Minä olin hyvin herkkätuntoinen lapsi. Olin taipuvainen kuin vaha sen
käsissä, jota rakastin. Jos pahat ihmiset olisivat minulle hellyyttä
osottaneet, olisin tullut heidän kaltaisekseen pahaksi ihmiseksi.
Mutta uuden äitini vaikutuksen alaisena koetin parastani ollakseni
huomaavainen ja hyvä, ja kuitenkin piili sydämmellisessä rakkaudessani
häneen pahan, kateuden tunteen siemen, joka Jumalan kiitos kuitenkin
vähitellen kokonaan tuli tukahutetuksi.
Jos äiti olisi kohdellut Minnaa suuremmalla hellyydellä kuin minua,
olisin tuntenut katkeruutta ja vihaa tuota herttaista pientä tyttöä
kohtaan, joka jakoi kaikki kanssani, mutta äiti kohteli meitä
molempia aivan samalla tavalla. Suurimmallakaan tarkkaavaisuudella
en voinut huomata eroa, päinvastoin hän melkein enemmän piti huolta
minusta, jota oli niin kaikin puolin laiminlyöty. Nytkään, kun
asiaa tarkemmin ajattelen, en luule hänen tehneen sitä yksinomaan
velvollisuudentunnosta. Velvollisuudesta voi ihminen tosin yleensä
käyttäytyä samalla tapaa, mutta sattuu tapauksia, jolloin rakkaus
kuitenkin pyrkii ilmi. Luulen että hänen säälinsä köyhää lasta kohtaan
oli niin syvä, tarkoituksensa pitää siitä huolta niin vilpitön, että
hän heti sulki sen sydämmeensä, kuin olisi se ollut hänen omansa,
ja todella sitä myöskin rakasti kuin omaa lastaan. Mutta vaikka
hartaasti toivoin, ettei äiti tekisi eroitusta meidän välillämme,
vaadin kuitenkin, että muut asettaisivat Minnan etusijaan. Selvään
huomasin ja huomasin sen ilokseni, jopa erityisellä ylpeydelläkin, että
hän oli kaikin puolin minua etevämpi. Äiti opetti minua lukemaan ja
auttoi Minnaa opettamaan minua leikkimään, ja minä opettelin kumpaakin
taitoa parhaasta päästä tehdäkseni heille mieliksi sekä osottaakseni
kiitollisuuttani. Mutta pian rupesivat leikit minua miellyttämään, ja
ensi vaikeudet voitettuani myöskin luvut. Huomasin vähitellen että
tyhjään pieneen päähäni mahtui koko joukko tietoja.
Kuinka sanomattoman suloiselta tuntuikaan omistaa koti, herttainen,
lämmin koti. Kuinka äiti aina oli lempeä ja tyytyväinen, kuinka vilkas
ja iloinen Minna. Kuinka hän oli ystävällinen ja kultainen varhaisesta
aamusta myöhään iltaan, mitä kaikkea hän keksikään, miten hän lauloi ja
tanssi; läksyjänsä hän vain ei aina osannut, ja ne osasin minä.
Meten auttamana valmisti äiti itse ruokamme, joka kaikessa
yksinkertaisuudessaan kuitenkin maistui niin mainiolta. Silloin en sitä
pitänyt yksinkertaisena, mutta sitä se oli, ja yksinkertaiset olivat
vaatteemmekin, vaikka olivatkin aistikkaat ja sievät.
Huomasin pian, että Mette vaihtoi rahaksi hienot, kauniit käsityöt,
joita äiti valmisti. Minua hiukan ihmetytti, että semmoinen oli tarpeen
onnellisten ihmisten oloissa, mutta koska työ näytti äidistä tuntuvan
hupaiselta, en sitä sen enempää ajatellut.
Paremmalla tavalla ei lapsille koskaan ole opetettu uskontoa kuin
meille. Äidin oman sydämmen oli uskonto kauttaaltaan täyttänyt. Jumalan
sana oli hänen lakinsa, sen mukaan hän toimi, siitä etsi lohdutusta ja
neuvoa, Kristus oli hänen herransa, jonka kautta hän rohkeasti, täynnä
rakkautta, kiitollisuutta ja kunnioitusta lähestyi Jumalaa. Hän opetti
meille, että olemme matkamiehiä, ja että oikea kotimme on taivaassa, ja
me uskoimme sen, siksi että hän sen sanoi, vaan kenties vielä enemmän
siksi, että hän sen elämällään todisti.
Äiti ja professori kiistelivät monesti totuudesta, puoleksi
todella, puoleksi leikillä. Äidin mielestä tuli olla ehdottomasti
totuudenmukainen. Professori ei pienessä hätävaleessa mitään pahaa
nähnyt, mutta äiti oli järkähtämätön.
"Ei suinkaan, ei pienintäkään hätävaletta, sillä se juuri osottaa,
kuinka totuutta halveksitaan, kun ei tahdota kärsiä vähintäkään
ikävyyttä, ei edes pientä hämmästystä, vaan mieluummin poiketaan
totuudesta. Sitä paitsi täytyy ihmisen, joka ei koskaan tahdo
valehdella, siitä syystä myöskin käyttäytyä paremmin kuin muut.
Hätävale ei kuitenkaan ole pahin valeen muoto, vaan pahin on mielestäni
teeskentely."
"Niin minustakin", huudahti professorimme, jota todellakaan ei voinut
siitä viasta soimata.
Mette oli ainoa ystävistäni, joka ei minuun oikein luottanut. Hän
katseli tarkkaan, etten ottanut mitään puutarhasta, varoitti useita
kertoja äitiä pitämään huolta hillopurnukoista ja sokerista ja luuli
aina, että minulla oli joku kepponen tekeillä, vaikkei koskaan
semmoista keksinyt. En ollut siitä Metelle vihoissani, päin vastoin
se minua melkein huvitti, sillä omatuntoni oli siinä suhteessa aivan
puhdas.
Meten rakkaus kukkiin oli todellakin liikuttava. Hän puheli niille
omalla tavallaan, ilman sanoja. Kun ne menestyivät ja olivat kauniit,
taputti ja suuteli hän niitä. Rumille kukkasille hän heristi sormea
ja puolikuihtuneita, heikkoja kasveja katsellessaan hän sääliväisestä
pudisti päätään.
Kesällä olivat hänen kukkaruukkunsa ulkona puutarhassa, talvella
akkunoissa ja hänen omassa pienessä huoneessaan pöydillä ja tuoleilla.
Vuosi vuodelta ne lisääntyivät, ja vuosi vuodelta kävi hänen huoneensa
hänelle itselleen ahtaammaksi. Hän oli hyvin kiintynyt professoriin,
mutta piti häntä kuitenkin hiukan pilanansa. Hän oli hullunkurisin mies
taivaan alla, sen Mette taisi todistaa, ja silloin liikkuivat hänen
sormensa vikkelämmin kuin vikkelin suu.
Mette oli kerran perinyt pienen rahasumman, ja koska hän sitä paitsi
tuskin kulutti puoltakaan palkkaansa, oli hänellä säästössä koko joukko
rahoja, joita hän säilytti vanhoissa sukissa. Nuo pussit olivat hänen
suurin ilonsa. Hän nimitti niitä hyviksi vanhuudenpäivikseen. Pankkiin
ei hän tahtonut niitä panna, sillä se olisi ollut näiden hukka, ei
niitä sen koommin enää koskaan olisi saanut nähdä, arveli hän. Ei hän
myöskään olisi tahtonut ostaa obligatsiooneja ja saada niistä vuotuisia
korkoja, sillä sen verran oli hänellä selvillä, ettei keinotteluihin
ollut hyvä ryhtyä; jos niihin ryhtyi, oli kyllä pian yhtä köyhä kuin
kirkon rotta. Eivät hyödyttäneet äidin ja professorin vakuutukset.
Hyvät vanhuuden päivät jäivät kuin jäivätkin Meten piironginlaatikkoon.
Raskas menneisyyteni jätti minuun jälkiä pitkiksi ajoiksi. Vaikka
olinkin sanomattoman onnellinen, olin kuitenkin hiljainen lapsi, sillä
minua vaivasi yksi huoli, nimittäin epämääräinen pelko siitä, ettei
tätä onnea voinut pitkältä kestää. En ollut avosydämminen ja vallaton
kuten Minna, vaan arka ja umpimielinen. Minnaa rakastin sydämmestäni,
mutta äitiä vielä syvemmin. Hän veti minua vastustamattomasti
puoleensa, ja sitä paitsi tunsin, että hän tiesi miltä suru tuntui
ja sen vuoksi ymmärsi minua paremmin kuin pieni sisareni, joka näki
maailman ja ihmiset mitä ruusunpunaisimmassa valossa.
Usein leikki äiti kanssamme iltasin. Hän oli silloin aivan kuin lapsi.
"Joku kolkuttaa ovea", huusi Minna eräänä iltana. Samassa astui
huoneeseen keskikokoinen mies, jolla oli harmahtavat hiukset ja syvä
vako kulmakarvojen välissä.
"Hyvää iltaa, hyvä pastori Skau, mitä ajattelettekaan minusta, kun olen
aivan hengästynyt hippasilla olosta."
"Ajattelen", vastasi hän ja hänen silmiinsä tuli sanomattoman lempeä
ilme, "sitä mitä aina ajattelen tänne tullessani, että täällä on pieni
satama, jonne maailman myrskyt eivät pääse tunkeutumaan".
Hän istui sohvaan ja puheli hiljaa äidin kanssa.
"Tule tänne, Marie!"
Pastori Skau nosti minut syliinsä. "Iloitsen vilpittömästi siitä,
rouva Staal, että tämä lapsi nyt on hyvässä turvassa. Te olette
tehnyt kauniin teon. Hän näyttää hyvältä pieneltä tytöltä, hiukan
alakuloiselta kenties, mutta se kyllä katoaa. -- Minäkin olen
masentunut, ja teidän täytyy minua lohduttaa, kuten niin usein olette
tehnyt. Olen väsynyt, ja omatuntoni minua siitä soimaa. Seurakunnassani
maalla tiesin saavani aikaan paljon hyvää, mutta täällä en edes
varmuudella tiedä, toimitanko mitään. Jumala tietää että koetan tehdä
parastani, mutta turmelus ja pahuus, jota näen ympärilläni, tekee
sydämmeni sairaaksi."
"Menkäämme ulos puutarhaan", kuiskasi Minna korvaani. -- Sisään
palatessamme oli syvä vako pastorin kulmakarvojen välistä melkein
kadonnut, ja väsynyt ilme oli väistynyt lujan ja innokkaan ilmeen
tieltä.
Melkein joka päivä, kun oli kaunis sää, menimme me Frederiksbergin
puistoon. Äidillä oli työ mukana ja hän istui penkillä siimeksessä
meidän telmiessä nurmikolla. Kun oli hyvin lämmin, joimme lasillisen
vettä lähteestä. Sitä vartioiva vanha punasilmäinen eukko nyökkäsi
aina meille ystävällisesti päätään. Näytti siltä kuin hän olisi meistä
pitänyt. Hän huuhtoi äidin lasia tavallista huolellisemmin, aivan
kuin olisi tahtonut teossakin ystävyyttään osottaa. Välistä ostimme
häneltä hunajakakun joutsenia varten Sepä vasta oli hauskaa! Ne olivat
mielestämme verrattoman kauniita eläimiä. Minna taputti käsiään, ja
äiti kertoi meille sadun rumasta ankanpojasta.
Eräänä sateisena, synkkänä joulukuun päivänä ryntäsi Minna sisään
huutaen: "Äiti, Karen on täällä, ja Jens Peter on mukana. Nyt saat
nähdä Karenin, Marie!"
Riensimme ulos eteiseen, jossa nuorenlainen, punaposkinen maalaisvaimo
ja pieni, melkein valkotukkainen poika eväsvakka kädessä pudistelivat
sadevettä päältään.
"Voi, kuinka on hauska nähdä teitä taas, rouva hyvä. Ota lakki
päästäsi, Jens Peter! Niin, päältäpäin me vain märkiä olemme, ei vesi
ole päässyt läpi tunkeutumaan."
Karen avasi ison, ruudukkaan sateenvarjonsa ja asetti sen nurkkaan,
jotta vesi valuisi pois; hän pudisti sen jälkeen vihreätä,
kotitekoista, villaista päällystakkiansa isoine raskaine kauluksineen
ulos ulko-ovesta ja ripusti sitten sen naulaan.
"Pyyhi nyt jalkasi, Jens Peter, paremmin vielä, poika, no, ja ojenna
sitten rouvalle vakka. Pitäkää hyvänänne muutamat omenani ja juustoni.
-- Voi tuota lasta, kuinka hän on herttainen."
Karen nosti Minnan käsivarrelleen ja suuteli häntä.
"Mene Meten luo, pikku Marie, ja pyydä häntä panemaan kahvivesi
tulelle", virkkoi äiti.
Arvasin että minut lähetettiin pois, jotta äiti voisi puhua minusta
Karenin kanssa, ja kun palasin, näinkin hyvin vakavan ilmeen äidin
kasvoilla ja tavallista tummemman punan hänen poskillaan. Karen koetti
näyttää ystävälliseltä.
"Tietysti on jokaisella lupa käyttää omaansa kuten itse tahtoo, mutta
minulla on nyt omat arveluni asiasta. Tuleppa tänne pienokainen, jotta
saan sinua katsella! No, näytäthän sinä siivon tapaiselta, mutta muista
myöskin käyttäytyä hyvästi, kun sinua köyhää lasta semmoinen onni on
kohdannut ja opetustakin saat päälle päätteeksi. Älä koskaan unohda,
mikä olet ollut, ja ole aina rouvalle kiitollinen."
"Marien tulee olla Jumalalle kiitollinen, kuten minäkin olen Hänelle
Mariesta kiitollinen."
Karen pudisti päätään, mutta onneksi keskeytti professorin tulo tämän
jotensakin ikävän kohtauksen. Hän riemastui Karenin nähdessään ja vei
hänet heti huoneeseensa uusimpia taulujaan katselemaan.
"Ne ovat kaikki kauniita", kuului Karenin jokseenkin pintapuolinen
arvostelu.
"Te olette aivan entisellänne, herra professori, te pysytte aina
nuorena, yhtä nuorena kuin olitte rouva-vainajan aikana. Muistatteko
kuinka olin teille suutuksissani, kun te nukahditte jättäen kynttilän
palamaan tai kun lattialla oli sikarintuhkaa tai likaisten jalkojen
jälkiä. No, kyllähän minä toruin, mutta jälestäpäin kaduin ja sitten
laitoin teille hyvitykseksi mielikakkujanne. Linnutkin saivat niistä
osansa, muutenhan ne eivät olisi teille maittaneetkaan. Niin, lapsi te
olette aina ollut."
Äiti ja professori nauroivat noille vanhoille muistoille. Karenkin
nauroi, ja vähitellen tuo kelpo nainen kokonaan leppyi. Hän katseli
minua, nyykäytti päätään ja sanoi:
"Sinä olet kiltti pikku tyttö, ja hauskaa on että toinen on
saanut sinut leikkitoverikseen. Kun tulet kesällä Farum'iin meitä
tervehtimään, niin saat nähdä, että Jens Peter kotona on toinen mies
kuin täällä, jossa hän mykkänä seisoa töllöttää."
Kun kahvi oli juotu mitä hupaisimman mielialan vallitessa, puki Karen
suuren vihreän päällystakkinsa taasen ylleen ja sulki sateenvarjon,
ja sitten Karen ja Jens Peter sanoivat jäähyväiset, äidin luvattua
kirjoittaa heille pari päivää ennen tuloamme.
"Haudoille viedään kyllä tuoreet kuusiseppeleet joulupäivänä", virkkoi
Karen viimeiseksi.
"Kenenkä haudoille?"
"Isän ja isoäidin haudoille. Hän oli oikeastaan isoäidin äiti, mutta
minä sanon häntä aina isoäidiksi, sillä niin sanovat professori ja
äiti. Karen oli hänen palvelijanaan kaksitoista vuotta, ja sen vuoksi
me pidämme hänestä niin paljon."
"Tahdotteko olla hyvä ja ottaa lapset hetkeksi huostaanne, professori
Lange", pyysi äiti jouluaattona, työntäen meidät sisään hänen
huoneeseensa, "mutta huoneessanne pitää olla oikein pimeä".
Salaperäisen näköisenä sammutti professori lampun, veti alas
akkunaverhon ja asetti varjostimen uunin eteen.
"Nyt on täällä pimeätä, eikö totta? Nostan teidät kummallekin
polvelleni, kas niin, ja sitten ajattelemme oikein hartaasti pientä
Jeesus-lasta seimessään, tähteä, joka johdatti kolmea pyhää kuningasta,
ja enkeleitä, jotka ilmestyivät paimenten luo."
"Tulkaa sisään!"
Me tulimme häikäisevään valomereen. Kuinka ihmeellisen ihanalta näytti
tuo viheriä kuusi punaisine ja valkoisille kynttilöineen ja monine
pienine liekkeineen! Minnakin jäi aivan äänettömäksi ihmetyksestä,
mutta vain hetkeksi.
Isän kuvaa ympäröi vihreä seppele, johon oli kiinnitetty kolme
ruusunnuppua. Ne oli Mette kasvattanut pienessä huoneessaan ja
lahjoittanut äidille.
Karenin omenat näyttivät niin koreilta. Me saimme poimia sekä ne että
kirjavissa verkoissa riippuvat pähkinät, jotka olivat omissa puissamme
kasvaneet. Saimme molemmat hamekankaan äidiltä lahjaksi. Professorilta
saimme Andersenin sadut sekä suklaa-ukon kumpikin. Äiti lahjoitti
Metelle uuden vihreän samettimyssyn ja esiliinan. Professorille oli
hän kutonut kauniin kaulahuivin. Semmoisen hän sai joka vuosi, sillä
kevätpuoleen kadotti hän aina viimeksi saamansa.
"Vapahtaja on syntynyt", sanoi äiti, "mutta onko hän syntynyt
meitäkin varten? Paras joululahja on tieto siitä, että hän on
päässyt voimakkaammin vaikuttamaan sielussamme, että olemme tulleet
lempeämmiksi ja nöyremmiksi. Siinä on todellinen joulu-ilo. -- Pikku
Marie, olen nähnyt monen hyvän ominaisuuden sinussa versovan, mutta
eräässä kohden täytyy minun sinua muistuttaa: Meitä rakastat sinä
hellästi, mutta vierailta on pieni sydämmesi melkein suljettu. Et ole
siihen itse syypää, mutta Jumalan avulla on sinun koetettava siinä
suhteessa muuttua. Sinä, Minnaseni, olet paljoa vähemmän itsepintainen
kuin ennen. Toivon voivani ensi vuonna sanoa, että myöskin olet
lujaluontoisempi."
"Entä minä", kysyi professori, "ettehän toki minua unohda".
"Tuskinpa minun sopinee teille neuvoja antaa ja sitä paitsi, ihaillessa
jaloja ominaisuuksianne, huomaa teissä ainoastaan lapsen vikoja."
"Eipä niinkään, tunnen itse paremmin itseni. Ajatelkaa vain
hätävalettakin, josta en voi luopua. -- Te piditte yhtä kaikki
hyvän puheen. Minä olen nyt pitänyt jumalanpalvelukseni, ja joulu
on tullut sydämmeeni. Kun menen Herran huoneeseen, on siellä paljon
semmoista, joka estää minua tarkkaavaisesti kuuntelemasta saarnaa,
olkoonpa se kuinka kaunis tahansa. Jos sitoisin peitteen silmilleni,
olisi minulla ehkä saarnasta hyötyä. Luonto on minun kirkkoni, mutta
sielläkin vierottavat luodut liiaksi sydämmeni Luojasta. Kun oikein
tahdon mieltäni ylentää, menen ulos yön hiljaisuuteen katselemaan
tähtitaivasta, syvennyn siihen kokonaan, ja kun silloin ajattelen,
että jokainen tähti on pallo ja monet niistä ovat maanpalloa monin
verroin suuremmat, tunnen selvästi äärettömän vähäpätöisyyteni, mutta
tunnen samalla itsessäni jotakin, joka ei voi kuolla, ja minä notkistan
polveni kiittäen ja ylistäen kaikkisuuden Herraa siitä, että olen
saanut kuolemattoman sielun."
Viimeinen pieni kynttilä sammui, kun hän vaikeni. Mette avasi oven
ruokahuoneeseen, jossa riisryynipuuro höyrysi pöydällä. Häntä oli
pyydetty aterioimaan kanssamme, josta hän iloitsi koko sydämmestään.
"Niin", sanoi professori, kun ateria oli päättynyt, "olemme viettäneet
täällä ihanasti joulujuhlaa. Nyt on minun lähdettävä suureen seuraan
sitä toisella tavalla viettämään."
En saanut pitkään aikaan unta, sillä olin niin virkeä ja iloinen.
Rukoilin hartaasti Jumalaa että seuraavaksi vuodeksi oppisin
rakastamaan kaikkia ihmisiä, kuten äiti tahtoi. Kellon lyödessä kaksi,
tuli professori kotiin. Kuulin hänen vääntävän avainta ovessaan ja
hyräilevän:
Vier Elemente
Innig gesellt --
Sen jälkeen vaivuin uneen.
Seuraavana aamuna ennen kirkkoon menoa olimme me professorin luona
katselemassa, kuinka hän murensi linnuille ison joulukakkunsa.
Uudenvuoden päivänä tuli pastori Skaun rouva meitä tervehtimään. Hän
oli hyvin koreassa puvussa, ja suuri töyhtö huojui hatussa. Hänen
kasvoillaan oli imelä ilme, joka ei minua miellyttänyt.
Äiti näytti niin hienolta ja kauniilta mustassa silkkipuvussaan
kirjavan rouva Skaun rinnalla. Vieraan rouvan teeskennelty käytös
sai sen lisäksi äidin luontevuuden ja vaatimattomuuden niin selvästi
näkyviin.
Rouva Skau hyväili Minnaa lakkaamatta, mutta minusta tuntui, kuin olisi
hän tehnyt sitä enemmän neuvottomuudesta kuin ystävällisyydestä. Hän
ei tiennyt mitä sanoisi äidille, syystä ettei heidän välillään ollut
minkäänlaista hengenheimolaisuutta.
"Minun täytyy välttämättömästi saada puhutella rakasta professoriamme",
sanoi hän, "hän on meille uskoton, ei koskaan käy luonamme, vaikka
hänet kerta kaikkea on kutsuttu joka sunnuntai-illaksi. Vieraamme
toivovat aina hänen tulevan, mutta turhaan. Hän on niin verrattoman
omituinen ja rakastettava."
"Marie, käy pyytämässä professoria tänne."
"Hyvä, että tulit minua varottamaan, pikku Mie", vastasi professori,
kun kerroin hänelle, että rouva Skau mielellään tahtoisi häntä tavata,
"kulkisin vaikka kymmenen peninkulmaa välttääkseni sitä akkaa. Vai
pitäisi minun tulla hänen vieraitansa huvittamaan kuin minkäkin
papukaijan tai muun ulkomaaneläimen! -- Minä en ole kotona, mutta sitä
et sinä saa sanoa, koska se ei ole totta, vaan sen voi Mette toimittaa".
Meten suu vetäytyi leveään hymyyn, kun asia hänelle selitettiin, ja hän
kiiruhti tavattoman vikkelästi äidin luo.
"Täytyy minun toki kuitenkin ennen lähtöäni pistäytyä suuren miehemme
huoneeseen katsomaan hänen uusimpia taulujaan", kuulimme rouva Skaun
sanovan käytävässä.
Hän rupesi vääntämään lukkoa, mutta professori työnsi hirveällä
kyydillä salvan eteen.
"No, nyt vasta hän on saanut kouraantuntuvan todistuksen siitä, kuinka
omituinen ja rakastettava tuo suuri mies on. -- Toru minua vain, pikku
Mie, olen sen rehellisesti ansainnut."
"Tahdotteko nähdä viimeisen työni?" kysyi professori eräänä
kevätpäivänä. Olimme hyvin uteliaita, sillä hän oli vastoin
tavallisuutta pitänyt ovea lukossa sitä maalatessaan.
En koskaan unohda miten kauhistuin sen nähdessäni. Se esitti meidän
huonettamme Adelgaden varrella, siinä näkyi akkuna, kolmijalkainen
tuoli, suuri vuode olkineen ja ryysyisine peittoineen. Vanha
Dorthe istui ilmi elävänä vuoteenreunalla, edessään pöytä ja sillä
nuuskarasia. Pullonsuuhun pistetty kynttilänpätkä valaisi himmeästi
korttipeliä, joka oli pöydällä levällään. Dorthen silmät loistivat,
hänen suunsa sopotti, etusormi oli koholla kuten tavallisesti hänen
puhuessaan. Kaunis nuori palvelijatar kori käsivarrella seisoi
hänen edessään. Hän oli kalpea ja säikähtynyt, ja katse oli hänellä
tähdättynä Dorthen huuliin, jolta ennustus kuului.
Taulu oli niin luonnollinen, että rupesin vapisemaan, ja kun olin sitä
jonkun aikaa katsellut, syöksyin pois meidän huoneeseemme ja piilouduin
pöydän alle.
"Tule esiin, pikku Mie! Et usko, kuinka paljon sinusta pidän. Eipä
todellakaan liene ketään ihmistä, johon tauluni tekisivät syvällisempää
vaikutusta. Sinähän oikein vapiset ruman Dorthen nähtyäsi. Olet kelpo
tyttö eikä sinun tarvitse pelätä, sillä pian minä hänet tästä talosta
karkoitan. Charlottenborgiin on hänen paikalla lähdettävä."
Eräänä päivänä tuli pastori Skau pienen tyttärensä kanssa noutamaan
Minnaa ja minua taulunäyttelyyn. Siellä oli paljon kauniita tauluja,
mutta ei mikään vetänyt vertoja professorimme kerjäläispojalle. "Se on
paras teos koko näyttelyssä", sanoi suurella varmuudella muuan lihava
herra, jolla oli silmälasit nenällä. Minna vilkutti minulle silmää,
ja me tunsimme itsemme hyvin ylpeiksi ja iloisiksi. Kuuluihan taulu
tavallaan meidän perheeseemme.
Muuan rikas englantilainen, joka kulki ympäri salia ankaran
arvostelijan näköisenä ja moitti kaikkea, joutui aivan haltioihinsa
nähdessään Dorthen kuvan. Hän osti sen heti paikalla ja jo saman viikon
kuluessa vei hän sen mukanaan Englantiin. Minut oli niin kova pelko
vallannut joka kerta kun sen näin, että tuntui suloiselta tietää sen
olevan kaukana poissa.
Rauhallisesti ja säännöllisesti kuluivat päivät. Olin sanomattoman
onnellinen ja hyvin ahkera, niin ahkera että pian saavutin sisareni.
"Saammeko sen itsellemme? Saammeko tehdä sitä?" pyyteli Minna monet
kerrat päivän kuluessa.
"Marie, miksi sinä et koskaan mitään pyydä?"
"Minähän saan kaikki, mitä toivon."
"Hän ei todella usein pyydä", huomautti professori Lange, "mutta hän
sopisi kuitenkin mainiosti rukoilevaksi lapseksi. Olen ajatellut
maalata hänet siksi ja Minnan enkeliksi, joka liitelee ilmassa hänen
yläpuolellaan."
"Älkää toki sitä tehkö? Minna ei ole mikään enkeli, ja Marie rukoilkoon
ainoastaan yksinäisyydessä eikä kaikkien nähden. Älkää todella sitä
tehkö."
"No, olkoon menneeksi sitten, rouva Staal, koska te kerta ette sitä
hyväksy, olette varmaankin siinä oikeassa, sillä tehän olette aina
oikeassa. Minun on usein tehnyt mieli maalata teidät, mutta en usko
siihen kykeneväni. Teidän kasvonpiirteenne ovat ristiriidassa ilmeen
kanssa, joka niissä kuvastuu. Joka kerta kun luotte minuun katseenne,
hämmästyttää se minua. Silmienne lapsellinen, lempeä, tahtoisin
miltei sanoa nöyrä ilme ei sovi säännöllisiin, melkeinpä ylpeisiin
piirteisiinne."
"Jos todellakin niin on laita, kuin sanotte, niin ihmistuntijahan voi
lukea elämäni historian kasvoistani."
Professori meni äidin luo ja painoi suudelman hänen kädelleen. Minä
katselin äidin kauniita piirteitä ja vielä paljoa kauniimpaa ilmettä,
ja koetin turhaan vaivata päätäni lukeakseni niistä hänen historiansa.
Joka kevät oli professorilla tapana kotimaassa ollessaan tehdä pitempi
ajeluretki.
"Nyt on pyökkeihin lehti puhjennut, tänään on meidän lähdettävä."
Hetken kuluttua pysähtyivät wieniläiset vaunut oven edustalle, ja me
kiidimme niissä pois. "Minä vihaan ajatusaikaa", sanoi professori.
Miten olimme iloisia niillä retkillä. Mette istui ajurin vieressä,
kääntyi tuon tuostakin meihin päin nyykäyttäen päätään tyytyväisyytensä
osotteeksi. Ajoimme tavallisesti pitkin Strandvejen'iä Klampenborg'iin
ja sieltä Eremitagen'iin. Kaunis oli linnan suuri sali komeine
seinineen, kattoineen ja lattioineen, mutta vielä kauniimpaa oli
puiston takaisella pienellä kummulla, josta ranta pilkisti esiin
vaalean vihreän metsän takaa, ja jolta ylt'ympärillä kasvavat kukkivat
orjantappurapensaat näyttivät suurilta lumipalloilta. Linnan toisella
puolen oli kauriita laitumella pienen lammikon partaalla. Minna alkoi
juosta niitä kohden, mutta niin nopsajalkainen kuin hän itse olikin,
pääsivät ne häntä kuitenkin pakoon, pysähtyivät sitten jonkun matkan
päähän, keikistelivät ja kohottivat sarviaan.
Kuljimme sitten villatehtaalle johtavaa kaunista polkua. Äidillä oli
lasi mukanaan, ja sillä me joimme lähteen metallikirkasta vettä.
Sitten tirkistelimme tehtaan akkunasta sisään. Kuinka siellä jyrisi ja
leimusi. Miesten voimakkaat vartalot näyttivät aivan mustilta liekkien
valossa.
"Ihmisraukat!" virkkoi äiti. Minna nyykäytti heille päätään, ja
professori oli keskittänyt koko sielunsa silmiin, painaakseen kuvan
unohtumattomasi mieleensä. Sen jälkeen ajoimme Rungsted'iin. Äiti
kävi hyvin surumieliseksi Ewald'in kummulla, ja professorin silmät
kyyneltyivät hänen ajatellessaan tuota onnetonta suurta runoilijaa.
Vedbäk'in ulkoravintolassa joimme teetä. Tuli puheeksi Tyko Brahe.
"Toiste lähdemme Hveen'iin", sanoi professori, mutta siitä ei koskaan
kuitenkaan mitään tullut. Minna halusi lähteä Ruotsiin, Norjaan,
Islantiin, mutta sitä ennen hän tahtoi käydä Möenillä ja Italiassa.
"Minä vien sinut mukanani", sanoi professori leikillään, "Marie saa
jäädä kotiin äidin turviin".
Elokuussa oli äidin aina tapana matkustaa Farum'iin. Silloin vallitsi
aivan toisenlainen mieliala. Äiti oli hiljainen, ja professori Langekin
surumielinen, milloin hän liittyi seuraamme. Minnalla ja minulla
oli kummallakin seppele sylissä, jotka Mette oli sitonut puutarhan
kauneimmista kukista oman erikoisen, mutta kuitenkin hauskan makunsa
mukaan. Me astuimme alas vaunuista Fiskebäkin talolla ja juotuamme
siellä lasillisen maitoa pienessä puutarharakennuksessa, jossa komeat
merkkausliinat upeilivat kehyksissään, läksimme kulkemaan kapeata,
rantaa pitkin kiemurtelevaa polkua Farumin tilalle.
Täällä oli niin kaunista, ettemme me lapset voineet pysyä vakavina.
Vilja lainehti tuulessa, linnut visertelivät iloisesti, Minna poimi
ruiskukkia ja lauleli. Minä yhdyin lauluun, mutta äiti ja professori
kävelivät hitaasti jälessä ja puhelivat menneistä ajoista.
Jens Peter seisoi keskellä kylää kasvavan jättiläispuun alla, heilutti
lakkiaan meidät nähdessään ja riensi sitten kotiinsa ilmoittamaan
tuloamme.
Karen ja hänen miehensä, Peter Larsen, tulivat portilla meitä vastaan.
Kahlekoira haukkui, kanat ja ankat nostivat hirveän melun, ja kolme
pientä poikaa, jotka olivat vielä ujompia ja vaaleampitukkaisia kuin
Jens Peter, pisti päänsä puoleksi ovesta ulos.
"Niin, lapsivekaroita meillä kyllä on riittämään asti", huomautti
Karen, "Per on hyvillään siitä, että ovat poikia, jotta hän aikaa
myöten saa heistä miehiä. Minä sitä vastoin kernaasti soisin, että
ainakin yksi olisi tyttö."
Peter Larsen puheli äidin kanssa koettaen parastaan, ja kun sanoja
milloin puuttui, vei hän tuon tuostakin ison verevän kätensä
liinaiseen tukkaansa, saaden sen aivan pörröiseksi. Professori jutteli
Karenin kanssa keittiössä, ja Jens Peter näytti meille kaikki talon
merkillisyydet.
Suuren tuvan isolle laatikkokirstulle oli asetettu pitkä jono kuppeja,
joille oli piirretty mille "Iloista juhlaa", mille "Toivotan onnea",
yhtä nerokkaasti kuin vaihtelevasti. Ne olivat Peter Larsenin Karenille
antamia syntymäpäivälahjoja. Ne kun laski tiesi tarkkaan, kauanko he
olivat olleet naimisissa.
Vasta sitten kun olimme syöneet sianpaistia, viiliä ja omenaviipaleita,
juoneet kahvia, nähneet kaikki Karenin myssyt, vaatteet ja kotona
kudotut kankaat, ja sen jälkeen kun Peter Larsen oli näyttänyt meille
vasikat ja pienet porsaat, pääsimme vihdoinkin lähtemään hautausmaalle.
Siellä seisoi kaksi valkoista ristiä, joita ympäröi kaunis
puksipensas-aita. Niiden yli levitti komea riippasaarni tuuheat
lehvänsä. Minna Gjertrude Staal, 82, Harald Staal, 29 vuotta, isoäiti
ja pojanpoika. Minä menin isoäidin ristin juurelle, painoin poskeni
sitä vasten ja ajattelin, tokko hän tahtoisi omistaa minut, vieraan,
omakseen. Isä sen kyllä tekisi, mutta suostuisiko hän?
Äiti ripusti seppeleen kummallekin ristille. Professorilla oli
kyyneleet silmissä. Sen jälkeen kävelimme pappilan mäelle ja ajoimme
sieltä kotiin. "Tämä on ollut ihana päivä", virkkoi äiti. Minua se
ihmetytti, sillä olihan hän ollut niin surumielinen.
Yhtä rauhaisaa kuin oli meidän elämämme, yhtä rauhattomasti kului
ystävämme ja asuintoverimme professori Langen elämä. Juuri kun luuli
hänen varmasti pysyvän kotona, valtasi hänet äkkiä matkustamisen halu,
ja pois hän lähti. Mutta kun häntä vähimmin arvasi odottaa, oli hän jo
taas palannut. Jokin kirje tai tutut kasvot olivat herättäneet hänessä
koti-ikävää, ja mikäli mahdollista seurasi hän aina mielijohteitaan.
Aina oli hän hyvissä voimissa ja hyvällä tuulella. Harva oli häntä
vilkkaampi ja innokkaampi. Usein kuulikin hänen sanovan, että voisi
luulla nuorilla tätä nykyä olevan vettä suonissaan veren sijasta, niin
levollisia ja hidasluontoisia he ovat. Hänen sydämmensä oli ystäville
aina avoinna, yhtä avoinna kuin kukkarokin, milloin siinä jotakin
oli. Salaisuutta ei hän voinut säilyttää, sen hän suoraan tunnusti.
Keppeihin, sateenvarjoihin, hansikkaisiin ja nenäliinoihin kului
häneltä paljon rahoja, sillä ne hän alinomaa kadotti tai unohti eikä
koskaan saanut niitä takaisin. Harvoin hän muisti vetää kelloansa,
vaan kantoi sitä siltä taskussaan, vaikkei se käynytkään. Usein
sattuikin siksi, että hän luuli aamua riittävän aina hämärään asti.
Ulkokullatuita ja teeskenteleviä ihmisiä hän ei suvainnut, mutta muuten
oli hän sävyisin ihminen taivaan alla. Kun häntä jonnekin pyydettiin,
lupasi hän aina tulla, mutta jäi kuitenkin usein menemättä, milloin
siitä syystä, että unohti kutsut, milloin siksi, että mieluummin vietti
päivänsä toisella tavoin. Ajoittain maalasi hän lakkaamatta, toisin
ajoin taas ei pitkiin aikoihin koskenutkaan sivellintään. Hiukan
turhamainen hän oli, vaan se ei häntä koskaan estänyt tunnustamasta
toisten ansioita ja iloitsemasta niistä. Hän unohti -- sitä en ikävä
kyllä voi kieltää, -- pienet velkansa ja lupauksensa, mutta lintujaan
hän ei koskaan unohtanut. Päättipä hän kuinka äkkiä tahansa lähteä
matkalle, muisti hän kuitenkin antaa äidille leipärahoja niitä varten.
Lienenköhän tässä esittänyt professorin oikein? En ole aivan
tyytyväinen kuvaukseeni. Hänen omituisuutensa olen kyllä muistanut,
mutta en ole ehkä kylliksi tullut puhuneeksi hänen puhtaasta, hellästä
sydämmestänsä ja valoisasta, lahjakkaasta sielustaan.