"Laupias Jumala, mitä on tapahtunut? Hän vuotaa verta! Sano minulle,
lapsi, mihin koskee?"
Kohtasin huolestuneen katseen kahdesta kauniista, lempeästä silmästä.
"Päähän!"
Hän nosti minut syliinsä, ja minut valtasi outo ilo, kun tunsin kuinka
kovaan hänen sydämmensä sykki pelosta minun tähteni.
"Sinä pikku raukka, päähäsikö koskee? Mutta kyllä se pian paranee. Älä
pelkää tulla tänne sisään minun luokseni, minä vain pesen ja sidon
haavasi, ja sitten saat taas mennä."
Hän kantoi minut kaikkein somimpaan pieneen huoneeseen, asetti minut
tuolille akkunan viereen, juuri sen akkunan luo, jossa kanarialintu
liverteli, ja meni pois.
Kuinka siellä oli kaunista, vielä paljoa herttaisempaa kuin vanhan
herran luona. Molemmat akkunat olivat täynnä kukkaisruukkuja. Pöydällä
oli maljallinen ihania ruusuja, ja minua vastapäätä riippui suuri
taulu, joka esitti nuorta miestä upseerin univormussa. Hänen silmänsä
säteilivät hyvyyttä, ja suunsa oli kauniissa hymyssä. Unohdin kaiken
muun katsellakseni häntä. Tuntui kuin hän olisi tahtonut astua alas
kehyksistä tullakseen minua puhuttelemaan.
"Koskeeko kovasti", kysyi nuori rouva, joka samassa palasi pesumaljaa
kantaen.
"Koskee", vastasin minä, vaikka ei kovasti koskenutkaan, mutta oli niin
uutta, niin suloista tulla surkutelluksi ja hyväillyksi.
Hänen hautoessaan päätäni ja pestessään veren pois kasvoittani,
katselin minä häntä tarkkaan. Vaivuin kokonaan häntä ihailemaan, ja
hänen ystävällisyytensä sai sydämmeni kiitollisuudesta sykkimään. Mutta
pianhan minun oli taas mentävä pois.
"Jumalan kiitos, haava ei ole syvä." Hän painoi suudelman otsalleni,
ja se oli ensimmäinen, minkä koskaan olin saanut, hellä kuin äidin
suudelma, josta niin usein olin nähnyt unta.
"Pysy nyt kiltisti hiljaa tässä, haavasta vuotaa vielä vähän verta.
Minä hankin sinulle heti seuraa."
Hän avasi oven toiseen kauniiseen huoneeseen, jossa oli pyöreä pöytä,
sileät rottinkituolit ja akkunat auki puutarhaan päin.
"Minna", huusi hän, kumartuen ulos akkunasta, "Minna, tule sisään!"
Hetken kuluttua aukeni ovi, ja sievä, minun ikäiseni pieni tyttö
liehuvin kultakutrin ja punaisin poskin juoksi hengästyneenä sisään.
Toisessa kädessä oli hänellä vihreä ruiskukannu ja toisessa kimpullinen
retiisejä.
"Katsoppa, Minna, tämä pieni tyttö oli vähällä joutua hevosten
jalkoihin, mutta onneksi sai hän vain kolauksen ohimoonsa. Nyt sinun
pitää häntä vähän huvittaa."
Minna juoksi heti luokseni. Minä katselin häntä tarkkaan, jopa vähän
epäluuloisestikin, mutta hän loi minuun lempeän ja vilpittömän katseen
ja rupesi heti puhaltelemaan haavaa.
"Tämä pieni tyttö on kärsivällinen ja kiitti, ei hän ole ensinkään
itkenyt eikä huutanut. Minun Minnani ei olisi ollut niin kärsivällinen
vieraitten ihmisten luona."
"Niin, mutta olethan sinä täällä, äiti!"
"Pikku hupakko, et ajattele, mitä puhut. Minähän olen tälle lapselle
aivan vieras. -- Mikä on nimesi, pieni ystäväni?"
"Marie!"
"Katsoppa nyt, pikku Marie, nyt sidon tämän liinan pääsi ympärille, ja
sitten saat mennä. Sinä varmaankin ikävöit äitiäsi?"
"Ei minulla ole äitiä."
"No, isää sitten?"
Minä purskahdin itkuun. Niin kovasti ja katkerasti en ollut sitä ennen
koskaan itkenyt.
"Ei minulla ole isää eikä äitiä, ei minulla ole ketään."
Nuori rouva otti minut syliinsä ja puheli minulle hellästi ja
rauhoittavasti, ja minut valtasi niin outo tunne. Olin samalla kertaa
iloinen ja surullinen.
"Mutta mistä sinä sitten oletkaan?" kysyi Minna, joka näytti oikein
pelästyneettä.
Minä pyyhin pois kyyneleeni ja rupesin kertomaan niin hyvin kuin taisin
elämästäni ja kärsimyksistäni. Luulen koko ulkoasuni puhuneen selvempää
kieltä kuin katkonaiset, hajanaiset sanani. Nuoren rouvan suloiset
kasvot kävivät kalpeiksi, hän painoi minut lähemmäksi itseään, ja
tunsin kyyneleen putoavan poskelleni.
"Mitä nyt aiot tehdä, lapseni?"
"Aion mennä pois."
"Minne?"
"Pois, kokonaan pois."
"Voi, rakas pikku tyttöseni, ei voi mennä kokonaan pois, ei voi mennä
pois itsestään."
"Äiti", huudahti Minna punastuen innostuksesta, "eikö hän saa jäädä
tänne?"
"Vaiti, lapseni, vaiti."
Mutta Minna ei tahtonut vaieta. Hän kiipesi ylös tuolille, kietoi
pienet käsivartensa äitinsä kaulaan ja virkkoi rukoilevalla äänellä:
"Sinä olet kaikkein kultaisin äiti, jos annat hänen jäädä. Hänellä ei
ole mitään kotia ja nyt hän on täällä. Voi, äiti, annathan hänen jäädä!"
"Ole hiljaan, Minna", vastasi hän vakavasti, nousten ylös ja laskien
minut varovasti lattialle. "Älä pyydä tuolla tavoin. Ei ole kysymys
ainoastaan siitä, mitä mielelläni tahtoisin tehdä, sillä minä tahtoisin
todella mielelläni pitää tämän lapsen luonani, vaan siitä, mitä minun
tulee tehdä, mistä voin vastata Jumalalle, hänelle ja sinulle." Hän
läksi pois huoneesta. Minut valtasi semmoinen levottomuus, että kaikki
vereni virtasi sydämmeen.
"Älä ole peloissasi, kyllä sinä saat jäädä luoksemme ja sitten ei sinun
tarvitse koskaan enää itkeä, ei palella, eikä nähdä nälkää. Me leikimme
yhdessä, ja minä näytän sinulle nukkeni, sinä saat toisen niistä
omaksesi, sievemmän, sen jolla on molemmat käsivarret tallella."
"Voi ei, kyllä kai minun täytyy lähteä pois."
"Sitä en usko, äiti on niin hyvä ja isä myöskin, mutta hän on Jumalan
luona ylhäällä taivaassa. Tuo kuva, joka riippuu tuossa, on hänen
kuvansa. Katsos kuinka lempeästi hän meitä katselee, hän pitää paljon
pienistä lapsista, mutta ainoastaan silloin kun he ovat kilttejä."
Minä en häntä ymmärtänyt, katselin taivasta, katselin kirkasta
katsetta, jonka kuva minuun loi.
"Hän on sinun näköisesi."
"Niin sanovat kaikki, mutta miksikä näytät noin pelästyneeltä? Sinähän
aivan vapiset. Jumalan kiitos, tuossa tulee äiti."
Hänen astuessaan sisään lankesin minä ehdottomasti polvilleni nostaen
käteni häntä kohti.
"Marie, tahdotko olla nöyrä, tottelevainen ja hyvä pieni tyttö?"
"Tahdon, tahdon olla kaikkea, kunhan vain saan jäädä."
Hän nosti minut syliinsä. "No, jää sitten, lapseni, Jumala antakoon
siihen siunauksensa!"
Kuulin selvään hänen sanansa, mutta kuten ihminen, joka yön pimeydestä
äkkiä joutuu häikäisevään valoon, ehdottomasti sulkee silmänsä,
voimatta sitä kestää, suljin minä sydämmeni onnelta. Luulin näkeväni
unta. Mutta vihdoin kaikki minulle selveni. Niin, unta se olikin, mutta
niin ihanaa, etten sen vertaista koskaan ollut nähnyt. Jospa sitä vain
kestäisi kauan!
Minut vietiin pieneen huoneeseen, jossa oli kaksi lumivalkeata
vuodetta, toinen iso, toinen pieni, pesupöytä, kaappi ja pieni sohva.
"Se tulee olemaan sinun vuoteesi vastaiseksi", sanoivat he.
Minna hyppeli ilosta ja taputti käsiään, sillä aikaa kun hänen äitinsä
pesi minut ja kevein käsin varovaisesti suori ja palmikoitsi pitkän,
tummanruskean tukkani. Sitten minut puettiin kiireestä kantapäähän
Minnan vaatteisiin, jotka kaikki minulle sopivat, jopa pienet kiiltävät
kengätkin ja valkoiset sukat. Hame oli jotensakin väljä, mutta sitä ei
huomannut, kun pieni punaruutuinen esiliina tuli ylle.
"Nyt hänen pitää saada nähdä itsensä, eikö totta, äiti?"
He veivät minut vierashuoneeseen ja asettivat minut tuolille peilin
eteen. Näin siinä melkein vieraat kasvot, kalpeat, laihat, rumat pienet
kasvot, joiden ainoastaan hämärästi muistin joskus ennen nähneeni
kuvastuvan huonekalukauppiaitten näytteille ripustettuihin peileihin.
Niitä ei ilokseen katsellut, mutta puku oli niin soma, niin sileä
ja puhdas. Pieni kauhtunut puuvillaleninki, joka oli ylläni, tuntui
minusta kuninkaalliselta komeudelta. Olivatko nuo jalat kiiltävine
kenkineen todellakin minun? Minunko tukkani, joka ennen aina oli minua
vaivannut silmiin pyrkimällä ja tarttumalla kiinni joka paikkaan, sekö
nyt paksuina sileinä palmikkoina riippui hartioillani?
"No, tyttöseni, oletko nyt iloinen?"
"Olen hyvin iloinen."
"Mutta nälkäinen, eikö niin, kuten Minna ja minäkin? Kello onkin jo yli
kahdeksan."
Hän meni pois huoneesta. Olisin niin kernaasti häntä seurannut, vaan en
uskaltanut. Kunhan vain en heräisi, ennenkuin hän palaa, ajattelin.
"Tässä saat nähdä nukkeni. Tämä on Ingeborg, hänellä on vain yksi
käsivarsi, mutta sitä ei näe, kun hän makaa sängyssä, ja tämä on
Dagmar. Hän on poslinista, hänet voi pestä. Hänet sinä saat omaksesi.
Minulla on tässä myöskin mylly, pallo, kuvakirjoja ja sulkapallopeli."
Hän levitti kaikki kalleutensa eteeni, mutta minä en malttanut niitä
ihailla, katseeni oli kiinnitettynä oveen ja rauhoituin vasta, kun
Minnan äiti tuli takaisin.
Hän peitti pöydän valkoisella liinalla ja asetti sille lautasellisen
herkullisia voileipiä, maitokannun ja kolme somaa pientä kuppia. Minna
toi retiisit, jotka olivat poimitut hänen omasta ryytimaastaan. Kukin
sai kolme punaista ja kaksi valkoista. Ruoka maistui mainiolta, aivan
toiselta kuin se muuten maistui unessa. Olisinkohan hereillä? En, en,
en!
Minna makasi pienessä sängyssään ja minä sohvalla. Makasin niin
omituisen pehmeästi ja suloisesti lumivalkoisilla patjoilla.
"Hyvää yötä, äiti kulta."
Äiti kumartui Minnan vuoteen yli, taputti ja suuteli häntä. Minä
melkein kuulin, kuinka sydämmeni sykki. Mitä nyt tapahtuisi?
"Hyvää yötä, Marie."
Hän katseli yhtä hellästi minua, suudelmansa oli yhtä lämmin. Kiersin
käteni hänen kaulaansa.
"Mitä nuo rukoilevat silmät merkitsevät, pikku Marie?"
"Älä mene vielä pois, viivy vielä hetki, minä niin pelkään herääväni."
"Pikku tyttö raukkani, luuletko unta näkeväsi? Ei tämä ole unta, olet
aivan hereillä, mutta koetappa nyt nukkua kauniisti ja herätä vasta
huomenna, herätä täällä luonamme. Jumala siunatkoon pientä tyttöäni."
Hän sammutti kynttilän ja meni levolle.
Minä ponnistelin kaikin voimin unta vastaan, peläten herääväni. En
ymmärtänyt että siinä oli ristiriita. Mutta kaikesta huolimatta
nukahdin kuitenkin ja näin pahoja unia. Dorthe ja äitipuoleni olivat
ajavinaan minua takaa. Minä pakenin, mutta he lähenivät lähenemistään.
Silloin juoksin taloon, jossa vanha herra asui, piiloutuakseni sinne,
mutta hänen palvelijansa seisoi ovessa ja löi minua luudalla päähän,
niin että putosin päistikkaa portaita alas ja heräsin.
Kuu paistoi seinälle, molemmille sängyille ja minun päänalaselleni.
Kello naksutti. Hiivin hiljaa suurimman sängyn luo, katselin noita
kauniita tyyniä kasvoja, painoin huuleni kapeaa kättä vasten, joka
lepäsi peitolla, ja rupesin käsittämään, toivomaan, uskomaan, että tämä
oli todellisuutta, että olin päässyt onnettomien joukosta onnellisten
pariin.
Hiljaa kömmin takaisin vuoteeseeni, ummistin rauhallisena silmäni ja
nukuin levollista, virkistävää unta.
"Herää jo, unikeko!"
Minna seisoi täysin puettuna edessäni, kun avasin silmäni ja
kummastellen katselin ympärilleni. Hän kietoi pienet pyöreät
käsivartensa kaulani ympärille ja sanoi: "Hyvää huomenta, pikku sisko."
"Hyvää huomenta, pieni laiskajaakko! No, missä sinä heräsitkään? Untako
näit, vai olinko minä oikeassa? Sanoppa nyt huomenta äidillesi."
"Äidilleni?"
"Niin, äidillesi, etkö tahdo pitää minusta niinkuin omasta äidistäsi?"
-- Voi, kuinka olin onnellinen, niin onnellinen, että tuntui kuin
täytyisi minun kuitenkin vielä lähteä pois, kuin ei tätä mitenkään
voisi kauan kestää.
Maito ja voileivät odottivat pöydällä. He eivät tahtoneet ruveta
aterialle, ennenkuin uusi lapsi tuli mukaan.
"Aamuisin emme saa retiisejä", sanoi Minna, "sillä muuten ne liian pian
loppuisivat".
Äiti -- kuinka suloiselta tuntuikaan minusta tuo nimi -- vei minut
taulun luo.
"Katso häntä tarkkaan, pikku Marie, hän on sinun isäsi. Hän on nyt
autuas henki Jumalan luona, mutta rakkaus yhdistää hänet vielä meihin.
Hän suostuu kyllä myöskin siihen, että olet tullut minun lapsekseni,
siitä olen vakuutettu. Katso, kuinka hänen katseensa on hellä, hänen
sydämmensä oli vielä hellempi, ja katso kuinka hänen suunsa hymyilee;
hänen huuliltaan ei koskaan kuulunut katkeraa tai valheellista sanaa."
"Joudu, Marie, juoskaamme ulos puutarhaan. Osaatko sinä kastella?"
"En."
"No, minä opetan sinua. Ensiksi täytetään tämä pieni kannu vedellä,
näin, ja nyt saat nähdä."
Kastehelmet kimaltelivat lehdillä ja kukkasilla pienessä puutarhassa.
Sen jakoi kahtia käytävä, jonka päässä oli huvimaja. Toisella puolen
käytävää oli yksinomaan kukkia, toisella parhaasta päästä ruokakasveja.
Yhdessä nurkassa kasvoi kirsikkapuu, toisessa kaksi pähkinäpuuta.
Minnan penger oli aivan huvimajan vieressä. Siihen oli kylvetty
retiisejä ja porkkanoita. Keskellä oli kuihtunut tulpaani, mutta
aikoinaan se oli ollut komea. Minna veti maasta porkkanan, pyyhki sen
puhtaaksi ja antoi minulle.
"Tuo puoli, jossa kukat kasvavat, on professorin ja kirsikkapuu on
myöskin hänen omansa, mutta siinä on tuskin yhtään marjoja enää
jälellä, sillä linnut ovat syöneet sen putipuhtaaksi. Hän pitää niin
paljon linnuista, ettei ole siitä millänsäkään. Joka aamu antaa hän
niille ranskanleivän ja joulupäivänä saavat ne suuren joulukakun. --
Tuolla kulkee Mette, hän on sekä meidän että professorin palvelija.
Osaatko sinä puhua sormilla?"
Puhua sormilla oli jotakin, jota en laisinkaan voinut käsittää, vielä
vähemmin itse sitä tehdä.
"Kuuromykät ihmiset puhuvat aina sormillaan, ja sinäkin voit sen
helposti oppia. Katsoppa, tämä on A."
"Mitä on A?"
"Etkö osaa kirjaimia?"
"En."
"No sitten sinun täytyy ensin oppia ne."
Häpesin äärettömästi tietämättömyyttäni. Sill'aikaa tuli Mette
lähemmäksi taputtaen käsiään, nauraen ja vääntäen suutansa
eriskummallisella tavalla.
Hän ei ollut nuori eikä vanha, pienenlainen kasvultaan, pieni vihreä
samettimyssy päässä; pienet silmänsä olivat ystävälliset ja vilkkaat ja
liikkeensä erinomaisen ketterät.
Taikauskoisella kauhulla näin minä Minnan asettelevan pieniä sormiaan
jos jonkinlaisella tavalla. Mette ilmaisi häntä ymmärtävänsä ja sitten
hän vastasi Minnalle. Huomasin, että he puhuivat minusta, ja mieleni
teki juosta tieheni, mutta Mette poistui luotamme, ennenkuin ehdin
ryhtyä tuumasta toimeen, heittäytyi maahan ja rupesi kukkapenkereitä
puhdistamaan.
"Älä sinä pelkää Metteä. Minä pidän hänestä hyvin paljon. Näetkö kuinka
hän tuolla ruusua suutelee? Niin hän tekee aina löytäessään jonkun
oikein kauniin. Katsoppa tuonne, tuolla näet professorin."
Akkuna avautui ja pitkä, laiha mies, jonka vereviä kasvoja lumivalkea
tukka varjosti, tuli näkyviin. Vaalean siniset silmät loistivat
tyytyväisyydestä hänen murentaessaan ranskanleipää pieniksi muruiksi,
jotka hän heitti alas puutarhaan. Näytti siltä kuin linnut olisivat
niitä odottaneet, sillä heti ne kokoontuivat herkullisen aterian ääreen.
"Minna", huusi hän, kun viimeinen muru oli kadonnut, "tahdotko tulla
katsomaan poikaani, jonka vihdoinkin olen saanut valmiiksi".
Hänen poikansa oli valmis! Sepä kummalta kuului. En sitä ymmärtänyt,
mutta minähän ymmärsinkin niin vähän.
Minna riensi hänen luokseen, nousi ensin penkille, joka oli akkunan
alla, astui sitten rohkeasti hänen ojennetulle kädelleen, ja professori
nosti hänet siten sisään. Minä jäin ällistyneenä katsomaan hänen
jälkeensä.
"Sisaresi on pieni villikissa, Marieni, mutta me emme seuraa hänen
esimerkkiään, vaan menemme aina ovesta sisään, emmekä akkunasta."
Äiti otti minua kädestä, ja minusta tuntui niin turvalliselta hänen
seurassaan. Menimme sisälle ja äiti koputti ovea, joka oli meidän
oveamme vastapäätä.
Pitkä herra tuli ovea avaamaan, pudisti äidin kättä ja nyökäytti
päätään minulle. Huone oli meidän huoneemme tapainen, mutta kuitenkin
aivan toisenlainen. Siellä oli niin kovin paljon maalauksia ja muita
omituisia kapineita, mutta kokonaisuudessaan näytti se kuitenkin
kauniilta.
"Hyvää huomenta, hyvä professori. Onko Minna kertonut teille uudesta
sisarestaan? Mitä te asiasta arvelette?"
"Joka tapauksessa olisin siihen tyytyväinen, pitäisin sitä jalona
tekona, mutta nyt kun te olette sen tehnyt, on se myöskin oikein ja
järkevästi tehty, sillä tehän olette järkevin pikku rouva maailmassa."
Professori otti minua leuvasta kiinni, kohotti päätäni ja katseli minua
tarkkaan.
"Ole varuillasi, Marie kulta, professori taitaa jo olla aikeissa ottaa
sinut mallikseen", virkkoi äiti.
Minä vetäydyin pois. Hän oli varmaankin noitaukko, vaikka näytti niin
hyvältä eikä ensinkään muistuttanut niitä noitaukkoja, joista Dorthe
oli puhunut.
"Nyt täytyy teidän tulla katsomaan poikaani, hän on aivan valmis."
Painauduin äitiä vasten, sillä tuo valmis poika minua pelotti.
Menimme toiseen huoneeseen, ja minusta tuntui helpotukselta nähdessäni,
että se olikin vain maalattu poika, josta puhuttiin. Vähitellen sain
rohkeutta oikein tarkastaakin häntä ja kuta kauemmin katselin, sitä
elävämmäksi hän kävi.
Se oli köyhä, pieni poika. Hänen pukunsa oli repaleinen, pienet
jalkansa paljaat, kätensä ojennettu almua anomaan, mutta se oli
vain puoleksi ojennettu, sillä hän ei kernaasti pyytänyt, sen luin
hänen suurista, surullisista silmistään, jotka kuitenkin olivat
niin täynnä luottamusta, aivan kuin ei kukaan olisi voinut hänen
pyyntöänsä vastustaa. Hänen kasvonsa olivat kauniit, herttaiset, mutta
sanomattoman surulliset. Hän eli, hän hengitti, -- minä en voinut
hillitä itseäni, vaan purskahdin itkuun.
"Pieni poika raukka! Ja minulla kun on nyt niin hyvät päivät."
Professori paukutti ilosta käsiään. "Minä kelvoton", huudahti hän,
"kun voin iloita hänen kyynelistään. Semmoiset sanat luonnonlapsen
suusta ovat paras kiitos ja suloiset kuin ihanin soitto. Tehän itkette
myöskin, rouva kulta, mutta minä heittiö vain iloitsen siitä."
"Mielestäni ette koskaan ole maalannut tämän vertaista. Sen nähtyäni
iloitsen kaksin verroin siitä, että otin Marien luokseni."
"Taulu tulee riippumaan komeassa juhlasalissa. Eräs ylhäinen mies pyysi
minua maalaamaan itselleen taulun, aiheen sain itse valita, ja minä
valitsin tämän. Niin innostunut en ole koskaan ennen ollut, kuin sitä
maalatessani. On tuntunut kuin korkeampi olento olisi sivellintäni
johtanut. Kun kynttiläkruunut valaisevat suurta seuraa, silkkiä,
samettia ja kultaa, luovat ne myöskin loisteensa köyhään poikaan,
ja hänen rukoileva katseensa on Jumalan avulla herättävä sääliä
sydämmissä, joissa se ei ole kuollut, vaan ainoastaan nukkuu."
"Minusta taulu voisi olla vieläkin kauniimpi", sanoi Minna rohkeasti,
"jos olisit maalannut hyvän miehen pojan viereen, joka olisi antanut
hänelle rahaa, eikä silloin taulu myöskään olisi ollut läheskään niin
surullinen."
"Sinä, pikku hupakko", sanoi professori hymyillen. "Eihän kukaan olisi
pojalle apua antanut, jos hän jo olisi sitä saanut. Hän edustaa kaikkia
köyhiä pieniä poikia, ja hänen pyyntönsä on vuosi vuodelta sama. Hän
ei koskaan saa kylläkseen, niin kauan kuin köyhyyttä on maailmassa.
-- Käykää istumaan, hyvä rouva Staal, tähän isoäidin nojatuoliin.
Ette usko, kuinka olen iloinen. Kohottakoot minut sanomalehdissä ylös
pilviin tai repikööt minut alas, se on yhdentekevää. Sanokoot vaikka,
että taiteeni alkaa palata takaisin lapsuuteen, en siitä välitä. Olen
saanut kyllin kiitosta pitkiksi ajoiksi tämän lapsen suusta."
Hän nosti minut toiselle polvelleen ja Minnan toiselle ja rupesi
hyräilemään laulua, johon äiti ja Minna yhtyivät. Minä kuuntelin
hämilläni ja ihastuksissani.
"Professori Lange, minulla olisi teille muuan pyyntö tehtävä.
Tahdotteko mennä Marien äitipuolen luo puhumaan hänen kanssaan, sillä
emmehän voi pitää lasta luonamme muitta mutkitta, kuten mitäkin pientä
metsän lintua."
"Hän näyttää pikemmin kesyltä linnulta, hyvinkin kesyltä. Missä sinä
asuit, pienokaiseni?"
Minut valtasi sanomaton pelko. Voi, he varmaankin lähettäisivät minut
takaisin taas, kun saisivat tietää, missä äitipuoleni asui. En siitä
syystä uskaltanut sitä sanoa, vaan olin uppiniskaisesti vaiti.
"No, mutta miksi et vastaa? Onko lapsi järjiltään? Katsoo minuun aivan
kuin luulisi minun aikovan häntä pettää."
"Älkää huoliko pahastua, häntä on varmaankin usein petetty. Katsoppas
minuun, Marie, etkö usko, että minä sinusta pidän, luuletko että
tahtoisin sinusta erota juuri kun olen sinut saanut? Ethän toki voi
minua epäillä, vaan luotat minuun? Missä sinä asuitkaan?"
"Adelgaden varrella n:o --, ylhäällä pihan puoleisessa
ullakkohuoneessa."
"Te olette tuhattaituri, rouva Staal! Nyt minä lähden sinne kiireimmän
kaupalla vapauttaakseni pienen epäilijämme pelosta."
Hän ei kuitenkaan palannut ennenkuin iltapäivällä. Hän oli tavannut
tuttavia, ja kello oli neljä, vaikka hän ei luullut sen vielä olevan
kahtatoistakaan. Äitipuoleni ei ollut pannut vähintäkään vastaan, vaan
oli päinvastoin ilolla suostunut.
"Mutta se toinen", sanoi hän, "sepä vasta oli kummallinen otus, hyvin
kummallinen. Eikö hän osannut ennustaa korteista?"
"Ei."
"No, entä kahvipavuista? Aivan varmaan hän sen tempun taitaa."
En häntä oikein ymmärtänyt, mutta vastasin kuitenkin kieltävästi.
"No niin, ellei hänen olisikaan tapana ennustaa, on maailma kuitenkin
näkevä hänet povariakkana, sen minä takaan. -- Tässä on lapsen
kasteentodistus."
Äiti otti häneltä keltaisen, rypistyneen paperin, luki sen, silitti sen
ja kätki lippaaseen.
En tiennyt mitä paperi sisälsi, mutta pelkäsin sitä. Se oli minusta
kuin viimeinen side minun ja menneisyyden välillä. Olisin sydämmestäni
suonut, ettei sitä olisi ollut olemassa. Vielä kauan sen jälkeenkin
musteni mieleni joka kerta kun muistin tuon keltaisen, lippaaseen
kätketyn paperin.