Korkealla ullakkohuoneessa, jonka akkuna oli pimeään takapihaan
päin, Adelgaden varrella, näin minä ensi kerran päivän valon. Äitini
kuoli seuraavana vuonna. Isäni meni uusiin naimisiin, mutta pian
hänkin kuoli. En tiedä heistä mitään, ei kukaan ole minulle kertonut
äidistäni, ja äitipuoleltani olen vain kuullut, että isäni oli kelpo
työmies.
Tuuli puhalsi vinkuen sisään halenneesta ruudusta, savu tuprusi
uunista huoneeseen, eivätkä vähäiset puupalikat ottaneet edes kunnolla
syttyäkseen. Vanha Dorthe, äitipuoleni äiti, istui uuninnurkassa
jupisten itsekseen. Äitipuoleni kääräsi ison huivinsa hartioilleen ja
läksi ansiolle hankkiakseen leipää meille kolmelle. "Jospa minulla
olisi vain itseni elätettävänä", mutisi hän, "mutta kun on tuo vanha,
avuton äiti ja tuo lapsikin vielä lisäksi taakkana". Hän meni, ja minä
tunsin olevani taakkana sekä hänelle että itselleni. Vilusta väristen
painauduin uunia vasten ja purskahdin itkuun.
Kesä tuli, ja pieni huoneemme kävi silloin niin kuumaksi, että siellä
tuskin sai hengitetyksi. Minä seisoin tuntikausia tuolilla akkunan
ääressä kurkistaen milloin alas pihalle, joka oli kuin kapea, syvä
kaivo, milloin vastapäätä olevaan ullakkoakkunaan, missä riippui
linnunhäkki, ja räätälinsälli istui pöydällä vihellellen työnsä lomassa
kanarialinnulle. Kalpea ja laiha oli räätälinsälli ja niin oli hänen
vaimonsakin. He ompelivat lakkaamatta, ehtivät tuskin syödä ja nukkua,
mutta vaimolla oli kuitenkin aikaa suudella ja taputella pientä,
punatukkaista poikaansa, ja, niin köyhiä kuin he olivatkin, sai lintu
kuitenkin joka sunnuntai sokeripalasen ja pieni poika vehnäkyrsän.
Minä nyykäytin päätäni tuolle pienelle pojalle, mutta häntä kiellettiin
nyökkäämästä takaisin, sillä äitipuoleni ja räätälinsällin vaimo olivat
epäsovussa keskenään. Sitä paitsi oli poika puhdas ja siististi puettu,
eikä minun laiseni huonosti hoidettu pieni tyttö sopinut hänelle
seuraksi.
Vanha Dorthe, siinä minun seurani. Hän olikin ainoa, joka kanssani
puheli, vaan emme me silti toisiamme rakastaneet.
Ruma hän oli, hampaaton, kellervä-ihoinen ja ryppyinen, vuosien ja
vaivojen koukistama. Hän oli jo lapsettunut uudestaan, puheli paljon
itseksensä ja vähän vain minun kanssani. Minä kuuntelin molempia. Ei
hän pitänyt tyttärestään eikä myöskään minusta; nuuskaa ja kahvia,
niitä vain hän rakasti.
"Semmoista se on, kun sinulla on äitipuoli", sanoi hän, kun minä itkin
vilusta ja nälästä, "kyllä oikea äiti sinusta parempaa huolta pitäisi,
usko pois. Parempi olisi, ettet koskaan olisi syntynyt."
"Paljoa parempi", vastasin minä, ja kyyneleeni vuosivat virtanaan
ajatellessani, kuinka suloista olisi ollut, jos minua olisi hyväilty
kuten räätälinsällin pientä poikaa.
Äitipuoleni ei minua kuitenkaan oikeastaan pahoin pidellyt. Toisinaan
hän kyllä uhkasi kurittaa, mutta yleensä hän jätti minut oman onneni
nojaan.
Tultuani noin viisivuotiaaksi, oli minun jo lähdettävä elatusta
etsimään. Minut lähetettiin kerjuulle.
Tunsin itseni äärettömän pieneksi ja mitättömäksi kaikkien noiden
vieraitten ihmisten joukossa. Ei kukaan tuntenut minua, enkä minä
ketään. Sekä hymyilevät että vakavat kasvot näyttivät minusta
välittävän yhtä vähän. Heillä oli kaikilla omat ajatuksensa, oma
päämääränsä. Kuinka minä uskaltaisin heidät pysäyttää? Mutta minun oli
pakko se tehdä. Pelkäsin äitipuoltani enemmän kuin noita vieraita, eikä
mikään jalompi tunne minua pidättänyt. Kosketin erään hienon naisen
silkkihametta ja pyysin: "antakaa yksi killinki", mutta en saanut
mitään. Muuan Amager-tyttö antoi minulle omenan. Se oli toiselta puolen
pilaantunut, mutta maistui kuitenkin oivalliselta, tyydytti nälkääni ja
lohdutti. Minä rupesin uudestaan kerjäämään ja vihdoin onnistuinkin.
Omituinen oli lapsellisen sieluni tila. En ollut pahankurinen enkä
uppiniskainen, vaan heikko, sorrettu ja pelkurimainen. Maailmaa tunsin
ainoastaan Dorthen kuvauksista, ja omat kokemukseni hänen sanansa
vahvistivat. Maailmassa oli kahdenlaisia ihmisiä: toisilla oli pelkkää
iloa, rikkautta, onnea ja rakkautta, toisilla köyhyyttä, huolta ja
tuskaa, mutta toisinaan sen ohella rakkauttakin, jota ei kuitenkaan
minulle oltu suotu.
Kun alkoi hämärtää, menin kotiin pienine saaliineni. En uskaltanut,
vaikka kyllä usein teki mieleni, ostaa mitään omin päin. Minusta
tuntui, kuin olisi äitipuoleni ollut kaikkialla läsnä ja rankaisisi
minua hirveästi. Yksin kapusin ylös pimeitä, jyrkkiä portaita, läpi
eksyttävien käytävien, ja lempeimmät sanat, joilla vanha Dorthe minua
tervehti, olivat: "parempi ettet koskaan olisi syntynyt", tai kuten hän
vaihtelun vuoksi toisinaan sanoi: "hyvä olisi, jos jo olisit kuollut".
"Entä silloin, Dorthe, minne silloin olisin joutunut?"
"Minnekö joutunut", vastasi hän äkäisesti ja tuuppasi minua, "silloin
olisi sinulle onneksi kaikki lopussa".
Huomiokykyni oli sangen kehittynyt. Osasin lukea ihmisten kasvoista.
Joskus luin niistä sääliä, useimmiten välinpitämättömyyttä, välistä
ylönkatsetta. Pienet hienosti puetut lapset minua karttoivat, jotkut
minulle irvistelivätkin. Se minuun koski, vaan ei kuitenkaan niin
kovasti, kuin nähdä äidin hyväilevän lastaan. Silloin itkin -- ei
kukaan minua rakastanut -- ja kun oikein katkerasti itkin, pysähtyi
yksi ja toinen ja antoi minulle rahaa, mutta kukaan ei antanut
rakkautta.
Usein tirkistelin leikkikalukauppojen akkunoista sisään, mutta useimmin
seisoin kuitenkin leipurin akkunan edessä. Kuinka näyttikään leipä
houkuttelevalta, kuinka hyvältä se tuoksui! Vielä paremmalta se
maistui. Tiesin sen, sillä lauantaisin sain toisinaan vanhaa leipää
lahjaksi.
Kun heittäydyin pienelle vuoteelleni huoneen nurkkaan, kääriytyneenä
vanhaan päällystakkiin, joka toimitti sekä patjan että peitteen
virkaa, nukahdin heti ja näin unia, jotka kuitenkaan eivät olleet
varsin vaihtelevia. Milloin uneksin, että istuin räätälinsällin vaimon
sylissä, hän taputteli ja suuteli minua, ja minä olin niin iloinen,
mutta kun hänen miehensä tuli sisään kynttilä kädessä, ja vainio
näki, etten ollutkaan hänen oma lapsensa, kiskaisi hän akkunan auki
ja heitti minut ulos ahtaalle, syvälle pihalle. Säikähdin niin, että
heräsin. Milloin taas näin unta, että minulla oli koko korillinen
vastaleivottuja leipiä, jotka kaikki olivat omiani, mutta heräsin aina
ennenkuin ehdin niitä maistaa. Milloin vihdoin olin pudottavinani
hyllyltä suuret kahvikupit, joiden kylessä oli lehmä lypsäjineen, ja
rangaistukseksi tahtoi äitipuoleni viskata minut tuleen. Iloinen olin
kun avasin silmäni ja näin kuppien olevan ehjinä paikoillaan.
Nuo kupit olivat kurjan kotimme ainoa kaunistus. Usein kiipesin
tuolille ylettyäkseni niin korkealle että näkisin ne oikein läheltä.
Kerran otin ne alas, mutta samassa tuli äitipuoleni sisään, riuhtaisi
ne kädestäni, ravisti minua käsivarresta, kirosi ja sanoi, että
jos niihin vielä kerran koskisin, niin hukka minut perisi. Se oli
hirvittävä uhkaus. Epäselvyytensä vuoksi antoi se aihetta monenlaisiin
arveluihin ja tuntui sen vuoksi paljoa kamalammalta kuin tuo
tavallinen: "Minä lyön sinut murskaksi."
Toinen päivä oli toisen tapainen. Suru mielessä nousin aamulla
vuoteeltani, suruissani menin illalla levolle. Pienessä sydämmessäni
ei ollut toivoa eikä rohkeutta, ainoastaan tylsää alistuvaisuutta, ja
kuitenkin olin silmänräpäyksen ollut onnellinen. Minulla oli muisto,
pieni valoisa tapahtuma, josta uneksin, mutta en voinut toivoa, että se
koskaan enää uudistuisi.
Selvästi muistan kolkon, kostean syyspäivän, jolloin menin erääseen
taloon, sillä joskus uskalsin sen tehdä, ja soitin alakerroksen kelloa.
Kesti kauan ennenkuin tultiin avaamaan. Luulin jo ettei minun heikko,
arkaileva soittoni ollut kuulunut ja aioin sen uudistaa, kun oven avasi
lihava, vanha herra silmälasit nenällä ja musta patalakki päässä.
"Antakaa vähän rahaa", pyysin minä.
"Vähän rahaa", toisti hän matkien ääntäni, "isäsi hautajaisiksi, eikö
niin? Tai lääkkeiksi sairaalle äidille? Mutta oikeastaan ostaaksesi
itsellesi rintasokeria, vai mitä? Niin, niin, kyllä minä tuommoiset
pikku tytöt tunnen."
Sitä sanoessaan veti hän minut etehisen läpi kauniiseen, suureen
huoneeseen, jossa oli valmiiksi katettu komea ruokapöytä ja räiskyvä
takkavalkea.
"Täällä et saa penniäkään", virkkoi hän nostaen minut istumaan
tuolille, jonka hän siirti lähelle valkeaa, "olet tullut väärään
paikkaan, tupukkani".
En ollut koskaan nähnyt niin komeata huonetta. Lattiata peitti pehmeä,
kirjava matto, paksut keltaiset verhot riippuivat akkunain edessä,
pyöreä pöytä oli täynnänsä herkkuja, vaikka se oli katettu vain yhdelle
hengelle, tuolle vanhalle herralle. Hän katseli minua ystävällisesti,
mennä liikkasi sitten pöydän luo, asetti toisen jalkansa, joka oli
kääritty paksuksi mytyksi, korkealle jakkaralle ja asettui istumaan.
Hänen lautasellaan oli useita sanomalehtiä, ikäänkuin hänen olisi
pitänyt nekin syödä, mutta hän työnsi ne syrjään ja siveli voita
toiselle leipäviipaleelle toisen jälkeen semmoisella kiireellä että
oikein lämpeni, kunnes lautanen oli täynnä. Sen jälkeen pani hän eri
aineksia jokaiselle voileivälle ja ojensi minulle kaikki tyyni.
Lämmin raitis ilma ympäröi minua ja minä söin jotain semmoista,
joka maistui niin hyvälle, että vanha vehnäleipä joutui kokonaan
unohduksiin. Sen lisäksi katseli vanha herra minua oikein lempeästi
silmälasiensa takaa. Tunsin itseni onnelliseksi.
Kun olin syönyt, ojensi hän minulle lasin, jossa oli jotain punaista
nestettä. Minä join kiivaasti, mutta se poltti kurkussa, ja minua
rupesi kovasti yskittämään. Vanha herra löi minua selkään, kunnes yskä
lakkasi, antoi minulle sitten sokeripalasen ja työnsi minut hiljaa
ulos huoneesta, mutta ennenkuin hän sulki oven, nyökäytti hän minulle
päätään ja virkkoi:
"Pistäydy joskus vastakin tänne, pienokainen, mutta rahoja et koskaan
saa, et koskaan."
Tunsin itseni niin lämpimäksi, niin kylläiseksi ja iloiseksi. Olin
saanut luvan tulla sinne toistamiseen ja sitä kannatti ajatella ja
siitä iloita.
Kotona en kertonut mitään Dorthelle enkä äitipuolelleni, sillä muuten
olisivat he kenties vähentäneet kuivaa leipääni ja sikurikahviani, ja
minä tahdoin saada tavallisen määräni, vaikka se maistuikin sinä iltana
vielä huonommalta kuin tavallisesti.
Jo seuraavana aamuna läksin takaisin. Luulin tuon hyvän vanhan miehen
minua odottavan, olihan hän itse pyytänyt minua tulemaan.
Rohkeampana kuin edellisenä päivänä soitin kelloa, ja samassa
silmänräpäyksessä avasi oven tanakka, siististi puettu palvelijatar,
luuta kädessä. Minut nähdessään, tarttui hän käsivarteeni.
"Sinä mokoma, sinäkö se olit täällä eilen ja tahrasit maton likaisilla
kenkärajoillasi, niin ettei sitä enää saa puhtaaksi koskaan. Alas
portaita paikalla ja koetappa tulla vielä kerta, niin kyllä minä sinut
opetan."
Minä syöksyin pois surullisempana, toivottomampana kuin koskaan ennen.
Kesäisin oleskelin paljon Kongens Have'ssa. Katselin puita, linnaa,
suihkulähdettä, kukkasia. Kukkia teki mieleni poimia, mutta se ei
ollut luvallista. Istahdin yksinäiselle penkille mietiskelemään:
Kaikilla noilla lapsilla, jotka siellä iloisina leikkiä löivät, oli
joku huolenpitäjä, ei kukaan ollut niin yksin, niin onneton kuin
minä. Kas kuinka isä taputtaa pienen poikansa päätä! Tuolla kulkee
hoitajatar kolmen sievästi puetun lapsen kanssa, jotka pitävät
toisiaan kädestä; heitä on kolme. Tuolla äiti työntää pienokaistaan
vaunuissa ja karkoittaa hellällä huolella kärpäset lapsen poskelta.
Pieni avojalkainen tyttökin, joka myös pyytää apua, on onnellinen
hänkin, sillä sokea mies, joka istuu penkillä, on hänen iso-isänsä.
Hän suutelee tyttöä otsalle, ottaa hänen kätensä omaansa, ja tyttönen
taluttaa hänet kotiin.
Katso lempeästi köyhää lasta, kun annat sille lahjan. Se tuntuu
hyvältä, joskus paremmalta kuin itse lahjan saaminen.
Jos olisin silloin aavistanut, että oli olemassa olento, olennoista
korkein ja suurin, jolle kukaan ei ole liian alhainen tai vähäpätöinen,
jonka katse minuakin seurasi ja joka piti minustakin huolen, kuinka
olisinkaan tuntenut lohdutusta ja iloa, kuinka olisin sitä olentoa
rakastanut. Mutta jospa minä en häntä tuntenutkaan, niin hän minut
kuitenkin tunsi.
Eräänä polttavan kuumana kesäpäivänä olin yksinäni ylhäällä pienessä
huoneessamme. Dorthe oli lähtenyt ulos ostamaan nuuskaa, joka seikka
oli pidettävä salassa äitipuoleltani. Rahat hän oli salaa ottanut
laatikosta. Olin kyllästynyt katsomaan alas pihalle, kyllästynyt
tuijottamaan vastapäätä olevaan tyhjään akkunaan, sillä räätälinsällin
perhe oli muuttanut pois. Vedin tuolin, jolla oli vain kolme jalkaa,
huoneen nurkkaan hyllyn luo, katselin kuppeja, vedin ne lähemmäksi
hyllyn reunaa, kosketin niitä, rohkenin nostaa kupin lautaselta, otin
sen toiseen käteeni ja lautasen toiseen. Samassa joku kosketti ovea --
se oli vain kissa, minä luulin äitipuoleni tulevan -- säikähdyksissäni
päästin kupin ja lautasen käsistäni, ja ne särkyivät pieniksi
sirpaleiksi.
Hiukset nousivat pystyyn päässäni, olin kauhusta aivan hervoton,
mutta vain silmänräpäyksen. Seuraavassa olin jo ulkona huoneesta,
syöksyin alas portaita kadulle. Hän sen jo tiesi, hän ajoi minua takaa,
ajattelin ja kiiruhdin pois, huolimatta minne, kunhan hän vain ei
saanut minua käsiinsä. Vesterbro'lla pysähdyin hetkeksi hengähtämään ja
katselemaan ympärilleni, sillä siellä en ollut koskaan ennen käynyt.
Hitaammin jo uskalsin puistokatujen läpi kulkea. Siellä oli niin
suloisen viileätä, mutta olin liian peloissani voidakseni siitä
nauttia. Saapuessani aukealle kadulle, rupesin jälleen juoksemaan,
mutta pysähdyin äkkiä kuuntelemaan pientä lintua, joka liverteli aivan
samalla tapaa kuin räätälinsällin lintu oli livertänyt. Olikohan se
hänen lintunsa? Sen häkki oli avonaisessa akkunassa kukkien keskellä
kadun toisella puolen. Aioin juosta sinne sitä katsomaan, kun samassa
vaunut tulivat minua kohti. Luulin joutuvani niiden alle, mutta toinen
hevosista työnsi minut syrjään. Kaaduin ja löin ohimoni kovasti kiveä
vasten, mutta vaunut vierivät ohitseni minuun koskematta.