Minna ja minä olimme taipumuksiin nähden hyvin erilaiset. Hän oppi
toisia aineita hämmästyttävän helposti ja nopeasti, kun taas toiset
tuottivat hänelle suurta vaikeutta, jota vastoin minun täytyi
ponnistella yhtä paljon kaikissa aineissa. Kielioppi, laskento ja
vuosiluvut, siinä hänen alituiset kompastuskivensä. Muistan niin
selvään hänen pienten kasvojensa puoleksi hullunkurisen, puoleksi
epätoivoisen ilmeen ja rukoilevan katseen, minkä hän tuon tuostakin loi
äitiin, eikä äiti paraimmallakaan tahdollaan voinut olla hymyilemättä.
"Tuhma tyttö, mitä hyötyä siitä on, että osaat historiaa, kun et muista
ainoatakaan vuosilukua. Mitä se sinua hyödyttää, että ymmärrät vieraita
kieliä ja äännät niitä hyvästi, sillä ilman kieliopin taitoa et
kuitenkaan voi kirjoittaa ainoatakaan riviä. Ja mitä laskentoon tulee,
saat hävetä kaksin verroin. Isälläsi, jonka kaltainen niin mielelläsi
tahdot olla, oli mainio laskupää."
Sodan syttyessä v. 1848 sattui professori Lange olemaan Italiassa,
mutta tuota pikaa palasi hän kotiin, innostuneena kuin nuorukainen
hyvästä asiasta.
Vaikka Minna ja minä olimme vain kymmenen vuoden ikäisiä, rakastimme
me, varsinkin Minna, lämpimästi isänmaatamme.
"Olen varmaan hyvin viheliäinen ihminen", sanoi äiti uskolliselle
ystävällemme, pastori Skaulle, "kun toivoisin voivani kutsua puolisoni
takaisin taivaasta taistelemaan isänmaansa puolesta, jota hän niin
suuresti rakasti, ja joka nyt tarvitsee hänen laisiaan sotureita.
Ikävöin häntä hartaasti ja unohdan aivan, että siellä rauhan majoissa
arvostellaan sotaa, taistelua ihmisten välillä, toisin kuin täällä."
"Ei teillä ole syytä soimata itseänne, rouva Staal. Tunteenne ovat
niin luonnolliset, mutta voitte lohduttaa itseänne sillä, että se
urhoollisuuden, kestävyyden ja epäitsekkäisyyden henki, joka häntä
innostutti, vielä elää sekä päällikköjen että sotilasten rinnassa."
"Jumala on johdattava Tanskan voittoon!"
Tanskalainen sotamies -- siinä professorin ihanne. Hän maalasi hänet
istuvana ojan reunalla kukkivan seljapuun alla, polvillaan laukku, jota
vasten hän kirjoitti kirjettä kotiinsa. Hänellä oli aito tanskalaiset
kasvot. Silmissä loisti perin hyväntahtoinen, hiukan veitikkamainen
ilme, ja koko hänen olentonsa ilmaisi tyyntä vaatimattomuutta. -- Eräs
rikas upseerinrouva osti taulun hyvästä hinnasta, jonka professori
lahjoitti kaatuneiden omaisille.
Onnen päiviä olivat ne, joina sotilaat palasivat kotiin. Mekin
koristimme pienen talomme minkä parhaiten taisimme lipuilla ja
köynnöksillä.
Minna ja minä saimme luvan mennä professorin kanssa
ratsastushuoneeseen. Itse hän pani toimeen komeat päivälliset
kahdelletoista sotilaalle. Äiti toimi emäntänä. Keskellä pöytää seisoi
mahtava krokaani sukkeline, voittajille tarkoitettuine viittauksineen.
Jokaisen sotilaan lautasen vieressä oli vihkollinen ihania kukkasia,
jotka professori oli ostanut puutarhurilta kalliista hinnasta.
Hän oli valinnut vieraansa todellisen taiteilijan tavoin heidän
ulkomuotonsa mukaan. He olivat kaikki kookkaita, voimakkaita miehiä,
vaaleatukkaisia, sinisilmäisiä ja rehellisen näköisiä. Hän tunsi heistä
ennestään ainoastaan yhden, erään aliupseerin nimeltä Mads, joka oli
ollut isämme palvelija.
Äiti pyysi hänet sisään luoksemme, ja kun hän näki isän muotokuvan,
tulivat kyyneleet hänen silmiinsä.
"Niin, tuossa on minun luutnanttini semmoisena kuin hän seisoi
edessäni elämäni pahimpana hetkenä. Tietäkää, rouva, että hän on minut
pelastanut siitä, mikä on pahempi kuin kuolema."
Mads nyyhkytti ääneen ja jatkoi sitten matalalla äänellä:
"Varmaankin tuottaa se teille iloa, jos sen kerron; tänä onnellisena
hetkenä avaan kernaasti sydämmeni. -- Olin häneltä varastanut, rouva,
varastanut siltä mieheltä, joka aina oli ollut hyvä minua kohtaan.
Mutta hän huomasi sen ja syytti minua. Silloin lankesin polvilleni ja
rukoilin, ettei hän Vapahtajan tähden tekisi minua onnettomaksi. Hän
nuhteli minua ankarasti, mutta samalla kuitenkin hellästi, ja mitä
luulette hänen tehneen kuullessaan, että olin tehnyt tuon rikoksen
hankkiakseni varoja elättääkseni vanhaa, sairasta äitiäni? Hän antoi
minulle viisikymmentä riksiä äidilleni lähetettäviksi, summan, jonka
hän oli säästänyt jotakin matkaa varten. Jumala häntä siunatkoon!"
Mads toi muutkin sotilaat meidän huoneeseemme, ja he sitoivat
kukkavihkonsa yhteen ja ripustivat ne kuvan ympärille, jonka tehtyään
he poistuivat kajahuttaen raikkaan eläköön-huudon.
Iloitsimme suuresti Madsin kertomasta jutusta. Minna tahtoi kertoa sen
professorille, mutta äiti kielsi häntä.
"Madsin luottamusta emme saa väärinkäyttää, ja sitä paitsi, jos rakas
ystävämme saa kuulla kauniin piirteen jostain ihmisestä, leviää tieto
siitä pian ympäri koko kaupungin, ja olisiko oikein palkita Madsin
luottamusta sillä tavoin."
Meillekin alkoi vilkas aika. Moni isän entisistä asetovereista kävi
meitä tervehtimässä osottaakseen hänen leskelleen myötätuntoisuuttansa.
"Hän on isänsä näköinen", sanoi eräs nuori kapteeni Minnasta, "mutta
teidän toinen tyttärenne ei, kumma kyllä, muistuta häntä eikä
teitäkään".
"Hänessä on henkistä yhtäläisyyttä. Marie muistuttaa luullakseni
luonteeltaan sekä miestäni että minua."
Kapteenin sanat saivat poskeni hehkumaan, mutta äidin vastaus teki
minut sanomattoman onnelliseksi, sillä hän ei huomauttanut kapteenia
erehdyksestä, ei sanallakaan viitannut siihen, että olin vieras.
"Jospa olisin rikas", oli Minnan tapana sanoa, "ja minulla olisi suuri
talo keskellä metsää ja vaunut ja valkoiset hevoset niiden edessä.
Silloin sinä saisit ajella joka päivä, äiti kulta, ja me opettelisimme
ratsastamaan, ja puutarhassa olisi keinu ja paljon kauniita kukkia.
Niitä saisi Mette hoitaa. Professorille antaisin suurimman ja
valoisimman huoneen koko talossa, ja hän saisi jänispaistia ja
mielikakkujaan joka toinen päivä, ja kun hän lähtisi ulkomaille, niin
me seuraisimme häntä, eikö totta?"
"Älä semmoista toivo, Minna, hyvähän meidän on ollaksemme, olemmehan
niin onnelliset. Toivoisit vain, että tätä aina kestäisi."
"Anna hänen rakennella tuulentupia, pikku Marie, vaikka hän luullakseni
tuskin tulisi olemaan onnellisempi suuressa talossa metsän keskellä
kuin täälläkään. Onni, Minnaseni, ei riipu niin paljon ulkonaisista
oloista, kuin luulet. Sen koti on omassa pienessä sydämmessäsi,
lapseni. Kun se sykkii viattomana ja puhtaana, seuraa sinua rauha ja
ilo, millaisissa oloissa elänetkin. Sanotaan, että tosi onnea on vain
vähissä, juuri parhaiksi riittävissä varoissa olevilla ihmisillä,
mutta se väite on aivan väärä. Onni voi viihtyä yhtä hyvin kuninkaan
salissa kuin työmiehen ullakkohuoneessa. Jos sydämmemme olisi oikein
hyvässä suhteessa Jumalaan, sitä lausetapaa käyttääkseni, voisimme olla
äärettömän onnelliset Minnan suuressa talossa metsän keskellä."
Pastori Skau kävi usein luonamme. Äidillä oli merkillinen taito saada
kauas kaikkoamaan synkkä mieliala, jonka vallassa hän hyvin usein oli,
mikä varmaankin useimmiten johtui epäsovusta hänen ja hänen vaimonsa
välillä. Pastori ei ollut mikään tohvelisankari, ja rouva Skaun
täytyi tahtomattaankin tavallisesti taipua hänen tahtonsa mukaan,
mutta sen rouva kosti olemalla ärtyisä ja tyly heidän jokapäiväisessä
kotielämässään.
"Minkä vuoksi valitsi se mies juuri sen vaimon?" sanoi professori
hiukan ylenkatseellisesti.
"Te erehdytte" vastasi äiti, "ei hän valinnut häntä, vaan
hyväntahtoisen nuoren tytön, joka innolla omisti kaikki hänen
aatteensa. Kaikki avioliitot olisivat onnelliset, ellei kukaan antaisi
näennäisen pettää itseänsä."
Heillä oli yksi ainoa lapsi, pieni, meitä hiukan nuorempi tytär.
Nicoline oli sievä pieni tyttö. Hän oli perinyt isän hyvän sydämmen,
mutta äidin oikut. Toisinaan kävi hän meidän luonamme, mutta läheisesti
tutustuimme vasta tanssikoulussa, jota pidettiin hänen vanhempiensa
talossa.
Muistan vielä selvästi, kuinka ensi kertaa siellä ollessamme tunsin
itseni vieraaksi noiden monien lasten seurassa. Rouva Skau kulki
sivutsemme, ja minä näin selvään, että hän katseli meitä, mutta hän ei
virkkanut meille mitään, jota vastoin hän hyväilemällä hyväili erästä
pientä, koreasti puettua tyttöä, jonka hameessa oli koristeita kaikissa
mahdollisissa paikoissa. "Olipa se kuitenkin kummallista", kuiskasi
Minna minulle ja sitten hän juoksi suoraa päätä rouva Skaun luo ja
sanoi kainolla, mutta yhtä kaikki luottavalla tavallaan:
"Te ette varmaankaan tuntenut meitä? Äiti lähetti terveisiä!"
Papinrouvan kasvoille tuli omituinen ilme, joka oli olevinaan
ystävällinen. "Voi, sehän on oma pieni Minnani! En todellakaan
sinua tuntenut, olet tullut niin suureksi. Tervehdä äitiä ja pyydä
professoria pian käymään meillä."
Omituista oli kuinka me muutamissa suhtein tunsimme olevamme muita
lapsia paljoa nuoremmat, ja taas toisissa paljoa vanhemmat. Olimme
lukeneet, kuulleet ja ajatelleet paljoa enemmän kuin he.
Minnasta tuli pian kaikkien suosikki, mutta hän ei ruvennut mihinkään
ystävyyden liittoon, johon ei minua myöskin päästetty osalliseksi. Hän
oli niin pirteä ja sievä ja hän se myöskin tanssi suurimmalla sulolla,
eikä kuitenkaan näistä eduistaan tietänyt. Luulen sen johtuneen siitä,
ettei hän tutkinut itseään huomatakseen oman täydellisyytensä eikä
muita löytääkseen heidän vikansa, vaan mieluummin päinvastoin.
"Meillä on hauska ja hyvä olla täällä sisällä, lapset", sanoi äiti
eräänä kirkkaana joulukuunpäivänä, "mutta arvelen kuitenkin, että pieni
kävelyretki meitä virkistäisi. Panen vähän puita uuniin, jotta koti
tuntuisi lämpimältä ja mieluiselta kun palaamme."
Ilolla suostuimme hänen ehdotukseensa. Panimme työmme talteen ja
pu'imme lämpimät päällysvaatteet ylle.
Lumi narisi jalkaimme alla, aurinko paistoi puiden valkoisille oksille,
ja ne kimaltelivat kuin olisi niille satanut timantteja.
"Kaunis on talvikin valkoisessa puvussaan. Katsokaa, lapset, kuinka
taivas on sininen ja korkea. Ilma on niin puhdas, on kuin hengittäisi
itseensä terveyttä ja tyytyväisyyttä joka hengenvedolla."
Kävelimme Frederiksbergin puiston ympäri. Kanavat olivat jäässä, ja
Minnan teki mieli koettaa, kestäisikö se häntä.
"Häpeä toki, iso neljätoistavuotias tyttö! Tekeekö mielesi saada kylmä
kylpy? Koskahan sinäkin viisastunet?"
"Siihen on vielä äärettömän pitkä aika, äiti kulta", vastasi Minna ja
juoksi alas jäälle, joka ritisi hänen kepeitten jalkainsa alla.
Olimme hyvin iloisia ja vallattomia. Kotimatkalla tuli vastaamme useita
komeita rekiä.
"Voi, jospa kerran saisi omistaa tuommoisen tai edes vain ajaa
tuommoisessa reessä. Mikä kaunis verkko! Kuule, Marie, kuinka iloisesti
ja sievästi kulkuset soivat kirkkaassa ilmassa. Katsoppa tuonne, äiti,
tuolta tulee kaikkein komein."
Ylpeät, komeat hevoset juoksivat kuin tanssien kulkusten soiton mukaan.
Niitä peitti kallisarvoinen verkko. Hienossa reessä istui turkiksiin
kääriytynyt herra. Nähdessään meidät kuului hänen huuliltaan heikko
huudahdus, hän kumartui ulos reestä, ja näytti melkein siltä kuin olisi
hän ojentanut kätensä meitä kohti, mutta seuraavassa tuokiossa olivat
nuo kevyet ajoneuvot kadonneet näkyvistä.
"Kuka se oli?" huusimme Minna ja minä yht'aikaa.
Äiti oli hyvin kalpea ja vapisikin hiukan. "Se oli minun veljeni,
lapset."
Muuta hän ei sanonut, emmekä me uskaltaneet kysellä, joudutimme vain
askeleitamme.