoin silloin hänestä irtautua ja siitä asti en ole häntä
nähnyt vasta kun tänään."
Äiti vaikeni. Kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan. Tartuin hänen
käteensä, suutelin sitä ja pyysin häntä lopettamaan.
"Voi, äiti, olemme kuulleet tarpeeksi, voimme kuvailla itsellemme
loput, et saa toistamiseen surujasi elää."
"Erehdyt, Marie kulta, olen jo kertonut katkerimmat muistoni, jälellä
ovat vain enää muistot, jotka ylentävät mieltä itse tuskassakin.
"Ihmeellisesti Jumala minua johdatti! Ellei hän olisi antanut minulle
tuota maalaamisen halua, ei minusta koskaan olisi tullut sitä mikä
nyt olen. Älkää luulko, että tahdon itseäni ylistää. Olen heikko,
viheliäinen olento, mutta olen Jumalan lapsi. Olemmehan kaikki kolme
hänen luottavaisia lapsiansa.
"Komeat rotuhevoset korskuivat ja tömistelivät keveiden, sirotekoisten
wieniläisten vaunujen edessä. Vanha ajurimme levittelihe istuimellaan
sillä suurenmoisella arvokkuudella, joka on ominaista vanhoille
ajureille vanhoissa suvuissa. Nauhoitettu palvelija, jolla oli
valkoiset hansikkaat kädessä ja joka aina herrasväkensä nähden oli
nöyrä, mutta muita kohtaan kopea ja nenäkäs, seisoi takana, minun
ajaessani vastaiseen kotiini rouva Staalin luokse Farumiin. Hän ei
voinut ottaa vastaan kamarineitiäni, ja minä mietin siinä istuessani,
mitenkä tulisin toimeen omin neuvoin, joka tuntui minusta sekä
hullunkuriselta että vaikealta.
"Vihdoin pysähdyimme soman pienen yksikerroksisen talon edustalle. Sen
seiniä peittivät ruusu- ja viiniköynnökset aina katolle asti, jossa
muodostivat seppeleen kahden isonlaisen ullakkoakkunan ympärille. Talon
ympärillä oli sievä puutarha. Kirkkaat akkunat loistivat ilta-auringon
valossa. Pieni kanarialintu, jonka häkki riippui ulkopuolella, lauleli
iloisesti ja nokki vihreätä linnunruohoansa. Iltakello soi, ja
avonaisessa ovessa seisoi professori iloinen hymy huulilla, ja hänen
vieressään kaunis vanha nainen lumivalkoisin hiuksin sekä hymyilevä,
ruskeasilmäinen talonpoikaistyttö ottamassa minua vastaan."
"Se oli Karen!" huudahti Minna käsiään taputtaen.
"Niin, Karen se olikin. Hän nyykäytti minulle päätään. Professori
auttoi minut alas ja isoäiti ojensi minulle kätensä toivottaen minut
tervetulleeksi. Vaunut vierivät pois, ja minä astuin matalasta ovesta
kauniiseen pieneen huoneeseen, jossa kaikki oli niin kiiltävän
puhdasta, yhtä puhtoista kuin isoäidin sydämmessä. Mieleni kävi heti
tyyneksi ja rauhalliseksi, tuntui niin hyvältä ollakseni ja kuitenkin
ihmettelin, että niin todella oli laita."
Sohvan yläpuolella riippui isänne muotokuva. "Eikö se ole kaunis",
virkkoi isoäiti. "Sen antoi professori minulle joululahjaksi, ja
minusta tuntuu, kuin olisi hän ilmielävänä luonani; voin aivan noihin
silmiin katsomalla katsoa suoraan hänen rehelliseen sydämmeensä."
Pian huomasin, että olin joutunut ihmisten seuraan, jotka kokonaan
erosivat niistä, joiden kanssa ennen olin seurustellut. Vaikka isoäidin
näkö oli huono, vaikka hän käveli vaivaloisesti ja yleensä oli heikko,
puheli hän iloisesti ja nuorekkaasti, sillä hänen sydämmensä oli
pysynyt nuorena. Pitkä elämä monine suruineen ei ollut häneltä rauhaa
riistänyt, vaan oli sitä päinvastoin hänelle antanut. Tulevaisuus
häämötti valoisana isoäidin ajatuksissa, sillä hänen tekonsa eivät
valoa paenneet; palvelija oli saava palkkansa. Hän puhui tulevasta
elämästä semmoisella varmuudella, kuin olisi sitä jo kokenut, ja
kuolemasta, -- kuolemasta, jota meidän piireissämme mikäli mahdollista
koetettiin unohtaa, -- tyyneydellä, joka minua hämmästytti: "Vapahtaja
on oleva luonani viimeisenä hetkenäni. Luotan hänen armoonsa." Vaikka
minulle osotettiin suurta hienotuntoisuutta, tunsin kuitenkin selvään,
että he olisivat kohdelleet minua samalla tapaa, jos olisin ollut
vähäpätöinen, varaton tyttö, mutta en siitä loukkaantunut, päinvastoin,
se kohotti heitä silmissäni. Olin nähnyt niin paljon nöyristelyä ja
imartelua, että se oli käynyt minulle vastenmieliseksi.
Kuinka kunnianarvoiselta näyttikään isoäiti sileässä mustassa puvussaan
lumivalkeine kauluksineen ja myssyineen ja hopeanhohtoisine hiuksineen.
Kuinka oivallisesti pieni veitikkamainen hymy häntä somisti, sillä
isoäiti hymyili usein veitikkamaisesti, ja hän osasi laskea leikkiä,
jos kohta puhua vakavastikin milloin tarvittiin. Vaikka professori oli
yli viidenkymmenen ikäinen, oli hän kuitenkin isoäidin mielestä nuori
mies. Olihan isoäiti kantanut hänet kasteellekin ja oli siis tavallaan
oikeutettu pitämään professoria jonkinmoisen äidillisen vallan alla.
Vaieten kuuntelin minä heidän keskusteluaan. En ollut tottunut puhumaan
heidän tavallaan, mutta mielelläni heitä kuuntelin. Ainoa seikka, johon
en oikein voinut tottua, oli se, että Karen huoneessa askaroidessaan
sekaantui puheeseen. Hänen ystävällisyytensä minua kohtaan, tapa, jolla
hän sanoi: "Taitaa olla koti-ikävä, vai kuinka?" loukkasi minua niin,
että selvästi lausuin julki paheksumiseni.
"Te ette tunne Karenia", sanoi professori. "Hän on todellinen aarre.
Hän tuli tänne viidentoista vuotiaana ja on nyt kahdenkymmenenviiden
vanha. Hän elää kokonaan rouvaansa varten, auttaa häntä kaikessa
ja hoitelee häntä kaikin tavoin. Äskettäin kosi häntä muuan poika,
josta hän piti, mutta arvatkaa mitä hän vastasi: 'Minä en jätä vanhaa
rouvaani. Hänen ei tarvitse nähdä vierasta palvelijaa luonaan. Tiedän,
kuinka hän tahtoo kaikki askareet toimitettaviksi, ja olen täällä
loppuun asti. Jos tahdot odottaa, niin voit sen tehdä.' -- Ettekö nyt
myönnä, että Karenilla on oikeus puuttua puheeseen ja tavallaan pitää
itseään perheeseen kuuluvana?"
Lauantai iltapäivänä -- olin silloin ollut sieltä neljä päivää --
huomasin erikoisen ilon kuvastuvan kaikkien kasvoille ja sain pian
tietää syyn siihen: Talon poikaa odotettiin tulevaksi.
Hän näytti erinomaisen iloiselta tullessaan täyttä laukkaa ratsastain,
hyppäsi alas hevosen selästä ja suuteli isoäidin kättä varmaankin
parikymmentä kertaa. Ajattelin itsekseni, näyttikö hän niin iloiselta
sen vuoksi, että oli niin hyvä.
"Teillä on varmaankin täällä ikävä, kreivitär Örnklo", sanoi hän
minulle ystävällisesti, "mutta senhän sanoin jo edeltäpäin veljellenne".
"Ei millään muotoa", vastasin minä melkein loukkaantuneena.
Oli ihana ilta, ja me joimme teetä puutarhan lehtimajassa. Kuu pilkisti
lehmusten lomitse, puhe sujui vilkkaasti, nauru helkähteli. Karen
kääri isoäidin kiireestä kantapäähän villaisiin vaippoihin ja istuutui
sitten luoksemme lehtimajaan sinistä sukkaansa kutomaan; hän varmaankin
arveli, että noin ulko-ilmassa saattoi olla tavallista tuttavallisempi.
Myöhään me erosimme, mutta isänne oli lausunut sanoja, jotka
karkottivat unen silmistäni. "Kuinka surkeata onkaan niiden elämä,
jotka vaeltavat umpimähkään, ilman päämäärää, ilman valoa." Nuo hänen
sanansa kaikuivat alati korvissani.
"Mitä hän niillä tarkoitti?" kysyin minä aamulla isoäidiltä. "Kenties
ne koskevat miestä, jos kohta minä tunnenkin monta miestä, joilla
ei ole vähintäkään päämäärää, mutta meillä naisillahan ei ole sitä
koskaan."
"Rakas, nuori tyttöseni, meillä on kaikilla päämäärä: taivas.
Saavuttaaksemme sen, on meidän edistyttävä hyvässä ja Jumalan nimessä
toimittava siinä piirissä, -- olkoon se kuinka pieni tahansa, -- joka
on meille osotettu. Meidän on kehitettävä taipumuksiamme, käyttääksemme
niitä, samoin kuin muita saamiamme lahjoja, lähimmäistemme hyödyksi
ja Jumalan kunniaksi. Kaikilla meillä on myöskin valoa; se säteilee
raamatun lehdiltä osottaen meille tietä."
Niin hän sanoi, ja hänen sanansa olivat kuin valmistuksena saarnaan,
jonka kuulimme kirkossa: "Olkaa siveät ja nöyrät sydämmestä." -- Voi
minua, sillä sitä en minä ollut, mutta olisin toivonut sitä olleeni, ja
se on ensi askel parannukseen.
Kotiin tultuani koetin parhaani mukaan miellytellä Karenia. Olinhan
sitä ennen kopeudessani loukannut häntä.
Jonkun aikaa sen jälkeen sai isänne virkavapautta, ja silloin alkoi
ihanin aika elämässäni. Tunsin sydämmeni jalostuvan ja laajenevan.
Tuhannet vanhat sulut ja rajat särkyivät kuin saippuakuplat. Tosin
sain uusia velvollisuuksia, joita ennen en ollut tuntenut, mutta sain
myöskin oikeuksia, suuria oikeuksia, sillä minusta tuli Jumalan lapsi.
Miten sanomattomasti nautinkaan luonnosta! Minusta tuntui kuin olisi
maailma tullut uudeksi, uudeksi Jumalakin. Hän ei enää ollut se
kaukainen Jumala taivaan avaruudessa, jota ennen laimeat rukoukseni
olivat tarkoittaneet, vaan elävä, läsnäoleva, armorikas Jumala, joka
vaikutti voimakkaasti hengellänsä palvelijoittensa sydämmissä, niin
että he innolla työskentelivät kaiken hyvän palveluksessa.
En enää maalannut. Lahjani olivat vähäpätöiset, ja minulla oli muuta
tärkeämpää ajateltavaa. Aamulla varhain oli minun tapana istua
mietiskelyyn vaipuneena eräällä kauniilla paikalla talon läheisyydessä.
Käsitin entisen elämäni puutteet ja korotin ääneni kiitosvirreksi
Jumalan armoa ja rauhaa ylistäen.
Karenista ja minusta tuli hyvät ystävät, minä autoin häntä ja vaalin
isoäitiä ja professoria. Oli niin uutta ja mieltävirkistävää palvella
muita. Toisinaan voin melkein kuvitella mielessäni, että aina olin
ollut siellä, että olin talon omia lapsia.
Isänne elävään jumalanpelkoon ja ihmisrakkauteen perustuvat
mielipiteet, ne minussa muutoksen aikaansaivat, vaan rakkaudesta häneen
se ei suinkaan tapahtunut. Rakkaus tuli myöhemmin, se heräsi, kuten
nuoren tytön rakkauden aina tulee herätä, -- muuta en voi ajatella --
sen jälkeen kun olin huomannut, että hän rakasti minua.
En voi käsittää, kuinka hän saattoi minuun kiintyä. Olihan hän, isänne,
paljoa parempi minua, jalo, ylevämielinen, lujaluontoinen, todellinen
kelpo miehen perikuva.
Suoruutensa ja rehellisyytensä vuoksi ei hän voinut tunteitaan peittää,
joten minä, kauan ennen kuin hän minulle tunteensa tunnusti, olin
lukenut sen hänen katseistaan ja kuullut sen hänen äänestään.
Eräänä aamuna palatessani tavallista varemmin kävelyltäni, kuulin
isoäidin, professorin ja Haraldin innokkaasti puhelevan puutarhassa.
Aavistin, että he puhuivat minusta. Kuului siltä kuin isoäiti olisi
vastustanut molempien toisten väitteitä, ja minusta tuntui kuin tulisi
kohtaloni ratkaistavaksi.
Kun tulin ulos puutarhaan, oli isoäiti yksinään. "Ettekö ikävöi
takaisin veljenne luo?" kysyi hän.
"En ollenkaan, olen onnellinen täällä."
"Sitä tuskin voin uskoa. Varmaankin kaipaatte elintapaa, johon
olette tottunut, ja tuttavianne; täällä on kaikki niin tasaista ja
yksitoikkoista. Samantapaiset lapset kuitenkin paraiten leikkivät."
Minä menin vanhuksen luo, kiedoin käteni hänen kaulansa ympäri ja
itkin. "Ette varmaankaan ole minuun tyytyväinen", sanoin, "ette enää
pidä minusta".
"Juuri sen vuoksi että pidän teistä, arvelen niin."
"Jos te pitäisitte minusta, käsittäisitte hyvin, etten voi viettää
samaa elämää kuin ennen. Semmoinen ylellisyys, jossa olen elänyt on nyt
minusta syntiä, työttömyys on syntiä ja sentapainen puhe, jota siellä
tavallisesti käytetään, kopea, kevytmielinen puhe on syntiä. Minun
täytyy siis, varjellakseni sieluani, asettua tavallaan sotakannalle
heitä kaikkia vastaan. Siitä koituu kova aika ja välistä luulen, etten
tule sitä kestämään."
Isoäiti hymyili kyynelten läpi, painoi minut rintaansa vasten ja
virkkoi: "Tapahtukoon sitten Jumalan nimessä, mitä on tapahtuva." Hän
läksi pois, ja melkein samassa silmänräpäyksessä seisoi Harald edessäni.
"Jos pitäisin ylhäisyyttä ja rikkautta elämän onnena", alkoi hän, ja
hänen äänensä värähti mielenliikutuksesta, "siinä tapauksessa en, niin
syvästi kuin teitä rakastankin, koskaan pyytäisi teidän kättänne.
Mutta siinä ei ole elämän onni. Avioliitto, jossa mies ja vaimo
Jumalan pelossa, rakkaudessa ja yksimielisyydessä vaeltavat tietänsä,
lohduttaen ja tukien toisiaan, ollen rikkaita, siksi että ovat
tyytyväisiä, se minusta tuntuu elämän onnelta. En pyydä teiltä vielä
vastausta, punnitkaa asiaa tarkoin. Teidän täytyy luopua paljosta, jota
vailla ette koskaan ole tottunut olemaan. Teidän tulee myöskin ajatella
veljeänne. Mitä hän tästä arvelleekaan?"
Sanoin hänelle, etten tarvinnut ajatusaikaa, mutta etten vain oikein
voinut käsittää, minkä vuoksi hän minusta piti. Hän tarttui silloin
käteeni ja vei minut isoäidin luo. Isoäiti tuli iloiseksi, mutta hänen
iloonsa sekaantui hiukan surumielisyyttä. Professori, jonka vilkkaus on
teille tuttu, oli aivan haltioissaan, ja Karen pudotti -- ensi kertaa
elämässään -- kaksi lautasta pelkästä hämmästyksestä ja ilosta.
Minä olin onnellinen. Sanomattoman nöyränä ja kiitollisena otin vastaan
onneni ansaitsemattomana lahjana Luojan kädestä. Minkäänlaisia esteitä
en havainnut onnelleni. Niin olin itse muuttunut, että unohdin,
mimmoinen veljeni Carl oli. Olihan hän pitänyt Haraldia liian hyvänä
tätä maailmaa varten ja sitä paitsi oli hän aina arvostellut upseereja
eri tavoin kuin muita. Kirjoitin hänelle sydämmellisen kirjeen enkä
ensinkään pelännyt vastausta, vaan antauduin huolettomana onneni
valtaan.
Mutta lienen liian laajapuheinen, ja te olette kenties myöskin liian
nuoria tätä kuullaksenne, lapseni, mutta kun selailee muistojen kirjaa,
riistää se kokonaan ajatukset mukaansa. Katsokaa, kuinka kuu paistaa
kirkkaasti ja kauniisti! Niin se paistoi silloinkin, kun isänne ja minä
istuimme pappilan kummulla puhellen keskenämme, tai kun isoäiti meidän
käsivarsiemme nojassa käveli puutarhassa.
Vihdoinkin saapui veljeni vastaus. Saadessani kirjeen käteeni ja
nähdessäni tuon tutun vaakunan ja yhtä tutun käsialan, valtasi minut
pelko. Harhakuvitus haihtui, ja muistin veljeni semmoisena kuin hän
oli. Kuitenkaan en ollut tarpeeksi valmistautunut kirjeen sisältöä
varten. Veljeni oli raivoissaan. Solvauksia sateli isällenne ja
minulle. Sen jälkeen seurasi pyyntöjä ja mitä hellimpiä lupauksia.
Kaikki unohdettaisiin, minä pysyisin hänen rakkaana siskonaan, kunpa
vain purkaisin kihlaukseni, mutta ellen sitä tekisi, ellen paikalla
Haraldia jättäisi, silloin olisi kiittämätön sisar veljen ajatuksissa
kuollut, jalkani ei saisi koskaan astua hänen kynnyksensä yli, eikä hän
enää koskaan tahtoisi minua nähdä.
Tunsin katkeraa tuskaa, vaan en rahtuakaan epäilystä enkä epäröimistä.
En näyttänyt kirjettä kellekään, vaan lähetin sen holhojalleni
liittäen siihen seikkaperäisen kirjeen itseltäni, jossa kiitin häntä
siitä hyvästä, mitä hän oli tahtonut minuun istuttaa, ja jota nyt
ymmärsin pitää arvossa. Kuvasin siinä hänelle koko entisen ja nykyisen
sieluntilani sekä isoäidin, professori Langen ja Haraldin vaikutuksen
itseeni.
Kunnon pastori ei kirjoittanut, vaan tuli itse luokseni.
Hän syleili minua, laski kätensä pääni päälle ja lausui: "Kun te olitte
pieni tyttö ja istuitte minun sylissäni, rukoilin koko sydämmestäni
Herraa varjelemaan lammastaan ja hän kuuli rukoukseni. Olkoon nyt
entisyytenne teille kuollut, mutta sen ystävyyden perusteella, joka
vallitsi isänne ja minun välillä, annan teille hänen siunauksensa.
Tosin hän oli ylpeä mies, mutta hän pani arvoa tosi ansioon, missä
tahansa sitä tapasi. Hän ei olisi kieltänyt teiltä suostumustaan."
Ne sanat lohduttivat. Ensimmäistä kertaa silloin toden teolla isääni
ajattelin, ja ajatuksiini sekaantui katumusta siitä, etten ollut häntä
kaivannut, kuten tyttären aina pitäisi kaivata isäänsä.
Vähän aikaa sen jälkeen olivat häämme. Professori oli koristanut
puutarhan lipuilla ja huoneet komeilla georgiiniköynnöksillä. Hän
oli heittänyt kaikki huolet, kuten hän niin erinomaisesti taitaa, ja
oli iloinen kuin lapsi. Ihmeellistä kyllä olin minäkin levollinen,
luottavainen ja iloinen kuin lapsi. Taakka, joka oli minua painanut
siitä asti kuin sain Carlin kirjeen, oli kuin poishaihtunut. Puhtaampaa
iloa olisin tuskin voinut tuntea. Mutta isänne vaan pysyi vakavana.
"Louise", sanoi hän minulle, "oletko nyt vain varma siitä, että minä
voin olla sinulle kylläksi, ettet sinä koskaan --", mutta minä panin
käteni hänen suunsa eteen estäen häntä jatkamasta.
Karen, jonka kanssa olin ollut erinomaisen hyvissä väleissä,
hämmästytti minua pitämällä sangen ankaran puheen: "Te saatte
niin hyvän miehen, kuin suinkin voitte toivoa. Muistakaa nyt olla
mukautuvainen, näppärä, huolellinen ja säästäväinen vaimo, älkääkä
suinkaan ruvetko ylhäisiä oikkuja näyttämään, älkää tulko semmoiseksi
kuin olitte tähän taloon tullessanne, sillä silloinhan tuskin tiesitte,
viitsisittekö vastata, kun teitä puhutteli."
"En koskaan", vastasin minä, ja lepytettynä tavasta, jolla otin hänen
kehotuksensa vastaan, painoi Karen minut sydäntään vasten vakuuttaen,
että olin kaikkein herttaisin tyttö ja ainoa, joka sopi hänen nuorelle
herralleen.
Isoäiti laski kätensä päämme päälle ja lausui: "Minulla on ollut
sinusta iloa vanhuuteni päivinä, poikani, siitä hetkestä asti kun tulit
talooni, ja iloa tunnen myöskin valinnastasi."
Me asetuimme tähän nykyiseen asuntoomme asumaan, ja onni ja rauha
seurasi meitä. Uutta ja mieltäkiinnittävää oli minusta rahojen tarkka
laskeminen, säästäminen, ruuan valmistaminen ja kodin hoito. Isänne
oli niin hellä minua kohtaan, hän oli niin reipas ja hauska. Olimme
yhtä mieltä kaikissa tärkeimmissä kysymyksissä, mutta eri mieltä
pikkuasioissa, joka luullakseni on välttämätön ehto täysin onnelliselle
yhteiselämälle. Seuraavana vuonna syyskuussa lahjoitti Jumala meille
sinut, Minnaseni. Sanomaton rakkaus ympäröi kehtoasi. Isoäiti matkusti
sinua katsomaan. Isäsi lauleli sinulle, ja professori sinua tuuditti.
Karen keitti korppuvelliä, ja Mette sirotti kukkasia päänaluksellesi.
-- Se oli isoäidin viimeinen matka. Hiljaa ja rauhallisesti nukkui
hän pian sen jälkeen kuolon uneen Vapahtajaansa turvaten, aivan
niin kuin oli toivonut ja uskonut. Se oli meille kova isku, mutta
suruumme ei sekoittunut katkeruutta. Ainoastaan professori oli aivan
epätoivoissaan. Karenia lohdutti se tieto, että hän oli täyttänyt
velvollisuutensa. Hänen kosijansa, nuori talonpoika, oli häntä
odottanut, ja heidät kuulutettiin vähän aikaa isoäidin hautajaisten
jälkeen. -- Isoäidin pieni talo myytiin. Karen sai hänen tavaransa,
paitsi isänne muotokuvaa, kirjoja ja suurta nojatuolia, jonka olette
nähneet professorin huoneessa.
Äiti pysähtyi, ja me aioimme nousta. "Ei, lapseni, te saatte kuulla
enemmän, kaiken", sanoi hän.
"Pieni Minnamme ei oikein viihtynyt Kööpenhaminan ilmassa, jonka vuoksi
päätimme oleskella kuukauden Farumissa. Me vuokrasimme kaksi huonetta
isoäidin talon yläkerrassa. Tuo talo oli niin täynnä muistoja hänen
rakkaudestaan. Se oli ollut Haraldin koti hänen toisesta ikävuodestaan
pitäen. Kadettina ollessaan oli hän viettänyt loma-aikansa samassa
huoneessa, jossa Minnan kehto kiikkui, mutta isoäidin lempeän äänen
ja Karenin kaikuvan, joskaan ei kaunissointuisen laulun sijasta
kuului nyt alakerrasta melua ja kiistaa, kun talon uusi omistaja
torui huolimatonta palvelijaansa. Joka tapauksessa oli se ihana aika.
Me kuletimme sinua pienissä vaunuissa mukana kävelyillämme, Minna,
ja pian saimme nähdä ruusujen kukoistavan poskillasi. Eräänä yönä
keskellä heinäkuuta heräsimme kellojen soittoon ja meluun. Taivas oli
tulipunainen. Naapuritalo oli ilmi tulessa.
"Kiireesti me nousimme ja pukeuduimme. Isänne rupesi johtamaan
säikähtyneitä ihmisiä, joita tulvi paikalle joka taholta. Hän piti
huolta siitä, että ihmiset ja eläimet saatiin ulos, ja että ruiskut
pelastivat lähellä olevat rakennukset, sillä palavaa kartanoa ei
voitu pelastaa. Äkkiä kuului huuto: 'Hupsu Anna!' Hänet oli unohdettu
ylisille erääseen ulkohuoneeseen, jota liekit jo kokonaan ympäröivät.
Kukaan ei luullut häntä voitavan enää pelastaa. Silloin tuli isänne
luokseni ja katsoen minua rukoilevasti silmiin, sanoi hän: 'Louise,
saanko minä koettaa?' Minä kuulin mielipuolen huutavan, enkä voinut
kieltää. Isänne nousi savuavia tikapuita ylös.
"Hetken kuluttua palasi hän tuoden Annan mukanaan. Hän jätti hänet
ympärillä seisovien huostaan, mutta juuri kun luulin isänne
pelastetuksi, putosi hirsi hänen rintaansa vasten ja hän kaatui maahan.
"Kun hän avasi silmänsä, pyysi hän nähdä Minnaa. Hän hymyili sinulle
ja minulle ja sanoi: 'Kun sinä rupesit sotilaan vaimoksi, Louise,
täytyi sinun valmistautua siihen, että hän kaatuisi taistelussa. Tämä
oli taistelua luonnonvoimia vastaan. -- Olen ihmeellisen levollinen,
rakas vaimoni. Tiedän että Jumala pitää teistä huolen. Hänen haltuunsa
annan henkeni.' Hän kohotti päätänsä, vaipui sitten alas takaisin,
ja polvillani hänen vieressään olin minä, lapsi käsivarrellani; olin
leski, vaan en turvaton. Tuntui kuin olisi hymy, joka viipyi puolisoni
huulilla, antanut minulle aavistuksen taivaasta. Jumala oli ollut
minulle niin armollinen, että olin oppinut häntä rakastamaan, häneen
täysin luottamaan, turvautumaan näkymättömään aivan kuin olisin hänet
nähnyt, kuten Haraldinikin oli tehnyt.
"Kun Carl sai kuulla suuresta surusta, joka oli minua kohdannut,
kirjoitti hän, että jos tunnustaisin olleeni väärässä ja katuisin
tekoani, antaisi hän minulle anteeksi, koska Herra oli minua niin
ankarasti rangaissut. Vastaukseni oli lyhyt, ja siitä asti emme ole
olleet minkäänlaisessa yhteydessä keskenämme.
"Uskollisen ystävämme pastori Skaun kautta olen vuosittain
vastaanottanut minulle tulevat 400 riksiä. Veljeäni en ole koskaan
ennen tavannut, mutta olen tavannut herra Höppen. Hän katsoi minua
ivallisesti suoraan silmiin nostamatta lakkiaan. Kuitenkaan en häneen
voinut suuttua, vaan olisin voinut itkeä säälistä häntä kohtaan. Tuhat
kertaa parempi on saada osakseen pahuutta kuin itse tehdä pahaa.
"Ja nyt, rakkaat lapseni, ette saa liian kovasti tuomita veljeäni. Hänen
käsityksensä mukaan hän tuskin olisi voinut toisin menetellä. Hän oli
kysynyt minulta, hyväksyinkö minä hänen valittunsa, vaikka hän kaikin
puolin oli sopiva. Minä olin veljeni ylpeys, ja hän oli minusta suuria
toivonut. -- Kenties hän lopulta kuitenkin muuttaa mielensä, niin että
me vielä voimme sopia keskenämme. Mitä minuun tulee, en voi mitään
katua."
"Voi ei! Ei sinulla ole mitään kaduttavaa", huudahdimme Minna ja minä
yhteen ääneen ja syleilimme itkien äitiä.
"Älkää itkekö, Jumala on ollut hyvä minua kohtaan. Suuren ilon on hän
lahjoittanut minulle sinun kauttasi, Marie; olethan sinä minulle yhtä
rakas kuin Minna. Hän on meille aina antanut jokapäiväisen leivän ja
rauhansa, joka käy yli kaiken ymmärryksen."
Äiti nousi ja vielä puoleksi muistoihin vaipuneena meni hän akkunan
luo ja jäi tuijottamaan kirkasta taivasta kohti. Minä hiivin hiljaa
ulos huoneesta ja koputin professori Langen ovelle. Hän oli puettuna
hännystakkiin valmiina lähtemään pitoihin.
"Mitä näenkään", huudahti hän, "pikku Miekö se tulee minua
tervehtimään".
"Voi, näen että olette poislähtemässä. Olisin pyytänyt teitä tulemaan
luoksemme täksi iltaa. Äiti on kertonut meille menneisyydestä, ja
teidän seuranne olisi häntä ilahuttanut."
Anteeksiantamattomalla kevytmielisyydellä, jolla professori yleensä
kohteli kutsuja ja vaatteitaan, veti hän käsistä valkoiset hansikkaansa
niin kiivaasti, että ne repesivät, ja huudahti:
"Juhlijat tulevat minuttakin toimeen! Ensimmäistä kertaa sinä minulta
jotain pyydät, pikku Mie, enkä minä henno kieltää. Mene sinä nyt äidin
luo, ja kun minä olen saanut kaiken tämän joutavan päältäni pois, tulen
sitten kuin itsestäni."
Hän oli hyvin tervetullut. Sytytettiin kaksi vahakynttilää lampun
lisäksi ja katettiin meidän tapoihimme nähden ylellinen illallispöytä.
Syötyä pelasimme sitten noppaa omien puittemme pähkinöillä. Kunnon
professori koetti parhaansa mukaan meitä huvittaa. Minna nauroi täyttä
kurkkua, ja tartutti naurunsa muihinkin. Äiti nauroi sydämmensä
pohjasta, ja minäkin muitten mukana, mutta kun olimme menneet levolle,
ja kuulin heidän tasaisesta hengityksestään, että he nukkuivat,
kohotin akkunaverhoa, katselin tähtikirkasta taivasta ja ajattelin
veljeä, joka ajoi komeassa reessään turkiksiin käärittynä, ja sisarta,
joka yksinkertaisessa päällystakissaan sai kulkea jalan. Ihmettelin
että veli voi hylätä sisarensa sen vuoksi, että tämä meni naimisiin
parhaimman miehen kanssa maan päällä. Mietiskelin, mitä korkein
olento, maailman ja tuon ihanan taivaan Herra, mahtoi arvella hänen
käytöksestään, ja sitten panin käteni ristiin ja pyysin Jumalaa
siunaamaan hyväntekijääni ja hänen lastansa.